Elly Takma oli hyvin onnellinen ja hän oli kauniimpi kuin pitkiin
aikoihin. No niin, tuumi Adèle serkku, joka kauan oli hoitanut isoisä
Takman taloutta — hänkin oli Takma ja naimaton — no niin, ensin pieni
romaani, joka tekee kahdenkymmenen korvilla olevan tytön onnettomaksi,
purkaantunut kihlaus nuorukaisen kanssa, jolla oli tapana käydä
tervehtimässä rakastajatartaan vietettyään ensin iltansa morsiamensa
luona: sellainen romaani ei jätä vakavia jälkiä tytön elämään; ja
vaikka Elly oli ollut alakuloinen jonkun aikaa, niin Lot Pauws teki
hänet nyt onnelliseksi, niin että hän näytti entistään kauniimmalta
iloinen hymy huulillaan ja punakka väri poskillaan.
Adèle serkku — täti Adèle, niinkuin Elly nimitti häntä — herttainen,
lihava, reipas ja ikäänsä nähden nuorekas nainen, ei muistuttanut
missään suhteessa köyhää sukulaista, jonka on pakko suorittaa
taloustyöt kodissa, vaan hän oli talon taitava emäntä, joka piti
huolta kaikesta, huolehti pienemmistäkin seikoista kodissa ja oli ylpeä
hyvinhoidetusta talostaan. Hän ei ollut koskaan käynyt Intiassa vaan
hoiti isoisän taloa aito-hollantilaisella huolellisuudella, antaen
Ellyn kokonaan pitää huolta omista satunnaisista keppihevosistaan;
sillä Ellyllä oli keppihevosensa, joita hän hoiti kunnes hän oli
saavuttanut täyden taituruuden, ja sen jälkeen hankki itselleen taas
uusia. Kahdeksantoista vuoden vanhana hän oli kuuluisa tennispelaaja,
voittaen palkintoja kilpailuissa, hän oli tunnettu taituruudestaan,
voimastaan ja sulavuudestaan, ja kaikki urheilulehdet kirjoittivat
hänestä. Saavutettuaan tämän taituruuden hän pian kyllästyi
tennispeliin, ripusti mailansa punaisen nauhan varaan makuuhuoneensa
seinälle ja sen ympärille kaikki mitalinsa, ja rupesi suurella
kiihkolla työskentelemään hyväntekeväisyys-yhdistyksessä, käyden
sairaiden luona ja köyhyyden pesissä; yhdistyksen johtokunta pani
suurta arvoa hänen työhönsä. Mutta eräänä päivänä, kun eräs sairas
mies näytti hänelle haavoittunutta jalkaansa, Elly meni tainnoksiin
ja huomasi, että hän oli ulottanut liian pitkälle ihmisystävällisen
innostuksensa. Hän kieltäytyi työstä; ja keksien, että hänen
tunteelliset sormenpäänsä olivat erikoisen kätevät, hän alkoi
valmistaa itselleen hattuja sekä muovailla. Hän onnistui kummassakin
yrityksessään: hatut olivat niin kauniita, että hän tuumi vakavasti
perustaa muotiliikkeen ja elättää itseään työllään. Muovaileminen
oli niin ikään viehättävää: opiskeltuaan muutamia tunteja hän
alkoi muovailla luonnon mukaan; ja hänen Kerjäläispoikansa pää
hyväksyttiin näyttelyyn. Sitten Elly oli rakastunut ja oli rakastunut
aivan silmittömästi; kihlausta kesti kolme kuukautta; sitten se
rikkoontui; ja Elly, joka ei tehnyt mitään puolinaista vaihtelevista
harrastuksistaan huolimatta, suri syvästi ja kalpeni ja laihtui ja
sairastui pahasti, kunnes hän toipui eräänä päivänä säilyttäen ainoana
muistona tältä ajalta alakuloisen mielensä.
Hän oli silloin kolmenkolmatta vanha ja oli ruvennut kirjoittamaan.
Salanimellä hän julkaisi lyhyen kertomuksen, kuvaillen siinä omaa
kihlautumistaan: se ei ollut mikään huonosti kirjoitettu kertomus.
