Isä Dercksz ei ollut jättänyt paljon jälkeensä, mutta Stefanie de
Laders, ainoa lapsi ensimäisestä avioliitosta, oli rikas nainen; ja
syynä siihen, ettei äidillä ollut paljonkaan jäljellä ensimäisen
miehensä omaisuudesta, oli se, ettei hän koskaan ollut osannut
olla säästäväinen. Stefanie sitä vastoin oli säästänyt tietämättä
itsekään minkä vuoksi, seuraten vain perittyä säästämistaipumustaan.
Hän asui pienessä talossa Javastraatin varrella ja oli tunnettu
hyväntekeväisyyspiireissä harjoittaen armeliaisuutta järkevästi
ja säästäväisesti. Lot ja Elly tapasivat tädin kotoa: hän nousi
tuoliltaan, joka oli visertävien pikkulintujen häkkien vieressä, ja
hän itse muistutti jossakin määrin suurta, vanhaa lintua: hän oli
lyhyt, laiha, ryppyinen, tepsutteli kuin lintu ja liikutteli iästään
huolimatta lakkaamatta kapeita olkapäitään ja luisevia käsiään,
hän oli hyvin ruma pieni vanha nainen, aivankuin pieni noita-akka.
Hän, joka ei ollut koskaan ollut naimisissa, joka oli ollut vailla
intohimoja ja tulta, oli vanhentunut koskemattomana itsekkäisyytensä
kahleissa, ja hänen ainoa suuri pelkonsa, joka koko elämän ajan
oli seurannut häntä, oli se, että hän joutuisi helvetin kauhuihin
kuoleman jälkeen, joka kaikesta huolimatta lähenemistään lähestyi.
Ja niinpä hän oli mieleltään hyvin uskonnollinen ja oli vakuutettu
siitä, että Calvin saattoi selvittää kaikki nuo asiat jokaiselle, sekä
nykyisille sukupolville että tuleville; ja luottaen silmittömästi tähän
uskoonsa hän luki kaikki näitä asioita käsittelevät kirjat, jotka hän
vain saattoi saada käsiinsä, niinhyvin uskonnolliset lentokirjaset
kuin tieteelliset teoksetkin, joskin jälkimäiset kävivät yli hänen
ymmärryksensä ja edelliset herättivät hänen kauhuaan.
»Mikä yllätys, lapseni!» täti Stefanie de Laders huusi aivankuin Lot ja
Elly olisivat olleet kuuroja. »Ja milloin te menette naimisiin?»
»Kolmen kuukauden kuluttua, täti.»
»Annatteko vihkiä itsenne?»
»Tuskinpa vaan, täti», sanoi Lot.
»Enkös minä arvannut!»
»Oikein arvasit.»
»Mutta se ei ole oikein. Etkö sinäkään halua kirkollista vihkimistä,
Elly?»
»En, täti, olen samaa mieltä kuin Lot... Saanko sanoa täti?»
»Tietysti, lapsi, sano vaan täti. Ei, oikein se ei ole. Mutta sen te
olette perineet Dercksz'eiltä: he eivät koskaan ajattele, mitä tämän
elämän jälkeen voi tapahtua...»
Linnut visersivät, ja tädin kimakka ääni kaikui taisteluunvaativana.
»Jos isoisä voisi olla mukana häissä, niin haluaisin sitä ehkä hänen
tähtensä», sanoi Elly. »Mutta hän on liian vanha ollakseen läsnä. Äiti
Steyn ei pidä sillä myöskään lukua.»
»Ei tietenkään!» huusi Stefanie täti.
»Katsohan, täti, sinä yksin koko suvussa välität sellaisesta», sanoi
Lot.
Hän ei tavannut usein Stefanie tätiä, mutta joka kerta, kun se
tapahtui, hänen teki aina mielensä viekoitella häntä puhumaan.
»Ei sitä tarvitse _minun_ tähteni tehdä», sanoi täti omahyväisesti; ja
hän tuumi mielessään, »he eivät saa penniäkään, jolleivät anna vihkiä
itseään ja tee kaikkea, mikä asiaan kuuluu. Olin aikonut jättää heille
vähäisen perinnön, mutta nyt saavat Haroldin lapsenlapset kaikki. He
käyttäytyvät ainakin sopivasti...»
