Steynin syvä basso kuului käytävästä:
»Tse, Jack, tse, tse, koiraseni! Tule isäntäsi kanssa!»
Foksterrieri haukkui iloisesti ja hyökkäsi villinä portaita alas, jotta
oli miltei kompastua omiin käpäliinsä.
»Voi, kuinka Steyn huutaa!» Ottilie sähätti hampaittensa välistä
kääntäessään äkäisenä romaaninsa lehtiä.
Charles Pauws vilkasi häneen ääneti, hymyillen hiukan äidilleen. Hän
istui hänen kanssaan päivällisen jälkeen hörppien kahvia ennen lähtöään
Ellyn luo.
Steyn läksi ulos Jackin kanssa; iltahiljaisuus laskeutui pienen
talon ylitse; ja kaasu humisi arkihuoneessa, joka oli vailla
persoonallisuuden leimaa ja kodikkuuden tunnetta. Charles Pauws katseli
kenkänsä kärkeä, ihaillen sen kuosia.
»Minne Steyn läksi?» kysyi äiti; hänen äänensä korahteli
vastenmielisesti.
»Hän läksi jaloittelemaan Jackin kanssa», sanoi Charles Pauws.
Charlesin lempinimi oli Lot [äännetään »Loo»]; hänen äänensä kuulosti
pehmeältä ja lempeältä.
»Hän meni rakastajattarensa luo!» murahti Ottilie.
Lot teki väsyneen liikkeen.
»Kuule, äiti», hän sanoi, »ole nyt rauhallinen äläkä muistele tuota
riitaa. Lähden aivan heti Ellyn luo; tahtoisin vain hetken aikaa istua
kanssasi kaikessa rauhassa. Steyn on kaikesta huolimatta sinun miehesi.
Sinun ei pidä aina näykkiä häntä eikä sanoa ja ajatella tuollaista.
Taaskin olit oikea pieni raivotar. Saat ryppyjä, tiedätkös, kun
suutahdat tuolla tavalla.»
»Minä olen vanha nainen.»
»Mutta hipiäsi on yhä vielä hyvin hieno.»
Ottilie hymyili; ja Lot nousi pystyyn:
»Kas niin», hän sanoi, »suutelehan minua... Etkö halua? Minunko pitää
antaa sinulle suukko? Voi sinä äkäinen pikku äiti!... Ja minkä vuoksi?
Aivan syyttä. En minä ainakaan tiedä syytä. Minun olisi aivan mahdoton
eritellä tätä asiaa. Ja niinhän se on aina... Mitenkä minusta on tullut
näin tyyni ihminen, kun minulla on niin kiivas äiti?»
»Kuvitteletko ehkä mielessäsi, että isäsi oli tyyni luonteeltaan?»
Lot naurahti vain eikä vastannut mitään. Rouva Steyn de Weert jatkoi
lukemistaan hiukan levollisempana; hän istui kirja edessään aivan kuin
lapsi. Hän oli kuudenkymmenen-vuotias nainen, mutta hänen siniset,
silmänsä olivat lapsen, ne olivat lempeän kauniit, ystävälliset ja
viattomat; ja hänen äänensä, hiukan kimakka ja lapsellinen sävyltään,
oli äsken juuri kuulostanut pahankurisen lapsen ääneltä. Istuen
pienenä ja suoraselkäisenä tuolissaan hän luki edelleen, tarkkaavasti,
tyynnyttäen mieltään, koska Lot oli puhunut niin tyynesti hänelle
ja suudellut häntä niin lohduttavasti. Kaasu humisi, ja Lot joi
kahviaan ja katsellen kenkiään ihmetteli, minkä vuoksi hän aikoi mennä
naimisiin. Hän ei mielestään ollut vielä naimaiässä. Hän oli yhä nuori:
kolmenkymmenenkahdeksan; hän näytti paljoa nuoremmalta; hän ansaitsi
siksi paljon rahaa kirjoitelmillaan, että hän, säästäväisesti eläen
ja laskien lisäksi sen, minkä Elly sai isoisä Takmalta, saattoi mennä
naimisiin; mutta siitä huolimatta hän ei mielestään ollut sopiva
mennäkseen naimisiin. Hän rakasti vapauttaan, riippumattomuuttaan, hän
halusi huvitella oman mielensä mukaan; ja naiminen merkitsi sitä, että
luopui omasta itsestään ja sitoi itsensä käsin ja jaloin naiseen. Hän
ei ollut intohimoisesti rakastunut Ellyyn: Elly oli hänen mielestään
älykäs, taiteellinen pieni olento; eikä hän sitä tosiaankaan tehnyt
niiden rahojenkaan vuoksi, jotka Elly saisi periä isoisä Takmalta.
Miksi hän sen siis teki, kysyi hän itseltään, samoinkuin hän oli
kysynyt sitä joka päivä, koko tämän viikon, joka oli seurannut hänen
kosimistaan.
»Äiti, voitko sanoa minulle? Miksikä minä kosin Ellyä?»
Ottilie katsoi ylös kirjastaan. Hän oli tottunut Lot'n oikullisiin,
naurettaviin kysymyksiin ja hänellä oli tapana vastata hänelle samaan
sävyyn niin pitkälle kuin hänen kykynsä riitti; mutta tämä kysymys
herätti hänessä mustasukkaisuutta, ja tuo isku koski häneen kovasti,
suorastaan ruumiillisesti, ikäänkuin oas olisi haavoittanut häntä.
»Minkäkö vuoksi kosit Ellyä? Sitä en tiedä. Me teemme usein jos jotakin
tietämättä miksi niin teemme.»
Hänen äänensä kuulosti pehmeältä ja alakuloiselta, hiukan nyrpeältä
äskeisen pahankurisen lapsen äänen sävyn jälkeen. Eikö hän ollut
kadottanut kaikkea, mitä ikänä hän oli omistanut? Eikö hän kadottaisi
Lot'nkin, olisi pakotettu jakamaan hänet Ellyn kanssa... niinkuin hän
oli saanut jakaa kaikki elämässään?...
»Miten vakavalta sinun vastauksesi kuulosti, äiti! Se ei ole sinun
tapaistasi.»
»Enkö minäkin voisi olla vakava kerran?»
»Miksikä noin alakuloinen ja vakava ja niin kiivas äsken? Siksikö, että
minä menen naimisiin?»
»Ehkäpä.»
»Mutta sinähän pidät Ellystä...»
