Tulija oli Anton Dercksz, vanhan rouvan vanhin poika toisesta
avioliitosta; ensimäisestä avioliitostaan hänellä oli vain naimaton
tytär, Stefanie de Laders. Anton ei myöskään ollut naimisissa;
hän oli ollut virkamies Javassa; entinen kuvernööri. Hän oli
seitsemänkymmenenviiden vuoden vanha, harvasanainen, unelias ja itsekäs
mies, joka pitkän yksinäisen elämänsä aikana ei ollut koskaan ajatellut
ketään muuta kuin itseään ja jonka aistillisuus vanhoilla päivillä
oli muuttunut mielikuvitteluksi... Ominaista hänen luonteelleen oli
ollut se, että hän aluksi vaistomaisesti, myöhemmin täysin tietoisesti
oli salannut oman itsensä muilta ihmisiltä, ettei hän koskaan ollut
antautunut täydesti mihinkään; ei edes silloinkaan, kun hän olisi
voinut saavuttaa kanssaihmistensä kiitosta ja kunnioitusta. Vaikka
luonto oli suonut hänelle tavallista suuremman älyn niin oli hän
ylioppilaana, lukumiehenä, kehittänyt tätä älyään vain itseänsä varten
eikä hänestä koskaan ollut tullut muuta kuin keskinkertainen virkamies.
Hänen itsekäs, unelias sielunsa oli tavoitellut vain yksinäisiä iloja,
samoinkuin hänen voimakas ruumiinsa oli himoinnut vain salaisia
nautintoja.
Hän astui huoneeseen päällystakki yllä, jonka hän oli tiukasti
napittanut, sillä häntä vilutti, vaikka olikin vielä aurinkoinen
syyskuun päivä ja syksyn koleutta tuskin lainkaan vielä tuntui.
Hän tuli kerran viikossa tervehtimään äitiään, vanha tapa, joka
johtui kunnioituksesta ja arvonannosta. Vanhan rouvan lapset —
vanhemmanpuolisia miehiä ja naisia kaikki — kävivät säännöllisesti
hänen luonaan, mutta tiedustelivat aina ensin Annalta,
palvelijattarelta, jonka hameenhelmoissa kissa juoksenteli, kuka
kulloinkin oli ylhäällä äidin luona. Jos joku perheen jäsen oli jo
siellä, eivät he menneet heti äidin luo, peläten väsyttävänsä häntä,
jos liian monta keräytyisi samalla kertaa ja liian monta ääntä puhuisi
yhtä aikaa. Anna otti heidät silloin vastaan alakerran arkihuoneessa,
missä talvisin paloi tuli takassa, ja usein vanha palvelijatar tarjosi
vieraalle ryypyn. Jos herra Takma oli äsken tullut, niin Anna ei
koskaan ollut sitä ilmoittamatta; silloin lapset tai lastenlapset
odottivat alhaalla aina neljännestunnin tai kauemminkin, sillä he
tiesivät, että äiti ja isoäiti halusi hetken aikaa olla yksin Takman,
vanhan ystävänsä kanssa. Jos Takma oli ollut jo jonkun aikaa, koetti
Anna arvailla, voisiko hän heti päästää heidät sisään... Seuranainen ei
ollut iltapäivin talossa, paitsi silloin kun vanha rouva lähetti häntä
erikoisesti hakemaan, mikä tapahtui joskus, kun ilma oli huono eikä
kukaan tullut käymään.
Anton Dercksz astui sisään, epäröiden Takman vuoksi ja peläten
olevansa tunkeileva. Vanhan rouvan lapset, niin iäkkäitä kuin he
olivatkin, käyttäytyivät kuin lapset aikoinaan niin kovan ja ankaran
äidin läsnäollessa, joka yhä vieläkin merkitsi heille äitiyden
auktoriteettia. Ja varsinkin Anton näki hänet aina tässä valossa,
äidin, joka istui niin jäykkänä valtaistuimen tapaisella tuolillaan, ja
jonka hauras henki riippui niin heikon ja näkymättömän langan varassa,
että sen katketessa hänen elämänsä viimeinen säie myös murtuisi.
