Harold Dercksz, toinen poika, oli seitsemänkymmenenkolmen, kahta vuotta
Antonia nuorempi. Hän oli leskimies ja eli yhdessä ainoan tyttärensä,
Inan kanssa; tämä oli naimisissa Jonkheer [hollantilaisen aatelismiehen
arvonimi] d'Herbourgin kanssa ja hänellä oli kolme lasta: Lily, nuori,
pellavatukkainen pieni nainen, naimisissa Van Welyn, tykistöväen
upseerin kanssa, ja kaksi poikaa, Pol ja Gus, joista toinen opiskeli
yliopistossa, toinen kävi koulua.
Joskus tuntui Ina d'Herbourgista varsin epämieluisalta, että hänen
isänsä perhe, kaiken kaikkiaan, ei hankkinut itselleen enemmän
kunnioitusta liittymällä siihen piiriin, jossa hän itse seurusteli.
Hän oli aivan samaa mieltä kuin Stefanie tätikin — jonka suosiossa hän
oli muistakin syistä — ja hän yhtyi täydellisesti tätiin, joka väitti
isoäidin menetelleen tyhmästi, kun hän, oltuaan naimisissa De Laders'in
kanssa, oli valinnut toiseksi miehekseen paljoa vähemmän ansiokkaan
Dercksz'in: siitä huolimatta, että Ina itse oli Dercksz ja että hänen
olemassaolonsa olisi ollut hyvinkin epäilyttävä, jollei isoäiti olisi
mennyt toisiin naimisiin. Ina ei ajatellut kuitenkaan niin pitkälle:
hän oli kovin pahoillaan siitä, ettei hän ollut mikään De Laders; ja
parasta oli puhua mahdollisimman vähän isän perheestä. Tästä syystä hän
ei tunnustanut sukulaisekseen Anton setää, niin pitkälle kuin hänen
tuttavapiirinsä ulottui, koska Anton Dercksz oli kurja vanha heittiö,
josta mitä eriskummallisimmat jutut olivat liikkeellä. Siitä huolimatta
hän oli rahakas setä; ja niinpä Ina tahtoi pitää huolta siitä, että
varsinkin Van Welyn nuori väki pysyi hänen näköpiirissään, sillä
vaikka Ina olikin heikko sielu, niin oli hän kuitenkin sekä hyvä tytär
isälleen että hyvä äiti lapsilleen ja olisi kernaasti suonut, että
Anton setä jättäisi rahansa — mitenkähän paljon niitä saattoi olla? —
perinnöksi hänen lapsilleen. Sitten oli vielä Daniel sedän intialainen
perhe; setä oli isän liikekumppani Javassa ja kävi Hollannissa
määräaikojen kuluttua: no niin, Ina oli hyvillään, kun liike menestyi
— sillä se merkitsi rahaa kodissa — ja kun Daniel setä ja lihava
intialainen Floor täti olivat jälleen onnellisesti paluumatkalla
Javaan, sillä he olivat molemmat tosiaankin aivan mahdottomia hienossa
seurassa, setä itä-intialaisine tapoineen ja täti, tuollainen _nonna_
[sekarotuinen], jota Inan täytyi suorastaan hävetä! Edelleen oli
Parisissa täti Thérèse van der Staff, joka vietettyään varsin kevyttä
elämää, oli kääntynyt katolilaiseksi: sellaista se oli, sekin oli kovin
eksentristä! De Ladersit olivat aina olleet valloneja [vallonilaisiksi
sanotaan niitä ranskalais-reformerattujen seurakuntien jäseniä, jotka
16:nnella ja 17:nnellä vuosisadalla pakenivat Alankomaiden eteläisistä
ranskalaisista maakunnista espanjalaisten toimeenpanemien uskonvainojen
vuoksi.] samoinkuin d'Herbourgitkin olivat valloneja: tosiaankin,
vallonilaisuutta pidettiin Haagissa hienompana kuin katolilaisuutta.