»Pidän kylläkin, hän on hyvin herttainen.»
»Kaikkein parasta on, että asetumme yhteen asumaan. Elly pitää myös
sinusta. Olen puhunut siitä Steynille.»
Lot nimitti isäpuoltaan, toista isäpuoltaan, Steyniksi, aivan
yksinkertaisesti vain Steyniksi, jota vastoin hän, ollessaan vielä
keskenkasvuinen poika, oli nimittänyt ensimäistä isäpuoltaan »herra»
Trevelleyksi. Ottilie oli ollut kolmasti naimisissa.
»Talo on liian pieni», sanoi äiti, »varsinkin, jos te pian saatte
lapsia.»
Ja kuitenkin hän ajatteli:
»Jos jäämme yhteen, niin en kadota Lot'ta kokonaan; mutta en koskaan
voi tulla toimeen miniäni kanssa, varsinkin jos tulee lapsia.»
»Lapsiako?»
»No, onhan naimisissa olevilla ihmisillä ollut ennenkin lapsia!»
»Meidän perheemme on elänyt kyllin kauan Minulla ei ole kiirettä saada
lapsia.»
»Ja kun sinä et ole vaimosi luona, niin mitä hän tekee, jollei hänellä
ole lapsia? Onhan se kylläkin totta, te olette molemmat niin viisaita.
Minä olen vain typerä nainen; minun lapseni ovat usein olleet minulle
suurena lohdutuksena...»
»Kun saatoit heitä hemmotella.»
»Sinun asiasi ei ole moittia minua siitä!»
»En minä moitikaan.»
»Mitä yhdessä asumiseen tulee, Lot», sanoi äiti alakuloisesti, lapsen
mairittelevalla äänellä, ja katsoen häneen sinisin lapsensilmin, »niin
_minä_ olisin siihen kylläkin suostuvainen, jos vain Elly suostuu ja
jos hän lupaa ottaa asiat niinkuin ne ovat. Tuntisin itseni kovin
yksinäiseksi ilman sinua. Mutta jollei se käy päinsä, niin voinhan
lähteä Englantiin. Onhan minulla kaksi poikaa siellä. Ja Mary palaa
kotiin Intiasta tänä vuonna.»
Lot rypisti kulmakarvojaan ja painoi kätensä vaaleaa tukkaansa vasten:
se oli hyvin siisti jakauksinensa.
»Tai... voisinhan lähteä tervehtimään Ottilietakin Nizzaan.»
»Ei, äiti, ei sinne!» sanoi Lot melkein äkäisesti. »Miksikä ei?»
huudahti rouva Steyn de Weert kohottaen ääntään. »Onhan hän minun
tyttäreni, vai mitä?»
»On kyllä», myönsi Lot, hilliten nopeasti mieltään.
»Mutta...»
»Mutta mitä? Aivan varmasti, minun oma lapseni...»
»Tekisit kovin pahoin, jos lähtisit Ottilien luo.»
»Miksikä niin, vaikka joskus olemmekin riidelleet...»
»Ei se käy päinsä; et tule toimeen hänen kanssansa. Jos sinä lähdet
Ottilien luo, niin minä en mene naimisiin. Sitä paitsi Steynilläkin on
jotain sanottavaa tässä asiassa.»
»Minä olen niin ihastunut Nizzaan», sanoi rouva Steyn de Weert; ja
hänen lapsen äänensä kuulosti valittavalta. »Talvet ovat siellä niin
ihanat... Mutta ehkäpä minun olisi vaikea lähteä sinne... kun Ottilie
käyttäytyy niin omituisesti. Jos kävisi vain päinsä, niin asuisin
kernaimmin sinun kanssasi, Lot! Jos Elly vain suostuisi. Ehkä voisimme
saada hiukan suuremman talon kuin mitä tämä on. Luuletko, että se olisi
mahdollista? En tahdo jäädä yksin Steynin kanssa. Se on varma. Se on
aivan varma.»
»Äiti rakas...»
Lot'n ääni kuulosti säälivältä. Lausuttuaan viimeiset päättävät sanansa
äiti tunsi suurten kyynelten kohoavan sinisiin lapsensilmiinsä, nuo
kyyneleet eivät vuotaneet alas poskille, silmät kimmelsivät vain
surullisina. Sitten kevyesti huokaisten hän tarttui kirjaansa, vaikeni
ja oli lukevinansa. Hänen asentonsa ilmaisi kohtaloon alistuvaisuutta
ja samalla kertaa itsepäisyyttä, hän oli kuin pahankurinen lapsi,
hemmoteltu lapsi, joka pitää itsepäisesti kiinni päätöksestänsä
sanomatta sanaakaan. Lot, kahvikuppi kädessä, hymy huulilla, tarkkasi
äitiään; äskeinen säälin tunne oli kadonnut, hän istui siinä vain ja
tarkkasi häntä. Niin, kaunis hän varmaankin oli ollut; enot sanoivat
aina, että hän oli ollut kuin nukke. Hän oli nyt kuudenkymmenen
vuoden vanha eikä kauneudesta voinut enää olla puhetta; mutta hän oli
ihastuttava lapsekkaaseen ja nukkemaiseen tapaansa. Hänen kasvoissaan
oli vanhemman naisen ryppyjä ja uurteita; mutta otsa ja posket
olivat yhä valkoiset ja pehmeät, ilman mitään vammaa, ja ohimoilla
näkyivät hienot suonet. Hän oli hyvin harmaantunut; mutta koska hänen
tukkansa aina oli ohut hyvin vaalea, pehmeä ja kihara, niin teki se
joskus yhä vieläkin vaalean vaikutuksen; ja vaikka se näytti hyvin
yksinkertaisesti kammatulta, yhdellä ainoalla nopealla liikkeellä se
oli kierretty ja pistetty kiinni, niin oli hänellä sittenkin joitakin
lapsellisen pieniä kiharia ohimoilla ja niskassa. Hänen lyhyt, hento
vartalonsa oli melkein kuin nuoren naisen; hänen kätensä olivat
pienet ja kauniit; totta totisesti, koko hänen olentonsa teki sievän
vaikutuksen; ja kauniit ennen kaikkea olivat hänen nuorekkaat, siniset
silmänsä. Lot, joka hymyili katsellessaan äitiään, näki hänessä
naisen, johon vaihteleva elämä, elämä täynnään rakkautta ja vihaa, ei
ollut jättänyt suuresti jälkiä. Ja kuitenkin äiti oli kokenut aika
paljon kolmen miehensä rinnalla, noiden kolmen miehen, joita kaikkia
hän oli rakastanut ja joita kaikkia eroituksetta hän nyt vihasi.
