Asemalla kajahtanut kansanlaulu oli vasta alkua siihen lämpöseen
kunnianosoitukseen, jonka esineenä lähetystö tänä iltana oli. Tuo
ilta oli samalla sydämmellinen tervehdysjuhla ja ylevä jäähyväisjuhla
pääkaupungista lähtiessämme ja sitä eivät maalaisvieraat koskaan
unhottane. Usein, kun talvi-iltoja tuvassa on lyhennetty kertomalla
suuren lähetystön vaiheista, viivähtää isä pitkään tätä iltaa
kuvatessaan.
Tultiin suureen saliin, joka oli valoisampi kuin kirkko jouluaamuna.
Se oli korkeakin kuin kirkko ja pilareita oli kahdella puolen. Oli
lehterikin oven päällä ja siellä oli soittoa.
Urutko?
Ei, vaikka sen soiton säveleet väliin uruilta tuntuivat. Siellä oli
viuluja kymmenittäin ja sitäpaitsi torvia ja klarinetteja. Kerrottiin,
että siihen kuului päälle 40 miehen ja että se oli Suomen
etevin, soittokunta, Filharmoonisen seuran orkesteri. Olihan siinä
neitonenkin, joka soitti harppua.
Tuo pitkä, tumma, laiha herra, joka soittoa johti, oli Pietarin
pastorin Kajanuksen veli. Toinen veli oli verevämmän näköinen, punakka
ja lihava. Vaan eteviä kuuluvat olevan alallaan molemmat.
Ensiksi syötiin. Eräs herra nousi tuolille, aivan samoin kuin me
olimme tehneet Palokunnantalossa, ja pyysi vieraita aterioimaan.
Tuskin oli ahdingolta noita pitkiä pöytiä huomattukaan. Koolla oli
toistatuhatta henkeä, miehiä ja naisia. Kun kaikki olivat istahtaneet,
kävi tila väljemmäksi. Viereisessä huoneessa syötiin niinikään. Ja
koko ajan soittokunta soitteli. Väliin se kuului kuin jos harppuja ja
hopeakelloja olisi helistetty. Ja taas toisella hetkellä se kaikui
kuin sotasoitto, jossa räikyivät pasuunat ja torvet. Silloin pastori
Kajanuksen veli aina yltyi ja hän takoi tahtia molemmin käsin. Väliin
siinä kuunnellessa syöminenkin unhottui.
Vastapäätä ovea oli puhujalavan yläpuolella Suomen vaakuna. Jalopeura,
joka pitää miekkaa toisessa etukäpälässä ja polkee sapelia, se
kimalteli kullalta tummanpunervaa taustaa vastaan ja yltympäri oli
korkeita kuusia. Täältä pidettiin puheita ja laulettiin.
Ensimmäisnä nousi asessori Kurtén lavalle ja puhui vieraille. Hän
kertoi, että meidän helsinkiläiset veljet ja sisaret olivat tahtoneet
pusertaa meidän käsiämme ja sanoa meille jäähyväiset, ennenkuin
kotiin palaisimme. Kertoi, miten kotiinjääneiden ja matkustaneiden
tunteet olivat olleet yhdenlaiset koko tällä matkalla. Adressi on
meidän kaikkien allekirjoittama. Kaikki olemme vakuutetut toimineemme
oikein, kun siinä olemme julkilausuneet kansan huolet. Mutta suru, joka
Suomessa vallitsee, ei saa synnyttää heikkoutta eikä toivottomuutta.
Päinvastoin on uskollista työtä kansan valistamiseksi kaksinkertaisella
innolla tehtävä, jotta nykyinen sukupolvi voisi vastaisille polville
jättää perinnöksi runsaampia edistyksen ja valon apuneuvoja.
«Suomen kansalaiset eivät päästä oikeudentuntoansa harhaan kulkemaan
eikä heikkenemään.
«Ja kristinuskon ylevät opit säilyvät tässä maassa kansan ajatustavan
jaloimpana ilmiönä ja ylläpitävät luottamustamme Kaikkivaltiaan apuun.«
Nyt tunsimme toisemme paremmin kuin ennen. Nyt tiesimme, että
kaikkialla tässä maassa, niin sydänmaalla kuin pääkaupungissa, oli
Suomen poikain ja tytärten rinnoissa rakkaus isänmaahan ja kunnioitus
sen lakeja kohtaan elävä.
Puheensa piti puhuja sekä suomeksi että ruotsiksi ja senjälkeen
laulettiin «Maamme«. Soittokunta soitti ja moni itki.
Pöydät siirrettiin pois ja sitten oli hyvä tila salissa. Kaikkialla
nähtiin ihmisten tervehtivän ja kättelevän toisiaan. On mahdoton
muistaa kaikkia noita hienoja herroja ja ylhäisiä rouvia ja neitosia,
joiden tuttavuuteen siellä pääsi. Mutta yhden muistan kauan. Hän oli
kookas vartaloltaan, joskin laihanlainen ja väsähtänyt, ja hänen
silmissään oli kuin voipunut katse. Ylpeä hän ei ollut, oli oikein
ystävällinen.
«Mistä te olette«, kysyi hän Toloselta, joka lähinnä seisoi. — «Vai
niin, minä olen senaattori Mechelin«, virkkoi hän ja puisti miehen
kättä.