Parasta oli olla... koskaan puhumatta Thérèse tädistä. Ja viimeinen,
joskaan ei vähemmän tärkeä, oli täti Ottilie Steyn de Weert Haagissa,
joka oli ollut kolme kertaa naimisissa ja eronnut kahdesti! Ja hänellä
oli tytär, joka oli laulajatar ja huonoilla teillä, sekä poika, joka
oli kirjoittanut kaksi epäsiveellistä romaania; oi, se oli hirveä
asia Ina d'Herbourgin mielestä; se todisti kasvatuksen ja sivistyksen
puutetta; ja kaikki heidän tuttavansa tiesivät sen, vaikkei hän koskaan
puhunut sanaakaan Ottilie tädistä ja hänen kolmesta miehestään, jotka
kaikki olivat vielä elossa! Ja kun Ina d'Herbourg ajatteli täti Steyn
de Weertiä, niin hän avasi väsyneet, kauniit silmänsä avuttomalla
ilmeellä ja huokasi syvään; ja tuo katse ja tuo tuska teki hänestä
täydellisen Ijsselmonden. Sillä omasta mielestään hän oli perinyt
suuremmassa määrässä äitinsä, aatelisneiti Ijsselmonden aatelista
verta kuin isänsä kautta Dercksz'ien verta. Ainoana tyttärenä hänellä
oli ollut tilaisuus Ijsselmonde-tätien välityksellä päästä hienompiin
seuroihin kuin mitä hänen isänsä perheen liiaksi itä-intialainen
seurapiiri oli, sen verran kuin tuota seurapiiriä lainkaan oli
olemassa, sillä perhe oli hyvin vähän tuttu; Dercksz'it, joilla oli
vain harvoja tuttavia, elivät yleensä eristettyinä; eikä Inan äitikään
ollut eläessään kyennyt saamaan miestään esille Itä-Intian olojen
erikoistuntijana eikä hakemaan tointa siirtokuntaministeriössä, niin
kiihkeästi kuin hän sitä oli yrittänytkin.
Ei, isän synnynnäistä ujoutta oli mahdoton järkyttää; ja vaikka hän
olikin kiltti ja taipuvainen, vaikka hän alistuikin kaikkiin niihin
vieraskäynteihin, joita pidettiin välttämättöminä, vaikka hän pani
toimeen päivälliskutsuja ja otti vastaan kutsuja, niin pysyi hän
sittenkin sinä mikä hän oli, hiljaisena, rauhallisena liikemiehenä,
joka oli heikko terveydeltään ja murtunut sielultaan, jonka silmissä ja
suun ympärillä oli tuskallinen ja kärsivä ilme, vaan joka ei koskaan
valittanut ja aina oli vaitelias. Harold Dercksz oli nyt pitkä, laiha
vanha mies; ja tuo ajottainen sairaus ja ikuinen vaiteliaisuus näytti
vain enenevän vuosien surujen ja huolien kera ja olevan yhä vaikeammin
salattavissa; eikä hän kuitenkaan puhunut siitä kellekään muulle kuin
lääkärilleen, ja hänellekin harvoin. Muuten hän oli hiljainen, hän ei
puhunut koskaan itsestään mitään, ei edes veljelleen Daanille, joka
saapui aina määräaikojen kuluttua Hollantiin yhteisten liikeasioitten
vuoksi.
Ina d'Herbourg oli hyvä tytär: kun hänen isänsä oli sairas, huolehti
hän hänestä, niinkuin hän huolehti kaikesta talossaan, moitteettomasti,
mutta ilman rakkautta. Joskus hän tuumi kuitenkin mielessään, tokko
hänen äitinsä oli ollut tyytyväinen avioliittoonsa, sillä isällä ei
ollut paljon rahaa, lukuunottamatta intialaista liikettään. Niin,
äiti oli ollut tyytymätön perheen taloudelliseen asemaan; ja Inalla
oli myös aina ollut taloudellisia harmeja. Ja kun Inan mieskin,
Leopold d'Herbourg — joka suoritettuaan lakitieteellisen tutkinnon,
oli aikonut antautua diplomaattiselle uralle, mutta huolimatta
itseluottamuksestansa, ei mielestään ollut kyllin kykenevä tällaiselle
alalle, vaan toimi nyt asianajajana, jota ei kukaan käyttänyt — kun
Inan mieskin oli tyytymätön intialaiseen rahaan, niin alkoi Ina
muutamien perhekohtauksien jälkeen tuumia, että hänen kohtalonaan oli
kai aina ikävöidä rahaa eikä koskaan saada sitä. Nyt tosin he asuivat
suuressa talossa ja isä oli hyvin runsaskätinen ja maksoi kokonaan
Polin opinnot Leidenissä; mutta Inan elämä ei ollut sittenkään helppoa,
rahat vuosivat häneltä sormien lomitse ja hän olisi kernaasti tahtonut
saada käytettäväkseen enemmän rahaa, koko joukon enemmän rahaa. Sen
vuoksi hän oli ystävällinen Stefanie tädille ja samoin myös Anton
sedälle kaikessa hiljaisuudessa.
