»Huh!» sanoi Lot ulkona, painaen kädet korviaan vasten, jotka
lintujen visertäessä olivat menneet lukkoon. »Ei sen useampia setiä
eikä serkkuja tällä kertaa, Elly; minä en lähde Harold enon enkä
d'Herbourgien luo tämän jälkeen! Isoäiti, tuleva isoisä, eno, täti
ja hyvin vanha perhelääkäri: siinä on kylliksi muinaisuutta yhden
päivän varalta! En jaksa sulattaa useampia vanhoja ihmisiä enää
tänään, en edes Harold enoa, joka kuitenkin on kaikkea muuta kuin
pahin. Tuollainen liuta vanhoja ihmisiä yhtenä ainoana päivänä:
se on liian rasittavaa, tukehduttavaa!... Kävellään vähän matkaa,
jollet ole väsynyt. On kaunis ilma, tuuli virkistää meitä, ei nyt
rupea satamaan... Tule hiekkasärkille minun kanssani. Tuolta tulee
raitiovaunu: ajetaan sillä aina Witte Brugiin [Valkea silta] saakka ja
sieltä sitten kävellään hiekkasärkille. Menkäämme siis!»
He ajoivat raitiovaunulla Witte Brugiin ja olivat hetken kuluttua
hiekkasärkillä, missä he kävivät hiekkaan istumaan väkevän merituulen
puhaltaessa heidän päittensä yläpuolella.
»Toivottavasti en koskaan tule vanhaksi», sanoi Lot. »Elly, eikö
_sinusta_ ole hirveää tulla vanhaksi, yhä vanhemmaksi päivä
päivältä?...»
»Onko se sinun suurin kauhusi, Lot?» kysyi Elly.
Elly nauroi. Lot katsoi häneen vakavana, aivan kalpeana kasvoiltaan,
mutta koska hän näki Ellyn nauravan, yritti hän puhua kevyesti:
»Vielä pahempikin. Se on minun painajaiseni. Joka päivä ilmestyy
uusia ryppyjä kasvoihin, yhä useampia harmaita karvoja päähän; muisti
heikkonee; ja tunteet tylsistyvät; vatsa alkaa pyöristyä, niin etteivät
liivit istu enää hyvin; voimat heikkonevat ja selkä käy kumaraksi
menneisyyden painon alla, jota täytyy laahata perässään... eikä voi
estää tätä kaikkea millään tavalla!... Kun pukusi vanhentuu, ostat
uuden: minä otan asian kapitalistin kannalta. Mutta ruumiisi ja
sielusi saat vaan kerta kaikkiaan ja sinun on pakko viedä ne mukanasi
hautaan. Jos käytät säästäväisesti kumpaistakin, niin et ole elänyt,
ja jos tuhlaat niitä, niin saat maksaa kalliin hinnan... Ja sitten
tuo menneisyys, jota laahustat perässäsi! Jokainen päivä tuo mukanaan
jotain, jota emme voi estää. Me olemme muuleja, jotka kannamme
kuormaa, kunnes emme jaksa enää pitemmälle ja kaadumme kuolleina
maahan... Oi, Elly, se on kauheaa! Ajattelehan noita vanhoja ihmisiä
tänään! Ajattelehan isoisä Takmaa ja isoäitiä! He saattavat minut
vapisemaan kauhusta... Siinä he istuvat, melkein joka päivä, nuo
yhdeksänkymmenenkolmen ja yhdeksänkymmenenseitsemän vuotiaat vanhukset
katsellen ulos ikkunasta. Mitä he puhelevat keskenään? Ei suinkaan
paljon: pienistä vammoistaan, ilmasta; heidän ikäisensä ihmiset eivät
keskustele, he ovat kivettyneet. Heidän muistinsa on kadonnut. Heidän
menneisyytensä on vuosien kyllästämä ja se painostaa heitä, jotta
elämä tuntuu heistä vain vale-elämältä, elämän epäsikiöltä: he ovat jo
eläneet elämänsä... oliko se mielenkiintoinen vai ei? Tiedätkö, minä
luulen, että noiden vanhojen ihmisten elämä on ollut mielenkiintoinen,
muuten he eivät viitsisi enää tavata toisiaan. Varmaankin heillä on
ollut paljon yhteisiä kokemuksia.»