Hänen uusi keppihevosensa vei hänet vähitellen yhteyteen Charles
Pauws'in kanssa, joka kirjoitti niinikään, enimmäkseen sanomalehtiin:
artikkeleita, haastatteluja. Elly oli sitä mieltä, että hän oli
saavuttanut jo kirjalliset rajansa. Tämän lyhyen kertomuksen jälkeen,
joka oli itänyt hänessä itsessään ja puhjennut esiin hänen omasta
sydämestään, hän ei aikonut kirjoittaa mitään enempää. Hän oli
kolmenkolmatta ikäinen, hän oli vanha. Hän oli elänyt elämänsä,
kokenut sen monet vaihtelut. Mutta jotakin hänellä oli vielä jäljellä,
nimittäin Charles. Tosin Charles oli pehmeäluontoinen, koko lailla
sukkela, hänellä oli äitinsä kauniit silmät, huolellisesti harjattu
vaalea tukka ja liian vaaleansiniset kaulahuivit, hän ei ollut lainkaan
Ellyn unelmien mies; ja Elly itse oli aika ajoittain kovin alakuloinen
ja surumielinen. Mutta hän piti Charlesista, piti hänestä hyvinkin
paljon, ja hän huomasi, että Charles tuhlasi kykynsä jokapäiväiseen
työhön, sanomalehtikirjoituksiin, joita hän sepitti huomattavalla
taidolla — olihan se taidetta sekin, niinkuin Charles hänelle vakuutti
— mutta hänen molemmat romaaninsa sitä vastoin olivat erittäin hyvät;
eikä hän ollut yrittänytkään mitään vakavampaa työtä kymmenenä viime
vuonna. Ja niinpä tässä tytössä, joka omalla rajoitetulla alallaan oli
niin perinpohjainen, heräsi tuuma — se kohosi Hänen alakuloisuutensa
ja surunsa hiukan romanttiselta pohjalta — saada Lot innostumaan
todelliseen työhön. Elly ei tahtonut enää työskennellä itsensä
hyväksi, vaan toisen, Lot'n puolesta, jolla oli niin paljon hyviä
ominaisuuksia, vaan ei kehittänyt niitä kylliksi. Yhä useammin Elly oli
hänen seurassaan; hän kutsui hänet teelle; he juttelivat, juttelivat
hyvin paljon; ja vaikka Lot ei ollutkaan rakastunut Ellyyn, niin oli
hänestä hauska olla hänen seurassaan, hän innostui ja alkoi kirjoittaa
romaania, joka oli jäänyt kesken. Elly herätti hänessä sen luulon,
että hän halusi häntä omakseen. Ja hän kosi häntä. Elly oli hyvin
onnellinen, ja Lot samoin, joskaan he eivät olleet intohimoisesti
rakastuneita toisiinsa. Heitä viehätti se ajatus, että he saisivat
olla yhdessä, jutella yhdessä, elää, tehdä, työtä, matkustaa yhdessä,
he tunsivat vienoa sielujen sympatiaa: Lot'n sielu oli pikemmin pieni,
turhamainen, kyynillinen, taiteellinen, sen lisäksi hänessä oli paljon
suvaitsevaisuutta toisia ihmisiä kohtaan, hiukan ivallista katkeruutta
sekä suuri kauhu, joka kerrassaan hallitsi hänen sieluaan, vanhenemisen
kauhu; Ellyn sielu oli tällä hetkellä kokonaan hänen elämäntehtävänsä
lumoissa, sen ainoana haluna oli sulautua täydellisesti toiseen
olentoon.
Tänä aamuna Elly lauloi tuulen lennättäessä syksyisiä lehtiä
kultaisessa auringonvalossa ikkunoiden ulkopuolella. Hän parhaillaan
korjaili talvihattuaan, sillä tätä taitoaan hän ei ollut kokonaan
kadottanut, kun serkku — täti — Adèle astui huoneeseen:
»Isoisä on nukkunut huonosti; kuulin hänen liikkuvan lakkaamatta.»
»Hän ei varmaankaan ole saanut nukutuksi huminalta», sanoi Elly.
»Isoisä kuulee aina tuollaista ääntä, tiedäthän. Tohtori Thielens pitää
sitä täydellisen kuurouden alkumerkkinä. Isoisä parka! Menen heti hänen
luoksensa... Ensin vain laitan hattuni valmiiksi. Tahdon panna sen
tänään päähäni. Me lähdemme vanhan rouva Dercksz'in ja Stefanie tädin
luo... Täti, olen niin kovin onnellinen. Lot on niin herttainen. Ja hän
on niin viisas. Olen varma, että tulemme hyvin onnellisiksi. Tahdon
matkustaa oikein paljon. Lot pitää matkustamisesta... On ollut kysymys
siitä, että asuisimme yhdessä Steynin ja Ottilien kanssa. En osaa sanoa
mitään sen johdosta. Kernaammin soisin, että meillä olisi oma koti.
Enpä tiedä kuitenkaan. Pidän niin paljon äidistä: onhan hän Lot'n äiti.