Hänen kohtalonsa seurasi häntä edelleen: sen sijaan että Lily olisi
odottanut hiukan ja tehnyt hyvän naimiskaupan, hän rakastui tuskin
kahdenkymmenen vuoden vanhana niin silmittömästi nuoreen Frits van
Welyyn, köyhään virkamieheen, ettei Ina voinut asialle mitään,
varsinkin kun isä sanoi: »Antaa lasten tulla onnellisiksi!...» Ja hän
oli antanut heille rahallista avustusta, mutta se merkitsi sittenkin
vain köyhyyttä; ja niin Frits ja Lily menivät naimisiin, ja lyhyen ajan
kuluttua oli heillä poika. Ainoa seikka, johon Ina saattoi vaikuttaa,
oli se, että lapsesta tehtiin Stefanie tädin kaima.
»Stefanusko?» huudahti Lily kauhuissaan.
Niin, mitä hyvänsä, kunhan vain sai rauhassa elää! Voisivathan he
nimittää poikaa Stefiksi, mikä kuului varsin somalta, sillä »Etienne»
ei olisi tädille mieleen. Inan mielestä Stefanus Anton olisi ollut
sopivinta; mutta Frits ja Lily eivät suostuneet siihen.
Ina d'Herbourgin periaatteihin kuului, ettei saanut koskaan puhua
rahasta eikä perheen jäsenistä; mutta koska on kovin vaikea pitää
kiinni periaatteista, niin d'Herbourgin perheessä puhuttiin aina
rahasta ja hyvin paljon sukulaisista. Kumpaisetkin olivat kiitollisia
keskustelu-aiheita Inan ja hänen miehensä välillä; ja nyt, kun Lot
Pauws oli mennyt kihloihin Elly Takman kanssa, niin puhe sujui eräänä
iltana päivällisen jälkeen aivan itsestään, Harold Dercksz'in istuessa
ääneti ja katsellessa eteensä.
»Miten paljon luulet heidän saavan, isä?» kysyi Ina.
Vanha herra teki vähäisen liikkeen ja katseli yhä vain eteensä.
»Lot tietenkään ei omista mitään», sanoi d'Herbourg. »Hänen molemmat
vanhempansa elävät. Ansaitseehan hän jotain kirjoituksillaan, mutta
paljon se ei voi olla.»
»Paljonko hän saa artikkelilta?» kysyi Ina, haluten tietää sitä
hinnalla millä hyvänsä.
»En _minä_ tiedä, ei minulla ole pienintäkään aavistusta!» huudahti
d'Herbourg.
»Luuletko, että hän saa jotain vanhalta Pauws'ilta? Hän asuu
Brüsselissä, eikö niin?»
»Aivan niin, mutta vanha Pauws ei omista myöskään mitään!»
»Tai Ottilie tädiltä? Hänellä on isänsä perintö, tiedäthän sen. Steyn
ei omista mitään, vai kuinka, isä? Sitä paitsi, miksikä Steyn antaisi
jotain Lot'lle?»
»Ei», sanoi d'Herbourg. »Mutta vanha herra Takma on rikas. Elly saa
varmaankin häneltä jotain.»
»En ymmärrä, miten te voivat tulla toimeen», sanoi Ina.
»Ei heillä tule olemaan vähemmän kuin Lilyllä ja Fritsilläkään.»
»Mutta minä en ymmärrä, miten hekään tulevat toimeen!» heitti Ina
vastaan.
»Siinä tapauksessa sinun olisi pitänyt hankkia tyttärellesi rikas mies!»
»Kuulehan», sanoi Ina, sulkien väsyneesti kauniit silmänsä, jotka
olivat perineet Ijsselmondien kuuluisan kiillon, »ei huolita puhua
raha-asioista. Olen väsynyt ja kyllästynyt niihin. Ja toisten ihmisten
rahahuolet... eivät liikuta minua. En välitä vähääkään siitä, miten
muut ihmiset tulevat toimeen... Mutta... luulenpa sittenkin, että
isoäidillä on enemmän kuin mitä me aavistamme.»
»Minä tiedän suunnilleen miten paljon hänellä pitäisi olla», sanoi
d'Herbourg. »Deelhof, asianajaja sanoi vastikään...»
»Kuinka paljon?» kysyi Ina kiihkeästi; ja väsyneet silmät alkoivat taas
loistaa.