Hän istui ikkunan ääressä uudinten punertavassa hämärässä, varjossa
auringonsäteiltä, istui ikäänkuin hän ei koskaan enää liikahtaisi
ennenkuin hetki koittaisi, jolloin mustat portit avautuisivat.
Sillä »lapset» eivät nähneet hänen liikkuvan paitsi silloin, kun
hän liikutti muinoin niin toimeliaita, nykyisin jäykistyneitä,
laihoja, läpikuultavia sormiaan. Anton Dercksz tiesi — jolleivät
nuo mustat portit avautuisi tänään — että hänen äitinsä lähtisi
liikkeelle huoneesta kello kahdeksan aikana illalla, mennäkseen Annan
ja seuranaisen avustamana vuoteeseensa. Mutta hän ei koskaan ollut
sitä näkemässä: hän näki vain täysin liikkumattoman, hauraan olennon
korkeaselkäisessä tuolissa, hiukan punertavassa, hämärässä valossa.
Niin vanha mies kuin hän olikin, niin teki se häneen syvän vaikutuksen.
Hänen äitinsä istui siinä niin vieraana, niin epätodellisena: hän
istui ja odotti, odotti. Hänen silmänsä, jotka olivat jo lasimaiset,
tuijottivat eteensä, joskus niiden ilme oli pelonsekainen...
Yksinäinen mies oli kehittänyt huomiokykyään, hän oli nopsa vetämään
johtopäätöksiä, vaikkei hän sallinut kenenkään huomata sitä. Jo
vuosia sitten hän oli keksinyt, että hänen äitinsä aina ajatteli
yhtä ja samaa asiaa, aina vain ajatteli tätä samaa asiaa. Mitä se
saattoi olla?... Ehkäpä hän erehtyi, ehkä hän näki enemmän kuin mitä
siinä oli, ehkä hänen äitinsä ilme on ominainen sokeille silmille.
Vai ajattelikohan hän elämänsä salaisuuksia, asioita, jotka olivat
vajonneet hänen elämäänsä kuin syvään, syvään kuiluun? Oliko äidillä
salaisuuksia samoinkuin pojallakin synkkiä aistillisia salaisuuksia?
Hän ei ollut utelias: jokaisella on salaisuutensa; ehkäpä äidilläkin.
Hän ei tahtonut koskaan urkkia niitä. Ihmiset olivat aina väittäneet,
että Takma ja äiti olivat rakastaneet toisiaan: kaikesta päättäen
äiti ajatteli näitä vanhoja asioita... tai jollei hän ajatellut, niin
tuijottiko hän vain ulos ikkunasta?... Olkoon tämän asian laita miten
hyvänsä, Antonin kunnioitus äitiä kohtaan pysyi muuttumattomana.
»On ihana ilma ollakseen syyskuu», hän sanoi tervehdittyään.
Hän oli kookas mies, suuri päällystakissaan, kasvot olivat lihavat
ja punakat, nenän molemmin puolin oli syviä uurteita ja riippuvia
pusseja leuan alla; harmaankellertävät viikset törröttivät aistillisen
suun ympärillä, huulet olivat paksut ja punaiset, hampaat keltaiset,
käyrät, mutta silti vielä lujasti ikenissään; tuuhea parta, joskin
sitä vastikään oli leikattu, ulottui mustana sänkenä poskille; ja syvä
arpi halkaisi ryppyisen otsan, jota ympäröi keltaisenharmaa tukka,
jättäen pään takaosan kaljuksi. Niska matalan, ylöspäisen kauluksen
yläpuolella oli karhea ja syvissä rypyissä kuin vanhan työmiehen.