Mutta kun Elly aikoi nousta lähteäksensä, niin täti, joka oli hyvillään
heidän käynnistään, sanoi:
»Kuulehan, Elly, jää vielä hetkeksi! Minä näen niin harvoin Lot'ta;
ja kaikesta huolimatta hän on minun sisarenpoikani... se ei ole
oikein, poikaseni... Tiedättehän, _minä_ puhun aina suuni puhtaaksi.
Olen tehnyt sen lapsesta saakka. Minä olen vanhin: ja koska kuulun
perheeseen, joka ei aina ole käyttäytynyt sopivasti, on minun
ollut pakko puhua suuni puhtaaksi... Siitä huolimatta olen aina
hienotunteinen. Minun silmissäni Anton eno on aina ollut tuomittu
kadotukseen, eikä hän nytkään aina käyttäydy sopivasti. Mutta en tahdo
sittenkään jättää häntä oman onnensa nojaan. Ja Daniel ja varsinkin
Harold eno, ja heidän lapsensa: miten usein he ovatkaan tarvinneet
minua!...»
»Täti, sinä olet aina ollut korvaamaton», sanoi Lot. »Mutta etpä
sittenkään voinut vaikuttaa Thérèse tätiin: hän kääntyi katolilaiseksi;
eikä se suinkaan johtunut sinun vaikutuksestasi!»
»Thérèse on kadotettu!» huusi Stefanie täti suutuksissaan. »En pitkiin
aikoihin ole enää ollut missään tekemisissä hänen kanssaan... Mutta
minä uhraan itseni niiden hyväksi, joiden puolesta voin jotakin tehdä.
Harold enon hyväksi teen mitä ikänä voin, samoin hänen lastensakin;
Inalle olen kuin toinen äiti, samoin d'Herbourgille: kas siinä on kelpo
mies; ja Pol ja Gus ovat myös kilttejä ja kunnon poikia...»
»Älä unohda Lilyä», sanoi Lot, »joka ei epäröinyt tehdessään
vanhimmasta pojastaan sinun kaimasi, vaikka Stefanus on minusta varsin
lystikäs nimi!»
»Ei, teidän lapsistanne ei koskaan tule minun kaimojani», huusi täti
koettaen voittaa lintujen äänet, »ei, vaikka teillä olisi tusina
tyttäriä! Mitä sinä tahdot, että sanoisin, poikaseni? Harold enon perhe
on aina osoittanut minulle suurempaa rakkautta kuin sinun äitisi perhe;
eninten rakkautta olen ehkä saanut Trevelleyn lasten puolelta! Ja
sitten Jumala yksin tietää, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa sinun
äitisi on minulle: ilman minua, Lot, hän olisi joutunut perikatoon! En
sano sitä epäkohteliaisuudesta, poikaseni; mutta hän olisi joutunut
perikatoon, Lot, ilman minua! Niin, voit todellakin olla minulle
kiitollinen! Ymmärräthän itsekin, äitisi, rakas äitisi on kahdesti
eronnut, molemmista ensimäisistä miehistään: ei, Lot, se on kaikkea
muuta kuin sopivaa.»
»Rakas täti, äiti on aina ollut musta lammas meidän hyveellisessä
perheessämme.»
»Ei, ei, ei!» sanoi Stefanie täti pudistaen pientä rauhatonta
lintumaista päätään; ja linnut hänen ympärillään yhtyivät häneen ja
visersivät myöntyvästi. »Perhe ei ole niinkään hyveellinen. Sanalla
sanoen se ei ole ollut kunniallinen! En tahdo moittia äitiäni, mutta
se on varma: minun isäni kuoli liian varhain. Et voi verratakaan isä
Dercksz'iä häneen.»
»Tietysti, ketään Dercksz'iä ei voi verrata johonkin de Laders'iin»,
sanoi Lot.
»Sinä olet pilkallinen!» sanoi täti; ja linnut visersivät ilmaisten
myötätuntoaan loukkauksen johdosta »Mutta ei niin pientä pilaa, ettei
totta toinen puoli. En sano sitä äitisi vuoksi, joka on herttainen
lapsi ja jota rakastan suuresti, mutta kaikki muut Dercksz'it,
lukuunottamatta Harold enoa, ovat...»
