Vanha herra läksi ulos kello kolmen tienoissa ja yksin: hän ei
tahtonut kernaasti ottaa saattajaa mukanaan ulos mennessään, vaikka
hän mielellään palasikin kotiin toisen seurassa; mutta hän ei
koskaan pyytänyt keltään apua. Adèle täti katsoi ulos ikkunasta ja
seurasi häntä katseillaan, kun hän kääntyi kasarmin nurkkauksesta
ja astui Valaskalansillan poikki. Hän ei mennyt sen kauemmaksi
kuin Nassaulaaniin, rouva Dercksz'n luo; ja hän kulki tämän matkan
suoraselkäisenä ja vakavin askelin: hän ei näyttänyt kovin vanhaltakaan
päällystakissaan, joka oli napitettu ylös asti, joskin jokainen askel
oli tarkasti laskettu ja hän nojasi raskaasti paksuun, norsunluupäiseen
keppiinsä. Vaikka hän ei tahtonutkaan antaa toisten huomata, että tämän
lyhyen kävelyn tarkoituksena oli pitää voimia vireillä ja virkistää
terveyttä, niin oli hänen pakko punnita jokaista askeltaan; mutta hän
saattoi sittenkin astua vaivatta, jäykkänä ja suorana, ja hän tutki
kuvaansa alakerroksen suurissa ikkunoissa. Kadulla hän ei tehnyt
ohikulkijaan kovinkaan vanhan vaikutusta. Kun hän soitti kelloa,
kiiruhti vanha Anna kissa kintereillään ulko-ovelle:
»Vanha herra, kaikesta päättäen.»
Sitten hän ajoi kissan takaisin keittiöön, peläten, että vanhus voisi
kompastua siihen, ja pyysi hänet sisään tehden vähäisiä huomautuksia
ilmasta ja tiedustellen hänen terveydentilaansa; ja Takmalta vaadittiin
suurta taitavuutta, kun hän riisuessaan päällystakkinsa eteisessä,
antoi sen liukua hartioiltaan ja käsivarsiltaan palvelustytön käsiin.
Hän teki sen hitaasti ja vähitellen, hiukan väsyneenä kävelystä; mutta
sillä välin sai hän haukotuksi kylliksi ilmaa päästäkseen yläkerrokseen
keppinsä nojassa — »parasta on sittenkin ottaa keppi mukaan, Anna»,
hänellä oli tapana sanoa — sillä rouva Dercksz ei nykyään enää tullut
alakerran huoneisiin.
Vanha rouva odotti häntä.
Vanha herra tuli miltei joka päivä; ja jollei hän tullut, niin Adèle
täti tai Elly kävivät ilmoittamassa, ettei hän voinut tulla. Niinpä
vanha rouva istui korkeaselkäisessä tuolissaan odottaen häntä. Hän
istui ikkunan ääressä, katsellen Sofialaanin huviloiden puutarhoja.
Vanha herra mutisi sydämellisesti, vaikka hänen tervehdyksensä olikin
epämääräinen:
»No, Ottilie?... Ulkona tuulee... Niin, sinä olet yskinyt hiukan viime
aikoina... Sinun täytyy olla varovainen, tiedätkös... Minä voin hyvin,
oikein hyvin, niinkuin näet...»
Lausuen vielä muutamia ystävällisiä sanoja hän istahti suorana toiseen
nojatuoliin toisen ikkunan ääreen, Annan vapauttaessa hänet nyt vasta
hatusta, ja nojasi keppiinsä kätensä, joissa oli suuret, ruttuiset
hansikkaat.
»En ole tavannut sinua suurten uutisten jälkeen», sanoi rouva Dercksz.