Mutta rakastan sopusointua ympärilläni; ja Steyn ja Ottilie riitelevät.
Minä sanon häntä aivan yksinkertaisesti vain Steyniksi. 'Herra' tuntuu
niin jäykältä; ja isäksi minun on mahdoton häntä sanoa. Sitä paitsi Lot
sanoo häntä myöskin Steyniksi. Tuollaiset perhesuhteet ovat vaikeita.
Steynin omasta mielestä tuntuisi merkilliseltä, jos sanoisin häntä
isäksi... Pidätkö hatusta nyt tällaisena? Minä korjaan sinun omasi
huomenna. Katsohan, se on aivan kuin uusi! Nyt menen isoisän luo.
Isoisä parka, vai hän on nukkunut huonosti?...»
Hän jätti oven auki. Adèle täti katsoi ympärilleen: huone oli täynnä
hattutarpeita. Kerjäläispoika hymyili nurkasta; mitalit riippuivat
mailan ympärillä; kirjoituspöytä oli täynnään paperiliuskoja.
»Mikä epäjärjestys!» sanoi Adèle täti.
Hän ei uskaltanut kajota papereihin, vaikka hän kernaasti olisi
pannut ne järjestykseen: hänen oli aivan mahdoton nähdä tuollaista
paperiröykkiötä ja vaivoin hän sai hillityksi syyhyvät sormensa.
Mutta hattutarpeet hän keräsi kokoon ja pisti ne piironginlaatikkoon.
Sitten hän läksi alas, missä palvelijat siivosivat ruokasalia. Elly,
juostessaan portaita ylös, kuuli tomutettavan nojatuoleja, ja hänestä
tuntui ikäänkuin iskut olisivat osuneet hänen omaan selkäänsä,
ja niinpä hän kiiruhti vieläkin nopeammin portaita ylös toiseen
kerrokseen, missä isoisän huone sijaitsi. Hän pysähtyi hänen ovensa
ulkopuolelle, veti henkeään, kolkutti, avasi oven ja astui tyynenä
sisään:
»Mitenkä sinä voit tänä aamuna, isoisä?»
Vanha herra istui kirjoituspöytänsä ääressä katsellen laatikkoon; hän
sulki sen nopeasti, kun Elly astui sisään. Nuori tyttö meni hänen
luokseen ja suuteli häntä:
»Kuulin, ettet ole nukkunut hyvin?»
»En, lapseni, luullakseni en nukkunut lainkaan. Mutta minä tulen
toimeen unettakin.»
Isoisä Takma oli yhdeksänkymmenenkolmen vanha: hän oli nainut vanhana,
samoinkuin hänen poikansakin, ja siksi hänellä saattoi olla Ellyn
ikäinen pojantytär. Vanha herra näytti kuitenkin nuoremmalta, paljoa
nuoremmalta, ehkäpä siksi, että hän hoiti ulkomuotoaan, vaikka hän
tekeytyikin välinpitämättömäksi sen suhteen. Ohut harmaa hiusseppel
ympäröi yhä norsunluun väristä kalloa; sileäksi ajetut kasvot näyttivät
ikäänkuin kuivalta pergamentilta; mutta suu irtohampaineen oli nuorekas
ja hymyilevä ja silmät olivat vaaleanruskeat, kirkkaat, vieläpä terävät
silmälasien takana. Hänen vartalonsa oli pieni, hento ja laiha kuin
nuoren miehen; ja hyvin lyhyt takki riippui hänen hiukan kumaraisilla
ja laihoilla hartioillaan: edestä se oli avonainen ja laskeutui
poimuille takaa. Kädet, liian suuret verrattuina miehen pieneen
ruumiiseen, olivat hienosuoniset ja hyvin hoidetut, mutta ne vapisivat
lakkaamatta; ja niskajänteet nytkähtelivät, niin että pää nuokkui aika
ajottain. Hänen äänensä oli iloinen ja vilkas, ehkä liian sydämellinen,
ollakseen luonnollinen; ja sanat tulivat hänen suustaan hitaasti ja
punnittuina, miten yksinkertaisista asioista hän lie puhunutkin. Hän
istui suorana tavallisella tuolilla, ei koskaan kokoon lyyhistyneenä,
ikäänkuin hän aina olisi pitänyt varansa; kävellessään hän liikkui
nopeasti, hänen jäykät jalkansa astuivat lyhyin askelin ikäänkuin
koettaen salata luuvaloa. Hän oli palvellut Intiassa siviilivirastossa,
lopulta ollut Intian hallituksen jäsen ja joutunut vuosia sitten
eläkkeelle; hänen keskustelustaan kävi ilmi, että hän seurasi