»Mitä he ovat, Stefanie täti?»
»Ovat syntistä, hysteeristä joukkoa!» huusi Stefanie täti hyökkäävästi.
»Anton eno, Daan eno, Thérèse täti ja, poikaseni — vaikka hän ei
olekaan mikään Dercksz, niin on hänessä sittenkin samaa verta — myöskin
Ottilie sisaresi! He ovat syntistä, hysteeristä joukkoa!» Ja hän
ajatteli, »äitisikin kuuluu samaan joukkoon, poikaseni, vaikka minä en
sano sitä.»
»Sitten olen hyvilläni», sanoi Lot, »että Pauws'ien tyyneys ja
levollisuus pitää kurissa Dercksz'iläistä hysteriaani.» Ja hän tuumi:
»Täti on aivan oikeassa, mutta kaikki on hänen äidistään lähtöisin...
vaikka se onkin hypännyt Stefanie tädin yli.»
Mutta täti jatkoi, lintujen säestämänä:
»En sano sitä moittiakseni perhettä, poikaseni. Olen kova, sen myönnän,
mutta minä puhun suuni puhtaaksi. Kuka uskaltaa olla suora meidän
perheessämme?»
»Sinä, täti, sinä!»
»Niin, minä uskallan, minä, minä, minä!» huusi täti, ja kaikki linnut
kaikissa häkeissä visersivät myöntyvästi. »Älkää juuri vielä lähtekö,
jääkää vielä hetkeksi, Elly. Te olitte kovin herttaisia, kun tulitte.
Elly, soitahan kelloa, ole hyvä. Sitten Klaartje tuo kirsikkalikööriä:
minä valmistan sitä isoäidin Annan neuvojen mukaan; ja hän valmistaa
sen hyvin.»
»Täti, meidän täytyy tosiaankin jatkaa matkaa.»
»Odottakaa, vain yksi ainoa lasi!» pyysi täti; ja linnut yhtyivät
pyyntöön. »Muuten minä luulen, että panitte pahaksenne suoran
puheeni...»
He maistoivat likööriä; ja siitä täti tuli hyvälle tuulelle, vaikka Lot
kesken lintujen viserrystä huudahtikin:
»Täti... etkö _sinä_ ole koskaan ollut hysteerinen?»
»Minäkö? Hysteerinenkö? En! Syntinen, sitä olen kylläkin: olen
syntinen, niinkuin me kaikki olemme! Mutta hysteerinen, Jumalan kiitos,
en koskaan ole ollut! Hysteerinen niinkuin Anton eno, Thérèse täti
ja... sisaresi Ottilie, en koskaan ole ollut!»
Linnutkin saattoivat vakuuttaa samaa.
»Mutta sinä olet rakastanut, täti! Toivottavasti kerrot minulle kerran
rakkaustarinasi; sitten minä kirjoitan siitä hienon kirjan.»
»Sinä olet jo muutenkin paljastanut kylliksi perhettämme syntisissä
kirjoissasi, ja siksi en kerro sinulle mitään, vaikka olisin ollut
kymmenen kertaa rakastunut. Häpeä toki, poika! Sinun pitäisi hävetä!
Kirjoita siveellinen kirja, jota voi ilokseen lukea, mutta älä kaiva
esille syntejä voidaksesi kuvailla niitä, vaikka kirjoittaisit miten
kauniisti hyvänsä.»
»Sinun mielestäsi minä kirjoitan siis sittenkin kauniisti?»
»Et sinä minun mielestäni kirjoita mitään kaunista, sinun kirjasi ovat
kirottuja!... Aiotko todellakin jo lähteä, Elly? Et suinkaan siksi,
etten ihaile Lot'n kirjoja? Ethän vaan? Otahan vielä likööriä. Sinun
pitäisi saada resepti isoäidin Annalta. No niin, hyvästi, lapset; ja
tuumikaa, minkälaisen lahjan te haluaisitte minulta. Voitte valita
mielenne mukaan, lapset, saatte valita itse. Minä tahdon antaa teille
sopivan lahjan.»
Linnut olivat samaa mieltä, ja kun Lot ja Elly läksivät, visersivät ne
äänekkäästi heidät ulos huoneesta.