»Lapset tulevat tänään näyttämään itseään...» He olivat molemmat
ääneti, heidän katseensa painuivat vain toisiinsa. Hetken aikaa he
istuivat siten vastatusten, kumpainenkin pienen huoneen ikkunan
ääressä. Vanha, vanha nainen istui punaisten ripsi-uudinten ja
kellertävien pitsikaihtimien varjossa, joiden lisäksi vedon varalta
oli ripustettu ikkunan ylälaitaan ja molemmille sivuille punaiset
samettiverkot. Hän oli ojentanut vain laihan, puolisormikkaiden
peittämän kätensä tervehdykseksi Takmalle. Nyt he molemmat istuivat
ikäänkuin odottaen jotakin ja samalla tyytyväisinä, kun heillä
oli jotain odotettavaa. Vanha rouva oli yhdeksänkymmenenseitsemän
ja hän tiesi, että se, mitä hän odotti, tapahtuisi ennenkuin hän
olisi sadan vuoden vanha... Tämän verhotun nurkkauksen hämärässä,
tummalla tapettitaustalla, näyttivät hänen kasvonsa monine ryppyineen
haljenneelta porsliinilta, tässä hämärässä nurkassa, johon hän yhä
vieläkin vetäytyi entiseen vaatimattomaan tapaansa, tahtoessaan kätkeä
raihnaisen ulkomuotonsa ihmisten katseilta; ja hänen peruukkinsa,
pienen mustan pitsimyssyn peitossa, oli kiiltävän musta; väljä musta
puku laskeutui sulavasti hänen hauraan, laihan vartalonsa ympärille,
kätkien hänet niin täydellisesti pehmeihin kashmirilaskoksiin, että
oli aivan mahdotonta häntä nähdä tai tuntea, ainoastaan aavistaa
tämän tumman laskospuvun alta. Lukuunottamatta kasvoja ei mikään
muu näyttänyt hänessä elolliselta paitsi hauraat sormet, jotka
vapisivat hänen helmassaan kuin kapenevat, loistavat puikot mustissa
puolisormikkaissaan; ranteita peittivät kapeat villarannikkaat. Hän
istui suorana korkeaselkäisessä tuolissaan aivankuin valtaistuimella,
selkänojanaan jäykkä, kova tyyny; toinen tyyny oli hänen jalkojensa
alla, joita hän ei koskaan näyttänyt, koska ne olivat luuvalon
vääristämät. Hänen vieressään, pienellä pöydällä oli virkkuutyö,
johon ei vuosikausiin oltu koskettu, sekä sanomalehtiä, joita hänelle
luki ääneen hänen seuranaisensa, vanhempi rouva, joka heti herra
Takman astuessa huoneeseen oli vetäytynyt pois. Huone oli sievä ja
yksinkertainen, siellä täällä joitakin valokuvia kehyksissään, ainoat
koristeet kiiltävien, mustien huonekalujen, punaisen sohvan, tuolien
sekä lasikaapissa säilytettyjen porsliiniesineitten parissa. Suljettu
kaksoisovi johti makuuhuoneeseen: vain näissä kahdessa huoneessa asusti
vanha rouva, joka nautti kevyet ateriansa tuolissaan.
Aurinkoinen oli syyskesän päivä; ja tuuli puhalsi iloisesti, lennättäen
keltaisia lehtiä Sofialaanin puutarhoissa.
»Sievä näköala tästä», sanoi rouva Dercksz, niinkuin niin monasti
ennenkin, tehden hansikoidulla kädellään kulmikkaan liikkeen.
Ääni, joka jo kauan sitten oli murtunut, sointui pehmeämmältä kuin
puhdas hollanninkieli, sen kreolilaissävy oli mehukkaampi; ja nyt,
hänen katsoessaan ulos ikkunasta, näyttivät silmätkin porsliinikasvojen
keskellä itämaisen pehmeiltä ja tummilta. Hän ei voinut selvästi
erottaa ulkona olevia esineitä; mutta sittenkin se tieto, että siellä
oli kukkia ja puita, ilahdutti hänen himmeitä silmiään.
»Kauniita astereita vastapäätä olevassa puutarhassa», sanoi Takma.
»Niin», myönsi rouva Dercksz, joka ei voinut niitä nähdä, mutta tiesi
niiden siellä olevan.
Hän ymmärsi hyvin vanhan herran puhetta; hän salasi kuuroutensa siten,
ettei koskaan kysynyt mitä sanottiin ja vastasi vain hymyn karehtiessa
hänen ohuiden, suljettujen huuliensa ympärillä tai liikuttamalla
päätään.
Hetken kuluttua, kun molemmat katselivat jälleen ulos ikkunastaan,
sanoi vanha rouva:
»Minä näin Ottilien eilen.»
Vanha herra oli hetken aikaa ymmällä:
»Ottilienko?» hän kysyi.
»Lietjen... tyttäreni...»
»Oi, niin... Sinä näit Lietjen eilen... Luulin sinun puhuvan
itsestäsi...»
»Hän itki.»
