Seuraavana aamuna olivat valtuutetut viimeistä kertaa koolla Palokunnan
suuressa salissa. Puhujalavalla seisoi puheenjohtaja pitkänä ja
suorana, sihteeri nojautui paperiensa yli ja heidän takanaan oli rivi
valiomiehiä. Ja alhaalla salissa istui pitkiä rivejä, harmaita ja
mustia, talonpoikia ja herroja rinnakkain, aivan kuin ensi kokouksessa.
Yksi ja toinen oli ehkä tällä matkallaan ulkopinnaltaan vähän
muuttunut. Keltä oli partaa tai tukkaa lyhennetty ja siistitty uudemman
muodin mukaan. Ken oli ostanut valkosen kaulustan paidanliitinkiinsä.
Ja jonkun housunlahkeet, joissa oli polvien alapuolella syviä poimuja,
kertoivat, että varsisaappaat olivat päässeet lepäämään ja että niiden
tilalle oli jalkoihin vedetty kirkkaat patiinikengät. Mutta se kaikki
oli poikkeusta.
Pastori Bäck avasi kokouksen rukouksella. Ja kun puheenjohtaja
senjälkeen oli lukenut keisarin kirjeen ministerivaltiosihteerille,
piti konsuli Wolff meille saman puheen, jolla hän Pietarissa oli
lähetystön puolesta kenraali Procopélle vastannut ja joka sitten
«Wolffin puheen« nimellä on käynyt historialliseksi.
Näitä miehekkäitä sanoja on luettu kotimaassa ja miljoonat ihmiset
ovat ulkomailla niitä ihaillen lukeneet. Pitkäksi kävisi luettelo,
jos rupeaisi kertomaan missä kaikissa lehdissä ja aikakauskirjoissa
se on ollut luettavana. Voisi alottaa maailmanlehdestä «Timesistä«
ja lopettaa «Gröfendorfer Amts-Zeitungiin«. Voisi alottaa punasesta
sosialistilehdestä «Arbeiter-Zeitungista« ja päättää siihen
viattomaan «Solskin’iin«, jota eräs jumaluusopin ylioppilas pienessä
ullakkohuoneessaan Kristiaaniassa kirjoittaa 420:lle lukijalleen.
Taikka alottaa A:sta, «Aachener Bote’sta« ja päättää Ö:hön,
Örnsköldsvikin pieneen paikkakuntalehteen.
Voin nähdä vakavan, juhlallisten muhamettilaisten Stambulin kahvilassa
Mechmet Effendi Al-Serai’ssa lukevan näitä artikkeleita, verkalleen
vedellessään viileitä savuja pitkästä piipustaan, sillävälin kuin
höyryävä, musta kahvi kupposessa jäähtyy. Ja näen kerjäläisen Rooman
kadulla ihmetellen ahmivan noita säkenöiviä sanoja La Tribunasta.
Taikka näen Marseillen laivatyömiehen, joka istuu hirsikasan päällä
syöden vaatimatonta aamiaistaan, joka ei maksa paljo enempää kuin
hänen äsken ostamansa sanomalehti... Hän unhottaa leipäpalan ja
viinipullon lukeakseen, ja sitten hän hyppää ylös ja kertoo ja
selittää tovereilleen. Ja kun sanomalehtipojat tuolla suurella
mantereella New-Yorkin ja San Fransiskon välillä huutelevat lehtiään,
jotka sisältävät uusimmat sähkösanomat Filippiineiltä, niin tapaa
ostajan silmä jo kohta Wolffin puheen, joka kaksinkertaisilla
välikkeillä on ensi sivulle painettu. Kaikkialla, linnoissa ja
valtiomiesten virkahuoneissa, saleissa ja työhuoneissa, kodeissa ja
klubeissa, kaikkialla tätä puhetta luetaan. Kaikkialla kaikuu tuo
huokauksentapainen alku: «Tämä on siis se lohdutus, joka meillä on —«
Ja lopussa aina sama rukous: «Jumala varjelkoon Hänen Majesteettiaan
Keisaria, Jumala varjelkoon Hänen Majesteettiaan Keisarinnaa!« Mutta
kotimaassa kaikuu tuo huokaus ja rukous valtavimmin. Ja tuo puhe käy
perintötaruna kauan isältä pojalle.