Hänen suuret kätensä lepäsivät kuin kaksi möhkälettä hänen paksuilla
polvillaan; ja kellonperät suurine helyineen riippuivat höllästi
hänen suurella vatsallaan, joka oli pingoittanut auki kuluneitten ja
kiiltävien liivien alimman napin. Hänen jalkansa nojautuivat vankasti
mattoon Wellington-jalkineissaan, joiden varret olivat kääntyneet
kaksinkerroin housunlahkeitten alla. Tämä ulkoasu ilmaisi karkeaa,
aistillista, vanhemmanpuolista miestä: se ei kuvastanut hänen
älyllisyyttään ja vielä vähemmän hänen mielikuvituksensa voimaa. Suuri
uneksija-näyttelijä, mikä hän sittenkin oli, pysyi salassa jokaiselta,
joka näki hänet tällaisena. Vaikka Takma oli monta vuotta vanhempi,
niin oli hänessä, joka käytökseltään oli niin iloinen ja sydämellinen,
että hänen vanha äänensä sointui kuin linnun viserrys ja hänen
tekohampaansa kiilsivät keinotekoisesti, niin oli hänessä, lyhyessä
ja väljässä takissaan, jotakin hienoa Anton Dercksz'in rinnalla,
jotakin nuorta ja levotonta, ja samalla ystävällistä, hyväntahtoista,
herkkää ymmärtämystä, ikäänkuin hän, vanha mies, olisi perinpohjaisesti
voinut ymmärtää nuoremman koko elämän. Mutta juuri tämä puoli Takmassa
harmitti Antonia, sillä hän, Anton Dercksz, oli siitä selvillä.
Siinä piili jotakin: Takmalla oli salaisuus, vaikka hän salasi sitä
toisella tavalla kuin hän itse. Hänellä oli salaisuus: kun hän nousi
lähteäksensä, nytkäyttäen päätään, pelkäsi hän, että toinen oli nähnyt
hänen lävitseen... No niin Anton ei ollut utelias. Mutta tämä vanha
mies, joka ennen oli rakastanut hänen äitiänsä, äitiä, joka yhä herätti
Antonin kunnioitusta istuessaan suorana ja odottavana tuolissaan
ikkunan ääressä: tämä vanha mies ikävystytti häntä, ärsytti häntä,
oli aina herättänyt hänen vastenmielisyyttään. Hän ei ollut koskaan
uskaltanut sitä osoittaa, eikä Takmakaan ollut koskaan huomannut sitä.
Nuo kolme vanhaa ihmistä istuivat pienessä vierashuoneessa vaihtamatta
montakaan sanaa. Vanha rouva hillitsi nyt itseään, koska hänen
poikansa, hänen »lapsensa», oli hänen luonaan, sillä hän oli aina
pysynyt tyynenä pojan hiukan ulkonevien silmien hermostuneen katseen
edessä. Hän istui suorassa aivan kuin valtaistuimella, ikäänkuin hän
olisi ollut kuningatar ikänsä ja arvonsa nojalla, niin arvokkaana ja
moitteettomana, mutta niin hentona ja hauraana, ikäänkuin kuoleman
henkäys voisi milloin tahansa puhaltaa pois hänen sielunsa. Muutamin
sanoin hän lausui ilonsa sen johdosta, että poika oli tullut häntä
tervehtimään ja tiedustelemaan hänen terveydentilaansa, minkä
pojallisen velvollisuuden tämä täytti kerran viikossa. Vanha rouva
oli tästä hyvillään; eikä hänen ollut vaikea rauhoittua ja nopeasti
tulla taas hyvälle mielelle, vaikka hänen, ikäänkuin ulkoa tulleen
vaikutuksen pakotuksesta, oli täytynyt puhua entisistä asioista, jotka
olivat nousseet hänen silmiensä eteen. Ja kun kello soi taaskin, sanoi
hän:
»Nyt kai lapset tulevat...»