»Minkä vuoksi?»
»Koska Lot menee naimisiin.»
»Hän jää kovin yksin, Lietje parka; mutta Steyn on kelpo poika... Sääli
todellakin. Minä pidän Steynistä...»
»Me olemme kaikki yksinäisiä», sanoi rouva Dercksz; ja murtunut ääni
kuulosti surulliselta, ikäänkuin hän olisi surrut entisyyttä ja kaikkia
sen varjoja.
»Eivät kaikki, Ottilie», sanoi Takma. »Meillä on toisemme. Me olemme
aina omistaneet toisemme... Kun Lot menee naimisiin, niin meidän
lapsellamme ei ole enää ketään, ei edes omaa miestäkään.»
»Sh!» sanoi vanha rouva; ja jäykkä, heikko vartalo vavahti kauhusta
hämärissä.
»Ei täällä ole ketään; me voimme puhua aivan vapaasti.»
»Ei, täällä ei ole ketään...»
»Luulitko, että joku oli huoneessa?»
»En, en tällä kertaa... Joskus...»
»Mitä?»
»Joskus... tiedätkös... luulen, että joku on täällä.»
»Ei täällä ole ketään.»
»Ei, ei täällä ole ketään...»
»Miksikä sinä pelkäät?»
»Pelkään? Pelkäänkö minä? Mitä minä pelkäisin? Olen liian vanha...
aivan liian vanha... pelätäkseni enää... Vaikkapa _hänkin_ seisoisi
tuossa.»
»Ottilie!»
»Sh!»
»Ei täällä ole ketään.»
»Ei.»
»Oletko... nähnyt _häntä_ viime aikoina?»
»En... En... En kuukausiin, ehkäpä en... vuosiinkaan... Mutta näin
hänet monta, monta vuotta sitten... etkö sinä ole koskaan nähnyt häntä?»
»En.»
»Mutta... sinullahan oli tapana _kuulla_ häntä?...»
»Niin... minulla oli tapana _kuulla_ häntä... Minun kuuloni oli
erittäin hyvä ja tarkka... Se oli vain hallusinatsioni... Minä kuulen
usein hänen äänensä... Älkäämme puhuko siitä... Me olemme molemmat
niin vanhat, niin vanhat, Ottilie... nyt hänen on _täytynyt_ jo antaa
meille anteeksi. Muuten emme koskaan olisi tulleet näin vanhoiksi.
Meidän elämämme on ollut rauhallista jo vuosikausia: monet monet
pitkät vuodet; ei mikään ole koskaan häirinnyt meidän rauhaamme: hän
on varmaankin jo antanut meille anteeksi... _Nyt_ me seisomme kumpikin
haudan partaalla.»
»Niin, pian se aika tulee. Minä tunnen sen.»
Mutta Takman ystävällisyydellä ei ollut rajoja:
»Sinäkö, Ottilie? Sinä elät sadan vuoden vanhaksi!»
Hän yritti puhua kerskailevalla äänellä, mutta ääni katkesi kimakaksi.
»Minä en koskaan tule sadan vuoden vanhaksi», sanoi vanha nainen. »Ei.
Minä kuolen tänä talvena.»
»Tänä talvenako?»
»Niin. Minä aavistan sen. Odotan vain sitä. Mutta minä pelkään.»
»Kuolemaako?»
»Ei kuolemaa. Vaan... _häntä!_»
»Uskotko, että saat nähdä hänet jälleen?»
»Uskon. Minä uskon Jumalaan, sielujen yhteyteen. Tulevaan elämään.
Sovitukseen.»
»Minä en usko sovitukseen tulevassa elämässä, sillä me olemme kumpikin
kärsineet niin paljon tässä elämässä, Ottilie!»
Vanha herra puhui kiihkeästi.
»Mutta me emme ole saaneet rangaistusta», sanoi vanha rouva.
»Kärsimyksemme on ollut meidän rangaistuksemme.»
»Se ei ole ollut kylliksi. Minä uskon, että _hän_ kuolemani jälkeen
syyttää minua.»
»Ottilie, me olemme vanhentuneet aivan hiljalleen. Meillä on ollut vain
sisäisiä kärsimyksiä. Mutta se on ollut kylliksi, Jumalan edessä tämä
rangaistus riittää. Älä pelkää kuolemaa.»