Hän oli epäilemättä ollut perhonen, mutta vaistomaisesti perhonen,
aivan yksinkertaisesti vain siksi, että hänellä oli perhosen luonne.
Hän oli rakastanut paljon, mutta syvä intohimokaan ei olisi voinut
suuresti muuttaa hänen elämäänsä; tahtomattaan ja tietämättään hän
kulki aina vastavirtaa. Hän ei ollut koskaan osannut olla säästäväinen;
eikä hänen kotinsa sittenkään ollut mukava, eikä hän koskaan ollut
tuhlannut suuria summia pukuihinsa, sillä vaistomaisesti hän halveksi
komeutta ja mukavuutta tietäen, että hänen oma olentonsa veti ihmiset
puoleensa eikä taiteellinen ympäristö. Äidillä, Lot'n mielestä, ei
ollut vähintäkään järjestämiskykyä; ainoa kodikas huone koko talossa
oli hänen omansa. Äiti, joka oli kirjahullu, luki hyvin uudenaikaisia
ranskalaisia romaaneja, joita hän ei aina ymmärtänyt huolimatta omasta
elämästään, jossa oli ollut niin runsaasti rakkautta ja vihaa, sillä
hän oli monessa suhteessa pysynyt viattomana eikä tuntenut lainkaan
intohimon synkempiä puolia. Lot saattoi usein äidin lukiessa huomata,
miten hämmästynyt hän oli ja miten hän luki ilman oikeaa ymmärtämystä;
hänen silmiinsä saattoi syttyä aivan lapsekkaan hämmästynyt ilme; eikä
hän koskaan uskaltanut pyytää Lot'n selittämään hänelle...
Lot nousi; hänen oli määrä lähteä Ellyn luo tänä iltana. Hän suuteli
äitiään, hiljaa ja huvitettuna nauraen äidilleen.
»Sinä et koskaan ennen lähtenyt ulos joka ilta», sanoi äiti moittien;
ja hän tunsi piston sydämessään.
»Minä olen nyt rakastunut», sanoi Lot levollisesti. »Ja kihloissa.
Ja sulhasmiehen täytyy käydä tervehtimässä tyttöään, ymmärräthän...
Tahdotko ajatella sitä, mitä äsken kysyin sinulta, miksikä minä kosin
Ellyä... ja koetathan tänä iltana tulla toimeen ilman minua?»
»Sen saan tehdä monenakin iltana...» Äiti oli syventyvinään
ranskalaiseen romaaniinsa, mutta niin pian kuin Lot oli poistunut
huoneesta, hän antoi kirjan vaipua alas ja katseli ympärilleen avuton
ilme sinisilmissään. Hän ei liikahtanut paikaltaan, kun palvelustyttö
toi sisään tarjottimen ja teekeittiön; hän istui tuijottaen eteensä
kirjansa ylitse. Vesi sihisi keittiössä; ulkona, rämeisen kesäkuumuuden
jälkeen, kylmä tuuli vonkui tavalliseen tapaansa. Ottilie tunsi
olevansa kovin hyljätty: oi, miten vähän kaikesta oli jäänyt jäljelle!
Siinä hän nyt istui vanhana, harmaapäisenä naisena! Mitä hänen
elämästään oli jäänyt jäljelle? Ja sittenkin, omituista kylläkin,
kaikki hänen kolme miestään elivät vielä: Lot oli vastikään käynyt
Ellyn kanssa Brüsselissä tervehtimässä isäänsä; Trevelley vietti
iloista elämää Lontoossa: suoraan sanoen, hänestä hän oli pitänyt
kaikkein eniten. Hänen kolme englantilaista lastaan eli Englannissa,
he olivat pikemmin englantilaisia kuin hollantilaisia; Ottilie vietti
omituista, vapaata elämäänsä Nizzassa: koko perhe oli kauhuissaan sen
johdosta; ja nyt hän oli kadottamaisillaan Lot'nkin. Lot oli aina
asunut hänen kanssaan, vaikka hän useasti matkustikin ulkomaille;
eikä hänellä ollut montakaan ystävää Haagissa eikä hän käynyt koskaan
Wittellä. [Witte ja Plaats ovat kaksi hienointa klubia Haagissa.]
Nyt hän aikoi mennä naimisiin; hän ei ollut enää nuori: varmaankin
hän oli jo kolmenkymmenenkahdeksan. Voidakseen hiukan askarruttaa
ajatuksiaan yksinäisen teetarjottimensa ja surisevan teekeittiönsä
ääressä Ottilie alkoi sormineen laskea lastensa ikää. Ottilie, Lot'n
sisar vanhin hänen lapsistaan, oli neljänkymmenenyhden hyvä Jumala,
miten vanha hän jo oli! Englantilaisista lapsista, niinkuin hän nimitti
heitä — oli Mary kolmenkymmenenviiden; John, kolmenkymmenenkahden;
yksinpä kaunis Hugh oli kolmenkymmenen: hyvä Jumala, miten vanhat he
kaikki olivat! Ja kun hän nyt kerran huvikseen ajatteli omaistensa
ikää, niin laski hän, että vanha äiti täyttäisi pian — malttakaahan
—, niin, hän täyttäisi pian yhdeksänkymmentäseitsemän vuotta. Vanha
herra Takma, Ellyn isoisä, oli vain vuotta tai kahta häntä nuorempi; ja
ajatellessaan häntä Ottilien täytyi jälleen ihmetellä, miten hyvä hän
aina oli ollut hänelle, ikäänkuin se olisi ollut totta, mitä ihmiset
ennen vanhaan kuiskailivat keskenään, siihen aikaan kun he olivat vielä
olleet huvitetut heidän perheestään. Miten omituisia nuo molemmat
vanhukset: he tapaavat toisensa melkein joka päivä; sillä isoisä
Takma oli hyvissä voimissa ja kävi usein ulkona, astuen aina jalan
Mauritskaadelta Nassaulaaniin ja kulkien reippaasti Valaskalansillan
ylitse. Niin... entäs Thérèse sisko Pariisissa, kahdeksan vuotta häntä
itseään vanhempi, oli kai nyt kuudenkymmenenkahdeksan; ja veljet; Daan
Intiassa [Hollannin Itä-Intiassa: Javassa] seitsemänkymmenen; Harold,
seitsemänkymmenenkolmen; Anton seitsemänkymmenenviiden; jota vastoin
Stefanie, äidin ainoa lapsi ensimmäisestä avioliitosta ja ainoa De
Laders, oli jo lähes seitsemänkymmenenseitsemän. Hän itse, Ottilie,
nuorin sisaruksista, oli mielestään paljon nuorempi noita toisia; ja
siitä huolimatta hänkin oli vanha: hän oli kuudenkymmenen. Kaikki oli
suhteellista, vanheneminen, eri iät; mutta hänestä oli aina tuntunut
täten: että hän, nuorin sisaruksista, oli suhteellisesti nuori ja pysyi
aina nuorempana kuin muut, kuin kukaan muu. Hänen täytyi salaa nauraa,
kun Stefanie saattoi sanoa:
»Sinun iässäsi...»