Mutta kun d'Herbourg näki tuskallisen ilmeen leviävän appensa kasvoille
eikä tiennyt, johtuiko se ruumiillisesta vai sielullisesta kivusta,
vatsakatarrista vai kiihtyneistä hermoista, niin hän vältti kysymyksen.
Oli kuitenkin vaikea vaieta aivan äkkiä, vaikka isä näyttikin
kiusaantuneelta, ja niinpä hän sanoi:
»Stefanie täti lienee varsin varakas.»
»Aivan niin», sanoi Ina, »mutta minun luullakseni, päättäen siitä,
miten Anton setä keräsi kirstun pohjalle ollessaan kuvernöörinä, on
hän vielä paljoa rikkaampi kuin Stefanie täti, koska hän oli naimaton
mies, ei hän koskaan pitänyt kutsuja virassa ollessaan: sen minä tiedän
varmasti. Kuvernöörin talo oli kerrassaan raunioina, kun hän poistui
sieltä kahdeksan vuoden kuluttua...»
»Mutta Anton setä on vanha elostelija», sanoi d'Herbourg painokkaasti,
»ja se maksaa rahaa.»
»Ei!» sanoi Harold Dercksz.
Hän sanoi sen tuskallisesti, liikuttaen kättään torjuvasti, mutta
tuskin hän oli lausunut tuon vastaväitteensä, kun hän katui sitä, sillä
Ina kysyi kiihkeänä:
»Eikö tosiaankaan, isä? Mutta tuskinpa Anton sedän elämä sietää
lähempää tutkimista...»
Ja d'Herbourg kysyi:
»Miten hän saattoi elää niin hurjasti maksamatta huvituksistaan?...»
Harold Dercksz koetti kaunistella asiaa, hän sanoi:
»Naiset olivat ihastuneet Antoniin...»
»Naisetko? Sinä kai tarkoitat yöperhosia!»
»Ei, ei!» Harold Dercksz vastusteli, torjuen laihalla vanhalla
kädellään oletuksen luotaan.
»Sh!» sanoi Ina katsoen ympärilleen.
Pojat tulivat huoneeseen.
»Anton sedällä ei ollut koskaan niistä puutetta kolmekymmentä vuotta
sitten!» jatkoi d'Herbourg.
»Ei, ei», vastusteli Harold Dercksz.
Pol, ylioppilas, ja Gus, nuorempi poika, astuivat sisään; ja sitten
ei puhuttu enää rahasta eikä sukulaisista sinä iltana; ja poikien
vuoksi iltatee juotiin hauskan mielialan vallitessa. Totta tosiaan,
Ina oli hyvä äiti ja oli kasvattanut poikansa hyvin: vanhan isoisän
vuoksi he olivat iloisia olematta silti vallattomia, mikä vaikutti
Harold Dercksz'iin aina mieluisasti ja viihtyisästi, ja molemmat
olivat kohteliaita Inan suureksi mielihyväksi, joka saattoi helposti
sanoa, etteivät he olleet perineet sitä ominaisuutta Dercksz'eiltä:
kun isoisä nousi poistuakseen omaan huoneeseensa yläkerrokseen, lensi
Gus ovelle ja avasi sen suurella kunnioituksella. Vanhus nyökkäsi
ystävällisesti tyttärensäpojalle, taputti häntä olalle ja astui
portaita ylös tuumien, että Ina oli hyvä tytär, vaikka hänellä olikin
virheensä. Hän asui kernaasti hänen luonaan. Yksin olisi elämä tuntunut
hänestä kovin yksinäiseltä. Hän piti molemmista noista pojista. He
edustivat nuoruutta, iloisesti ja reippaasti he kulkivat miehuutta
kohti, nuo molemmat nuorukaiset: he eivät olleet, niinkuin kaikki muut,
mitään katoavaa, mitään sellaista, mikä kulki silmien ohi hitaasti ja
uhkaavasti monien, monien vuosien kuluessa...