»En pelkäisi, jos olisin nähnyt hänen kasvonsa ystävällisempinä, jos
ne olisivat ilmaisseet anteeksiantoa. Hän tuijotti aina minuun... Voi,
noita silmiä!...»
»Sh, Ottilie!...»
»Kun minä istuin tässä, seisoi hän tuossa, lasikaapin vieressä
ja katseli minua. Kun olin vuoteessa, ilmestyi hän peiliini ja
tuijotti minuun. Vuosikausia... Ehkä se oli hallusinatsioni... Mutta
minä vanhenin nuo kasvot alituisesti edessäni. Kyyneleeni ovat
kuivuneet. En vääntele enää käsiäni. En liiku enää koskaan paitsi
tuolini ja vuoteeni väliä. En ole ollut levoton... en peloissani...
vuosikausiin: _ei kellään ole siitä aavistusta_. Malaijilainen baboe
[lastenhoitajatar]...»
»Ma-Boetenko?»
»Niin... En ole kuullut hänestä mitään vuosikausiin. Hän yksin tietää
sen. Hän on kuollut, luullakseni.»
»Roelofsz tietää», sanoi vanha herra hyvin hellästi.
»Niin... hän tietää... mutta...»
»Hän on aina ollut vaiti!...»
»Hän on... tavallaan... osallinen...»
»Ottilie, sinun pitää ajatella sitä rauhallisesti... Me olemme tulleet
hyvin vanhoiksi... Sinun pitää ajatella sitä levollisesti, samoinkuin
minäkin... Sinä olet aina ollut liian haaveileva...»
Hänen äänensä kuulosti rukoilevalta, ei lainkaan välinpitämättömältä
niinkuin tavallisesti.
»Tuon tapauksen jälkeen varsinkin muutuin haaveelliseksi. Ei, en
koskaan ole voinut ajatella tuota asiaa tyynesti! Aluksi pelkäsin
ihmisiä, sitten itseäni: luulin tulevani hulluksi!... Nyt kun kuolema
on lähellä... pelkään Jumalaa!»
»Ottilie!»
»Se on ollut hirveän pitkä kärsimyksen aika... Oi, Jumalani, voisiko
olla mahdollista, ettei tämä elämä vielä riittäisi?»
»Ottilie, me emme olisi tulleet näin vanhoiksi — sinä... ja minä...
eikä Roelofszkaan — jollei Jumala... jollei _hänkin_ olisi antanut
meille anteeksi.»
»Mutta minkä vuoksi hän sitten niin usein... tulee tänne ja seisoo
tuossa! Oi, miten usein hän onkaan seisonut siinä! Hän vain tuijottaa
minuun, kalpeana, synkin, sisäänvajonnein silmin, aivankuin kaksi
tulitikaria: tällä tavalla!...»
Ja hän ojensi kaksi laihaa, läpinäkyvää etusormea aivan vanhan herran
silmien eteen.
»Minä... minä olen aivan levollinen, Ottilie. Ja jos meitä rangaistaan
myöhemmin, kuoleman jälkeen, niin on meidän se kestettävä. Ja jos me
kestämme rangaistuksen... niin meidät armahdetaan.»
»Jospa olisin katolilainen. Pitkän aikaa aioin kääntyä katolin
uskoon. Thérèse teki aivan oikein ruvetessaan katolilaiseksi... oi,
miksikä en koskaan enää tapaa häntä? Tokkopa koskaan enää saan nähdä
häntä? Toivottavasti kuitenkin. Toivottavasti... Jos olisin ollut
katolilainen, niin olisin voinut ripittää itseni...»
»Katolilaiset eivät anna sellaisesta synninpäästöä.»
»Eivätkö todellakaan? Minä luulin... Luulin, että katolinen pappi
voisi antaa synninpäästön mistä hyvänsä... ja puhdistaa sielun ennen
kuolemaa. Katolinen pappi olisi ainakin voinut lohduttaa minua, olisi
voinut antaa minulle vähäisen toivonkipinän! Meidän uskontomme on niin
kylmä. En ole koskaan voinut puhua siitä meidän papeillemme...»
»Ei, ei, et tietenkään!»
»Katoliselle papille olisin voinut puhua siitä. Hän olisi voinut
määrätä minulle katumuksentekoja koko elämäni ajaksi; ja se olisi
pelastanut minut. Nyt se painostaa alituisesti rintaani. Ja minä olen
niin vanha. Kannan sitä alati mukanani. Se seuraa minua vuoteeseeni.