No niin, Stefanie oli seitsemänkymmenenseitsemän vuoden vanha! Olihan
siinä toki erotusta kuudenkymmenen ja seitsemänkymmenenseitsemän
välillä. Mutta hän kohautti olkapäitään: mitä hyötyä siitä oli? Kaikki
oli jo mennyttä ja niin kaukaista. Siinä hän nyt istui vanhana,
harmaahapsisena naisena; ja elämän jälkisato laahusteli eteenpäin ja
yksinäisyys yltyi päivä päivältä, vaikka Steyn olikin vielä talossa:
tuossa hän tulikin. Missä ihmeessä hän kävi joka ilta? Ottilie kuuli
foksterrierin haukkuvan käytävässä sekä koiran isännän syvän bassoäänen:
»Kush, Jack! Hiljaa, Jack!»
Voi tuota ääntä, miten hän sitä vihasi!
Mitä hän omisti, mitä hänelle oli jäänyt jäljelle? Hänellä oli viisi
lasta, mutta Lot yksin oli hänen luonaan; ja hänkin matkusti niin usein
ulkomaille ja aikoi nyt mennä naimisiin: voi, miten mustasukkainen hän
oli! Ottilie ei koskaan käynyt hänen luonaan. Ottilie ei välittänyt
äidistään; hän lauloi konserteissa ja oli saavuttanut kuuluisan
nimen: hänellä oli loistava ääni; mutta hän eli tosiaankin hyvin
kummallisesti: Stefanie puhui hänestä kuin »kadotetusta». Mary oli
naimisissa Intiassa [Brittiläisessä Intiassa], ja molemmat pojat
olivat Lontoossa: oi, miten suuresti hän joskus kaipasi Hughia!
Kenestä lapsestaan hänellä oli hyötyä tai iloa paitsi Lot'sta? Ja
Lot aikoi mennä naimisiin ja kysyi häneltä, äidiltään, joka tulisi
kaipaamaan häntä niin suuresti, minkä vuoksi hän meni naimisiin,
minkä vuoksi! Tietysti hän laski vain leikkiä, mitäpä muuta; mutta
ehkä siinä oli hiukan tottakin. Ymmärsivätkö ihmiset yleensä koskaan
mitään?... Tiesivätkö he, miksikä he mitäkin tekivät... hetkellisten
mielijohteittensa vallassa? Hän itse oli ollut kolmasti naimisissa...
Ehkäpä Ottilie kaikesta huolimatta oli oikeassa? Vaan ei, olihan
maailma ja ihmiset olemassa, vaikkeivät ihmiset, yhtävähän kuin
maailmakaan, viime aikoina olleet kiinnittäneet mitään huomiota heidän
perheeseensä; mutta ne olivat sittenkin olemassa; ja mahdotonta oli
elää niinkuin Ottilie tekemättä itseään mahdottomaksi. Sen vuoksi hän,
äiti, oli mennyt naimisiin, oli ollut kolmasti naimisissa. Ehkäpä
hänen ei koskaan olisi pitänyt sitä tehdä: se olisi ehkä ollut parempi
monessa suhteessa, parempi monelle... Entinen elämä oli ollutta ja
mennyttä. Se oli kadonnut, ikäänkuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.
Ja sittenkin se oli ollut olemassa ja hävittyään oli jättänyt paljon
jälkeensä, joskin ainoastaan haikeita kummituksia ja varjoja. Niin,
tänä iltana hän oli alakuloisella mielellä ja ajatteli, mitä hän
muuten teki niin harvoin kuin mahdollista: mitä hyötyä ajattelemisesta
oli? Aina kun hän elämässään oli ajatellut, ei siitä ollut mitään
käytännöllistä hyötyä ollut. Kun hän oli seurannut hetkellistä
mielijohdettaan, oli tulos ollut vieläkin pahempi. Mitä iloa oli
elämästä, kun meitä itseämme väkevämmät voimat määräsivät kuitenkin sen
kulun?
Ottilie tarttui jälleen ranskalaiseen romaaniinsa, sillä Steyn de
Weert oli astunut huoneeseen, Jackin hyökätessä sisään hänen edellään.
Ja jokainen, joka oli nähnyt äidin vähä aikaa sitten ja nyt tällä
hetkellä, olisi huomannut, miten paljoa vanhemmaksi, hän muuttui niin
pian kuin hänen miehensä astui sisään. Täyteläiset posket vetäytyivät
hermostuneesti kokoon ja uurteet nenän ja suun ympärillä syvenivät.
Pieni suora nenä pisti terävämpänä esille, otsa vetäytyi ryppyihin
Sormet, jotka hiusneulalla avasivat kirjan lehtiä, vapisivat; ja
lehti repeytyi. Hänen selkänsä köyristyi kuin kissan, joka asettuu
puolustusasemaan.
»Kush!» Ottilie sanoi koiralle.
Ja hyvillään siitä, että koira tuli hänen luokseen, hän silitteli
puoleksi hyväillen sen päätä; ja foksterrieri, haukahtaen vielä kerran,
pyörähti itsensä ympäri ja laskeutui syvään huoahtaen maahan Ottilien
hameen liepeelle. Steyn de Weert, istuen vastapäätä vaimoaan, joi
teetä. Tuntui omituiselta, että he olivat mies ja vaimo, sillä äiti
näytti nyt niin vanhalta kuin hän todellisuudessa olikin, ja Steyn
teki hyvin nuorekkaan vaikutuksen. Hän oli pitkä mies, hartiakas,
vastikään viisikymmentä vuotta täyttänyt, kasvoiltaan kaunis, tuore
ja terve, oikea ulkoilman ihminen, tyyni ilmeeltään ja liikkeiltään.