»Sanotaan, että isoisä...»
»Niin, että hän on ollut isoäidin rakastaja... Nuo vanhat ihmiset:
kukapa sitä uskoisi, kun heidät _nyt_ näkee!... Kuka voisi olettaa
rakkautta... intohimoa... noissa vanhoissa ihmisissä!... Varmaankin
he ovat yhdessä kokeneet koko paljon. En tiedä, mutta minusta on aina
tuntunut siltä, kun näet heidät yhdessä, ikäänkuin heidän välillään
toisinaan olisi jotakin omituista: murhenäytelmä, jota ei koskaan ole
selvitetty ja jonka irralliset viimeiset säikeet nyt lepattelevat
heidän välillään... Ja sittenkin heidän sielunsa ovat varmaankin jo
kivettyneet: en usko, että he puhuvat paljon keskenään; mutta he
katsovat toisiinsa tai ulos ikkunasta: irralliset säikeet lepattelevat,
mutta sitovat sittenkin heidän elämänsä yhteen... Kukapa tietää, ehkä
se on ollut mielenkiintoinen, ja siinä tapauksessa siinä voisi olla
aihe romaania varten...»
»Eikö sinulla tällä haavaa ole mitään aihetta?»
»Ei, siitä on jo vuosia, kun minulla viimeksi oli romaanin aihe. Enkä
luule kirjoittavani enää mitään romaania. Katsohan Elly, minä alan
tulla... liian vanhaksi kirjoittaakseni hyvin nuorille; ja kukapa muu
lukisi romaaneja?»
»Mutta sinä et kirjoita vain yleisöä varten; sinulla on oma
taide-ihanteesi!»
»Tuo periaate on hedelmätön käsite. Kaikki on hyvin, kun on aivan
nuori: silloin on niin hauska kerskailla tuollaisella taide-ihanteella;
sitä palvoo samoin kuin toiset urheilua tai vatsaansa... Taide ei
tosiaankaan voi olla kaikki kaikessa. Se on kylläkin hyvin kaunis
asia, mutta, suoraan sanoen, se ei voi olla mikään elämän päämäärä.
Taiteilijat yhdistävät siihen koko paljon vaatimuksia, jotka ovat
hyvinkin pikkumaisia.»
»Mutta Lot, heidän vaikutuksensa muihin ihmisiin...»
»Kirjan, taulun vai oopperanko välityksellä? Niillekin ihmisille,
jotka todellakin välittävät sellaisesta, merkitsee se varsin vähäistä
huvia. Älä luule, ei taiteilijoilla ole suurta vaikutusvoimaa. Meidän
taiteemme ovat vain pieniä norsunluulinnoja, joihin ainoastaan
asiaanperehtyneillä on pääsy. Ne vaikuttavat tuskin mitään itse
elämään. Kaikki nuo typerät taidemääritelmät, joita uudenaikaiset
kirjailijamme esittävät meille — taide on sitä ja taide on tätä
— muodostavat vain kokonaisen sarjan liioiteltuja mielipiteitä.
Taide on huvitusta; maalari on huvimestari; samoin säveltäjä; ja
romaaninkirjoittaja.»
»Oi ei, Lot!»
»Vakuutan, niin on asian laita. Sinulla on vielä erinomaiset
ajatukset taiteesta, Elly, mutta ne haihtuvat kylläkin, rakkaani. Se
on teeskentelyä. Taiteilijat ovat huvimestareita, he pitävät huolta
sekä omasta että toisten huvista. Sellaisia he aina ovat olleet,
ensimäisten trubaduurien ajoista saakka, sanan kaikkein hienoimmassa
merkityksessä. Anna sille miten hieno merkitys hyvänsä, huvimestareita
he sittenkin ovat. Taiteilija ei ole mikään puolijumala, joksi me
häntä oletamme kolmenkolmattavuotiaina, niinkuin sinä olet, Elly.