En voi edes liikkua, kulkea edestakaisin, unohtaa itseäni liikkeellä
ollessani...»
»Ottilie, miksi sinä puhut siitä niin paljon tänään? Joskus me emme
puhu siitä moneen kuukauteen tai vuoteen. Kuukaudet ja vuodet vierivät
silloin aivan rauhallisesti... Miksikä sinä äkkiä nyt tänään puhut
siitä niin paljon?»
»Minä tulin sitä ajatelleeksi, kun Lot ja Elly menevät naimisiin.»
»He tulevat onnellisiksi.»
»Mutta eikö se ole rikos, rikos luontoa vastaan?»
»Ei, Ottilie, ajattelehan toki...»
»He ovat...»
»He ovat serkkuja. He eivät tiedä sitä, mutta se ei ole mikään rikos
luontoa vastaan!»
»Se on totta.»
»He ovat serkkuja.»
»Niin, he ovat serkkuja.»
»Ottilie on minun tyttäreni; hänen poikansa on minun tyttärenipoika.
Ellyn isä...»
»No niin?»
»Ajattelehan nyt, Ottilie: Ellyn isä, minun poikani, oli Lietjen
velipuoli. Heidän lapsensa ovat serkkuja.»
»Niin.»
»Siinä kaikki.»
»Mutta he eivät tiedä, että he ovat serkkuja. Lietje ei ole koskaan
saanut tietää, että hän on sinun tyttäresi. Hänelle ei ole koskaan
sanottu, että hän oli sinun poikasi sisar.»
»Mikä ero siinä on? Serkuilla on lupa mennä keskenään naimisiin.»
»Niin kyllä, mutta se ei ole hyväksi... Se ei ole viisasta, sillä
mahdolliset lapset voivat läheisen sukulaisuuden... ja kaiken muunkin
vuoksi...»
»Mitä sinä tarkoitat, Ottilie?»
»He perivät meidän menneisyytemme. He perivät tuon kauheuden. He
perivät meidän syntimme. He perivät meidän rikoksemme rangaistuksen.»
»Sinä liioittelet, Ottilie. Ei, he eivät peri kaikkea tuota.»
»He perivät ihan kaikki. Jonakin päivänä he näkevät ehkä _hänen_
seisovan, kuulevat hänen puhuvan siellä missä he asuvat... Olisi ollut
parempi, jos Elly ja Lot olisivat löytäneet onnensa erikseen tavanneet
toisen veren, toisen sielun... He eivät voi koskaan tulla onnellisiksi
niinkuin muut. Kukapa tietää, vaikkapa heidän lapsistaan tulisi...»
»Vaiti, Ottilie, vaiti!»
»Rikoksentekijöitä.»
»Ottilie, ole hyvä, ole vaiti! Miksikä sinä puhut tuolla tavalla?
Vuosikausia kaikki on ollut, rauhallista. Näethän, Ottilie, me olemme
_liian_ vanhat. Meidän on sallittu tulla näin vanhoiksi. Me olemme
saaneet rangaistuksemme. Oi, älkäämme puhuko siitä enää, ei koskaan
enää! Odottakaamme tyynesti, rauhallisesti, ei huolita surra sitä, mikä
tapahtuu meidän jälkeemme, sillä me emme voi sitä muuttaa.»
»Niin, odottakaamme tyynesti.»
»Odottakaamme. Pian se tulee. Pian se tulee, sekä sinulle että minulle.»
Takman ääni kuulosti nöyrältä; hänen silmänsä olivat kosteat kauhusta.
Vanha rouva istui jäykkänä ja suorana tuolissaan; hänen kätensä
vapisivat kiihkeästi hänen sylinsä mustien laskosten keskellä. Mutta
kumpainenkin vajosi horrokseen; heidän tavattoman keskustelunsa
tuskainen jännitys näytti vain hetkeksi voivan sähköttää heidän vanhoja
sielujaan, aivankuin ulkoatuleva voima olisi pannut ne liikkeeseen. Nyt
he molemmat väsähtivät ja muuttuivat todellakin hyvin vanhoiksi. Pitkän
aikaa he tuijottivat kumpikin ulos ikkunastaan sanomatta sanaakaan.
Sitten ulko-oven kello kilahti.