politiikkaa ja siirtomaiden asioita: hän teki niistä hyväntahtoista
pilaa. Seurustellessaan muiden kanssa, jotka kaikki olivat häntä
nuoremmat — sillä hänen ikäisiään olivat ainoastaan vanha rouva
Dercksz, omaa sukuaan Dillenhof, joka oli yhdeksänkymmenenseitsemän,
ja tohtori Roelofsz, kahdeksankymmenenkahdeksan-vuotias —
seurustellessaan muiden kanssa hän oli ystävällinen ja alentuvainen,
sillä hän käsitti, että maailma näytti toiselta kuusi-. kymmen-
jopa seitsemänkymmen-vuotiaista kuin hänestä itsestään; mutta hänen
sydämellisyytensä oli liian suuri, joskus liian ylitsevuotava, jotta
sitä olisi voitu ottaa täydestä, ja siksi ihmiset eivät koskaan
uskoneet hänen tarkoittavan sitä mitä hän sanoi. Tuntui siltä kuin hän
olisi ollut diplomaatti, joka, ollen itse aina varuillaan, koetti ottaa
selkoa siitä, mitä toinen tiesi. Joskus hänen kirkkaihin silmiinsä
silmälasien taakse ilmestyi terävä ilme, ikäänkuin jokin äkillinen
ajatus olisi iskenyt häneen: hän heilautti päänsä kallelleen, ikäänkuin
hän olisi kuullut jotakin, hänen suunsa vetäytyi nauruun ja hän myönsi
nopeasti siihen, mitä toinen hänelle parhaillaan sanoi.
Merkillisintä noin vanhassa miehessä oli hänen nopea, värähtelevä
selväjärkisyytensä. Aivankuin joku outo voima olisi teroittanut hänen
henkiset kykynsä, niin että ne pysyivät täydessä toiminnassa, sillä hän
luki yhä varsin paljon, joskin silmälasien avulla; hän kuuli hyvin; hän
oli hyvä viinin tuntija, hänen hajuaistinsa oli aivan moitteeton; hän
saattoi löytää tavaroitaan pimeässä; vain joskus, kesken keskustelua,
hänet valtasi voittamaton uupumus; hänen silmänsä tuijottivat silloin
lasimaisina eteensä ja hän nukahti. Toiset jättivät silloin hänet
rauhaan ja olivat siksi hienotunteisia, etteivät olleet sitä lainkaan
huomaavinaan; viisi minuuttia myöhemmin hän saattoi herätä ja jatkaa
keskustelua unohtaen tämän hetkellisen tajuttomuuden. Kukaan ei voinut
huomata sitä sisäistä hätkähdystä, joka vavisutti hänen ruumistaan
hänen herätessänsä.
Elly pistäytyi joka aamu hetkeksi isoisäänsä katsomaan.
»Me lähdemme vieraskäynneille tänään iltapäivällä», sanoi Elly.
»Sukulaisten luo. Emme ole vielä olleet missään.»
»Ettekö edes isoäidin luona?»
»Hänen luokseen me menemme kaikkein ensiksi tänään. Isoisä, me olemme
olleet kolme päivää kihloissa. Ei sitä voi heti paikalla mennä
häiritsemään ihmisiä onnellansa.»
»Ja sinä olet onnellinen, lapseni», isoisä alotti sydämellisesti.
»Enköhän...»
»Olen pahoillani, etten voi pitää teitä täällä, sinua ja Lot'ta», hän
jatkoi kevyesti: hän käsitteli joskus aivan kevyesti vakavia asioita;
ja hänen ohut äänensä kuulosti silloin aivan välinpitämättömältä.
»Mutta katsohan, olen liian vanha sellaiseen: nuori pari kahlehdittuna
minuun! Sitä paitsi on teidän paljoa mieluisempaa asua erikseen...
Lapsi, me emme ole koskaan puhuneet raha-asioista, sinä ja minä.
Niinkuin tiedät, isä ei jättänyt mitään jälkeensä ja hukkasi vain
äitisi varat, hävitti ne kaikenlaisissa liikeasioissa Javassa; heillä
ei ollut onnea. Ei kummallakaan sinun vanhemmistasi. No niin, lapsi,
minä en ole mikään rikas mies, mutta voin elää niinkuin elän, sillä
vanha mies ei tarvitse paljoa, ja Adèle täti hoitaa hyvin kaikki
asiat. Olen laskenut, että voin antaa sinulle kaksi tuhatta guldenia
kuussa. Mutta siinä onkin sitten kaikki, lapsi, ihan kaikki.»
»Mutta isoisä, sehän on todellakin kovin kilttiä...»