Hän on vain hauskuuttaja. Hän hankkii hauskuutta itselleen ja
toisille; tavallisesti hän on turhamainen, pikkumainen, kade, itara
tovereitaan kohtaan, ylpeä periaatteistaan ja taiteestaan, jalosta
elämän päämäärästään; yhtä pikkumainen ja kateellinen kuin kuka muu
tahansa omassa ammatissaan. Miksikä en puhuisi kirjailijoistakin
hauskuuttajina? He huvittavat itseään omilla suruillaan ja
tunteillaan; ja surunvoittoisella sonetilla ja tai enemmän tai
vähemmän hämärällä romaanilla he huvittavat nuoria, jotka lukevat
niitä. Sillä neljännelläkymmenennellä olevat ihmiset, jotka eivät
ole ammattimiehiä, eivät lue enää romaaneja eikä runoja. Minä olen
liian vanha kirjoittaakseni nuorisolle. Kun nykyään kirjoitan, on
minulla se porvarillinen vaatimus, että ikätoverini, neljänkymmenen
korvissa olevat miehet lukevat minua. He ovat huvitetut elävästä
elämästä, joka on käsitelty psykologiselta kannalta ja kuvattu
konkreetisina totuuksina, eikä keksittyjen henkilöiden välityksellä
esitetty kangastuksina, runollisina ja draamallisina kuvina.
Siksi olen sanomalehtimies ja huvitettu siitä työstä. Minä tahdon
heti paikalla tarttua kiinni lukijaani ja päästää hänet heti taas
menemään, sillä hänellä, yhtä vähän kuin minulla itsellänikään, ei
ole aikaa hukattavana. Elämä kulkee eteenpäin. Mutta huomenna minä
tavoitan hänet jälleen; enkä taaskaan halua viehättää häntä sen
pitemmältä. Meidän aikanamme, jolloin eletään vain päivä kerrallaan,
on sanomalehtikirjallisuus päiväkirjallisuutta ja aito taidetta, sillä
tarvitsen sitä muotoa voidakseni kirjoittaa sirosti ja aistikkaasti...
En väitä päässeeni itse niin pitkälle; mutta se on taiteellinen
ihanteeni...»
»Et aio siis koskaan enää kirjoittaa romaaneja?»
»Kuka voi sanoa mitä aikoo tai ei aio enää tehdä? Jos sanookin sen...
niin siitä huolimatta voi tehdä jotakin aivan muuta. Kuka tietää, mitä
minä teen tai sanon vuoden kuluttua? Jos tuntisin isoäidin sisäisen
elämän, niin kirjoittaisin ehkä romaanin. Sekin on melkein historiaa;
ja koska olen huvitettu oman aikamme tapahtumista, tulevaisuudestamme,
niin historia viehättää minua suuresti, joskin historia vaikuttaa
masentavasti ihmiskuntaan ja ihmisiin ja vaikka meidän vanhuksemme
vaikuttavat masentavasti minuun. Isoäidin elämä on miltei historiaa:
toisen aikakauden tunteita ja tapahtumia...»
»Lot, toivoisin, että voisit ruveta vakavasti työskentelemään.»
»Minä alotan niin pian kuin olemme Italiassa. Parasta on, Elly,
ettemme heti ajattele kodin perustamista. Ei yhdessä äidin kanssa eikä
erikseenkään. Lähdetään matkoille. Kun olemme hyvin vanhat, ennätämme
vielä asettua paikoillemmekin. Italian hirveä menneisyys vetää minua
sinne. Koetan renessanssin kautta päästä vanhaan aikaan, joskaan en
koskaan ole päässyt niin pitkälle, ja forumilla ajattelen yhä liiaksi
Raphaelia ja Leonardoa.»