Tultuaan huoneeseensa Harold Dercksz sytytti kaasun ja vaipui tuoliinsa
tuijottaen eteensä. Elämä kätki joskus helmaansa tapahtumia, kätki
kaikessa hiljaisuudessa kauhistuttavia, koko elämänaikuisia asioita, ja
silloin ne eivät olleet enää yhtä uhkaavia, vaan katosivat, häipyivät
yhä kauemmaksi, joskin hitaasti, kunnes kuolema tuli ja pyyhkäisi ne
kokonaan pois. Mutta ne häipyivät hyvin hitaasti. Hän oli nyt vanha
mies, seitsemänkymmenenkolmen-vuotias, heikko, vanha mies, joka laahasi
perässään vanhaa ruumistaan ja ikävöi hautaan. Miten paljon hän oli
kärsinytkään! Hän ei voinut käsittää, miksikä hänen piti tulla näin
vanhaksi, kun nuo tapahtumat häipyivät niin hitaasti ja äänettömästi,
laahaavin askelin, ikäänkuin nuo vanhat tapahtumat olisivat olleet
haamuja, jotka laahasivat perässään pitkiä huntuja pitkiä, pitkiä
teitä myöten ja ikäänkuin nuo hunnut olisivat kahisuttaneet tielle
karisseita lehtiä. Koko pitkän elämänsä varrella hän oli nähnyt näiden
haamujen kummittelevan, ja usein hän oli pelännyt, että tämä näky
voisi käydä liian rasittavaksi miehen aivoille. Sillä haamut olivat
laahanneet perässään huntuja ja lehdet olivat kahisseet; ei kuitenkaan
koskaan uhkaus ollut mennyt täytäntöön; ei kukaan ollut astunut esiin
puun takaa; tie hänen silmiensä edessä oli pysynyt tyhjänä; se kulki
monessa mutkassa, ja haamut hiipivät hänen ohitseen... Joskus ne
katsoivat taakseen aavemaisin silmin; joskus ne laahautuivat hitaasti
eteenpäin; ne eivät pysähtyneet koskaan. Ne olivat kummitelleet koko
hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ajan, hänen ollessaan Polin ja
Gusin ikäinen; hän oli nähnyt niiden kulkevan ohitseen viettäessään
yksitoikkoista elämää Javassa, kahvinviljelijänä, ja myöhemmin
toimiessaan liikemiehenä, koko avioliittonsa ajan eläessään naisen
rinnalla, joka sattumalta oli tullut hänen elämäntoverikseen;
epäilemättä se oli tapahtunut vain siksi, etteivät hänen ajatuksensa
voineet kiintyä mihinkään muuhun kuin siihen, minkä hän näki kulkevan
silmiensä ohitse... Nyt hän yski, kovaa, kovaa yskää, joka koski
kipeästi rintaan ja vatsaan ja vavisutti hänen vääriä sääriään.
Oi, miten kauan nuo tapahtumat vielä vainoisivat häntä... Ne
kulkivat, kulkivat hänen ohitseen, hitaasti laahustaen... miksikä ne
eivät kulkeneet nopeammin?... Siitä saakka kun hän oli ollut pieni,
kolmentoista-vuotias poika, iloinen, vallaton vekara, joka leikitteli
avojaloin jokirannassa varakuvernöörin talon edustalla, nauttien
hedelmistä, linnuista, eläimistä, koko siitä elämästä, minkä Java
tarjoaa kasvavalle pojalle, joka voi juosta niityillä ja kiivetä
korkeihin, punakukkaisiin puihin; siitä hetkestä saakka — ilma oli
sinä yönä tukehduttavan kuuma, taivas uhkaavien pilvien peitossa,
ja rankkasade virtasi maahan — siitä hetkestä saakka, jolloin hän
näki sen, näki Sen koko kaameudessaan: siitä hetkestä saakka hänen
aivoissaan oli vallinnut sekasorto, ikäänkuin villipeto olisi hyökännyt
lapsen kimppuun ja pitänyt sitä kynsissään... Koko elämänsä ajan hän
oli nähnyt Sen silmiensä edessä kuin haamun, joka oli syntynyt tuona
yönä, hänen maatessaan kuumeisena ja unettomana vuoteellaan, tuona
kuumana, lyijynraskaana yönä, jolloin sateen kyllästämät pilvipurjeet
eivät ottaneet ratketakseen, vaan salpasivat hänen hengityksensä. Oliko
se haamu? Ei. Se oli jotakin todellista... täyttä totta...
* * * * *
Yksinäinen _pasangrahan_ [malaijinkielellä kesähuvila] vuoristossa:
hän, isän lemmikki, on yksin siellä vanhempiensa kera, sillä isä on
saanut virkalomaa sairautensa vuoksi. Muut veljet ja sisaret ovat
jääneet kaupunkiin, varakuvernöörin taloon.
Hän ei voi nukkua, vaan huutaa:
»_Baboe_, tule tänne!...»
Hoitaja ei vastaa. Missä hän on? Tavallisesti hän nukkuu pojan oven
ulkopuolella, pienellä matollaan, ja herää heti paikalla.