»No niin, voit ottaa sen vastaan isoisältäsi. Sinä perit minut
kuitenkin, vaikket yksin kaikkea; ei, isoisällä on muitakin perillisiä:
hyviä tuttavia ja ystäviä... Siihen ei ole enää pitkä aika, lapsi.
Rikkaaksi sinä et tule, sillä taloni on ainoa ylellisyyteni. Kaikki
muu, niinkuin hyvin tiedät, on varsin vaatimatonta. Mutta saat
kylliksesi, varsinkin myöhemmin; ja Lot näyttää voivan ansaita hyvin.
Raha ei ole hänelle pääasia, lapsi: hänelle tärkeintä on... on...»
»Mikä, isoisä?»
Vanha mies väsähti äkkiä. Mutta hetken kuluttua hän jatkoi:
»On ollut puhe siitä, että asettuisitte asumaan yhdessä Steynien
kanssa...»
»Niin kyllä, mutta asia ei ole vielä ratkaistu.»
»Ottilie on herttainen, mutta kiivasluonteinen», sanoi vanha herra
ja vaipui mietteihinsä: hän näytti ajattelevan aivan muuta, paljoa
tärkeämpiä asioita.
»Jos suostun siihen, niin teen sen äidin vuoksi, isoisä, sillä hän on
niin hellästi kiintynyt Lot'hon. Kernaimmin asuisin omassa pienessä
talossani. Mutta joka tapauksessa tulemme olemaan paljon matkoilla. Lot
sanoo, että hän osaa matkustaa halvalla.»
»Kyllä sinä voit sen tehdä, kunhan olet hienotunteinen: minä tarkoitan,
asua Steynien kanssa. Ottilie on tietenkin paljon yksin, raukka. Kukapa
tietää? Ehkäpä voisit korvata hänelle hiukan hellyyttä, ystävyyttä...»
Hänen kevyt äänensä muuttui pehmeämmäksi, täyteläisemmäksi ja
vakavammaksi.
»Saadaanpa nähdä, isoisä. Jäätkö huoneeseesi vai syötkö aamiaista
alhaalla?»
»En, lähetä tänne jotakin. En ole nälissäni, ei minulla ole
ruokahalua...»
Hänen äänensä kuulosti taaskin kevyeltä, aivan kuin tuulen kuiskeelta.
»Ilma on tänään varsin tuulinen; luulenpa, että rupeaa satamaan. Aiotko
siitä huolimatta lähteä ulos iltapäivällä?»
»Hetkeksi, luullakseni... Rouva Dercksz'in luo...»
»Isoäidin luo...»
»Niin, niin, parasta sanoa häntä isoäidiksi. Kun näet hänet, niin sano
häntä heti vain isoäidiksi. Se on vähemmän jäykkää: hän pitää siitä...
vaikkapa et vielä olekaan naimisissa Lot'n kanssa...»
Vanhuksen ääni väsähti; hän huokasi ikäänkuin hän olisi ajatellut
muuta, paljoa tärkeämpiä asioita; ja nytkähyttäen niskojaan hän
ojensi itseään ja istui siten hetken aikaa, pää kallellaan,
ikäänkuin hän olisi kuullut jotain, tai kuunnellut jotakin. Ellyn
mielestä isoisä ei näyttänyt tänään reippaalta. Väsymys valtasi
hänet jälleen; hänen päänsä painui alas ja silmien ilme muuttui
lasimaiseksi. Ja hän istui siinä niin heikkona ja raihnaisena,
ikäänkuin olisi voinut puhaltaa hengen hänestä kuin lentävän höyhenen.
Elly jätti hänet yksikseen epäröityään hetken aikaa. Vanha herra
hätkähti kuullessaan oven painuvan kiinni, ja tuli jälleen täyteen
tajuntaansa. Hän istui silmänräpäyksen tai kaksi liikkumatta. Sitten
hän avasi kirjoituspöytänsä laatikon, jonka ääressä hän äskenkin
oli hommaillut, ja otti esille revityn kirjeen palaset. Hän repi ne
vieläkin pienemmiksi, niin pieniksi kuin hän vain saattoi, ja heitti ne
paperikoriin poisheitettävien paperien joukkoon. Sen jälkeen hän repi
rikki toisenkin kirjeen ja vielä kolmannen lukematta niitä. Hän heitti
pienet palaset koriin ja ravisteli koria. Repiminen väsytti hänen
jäykkiä sormiaan; ravistaminen väsytti hänen käsivarttaan.
»Vielä muutamia tänä päivänä», hän mutisi. »On jo aika, on jo aika...»