Paria päivää myöhemmin olin taas kotona. Hiljaa ja rauhallisesti lepäsi
tuo pikku kaupunki äsken sataneen lumen peitossa aivan samoin kuin
lähtiessänikin. Kaikki oli ennallaan. Harakat ensimmäisten talojen
viereisissä aidanseipäissä. Mäellä olevan pajan vasaranäänien pauke.
Kaupunginhotellin lihavan hevosen kulkusten kilinä, kun sen ajaja
tavanmukaisesti ilman yhtään matkustajaa kiirehti asemalta kotiinsa.
Varpuset kadulla. Uteliaat silmät ikkunauudinten takana. Kirvesmiehet,
jotka piilusivat hirsiä uuden asematien — taikka Bulevardinkadun
— varrella ja jotka nyt oikasivat itsensä suoriksi matkustajia
tarkastaakseen. Ilmoitus N.M.K.Y:n huoneuston ikkunassa, jossa
ilmoitettiin illalla olevan teeiltaman. Kaikki oli kuin ennenkin.
Ainoastaan torilla olevaan lyhtytolppaan oli harvinaisen monta _Vestra
Nylundin_ sähkösanomaa liisteröity. Ne peittivät toisiaan kuin
suomukset, keltaset, punaset ja Valkoset suomut, — riippuiko väri
sitten sattumasta vaiko kirjapainon mielialoista.
Alimmaisena, muita suurempana, näkyi itse julistuskirja. Se oli
Valkoselle paperille painettu; viattomuuden ja — surun väri. Hieno
paperi oli imeytynyt lujalle kiinni harmajaan patsaaseen, oli ikäänkuin
väkisin takertunut siihen.
Viimeinen sähkösanoma oli edustajille annettu vastaus: «Ilmoittakaa
500-miehisen lähetystön...«
Vieläkin oli jotakin muuttunut; sekä «Lindgrenin« että «Mandellöfin«
myymälänikkunat olivat puetut valkoisiin ja mustiin, aivan kuin
pääkaupungissakin. Mustia silkkinauhoja, Valkosia batistikravatteja,
kankaita, liinoja, mustia nappejakin. Muuten oli kaikki entisellään.
Yksinpä huhutkin ja jutut ja levottomuus.
Iltasella oli minun määrä puhua matkastani vaalimiehilleni ja menin
senvuoksi parturiin. Tuttavia kasvoja vain näin. Konsulin leukaan
juuri siveltiin saippuaa, tehtaan työnjohtaja istui keinutuolissa,
rakennusmestari oli kakluunin luona lukien jotakin aikakauskirjaa.
«Tervetullut takasin«, lausui minulle parturi.
«Vahinko vain, ettei matka onnistunut«, virkkoi siihen työnjohtaja.
«Hakkaraisen vika«, arveli rakennusmestari huolettomasti ja laski
lehtensä syrjään. «Näitkö häntä. Minkälainen mies se oli? Entä
kenraali?«
«Onnistui taikka ei«, puhui parturi, joka ei viimeisiä kysymyksiä ollut
kuullut, päästyään partaveistään terottamasta. «Niin se kävi kuin kävi.«
Eikähän sitä voinut kukaan kieltää.
* * * * *
Tähän päättyy kertomus siitä, miten pieni kansamme, uskoen totuuden
ja oikeuden voittoon, koetti olla heikkoudessaan väkevä ja miten se
aseettomana nousi puolustamaan kalliinta isäinperintöään.
Vastaisuus on näyttävä, oliko suurella lähetystöllä sittenkin joku
merkitys.
Valot ja varjot vaihtelevat. Menestys ja vastoinkäyminen kääntyvät
usein kuin tuulet. Jumala Kaikkivaltias, anna rakkaudessasi tämän
pimeän ajan jälkeen vielä valoisan kevään koittaa rakkaalle Suomellemme.