Kaikki kolme kuuntelivat ääneti. Tarkkakuuloinen Takma kuuli jonkun
puhuvan Annan kanssa eteisessä:
»He kysyvät, eivätkö he vain rasita sinua liiaksi», sanoi Takma.
»Anton, huuda heille portailta, että saavat tulla tänne», sanoi vanha
rouva, ja hänen äänensä kuullosti äidillisen käskevältä.
Anton Dercksz nousi, astui ovelle ja huusi:
»Tulkaa tänne, isoäiti odottaa.»
Lot ja Elly astuivat sisään ikäänkuin peläten karkottavansa vanhaa
rouvaa ympäröivän ilmakehän liian voimakkaalla nuoruudella. Mutta
tämä kohotti kulmikkaasti käsivartensa leveitten hihojen mustista
laskoksista ja liikuttaen aavemaisen jäykästi ja tuskin huomattavasti
kättään uudinten punertavassa valossa, hän sanoi:
»Te aiotte siis mennä naimisiin; se on oikein.»
Tuo liike sai puolisormikkaitten verhoamat kädet kohoamaan Lot'n pään
tasalle, johon ne tarttuivat kiinni vanhan rouvan suudellessa häntä
vapisevin huulin; hän suuteli myös Ellyä; ja tyttö sanoi herttaisesti:
»Isoäiti...»
»Olen iloinen nähdessäni teidät molemmat. Äiti kertoi jo minulle tämän
suuren uutisen. Olkaa onnelliset lapset, _onnelliset_...»
Nuo sanat kajahtivat kuin lyhyt puhe valtaistuimen tapaisen tuolin
hämärästä. Ja ne värähtelivät liikutuksesta. »Olkaa onnelliset,
lapset», oli äiti sanonut, ja Anton Dercksz näytti käsittävän nuo
sanat siten, ettei hänen äitinsä mielestä perheessä ollut paljonkaan
avio-onnea ollut. Hän ymmärsi tuon ajatuksen piilevän äidin sanojen
alla ja oli hyvillään, ettei hän koskaan ollut mennyt naimisiin;
hän tunsi hiljaista tyydytystä katsellessaan Lot'ta ja Ellyä. He
istuivat siinä niin nuorina ja viattomina hänen mielestään; mutta
hän tiesi, että se oli vain ulkokuorta, että Lot kaikesta huolimatta
oli kolmenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, ja ettei Elly ollut ensi
kertaa kihloissa. Ja miten nuoria nuo molemmat sittenkin olivat ja
kuinka monta elinvoimaista vuotta heillä oli vielä edessään. Anton
Dercksz tunsi kateutta ajatellessaan sitä; ja hänen katseensa muuttui
synkäksi muistaessaan, ettei hänellä ollut enää elinvoimaisia vuosia
edessään. Ja ovela ilme kasvoillaan, joka kuvasti salaisia aistillisia
nautintoja, hän ihmetteli, tokko Lot todellakin oli sovelias
avioliittoon. Hän oli heikkorakenteinen, tuskin lihaa ja verta, hän oli
äitinsä näköinen, punaposkinen, vaaleatukkainen, kyynillistä ylähuulta
koristivat lyhyeksileikatut viikset ja koko hänen olentonsa oli
keikarimainen ruumiinmukaisessa takissaan, korkeassa kaksinkertaisessa
kauluksessaan ja sievässä kukallisessa kaulahuivissaan. Mikään
tyhmeliini hän ei silti ollut, tuumi Anton Dercksz: hänen
renessanssi-aiheita koskettelevat kirjoitelmansa Italiasta olivat
erittäin hyvät, ja Anton oli lukenut niitä suurella mielihyvällä,
vaikkei hän koskaan ollut kehunutkaan niitä Lot'lle itselleen; ja
hänen molemmat romaaninsa olivat aivan erinomaiset: toinen kuvaili
Haagin oloja, toinen hollantilais-intialaista seuraelämää Javassa.