»_Baboe, baboe_, tule tänne!»
Poika tulee kärsimättömäksi; hän on jo suuri poika, mutta häntä
pelottaa, sillä hänkin sairastaa lievää kuumetta, samoinkuin isä, ja yö
on kovin tukehuttava, ikäänkuin maanjäristys olisi tulossa.
»_Baboe!_...»
Hän ei ole siellä.
Poika kömpii ylös ja sotkeutuu sääskiharsoon, jota hän kuumeisessa
kauhussaan ei saa avatuksi. Vähitellen hän vapautuu harsolaskoksista
ja aikoo jälleen huutaa _baboe'a_... mutta hän kuuleekin ääniä,
kuiskailua takaverannalta... Veri jähmettyy hänen ruumiissaan: hän
ajattelee varkaita, rosvoja ja häntä pelottaa hirveästi... Ei, he eivät
puhu javankieltä: he eivät ole rosvoja. He puhuvat hollanninkieltä ja
pistävät malaijilaisia sanoja väliin; ja sitten hän tuntee _baboe'n_
äänen. Ja hän yrittää huutaa pelosta, mutta pelko estää häntä sitä
tekemästä... Mitä he tekevät, mitä on tapahtunut? Poika on hiessä,
häntä paleltaa... Hän kuulee äitinsä äänen: nyt hän tuntee myös herra
Emilen, herra Takman, sihteerin äänen, joka käy usein heidän luonaan
kaupungissa... Oi, mitä he tekevät ulkona, pimeässä?... Aluksi häntä
pelotti, mutta nyt hän on jääkylmä ruumiiltaan ja vapisee, ei hän tiedä
itsekään miksi... Mitähän on tapahtunut? Mitä äiti ja herra Takma ja
Ma-Boeten tekevät keskellä yötä?... Uteliaisuus voittaa hänen pelkonsa.
Hän on aivan hiljaa, vain hampaat kalisevat suussa; hän avaa huoneensa
oven, hyvin varovasti, jotta se ei narisisi. Keskiveranda on pimeä,
takaveranda on pimeä...
»Sh, _baboe_, voi hyvä Jumala, sh!... Hiljaa, hiljaa... Jos nuori herra
kuulee!...»
»Hän nukkuu, rouva...»
»Jos palvelija kuulee!...»
»Hän nukkuu, rouva...»
»Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, jos hän herää!... Voi, _baboe, baboe_,
mitä me teemme?...»
»Ole rauhallinen, Ottilie, ole rauhallinen!...»
»Muuta neuvoa ei ole, rouva: viedään jokeen, jokeen!...»
»Voi hyvä Jumala, voi hyvä Jumala, ei, ei, _ei_ jokeen!»
»Ole rauhallinen, Ottilie!»
»Voi hyvä Jumala, ei jokeen!»
»Ei ole muuta neuvoa, Ottilie! Ole rauhallinen, ole rauhallinen!
Ole ääneti, sanon minä! Tahdotko, että joudumme molemmat kiinni...
murhasta?»
»Minäkö? Murhasinko minä hänet?»
»_Minä_ en voinut olla sitä tekemättä! Se tapahtui itsepuolustuksesta!
_Sinä_ vihasit häntä, enkä _minä_, Ottilie. Mutta sinä teit sen yhdessä
minun kanssani.»
»Voi, hyvä Jumala, ei, ei!»
»Älä koeta vapautua syyllisyydestä!»
»Ei, ei, ei!»
»Sinä riipuit hänen päällään...»
»Niin, ei...»
»Kun minä riistin tikarin häneltä!»
»Niin... niin...»
»Sh, rouva, sh!»
»Voi hyvä Jumala, voi hyvä Jumala, salamoi!... Voi, kuinka kova
jyrähdys, hirveä jyrähdys!»
Vuorista vastaa kaiku yhä uudestaan ja uudestaan. Rankkasade virtaa
maahan, ikäänkuin pilvet olisivat revenneet...
Poika kuulee äitinsä huutavan.
»Hiljaa, Ottilie, hiljaa!»
»En kestä tätä kauemmin, minä pyörryn!»
»Ole rauhallinen! Pidä kiinni hänen jalastaan. _Baboe_, tarttukaa
toiseen jalkaan!»
»Lattialla on verta...»
»Pyyhkikää pois.»
»Heti, rouva, voi, heti!... Ensin jokirantaan...»
»Voi, hyvä Jumala, voi hyvä Jumala!»