Se tosiasia, että hän vuosia sitten jonkunmoisesta kunniantunnosta
oli heittänyt pois elämänsä naisen tähden, joka oli häntä paljoa
vanhempi, oli myöhemmin tehnyt hänet niin välinpitämättömäksi, ettei
hän enää huolinut ottaa huomioon edes sitäkään, mitä tulevaisuus
saattoi vielä tarjota hänelle. Mikä oli hävitetty, oli hävitetty,
auttamattomasti hukattu. Mutta olihan vielä olemassa ulkoilma, joka
oli viileä ja raitis; oli metsästys; oli juominen, kun hän sellaista
halusi, olivat hänen vanhat ystävänsä entisiltä ajoilta, jolloin hän
oli ollut rakuuna-upseeri. Paitsi näitä hän omisti pienen talon sekä
tämän vanhan naisen: ne saivat käydä kaupanpäällisinä, koska asia ei
ollut enää autettavissa. Ulkonaisissa seikoissa hän mikäli mahdollista
alistui vaimonsa tahtoon, koska Ottilie saattoi olla kovin kiivas ja
itsepintainen; omalla tyynellä jäykkyydellänsä hän piti kuitenkin
vaimoaan aisoissa. Lot oli kelpo poika, hiukan heikko ja häilyväinen ja
naisellinen; mutta hän piti paljon Lot'sta: hän oli hyvillään siitä,
että Lot asui heillä; hän oli antanut Lot'lle yhden talon parhaista
huoneista työhuoneeksi. Sitä paitsi... sitä paitsi oli olemassa
vielä toisiakin seikkoja; mutta ne eivät liikuttaneet ketään. Tuhat
tulimmaista, hän oli vielä nuori mies, vaikkapa hänen tuuhea tukkansa
oli alkanutkin harmaantua! Hänen avioliittonsa oli ollut kunnia-asia;
mutta hänen vaimonsa oli vanha, hän oli hyvin vanha. Se oli todellakin
aivan mieletön juttu. Mutta hänen elämänsä ei saanut muuttua helvetiksi
niin kauan kuin hän vielä tunsi itsensä terveeksi ja voimakkaaksi.
Vähäisellä välinpitämättömyyden annoksella voi pudistaa kaikki
hartioiltaan.
Juuri tämä hänen vähnpitämättömyytensä hermostutti hänen vaimoaan
niin pian kuin Steyn astui vain huoneeseenkin, kunnes hän oli yhtä
hermostunut kuin kissa. Steyn ei ollut sanonut sanaakaan, joi
vaan teetään ja luki sanomalehtiä, jotka hän oli tuonut mukanaan.
Pienessä arkihuoneessa, missä kaasu humisi ja tuuli vonkui nurkissa,
foksterrieri murahteli joskus unissaan maatessaan emäntänsä hameen
liepeellä.
»Kush!» sanoi Ottilie.
Muuten ei kumpainenkaan puhunut, he lukivat vain, toinen romaaniaan,
toinen sanomalehteään. Ja nämät molemmat ihmiset, jotka olivat lain
siteillä liitetyt toisiinsa siksi, että miehen säädyllisyys ja
kunniantunto oli estänyt häntä toisin toimimasta, nämät molemmat
ihmiset olivat kauan sitten, kaksikymmentä vuotta sitten, himoinneet
intohimoisesti toisiaan, mies naista ja nainen miestä. Kun Steyn de
Weert oli ollut luutnantti, kaunis, kolmenkymmen-vuotias mies, oli hän
kohdannut rouva Trevelleyn tietämättä miten vanha hän oli. Sitä paitsi,
mitä ikä tässä olisi merkinnyt, kun hän kohtasi niin ihastuttavan
kauniin naisen, että heti ensi hetkessä hänet nähtyään veri alkoi
kuohua hänen suonissaan ja hän ajatteli:
»Tuon naisen minä tahdon omakseni!...»
Näihin aikoihin Ottilie, vaikka hän olikin jo neljänkymmenen ikäinen,
oli niin kukoistavan kaunis, että häntä yhä nimitettiin kauniiksi
Lietjeksi. Hän oli pienikasvuinen, mutta sopusuhtainen ja ihastuttavan
kaunis kasvoiltaan, ihastuttava oli yhä kaulan nuorekas viiva ja
rinnan valkoinen hipiä, jossa näkyi vain joitakin vaaleankeltaisia
täpliä; viehättävät siniset, viattomat silmät ja vaalea, pehmeä,
kiharainen tukka; viehättävä tuo nainen, joka oli puoleksi lapsi ja
aivan, kuin luotu rakkautta varten ja herättämään tulisia tunteita.
Kun Steyn de Weert näki hänet tällaisena ensi kerran jossakin
hollantilaisintialaisen seuran kaikkein uudenaikaisimmassa salongissa
Haagissa, oli hän naimisissa toisen miehensä, tuon puoli-englantilaisen
Trevelleyn kanssa, jonka sanottiin ansainneen rahaa Intiassa; ja Steyn
oli nähnyt hänet kolmen suuren lapsen äitinä: tyttö oli viidentoista
ja kaksi poikaa hiukan nuoremmat; mutta rakastunut rakuuna ei ottanut
uskoakseen, että hänellä ensimäisestä avioliitostaan Pauws'in,
kanssa, josta hän oli eronnut Trevelleyn vuoksi, oli tytär Liègen
musiikkiopistossa sekä kotonaan kahdeksantoista-vuotias poika! Tuolla
kauniilla Lietjelläkö? Hän oli mennyt hyvin nuorena naimisiin Intiassa,
ja oli yhä vieläkin kaunis Lietje. Niin suuret lapsetko? Oliko tuo
nainen todellakin neljänkymmenen? Nuori upseeri oli ehkä epäröinyt
hetken, ja nyt kun hän tiesi kaikki, koettanut katsoa rouva Trevelleyä
toisin silmin; mutta katsoessaan hänen silmiinsä ja nähdessään että
Lietje himoitsi häntä samoinkuin hän itsekin häntä, hän unohti kaiken
muun. Miksi ei nauttia hetken onnesta? Mitä merkitsi rakkaudenhetki
yhdessä viehättävän ja kauniin naisen kanssa? Viikon, kuukauden tai
useampien kuukausien onnea; ja sitten kukin kulkisi omalle suunnalleen.