Nyt alotti professori Engström puheensa. Hän kertoi piirteitä
matkaltamme. Hän ei nyt puhunut sellaisella innolla, kuin usein ennen,
ja monesti hänen äänensä aivan surumielisesti värähti, enin kumminkin
puheen lopussa, jolloin hän lähetystölle jäähyväisensä lausui. «Jumala
isänmaata suojelkoon. Tehköön jokainen velvollisuutensa.«
Kohta sen jälkeen nousi Jonas Castrén puhujalavalle. Tyyneenä, varmana
ja vakavana seisoi hän siinä, kuin laskumies ohjatessaan venhettään
Merikosken kuohuihin, — frakkiin puettu laskumies, kukka napinlävessä.
Hän puhui suomeksi. Voimaa ja vakavuutta oli hänen äänessään, vaan
toisinaan sai kumminkin hänen matkamuistelmilleen hymähtääkin. Vaan
kun hän jälleen rupesi puhumaan kotimaasta ja niistä puolueista ja
riidoista, joita oli ollut, mutta joiden nyt tuli hävitä, silloin ei
enää hymyilty, vaan innolla sitä kuunneltiin.
«Pois kateus ja keskenäinen viha. Sysätkäämme syrjälle nuo mitättömät
puolueriidat. Kokoontukaamme kaikki yhteisen isänmaan lipun ympäri.
Tuntekaamme toisemme tässä maassa, suomalaiset ja ruotsalaiset,
veljiksi. Olkoon tunnussanana näistäpuolin: 'Yksi mieli joskin kaksi
kieltä'.«
Hyväksyen vastasi kaiku ikäänkuin joka rinnasta ja taas raikui
kansallislaulu parvelta ja salista.
Nyt kokoontuivat M.M.-laulukunnan laulajat lavalle; heitä oli
viisikymmentä miestä, ehkä enemmän, samaa kööriä, joka niin usein
oli keisarillekin laulanut. Sieltä kaikui Suomen laulu. Miltei
henkeä pidätellen kuunneltiin noita ihanoita sointuja. Ja sitten
soivat Savolaisen laulun kauniit marssinsäveleet. Teki mieli takoa
jalalla tahtia ja päänsä nostivat pystömmäs myöskin uusmaalaiset
ja pohjolaiset. Vaan tuo lyhyt, tanakka mies, sileätukkainen ja
mustapintainen, joka seisoi aivan lavan edessä niiden tuolien
takana, joissa naisia istui, hän oli arvattavasti savolainen. Ensin
hän käsivarrellaan hiljaa kuin tahtia viittoi ja sitten hän yhtyi
laulamaan. Ja kyllähän hänellä ääntä oli, joskin —
Eräs naisista käännähti päin. Ei saanut selvää, aikoiko hän suuttua
vai ruveta nauramaan. Mitähän tuo mahtoi arvella, ja nuo muut, jotka
miehen laulavan kuulivat? Ei, hän ei suuttunut, hän ei nauranut, hänen
silmänsä täyttyivät kyynelillä.
Vielä pari laulua laulettiin ja sitten tuli lausuntoa. Parooni v.
Willebrand luki ruotsiksi Runebergin runon «Landshöfdingen« ja sen
lausui sitten toimittaja Frisk suomeksi. Ei oltu koskaan niin tarkoin
kuin nyt kuunneltu tarua tuosta vanhasta tuomarista, joka niin hyvällä
omallatunnolla lepäsi, päivän kasvoilleen paistaessa, sittenkuin
hän valloittajalle oli saanut kerrotuksi, mihin aseeton varmuutemme
nojautui, — tähän samaan lakiin, joka meidänkin turvana oli ollut.
Lähetystön puolesta kiittivät nyt pastori Bäck ja kapteeni Sundman,
kokousten puheenjohtaja, isäntiä ja emäntiä. Vaan vielä ei ollut juhla
lopussa.
Helsinki oli antanut meidän kuulla parasta, mitä maamme soiton,
yhteislaulun ja lausunnon alalla voi tarjota. Vaan ohjelma ei ollut
täydellinen, ennenkuin myöskin parasta soololaulua saatiin kuulla. Ja
pian kuuntelivat kaikki hurmaantuneina kreivitär Aina Mannerheimin
ihania lauluja: «Laps’ Hellaan elä« ja «Tuoll’ on mun kultani«, jonka
jälkeen vielä neiti Sarlin erinomaisen hartaasti lauloi Anna Edelheimin
«Rukouksen Suomen puolesta.«
Sitten nousi taas eräs puhuja puhujalavalle. Se oli rahvaan mies, joka
yksinkertaisesti ja lämpösesti kiitti tästä kauniista juhlasta. Ja
vielä hänen jälestään esiintyi eräs valtuutettu, joka lausui varman
uskonsa, että koko kansa varmaankin ilolla omaksuisi tuon ajatuksen,
että saman äidin lapset yhtyisivät yksimielisyyteen. Käsientaputukset,
joilla hänen vakavia sanojaan tervehdittiin, keskeytyivät, kun
orkesteri rupesi soittamaan Porilaisten marssia.
Näiden yleväin sävelten kaikuessa kävelivät nyt vieraat ja isännät
salin ympäri. Moni hieno silkki-hiha piteli kiinni talonpojan karkeasta
sarkahihasta ja jalat, jotka olivat pistetyt pieniin, suippoihin
kenkiin, astuivat tahdissa pieksujen rinnalla. Hitaimmatkin joutuivat
tässä mukaan, haluttomimmatkin elähdytti soitto ja innostus. Jokainen
tunsi itsensä lämpöseksi ja nuoreksi, miltei onnelliseksi.