Pojan hampaat kalisevat ja silmät pullistuvat ja sydän tykyttää
kuumeesta. Hän on kuolemaan saakka kauhistunut, mutta hän tahtoo
sittenkin nähdä. Lapsellisessa uteliaisuudessaan hän haluaa nähdä
sen kauheuden, jota hän ei ymmärrä. Hiljaa, paljain jaloin, hän
hiipii pimeän verannan läpi. Ja yön himmeässä valossa hän näkee!
Hän näkee Sen! Kaamea salamanisku; ukkosen jyrinä, ikäänkuin vuoret
sortuisivat... ja hän on nähnyt Sen! Nyt hän näkee enää vain
epäselvästi, saattueen, joka kantaa jotakin... jotain, jota äiti,
herra Emile ja Ma-Boeten kantavat. Viattomuudessaan hän ei käsitä,
mitä he kantavat. Viattomuudessaan hän ajattelee vain kauheita asioita
ja kamalia ihmisiä, rosvoja ja aarteita, satukirjojensa salaisia
tapahtumia... _Ketä_ he kantavat puutarhan läpi? Eikö isä voi kuulla
heitä? Eikö hän herää? Nukkuuko hän niin sikeästi?
Nyt poika ei kuule enää ääniä... Nyt he ovat kadonneet puutarhaan...
Kuuleeko palvelija?... Ei, kaikki on hiljaista; kaikki on kadonnut
pimeyteen ja sateeseen; hän ei näe muuta kuin sadetta, joka virtana
vuotaa maahan, hirveästi piiskaten. Tuo kova sade estää isää ja
palvelijaa kuulemasta mitään... Taivas on haljennut ja sade virtaa kuin
saavista kaataen... Hän värisee kylmästä ja kuumeesta. Ja äkkiä hän
tuntee pienen jalkansa alla jotain lämpimää ja pehmeää... Se on verta,
tahmeaa verta...
Hän ei uskalla liikahtaa eteenpäin eikä taaksepäin. Hän seisoo
hampaitten kalistessa suussa ja sateen rapistessa hänen ympärillään...
Mutta hänen täytyy herättää isä, paeta hänen turviinsa, piiloutua
hänen syliinsä, itkeä ja itkeä pelosta!... Hän hiipii takaisin
keskiverannalle. Hän näkee äidin huoneen oven avoinna: pieni lamppu
siellä lekottaa hämärästi. Taaskin hän tuntee jotakin pehmeää ja
lämmintä jalkansa alla ja häntä kauhistaa tuo inhottava sotku, hyytynyt
veri, jota on kaikkialla matolla. Mutta hän tahtoo ottaa tuon pienen
lampun ja mennä isän huoneeseen, aina verannan toiseen päähän. Niinpä
hän menee, ottaa lampun käteensä ja näkee, että äidin vuode on aivan
sekaisin, tyynyt heitettyinä lattialle... Nyt hän näkee lattiallakin
punaista, joka on jo muuttunut melkein mustaksi, ja hän joutuu kauhun
valtaan, häntä viluttaa ja hän väistyy lamppu kädessä syrjään, jotta
hän ei tallaisi tikaria, kaunista lahja-asetta, jonka isä vasta
edellisenä päivänä oli saanut prinssiltä! Siinä se makaa... ja sen terä
on punainen! Nyt kaikki muuttuu punaiseksi hänen lapsensilmissään,
oi, veranda liikkuvine varjoineen on hirveän punainen, ja sen poikki
hän, niin pieni kuin hän onkin, kulkee pelokkaana, kuumeisena, lamppu
kädessä: ehkäpä hän vain uneksii!... Isän huoneeseen:
»Isä, oi, isä, oi isä!»
Hän änkyttää peloissaan, sillä hän on aivan poissa suunniltaan, kun isä
ei ole hänen luonaan.
Hän avaa isän huoneen oven:
»Isä, oi, isä, oi, isä!»