Siten hän siihen aikaan oli ajatellut; mutta nyt, nyt hän istui tässä
siksi, että tuo typerä Trevelley, joka tahtoi päästä eroon Ottiliesta,
oli käyttänyt hyväkseen heidän suhdettaan saadakseen skandaalin aikaan
ja haastettuaan toisen muodon vuoksi kaksintaisteluun, oli vaatinut
avioeroa; siksi että koko Haag puhui Ottiliesta, hänen jäätyään yksin
rakastajansa kanssa, ja siksi että hän, Steyn kaikesta huolimatta oli
rehellinen mies, sai hän nyt istua tässä vanha nainen vastassansa. He
eivät olleet vaihtaneet ainoatakaan sanaa; he joivat vain teetään;
tarjotin oli viety pois; Jack uneksi ja murahteli; tuuli vonkui.
Kirjan lehdet kääntyivät nopeasti Ottilien sormissa; ja Steyn luki
Manshurian sota-uutisia ja ilmoituksia, ilmoituksia ja sota-uutisia.
Huone, jossa he istuivat, oli aivan sellainen kuin se aina oli ollut,
vailla persoonallista leimaa ja kodikkuutta, niin naimisissa kuin he
olivatkin; kello tikutti lakkaamatta lasisen kupunsa alla. Se oli kuin
odotushuone ikään, tämä huone: odotushuone, jossa monien tapahtumien
jälkeen kaksi ihmistä istui odottaen. Istui odottaen... mitä he
odottivat? Loppua, joka lähestyi niin hitaasti, kuolemaa.
Steyn hillitsi mieltään ja luki vielä kerran ilmoitukset. Mutta hänen
vaimonsa, painaen äkkiä kirjansa kiinni, sanoi jyrkästi:
»Fraus!»
»Mitä?»
»Minä keskustelin vastikään Lot'n kanssa.»
»No...»
»Olisiko sinulla mitään sitä vastaan, jos hän ja Elly asettuisivat
meille asumaan?»
»Ei, päinvastoin.»
Mutta näyttipä siltä, kuin juuri Steynin rauhallinen myöntyminen olisi
hermostuttanut hänen vaimoaan, ehkäpä vastoin hänen tahtoaankin, niin
että hän sanoi vastustaen:
»Mutta se ei käy niinkään helposti!»
»Miksikä ei?»
»Asuntomme on liian pieni.»
»Me voimme muuttaa toiseen.»
»Suurempi asunto on kalliimpi. Onko sinulla varaa sellaiseen?»
»Eiköhän, kun otamme huomioon Lot'n ansiot ja Ellyn eläkkeen...»
»Ei, suurempi asunto on liian kallis.»
»No, sitten täällä...»
»Tämä on liian ahdas.»
»Sitten se ei käy päinsä.»
Ottilie nousi harmissaan pystyyn:
»Ei, tietysti ei: ei mikään koskaan käy päinsä. Tuon inhottavan rahan
vuoksi. Mutta minä sanon sinulle: kun Lot on naimisissa, niin minä en
voi... en vo-voi...»
Hän änkytti suuttuessansa.
»No, mitä sinä et voi?»
»Minä en vo-voi... jäädä yksin sinun kanssasi! Minä lähden Nizzaan
Ottilien luo.»
»Hyvä, lähde vaan.»
Steyn sanoi sen aivan tyynesti, aivan välinpitämättömästi, ja tarttui
taas lehteensä. Mutta se riitti, jotta Ottilie, joka oli kovin
kiihtynyt, alkoi nyyhkyttää:
»Sinä et välitä minusta enää hitaistakaan!»
Steyn kohautti olkapäitään ja läksi pois huoneesta yläkertaan; koira
juoksi haukkuen hänen edellään.
Ottilie jäi yksin; ja hänen nyyhkytyksensä lakkasi äkkiä. Hän tiesi
sen itsekin — vuodet olivat opettaneet sen hänelle — hän suuttui
liian helposti, hän pysyi aina lapsena. Mutta miksikä hän viisastuisi
tässä suhteessa, hän, jonka yksinäisyys vain päivä päivältä suureni?
Siinä hän nyt istui paikallansa, vanha, harmaahapsinen nainen, tässä
epäkodikkaassa huoneessa; ja kaikki oli mennyttä. Oi, jospa vain Lot
jäisi hänen luokseen, hänen oma Lot'nsa, hänen Charlot'nsa, poikansa!
Ja mustasukkaisuuden tunne Ellyä kohtaan, jota hän aluksi oli koettanut
hillitä, kiihtyi yhä kiivaammaksi. Entäs tuo toinen mustasukkaisuus:
hänen mustasukkaisuutensa Steynin vuoksi. Steyn hermostutti häntä vain
astuessaan huoneeseenkin; mutta sittenkin hän yhä oli mustasukkainen
hänen tähtensä, niinkuin hän aina oli ollut jokaisen miehen tähden,
joka rakasti häntä. Oi, miten tuskallista ajatella, ettei hän
rakastanut häntä enää siksi, että hän oli käynyt vanhaksi! Oi,
ettei hän koskaan enää lausunut hänelle ainoatakaan hellää sanaa,
ei koskaan suudellut häntä otsalle! Hän oli mustasukkainen Ellylle
Lot'n tähden, hän oli mustasukkainen Lot'lle Steynin tähden, koska
Steyn piti nykyään enemmän Lot'sta kuin hänestä! Miten julma aika
oli, joka vähitellen riisti häneltä kaikki! Vuodet olivat kuluneet,
herttaiset, iloiset lempivuodet hyväilyineen; kaikki tuo oli mennyttä!