»Siis ensin Parisiin... ja sitten Nizzaan...»
»Ja sitten Italiaan, jos niin haluat. Parisissa käymme toisen tädin
luona.»
»Thérèse tädinkö?»
»Niin. Hän on paaviakin katolisempi. Ja Nizzassa Ottilien luona...
Elly, tiedäthän, että Ottilie elää yhdessä erään italialaisen
kanssa, hän ei ole naimisissa: tahdotko siitä huolimatta käydä häntä
tervehtimässä?»
»Enköhän», sanoi Elly ystävällisesti hymyillen. »Olen kovin utelias
näkemään taas Ottilien... Viimeksi näin hänet kuullessani hänen
laulavan Brüsselissä.»
»Hänellä on taivaallinen ääni...»
»Ja hän on hyvin kaunis nainen.»
»Niin, hän on isän näköinen, hän on pitkä, ei muistuta vähimmässäkään
määrässä äitiä... Hän ei koskaan voisi tulla toimeen äidin kanssa. Ja
tietysti hän on elänyt suurimman osan elämäänsä isän kanssa... Hän ei
ole enää nuori, hän on minua kahta vuotta vanhempi... Siitä on nyt
kaksi vuotta, kun näin hänet viimeksi... Minkähänlainen hän nyt on?
Tokko hän vielä elää yhdessä italialaisensa kanssa... Tiedätkö, miten
hän tutustui häneen? Aivan sattumalta, junassa. He matkustivat samassa
junaosastossa Firenzestä Milanoon. Hän oli upseeri. He juttelivat
yhdessä... ja ovat olleet yhdessä siitä saakka. Hän luopui virastaan
ja seurasi Ottilieta kaikkialle missä hän lauloi... Luulempa melkein,
että he yhä vieläkin ovat yhdessä... 'Syntinen ja hysteerinen', sanoisi
Stefanie täti!... Kuka tietää? Ehkäpä Ottilie löysi hänessä suuren
onnensa... eikä pelännyt tarttua siihen kiinni... Oi, useimmat ihmiset
epäröivät... ja hapuilevat!...»
»Me olemme toisenlaiset kuin Ottilie, Lot, mutta emme silti hapuile...
emmekä epäile...»
»Elly, oletko oikein varma siitä, että rakastat minua?»
Elly kumartui Lot'n yli, siinä kun hän loikoili hiekassa,
kyynärpäihinsä nojautuneena. Hän tunsi voimakasta rakkautta rinnassaan,
hehkuvaa tarvetta saada elää Lot'n hyväksi, antautua kokonaan hänelle,
innostaa häntä työhön, suureen, suureen työhön... Sillä tavalla hänen
rakkautensa oli alkanut kukoistaa hänen suuren surunsa jälkeen...
Avaran taivaan alla, missä pilvet ajelehtivat kuin suuret laivat
valkoisin, pullistunein purjein, epäilys kohosi hänen mieleensä
silmänräpäykseksi, hyvin heikkona ja epämääräisenä, tokko Lot tarvitsi
häntä sellaisena kuin hän aikoi antautua hänelle... Mutta tämä heikko,
epämääräinen tunne haihtui tuuleen, joka siveli hänen ohimoitaan; ja
hänen miltei äidillinen rakkautensa oli niin kiihkeä ja kuuma, että
hän kumartui Lot'n puoleen ja suuteli häntä ja sanoi aivan varmana
itsestään, joskaan ei yhtä varmana elämästä ja tulevaisuudesta:
»Kyllä, Lot, olen aivan varma siitä.»
Mitä epäilyksiä Lot'n mielessä liekin päilynyt, ne häipyivät
hänen sielunsa hymyilyyn niin pian kuin hän kuuli tämän hellän ja
yksinkertaisen vakuutuksen, että Elly rakasti häntä, ja hän tunsi
sydämensä täyttyvän suloisella ja ihmeellisellä autuudella, mikä näytti
jo ennustavan onnea...