Hän astuu lamppuineen vuoteen luo. Isä on maannut vuoteessa, vaan ei
ole siinä enää. Missä hän on?... Ja äkkiä kaikki selviää hänen lapsen
aivoissaan. Hän näkee tuon kauhean, näkee sen hirveänä, inhottavana,
verenpunaisena, aavemaisena näkynä. Isän he kantoivat puutarhan
läpi rankkasateessa jokirantaan! Äiti ja herra Emile ja Ma-Boeten
kantoivat isää... isää! Hän on yksin koko talossa... isä on kuollut,
ja he kantavat häntä jokirantaan... Hän näki Sen... Hän tulee aina
näkemään Sen... Hän ei tiedä miksi — hän on äkkiä tullut monta vuotta
vanhemmaksi — mutta hän sulkee isän oven, palaa takaisin, asettaa äidin
lampun paikoilleen ja menee huoneeseensa. Hän vapisee pimeässä, hänen
hampaansa kalisevat ja hänen silmänsä tuijottavat hänen päästään. Mutta
hän pesee jalkansa pimeässä ja heittää käsiliinan likavaatekoriin. Hän
hiipii vuoteeseen, vetää sääskiverkon eteen ja peitteen korviinsa. Ja
hän makaa väristen kuumeesta. Rautavuode hänen allaan tärisee samassa
tahdissa. Hän on yksin huvilassa ja hän on nähnyt tuon kauhean: ensin
kun se todellakin läksi liikkeelle, sitten uudelleen salaman valossa ja
ukkosen jyristessä. Hän makaa ja vapisee... Miten kauan sitä kestää?
Miten kauan sitä kestää?... Puolen tuntia, kolmeneljännestä... Hän
kuulee _baboe'n_ palaavan ja äidin valittavan, nyyhkyttävän, huokaavan
ja Ma-Boetenin mutisevan:
»Sh, rouva, sh!...»
»Varmaankin meidät on nähty!...»
»Ei, täällä ei ollut ketään... Ajatelkaa Harold herraa, rouva!...»
Kaikki hiljenee...
On kuoleman hiljaista...
Poika makaa kuumeessa; ja kaiken yötä hänen silmänsä tuijottavat
pimeyteen ja hän näkee Sen...
Siitä saakka Se on kummitellut; ja hänestä on tullut vanha mies...
Seuraavana päivänä isän ruumis löydetään suurten kivien välistä joesta.
Arvaillaan, että joku mustasukkaisuudesta olisi murhan tehnyt. Mutta
tohtori Roelofsz väittää, että haavan on aiheuttanut vain terävä kivi,
jolle Dercksz yritti kiivetä hukkuessansa... Turha uskoa alkuasukkaiden
huhuja. Murhasta ei voi olla puhettakaan... Ja lainvalvoja antaa
seuraavan ilmoituksen: »Varakuvernööri Dercksz — oleskellessaan
satunnaisesti huvilassaan, oli lähtenyt yöllä hengittämään raitista
ilmaa hän kuumeensa ja tukehduttavan ilman vuoksi ei saanut
nukutuksi... Palvelija kuuli hänen liikkuvan... ja ihmetteli suuresti,
sillä satoi kaatamalla... Mutta herra ei ollut siten ensi kertaa
lähtenyt yöllä unettomuutensa vuoksi... Hän eksyi metsään tieltä; ja
joki oli tulvillaan... Hän ei voinut suurten kivien keskellä... Hän
hukkui myrskyisenä yönä... Alkuasukkaat löysivät hänen ruumiinsa jonkun
matkan päästä huvilasta. Rouva Dercksz, herätessään aamulla, oli kovin
levoton, kun hän ei löytänyt miestään hänen huoneestaan...»
* * * * *
Harold Dercksz istui ja tuijotti eteensä. Hiljaisessa, hämärässä
työhuoneessaan hän näki Sen kulkevan silmiensä ohitse, mutta laahaten
ja hitaasti... Eikä hän huomannut, että ovi avautui ja hänen
tyttärensä, Ina, astui sisään.
»Isä...»
Vanhus ei vastannut.
»Isä! Isä...»
Hän hätkähti.
»Tulin sanomaan hyvää yötä... Mitä sinä ajattelit niin kiihkeästi, isä?»
Harold Dercksz siveli kädellään otsaansa:
»En mitään, rakkaani, asioita... vanhoja asioita...»
Hän näki ne edessään: siinä ne kulkivat laahaten pitkiä aavemaisia
huntuja perässään kahisevia lehtiä pitkin... uhkasiko mikään puiden
takaa tuolla loputtomalla tiellä?...
»Vanhoja asioita?... Oi, isä, ne ovat olleita ja menneitä!... _Minä_ en
koskaan ajattele vanhoja asioita: kuluva hetkikin on kylliksi vaikea
ihmisille, joilla ei ole rahaa...»
Ina suuteli häntä toivottaen hyvää yötä... Ei, vanhat asiat... ne eivät
vielä kuulu menneisyyteen... Ne häipyvät ja katoavat... mutta kovin
hitaasti!