Myrskyävä hyvähuuto kuului konsuli Wolffin puheen jälestä ja eräs
puhuja lausui sitten toivomuksensa, että jokainen valtuutettu kalliiksi
muistoksi lähetystöstä saisi jäljennöksen tuosta puheesta. Koko kokous
yhtyi äänekkäästi tähänkin toivomukseen. —
Vielä ei toki oltu luovuttu ajatuksesta, että joukkoanomus olisi
saatava hallitsijan nähtäville. Miten tämän tuli tapahtua, se tie oli
selvästi ilmilausuttu ministerivaltiosihteerille saapuneessa kirjeessä.
Oli siitä syystä valittava kaksi henkilöä joka läänin kohdalta,
jotka antaisivat adressin asianomaisille kuvernööreille. Näiden
valtuutettujen vaali oli pian suoritettu ja heille kirjoitettiin nyt
valtakirjat. Ja kun sitten vielä muutamia henkilöitä oli valittu, jotka
vastaiseksi ottaisivat haltuunsa kaikki lähetystön asiapaperit, oli
viimeinen neuvottelu lopussa. Useita erikoiskysymyksiä tuli valiokunnan
käsitellä seuraavana päivänä, vaan muut valtuutetut olivat nyt
tehtävänsä suorittaneet. Viimeinen kokouksemme oli lopussa. Veisattiin
virsi: «Sun haltuus rakas isäni«, ja hartauteen kumartuivat kaikkien
päät.
Ennen pitkää puristettiin viimeistä kertaa toistensa käsiä. Sali oli
tyhjä, tyhjät tuolit siellä epäjärjestyksessä. Ravintolassa nojautuivat
viinurit joutilaina tiskiä vastaan. Eri sanomalehdet pitkällä pöydällä
olivat veljellisessä sovussa siinä vierekkäin. Ja kun astuin eteisen
läpi ulos, otettiin sen ovelta parastaikaa pois kylttiä, johon suurin
kirjaimin oli ollut kirjoitettu _Kanslia_.
Kiirehdin senaatintorille, jossa koko lähetystö oli yhteen ryhmäkuvaan
valokuvattava. Siellä jo toiset seisoivat Nikolainkirkon portailla ja
minä ehdin viime hetkessä perille saadakseni paikan toisten joukossa.
«Valmis!«
Sitten me erottiin. Verkalleen valtuutetut astuivat eri katuja kohden,
jotka torilta lähtevät, hajaantuakseen yhä enemmän suureen kaupunkiin
ja sitten koko maahan. Yksi ja toinen pysähtyi vielä tuokioksi
muistopatsaan luo. Ehkä hänen katseensa haki oman kotikulman seppeltä.
Kenties hän tarkasteli tuon jalon hallitsijan kasvoja, joiden piirteitä
laskeutuvan auringon säteet niin kauniisti kirkastivat.
Minäkin pysähdyin patsaan luo. Katseeni tarttui yhden seppeleen
valkoisiin nauhoihin. Siitä oli pyyhitty lumi pois, vaan tuhansia
kirkkaita lumikiteitä oli silkkinauhaan tarttunut. Ja auringon
säteet, jotka taittuivat noita pieniä kristalleja vastaan, panivat ne
säkenöimään kuin jalokivet pyhäinkuvain ympärillä Iisakin suuressa
kirkossa.
Nojausin lukemaan nauhakirjoitusta:
O Herra siunaa Suomen kansaa
Suo sille runsas armosi,
Se kaikiss’ että vaiheissansa
Sun oma kansas olisi.
Suo uskollisuus, vakuus meille
Menestys elämämme teille.