Pojassa oli enemmän kuin mitä saattoi olettaa, sillä hän ei näyttänyt
miehiseltä mieheltä, vaan vaaleatukkaiselta, peruukkipäiseltä nukelta,
muotilehtikuvalta. Elly ei ollut kaunis, hänen kasvonsa olivat
kalpeat, mutta ilmekkäät: Anton ei uskonut, että hän oli lämminverinen
nainen, tai, jos hän sitä olikin, niin se puoli ilmenisi hänessä vasta
myöhemmin. Hän ei uskonut, että he suutelivat toisiaan kiihkeästi;
ja se oli sittenkin luonnollisin lohdutus tässä meidän kirotussa
elämässämme, oli aina ollut sitä hänelle. Kaikki muuttui sekavaksi
hänen keltatautisissa silmissään, suruksi, kun kaikki tuo oli häneltä
jo kadonnut; mutta siitä huolimatta hän kuunteli keskustelua, joka
kävi rauhallisesti ja tyynesti, jotta isoäiti ei väsyisi: milloin
Lot ja Elly aikoivat mennä naimisiin ja missä he aikoivat viettää
kuherruskuukautensa.
»Me menemme naimisiin kolmen kuukauden kuluttua», sanoi Lot. »Ei meillä
ole mitään syytä odottaa. Me lähdemme Parisiin ja sitten Italiaan. Minä
tunnen hyvin Italian ja voin opastaa Ellyä siellä...»
Anton Dercksz nousi ja sanoi hyvästi; ja tultuaan alakertaan hän tapasi
arkihuoneessa sisarensa Ottilie Steyn de Weertin ja vanhan tohtori
Roelofszin.
»Lapset ovat ylhäällä», sanoi Anton.
»Tiedän sen», sanoi Ottilie. »Siksi minä odotankin; muuten meitä olisi
liian monta äidin luona...»
»Niin-niin-niin», mutisi vanha tohtori.
Hän puoleksi loikoi tuolillaan, tuo muodoton, vesitautinen möhkäle;
toisen jäykän jalkansa hän oli ojentanut suoraan eteensä ja hänen
vatsansa riippui kaarevana sen yläpuolella; hänen kasvonsa, sileäksi
ajetut, mutta ryppyiset, muistuttivat suuresti vanhan apinan kasvoja;
hänen ohuet harmaat hiuksensa olivat ikäänkuin koinsyömät ja riippuivat
kuluneina töyhtöinä päästä, joka oli pyöreä kuin pallo, ja ohimoilla
kiemurteli paisunut suoni; hän mutisi ja sopersi toisen huudahduksen
toisensa jälkeen; hänen vesiset silmänsä liikkuivat kultasankaisten
silmälasien takana.
»Niin-niin-niin, Ottilie, Lot menee siis vihdoinkin naimisiin!...»
Tohtori oli kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden vanha, isoäidin ja
herra Takman viimeinen elossa oleva aikalainen; hän oli ollut apuna,
kun Ottilie Steyn syntyi Javassa, hän oli siihen aikaan ollut nuori
lääkäri, vasta Hollannista saapunut; ja hän nimitti häntä joko
ristimänimeltä tai »lapseksi».
»Sanotteko vihdoinkin?» huudahti Ottilie harmistuneella äänellä.
»_Minulle_ se on kylliksi varhain!»
»Niin-niin-niin, niin-niin, lapseni; te tulette kaipaamaan häntä, te
tulette kaipaamaan poikaanne, sen uskon... Mutta sievä pari se on,
Lot ja Elly, niin-niin, niin-niin-niin, yhdessä he tekevät työtä,
kirjoittavat, niin-niin... Tuo hyvä vanha Anna ei ole vielä ruvennut
lämmittämään! Tämä huone on kylläkin lämmin, mutta ylhäällä, niin-niin,
siellä on hyvin kylmä... Takmalla on aina sisäistä kuumuutta, vai mitä?