Koirakin oli äsken hyljännyt hänet ja seurannut Steyniä: ei ainoakaan
elävä olento ollut ystävällinen hänelle; ja miksikä Lot'n piti nyt
äkkiä mennä naimisiin? Hän oli niin onneton, että vaikka hän äsken
oli tukahduttanut väkinäiset nyyhkytyksensä niin pian kuin niitä ei
enää tarvittu, hän vaipui nyt tuoliinsa ja itki katkerasti, itki
todellakin tällä kertaa, koska ei kukaan rakastanut häntä ja koska hän
oli niin onneton. Hänen yhä nuorekkaat ja kauniit silmänsä katsoivat
kyyneltynein katsein kauaksi hävinneeseen menneisyyteen. Ennen — siihen
aikaan, kun hän oli kaunis Lietje — kaikki hänen ympärillään olivat
olleet, hauskoja, ystävällisiä, rakastavia, iloisia, leikkiä laskevia,
kaikki olivat ihailleet ja huvittaneet häntä, koska hän oli kaunis ja
iloinen ja viehättävä, koska ei kukaan voinut vastustaa hänen nauruaan
eikä hänen pieniä viehättäviä oikkujaan. Tosin kaikessa tässä oli myös
ollut mustasukkaisuuden oas; mutta siihen aikaan hän oli saanut niin
paljon osakseen: kaiken sen mielistelevän ihailun, jota maailma, miehet
tuhlaavat kauniille naiselle! Hän hymyili kesken kyyneleitään; ja
muisto leijaili hänen ympärillään kuin somat pienet, kaukaiset pilvet.
Oi, mikä imartelun maailma silloin olikaan ympäröinyt häntä! Nyt kaikki
nuo miehet olivat vanhat tai kuolleet; vain hänen kolme miestään eli.
Ja Steyn oli yhä nuori. Hän oli liian nuori: jollei hän olisi ollut
niin nuori, Ottilie olisi voinut kauemmin säilyttää viehätysvoimansa,
ja he olisivat yhä vieläkin voineet olla rakkaat keskenään, onnelliset
yhdessä niinkuin vanhat ihmiset joskus voivat olla, vaikka nuoruuden
lämpö onkin kadonnut... Hän huokasi syvään kyyneltensä kesken ja istui
tuolissaan kuin avuton lapsi, joka on ollut pahankurinen eikä nyt
tiedä mitä tehdä. Mitäpä hän olisi voinut tehdä? Mennä vain kaikessa
rauhassa nukkumaan yksinäiseen huoneeseensa, vanhan naisen huoneeseen,
yksinäiseen vuoteeseensa, ja herätä aamulla elääkseen taaskin yhden
vanhan päivän monien entisten vanhojen päivien lisäksi! Oi, miksikä hän
ei saanut kuolla ollessaan vielä nuori?
Hän soitti ja käski palvelustytön sulkea ovet; ja nämät pienet
tehtävät tuntuivat hänestä niin toivottomilta niiden uudistuessa joka
päivä, sillä kaikki oli hänestä niin tuiki tarpeetonta. Sitten hän
läksi yläkertaan. Pieni talo oli hyvin pieni: alakerroksessa muutama
huonetta, ylhäällä pieni pesuhuone hänen omansa ja Lot'n huoneen
vieressä, jota vastoin Steyn oli vallannut itselleen ullakkohuoneen,
luultavasti siksi, ettei hänen tarvitsisi olla liian lähellä vaimoaan.
Ja riisuutuessaan hän tuumi, että jos Elly suostuisi muuttamaan heille,
niin kävisi se päinsä vain siten, että hän luovuttaisi nykyisen suuren
huoneensa, jossa oli kolme ikkunaa, Lot'lle ja Ellylle; hän itse, oi,
hän voisi nukkua Lot'n pienessä huoneessa: mitä se tekisi? Kunpa ei
vaan lapsia tulisi liian nopeasti! Oi, kunpa hän ei vaan kadottaisi
Lot'ta kokonaan! Lot kysyi häneltä, miksi hän oli kosinut Ellyä! Hän
teki tuon kysymyksen tavalliseen puoleksi leikilliseen tapaansa; mutta
hän ei tehnyt kiltisti kysyessään sitä: Ottilie oli hyvillään, että
hän oli vastannut aivan rauhallisesti, kiivastumatta. Oi, sitä tuskaa,
ruumiillista tuskaa, jota hän aika ajoittain tunsi sen johdosta, että
Lot rakasti, vieläpä hyväili toista! Ja alakuloisena, säälien itseään,
hän meni levolle. Huone oli tyhjä ja epäkodikas: tuo makuusuoja
oli naisen, joka ei pane arvoa mukavuuteen eikä turhamaisuuteen ja
jonka suurin ilo aina oli ollut saada rakkautta ja hyväilyjä niiltä,
jotka miellyttivät häntä siksi, että intohimon laine — useinpa
aivan salainenkin — vyöryi heidän välillään. Tämän vuoksi hän oli
laiminlyönyt kaiken muun, mikä kuului vaimon, äidin, maailmannaisen,
vieläpä keimailevan naisen elämään, välittämättä mistään, halveksien
kanssasisartaan, luottaen vain omaan viehätysvoimaansa ja olematta
vähääkään äiti luonnonlaadultaan. Oi, hän oli nyt vanha ja yksinäinen!
Ja hän lepäsi yksin viileässä vuoteessaan; eikä hänellä tänä iltana
ollut edes sitä lohdutusta, että Lot olisi tullut viereisestä huoneesta
ja suudellut häntä otsalle hyvää yötä toivottaessaan, niinkuin hän
osasi, hellästi, pitkään ja hyväillen. Tavallisesti hän istahti silloin
hetkeksi hänen vuoteensa reunalle ja jutteli hänen kanssaan; ja
silitellen sitten pehmeällä kädellään hänen poskeaan hänellä oli tapana
sanoa:
»Äiti, miten hieno hipiä sinulla on!»
Kun hän nyt palasi kotiin, otaksuisi hän, että äiti jo nukkui, ja
menisi levolle. Ottilie huokasi: hän tunsi olevansa niin yksin.
Lot'n huoneen yläpuolella — jokainen ääni kuului tässä talossa — hän
kuuli Steynin kolisevan. Palvelustyttö oli myös menossa nukkumaan;
vuoteestaan Ottilie kuulosti kaikkia näitä ääniä: ovi avautui; kengät
laskettiin oven ulkopuolelle; vesi kaadettiin pois pesuvadista. Nyt
kaikki hiljeni, ja hän tuumi mielessään, miten hyvä asia tosiaankin,
että hän valitsi aina vanhoja palvelijattaria. Hän ajatteli sitä
vahingonilolla, oli hyvillään siitä, ettei Steynillä ollut mitään
tilaisuutta, kun palvelijat olivat vanhoja. Talo oli nyt yöksi
hiljennyt, vaikkei kello ollut edes yhtätoista...
Oliko hän nukkunut? Miksikä hän heräsi äkkiä? Mitä nuo hiipivät
askeleet portaissa merkitsivät? Tuliko Lot kotiin? Vai hiipikö Steyn
taas ulos? Oliko siellä Lot? Vai oliko siellä Steyn? Ottilien sydän
sykki kiivaasti. Ja hän nousi äkisti ylös vuoteeltaan, ja ennenkuin hän
itsekään tiesi mitä hän teki, hän avasi oven ja näki palavan tulitikun
lepattelevan eteisessä.
»Sinäkö olet siellä, Lot?»
»Ei, vaan minä!»
»Sinäkö, Frans?»
»Niin, mikä hätänä?»
Hänen äänensä kuulosti ärtyiseltä, koska Ottilie oli kuullut hänen
askeleensa.
»Mitä sinä teet?»
»Menen ulos.»
»Näin myöhään yöllä?»
»Niin. En saa unta. Menen kävelemään.»
»Menetkö kävelemään näin myöhään yöllä?»
»Juuri niin.»
»Frans, sinä et ole uskollinen minulle!»
»Tyhmyyksiä! Vai en uskollinen sinulle! Mene maata.»
»Frans, sinä et _saa_ mennä ulos.»
»Kas vaan!»
»Jää kotiin, Frans! Lot ei ole vielä palannut ja minä pelkään yksinäni.
Jää kotiin, Frans!»
Ottilien ääni oli kuin rukoilevan lapsen.
»Minä tarvitsen raitista ilmaa.»
»Sinä tarvitset...»
Hän ei lopettanut lausettaan, katuen äkkiä ajatustaan. Portaitten
yläpäässä — sen hän tiesi — seisoi vanha palvelijatar ovi raollaan ja
nauroi itsekseen. Siitä hän oli varma. Hän tunsi vihan, kiihkeän vihan
puristavan kurkkuaan. Hänen ruumiinsa vapisi, hän värisi, yöpuvussaan.
Eteisen ovi oli avautunut ja taas sulkeutunut. Steyn oli lähtenyt;
mutta Ottilie... hän seisoi yhä ylhäällä portailla. Hän puristi
kätensä nyrkkiin, hän huohotti, hänen olisi tehnyt mielensä hyökätä
Steynin jäljessä yöpuvussansa; suuret kyynelkarpalot vuosivat hänen
lapsensilmistään; mutta häveten palvelustyttöä hän palasi huoneeseensa.
Hän itki, itki hiljaa, jotta palvelija ei kuulisi, jotta hänellä
ei olisi vielä tätä lisäiloa. Oi, tätä tuskaa, kipua sydämessä,
ruumiillista kipua, ruumiillista kipua! Ei kukaan, joka ei ollut
kokenut samaa kuin hän, voinut kuvitella mielessään sitä ruumiillista
kipua, jota hän tunsi ja jota olisi voinut lääkärillekin selittää.
Minnehän Steyn saattoi mennä? Hän oli vielä nuori, hän näytti vielä
hyvin säilyneeltä. Ja sittenkin hän oli hänen miehensä, hänen miehensä!
Oi, miksi hän ei ollut enää ystävällinen hänelle, vaikka hän olikin
tullut vanhaksi? Ottilie ei koskaan enää saanut tuntea edes hänen
kätensä kosketusta! Ja miten kerran tämä kosketus oli saanut koko hänen
olentonsa hytkähtämään! Oi, ei koskaan enää ainoatakaan suudelmaa, ei
ainoatakaan ystävällistä suudelmaa, joita vanhatkin ihmiset joskus
vaihtavat keskenään!
Ottilie ei mennyt levolle; hän odotti istuen ylhäällä. Palaisikohan
Steyn pian? Hänkö nyt, hänkö nyt tuli? Ei, Lot se oli: Ottilie kuuli
hänen avaimensa kiertyvän lukossa, tunsi hänen kevyet askeleensa.
Ja hän avasi ovensa:
»Lot!»
»Äiti, etkö ole vielä vuoteessa?»
»En, kultaseni. Lot, Lot, tule tänne!»
Hän astui huoneeseen.
»Lot, Steyn on ulkona.»
»Ulkonako?»
»Niin, hän meni ensin huoneeseensa... ja sitten kuulin hänen astuvan
hiljaa alas portaita; sitten hän aivan hiljaa läksi ulos ovesta.»
»Hän ei tahtonut herättää sinua, äiti.»
»Niin, mutta minnekä hän meni?»
»Kävelemään. Hän lähtee usein kävelylle. Ilma on kovin kuuma ja
tukehduttava.»
»Menikö hän kävelemään, Lot, menikö hän kävelemään? Ei, hän meni...»
Ottilie seisoi poikansa edessä säihkyen intohimoa — Lot saattoi sen
nähdä kynttilän valossa. Hänen pieni vartalonsa yöpuvussaan oli kuin
raivottaren, harmahtavan keltaisten kiharoiden loistaessa hänen
päänsä ympärillä; kaikki, mikä hänessä oli suloista, kiehahti hänessä
raivoksi, ikäänkuin hän olisi ollut äärimmäisyyteen saakka kiihottunut
ja hänen äkkiä olisi tehnyt mielensä kohottaa kätensä ja iskeä korvalle
poikaansa, joka uskalsi puolustaa Steyniä. Hän hillitsi kuitenkin
mielensä ja vihansa, mutta kiivaita ja moittivia sanoja purkautui
kuitenkin hänen vapisevien huuliensa yli.
»Kuulehan, äiti, äiti! Kuulehan toki!» Lot yritti tyynnyttää häntä.
Ja hän otti hänet syliinsä ja taputteli häntä, aivan kuin kiihtynyttä
lasta:
»Kuulehan, äiti, kuulehan toki!»
Ottilie alkoi nyt nyyhkyttää. Mutta Lot puhui hänelle kauniisti, sanoi,
että hän erehtyi, että hän oli vain hermostunut, ja lupasi, ettei hän
menisi naimisiin, jollei äiti tyyntyisi; ja täten lellitellen häntä hän
varsin pian sai hänet menemään vuoteeseen, peitti hänet, pöyhötteli
hänen tyynyjään:
»Kuulehan, äiti, rupea nyt nukkumaan äläkä ole tyhmä. Anna Steynin
kävellä rauhassa, älä ajattele häntä, älä ajattele yhtään mitään...»
Ottilie rauhoittui Lot'n silitellessä pehmeällä kädellään äidin tukkaa
ja poskea.
»Rupea nyt nukkumaan, tyhmä pikku äiti... Kylläpä sinulla, äiti, on
hieno hipiä!...»