Niin-niin! Äiti pitää myös viileästä huoneesta; niin-niin, viileästä:
_minä_ sanon sitä kylmäksi. Minä vakuutan, täällä on lämpimämpi:
ai-ai, täällä on lämpimämpi. Niin-niin... Äiti ei ollut eilen hyvissä
voimissa, lapsi...»
»Kuuleppas, tohtori», sanoi Anton Dercksz, »sinä pidät huolta siitä,
että äiti elää sadan vuoden vanhaksi!»
Ja hän napitti kiinni takkinsa ja läksi tyytyväisenä, kun oli täyttänyt
pojan velvollisuudet tältä viikolta.
»Oi-oi-oi!» huudahti tohtori; mutta Anton oli jo mennyt. »Sadan
vuoden! Sadan vuoden vanhaksi! Oi-ei, oi-ei, kultaseni, oh-oh!
Minä en voi tehdä mitään, minä en voi tehdä mitään! Olen itsekin
jo vanha, niin-niin, olen vanha: kahdeksankymmenenkahdeksan,
kahdeksankymmenenkahdeksan, Lietje! ... Niin-niin, se merkitsee paljon,
niin-niin... Ei, _minä_ en voi tehdä enää mitään, mitä te sanotte?
Hyvä, että tohtori Thielens hoitaa äitiä: hän on nuori, ai-ai, hän on
nuori... Tuolta lapset tulevat! Hyvä-hyvä!» tohtori jatkoi tervehtien.
»Paljon onnea, ai-ai, hyvin hauska! Taide taiteen vuoksi?... Voiko
mummi tänään paremmin? Sitten pistäydyn hetkeksi ylös, niin-niin,
hyvä-hyvä!...»
»Minne te nyt menette, lapsi kullat?» kysyi Ottilie äiti.
»Stefanie tädin luo», sanoi Elly. »Ja ehkä eno Haroldin luo myöhemmin.»
Anna päästi heidät ulos; ja Ottilie, astuen ylös portaita tohtori
Roelofsz'in jäljessä, joka laahautui askeleen kerrassaan ylöspäin,
koetti ymmärtää, mitä tämä itsekseen mutisi, mutta ei käsittänyt
mitään. Tohtori puheli itsekseen:
»Niin-niin, tuo Anton, erinomaista, vai minäkö pitäisin huolta siitä,
että hän elää sadan vuoden vanhaksi! Sadan vuoden vanhaksi! Itse hän
tulee sadan vuoden vanhaksi, ai-ai, niin-niin, vaikka hän on ollut
tuollainen sika!... Niin-niin, niin-niin, sika: enkö minä tuntisi
häntä? Hoh-hoh! Sika hän aina on ollut!... Niin-niin, ehkäpä hän on
sitä vieläkin!»
»Mitä te sanotte, tohtori?»
»En mitään, lapseni, en mitään... Minäkö pitäisin huolta siitä, että
hän elää sadan vuoden vanhaksi! Minä, _minä_, joka olen itsekin niin
vanha; kahdeksankymmenenkahdeksan... kahdeksankymmenenkahdeksan!...»
Läähättäen ponnistuksesta hän astui huoneeseen ja tervehti molempia
vanhuksia, ikätovereitansa, jotka nyökkäsivät hänelle, kumpikin oman
ikkunansa äärestä:
»Hyvä-hyvä, niin-niin, mitä kuuluu, Ottilie? Mitä kuuluu, Takma?...
Hyvä-hyvä, niin-niin... No, eipä täällä ole kovin lämmin!...»
»Onhan vasta syyskuu», sanoi Takma.
»Niin, sinulla on aina sisäistä lämpöä!...»
Ottilie astui sisään tohtorin jäljessä kuin pieni lapsi ja suuteli
äitiään herttaisesti ja hellästi; ja kun hän senjälkeen lähestyi
Takmaa, veti tämä hänen kätensä puoleensa, jotta hänen piti suudella
häntäkin.