Makasin yläkerrassa eräässä 4:n hengen osastossa ja tervehdittyäni
osastotovereitani kiipesin makuupaikalleni, jossa tein muistiinpanoja
tämän muistorikkaan päivän tapahtumista.
Valtavammin kuin mikään muu oli minuun vaikuttanut pastori Kajanuksen
esittämä konsuli wolffin puhe. Muistista sen nyt paperille merkitsin.
Vaan kun sitä sitten vertasin siihen pikakirjoitukseen, jonka myöhemmin
laadin, kun konsuli Wolff Helsingissä koko lähetystölle uudelleen piti
saman puheensa, huomasin sen kaikissa pääkohdissa yhtäläiseksi.
Vähitellen olivat vaunussa olijat käyneet äänettömiksi ja kun minä
lopetettuani muistiinpanoni vetäsin lamppua suojaavan tummansinervän
verhon alas, nukkuivat jo kaikki makuutoverini.
Mutta minä en saanut unta ja kun tunnin ajan olin edestakasin kääntynyt
vuoteellani, kapusin alas, mennäkseni vaunusillalle raitista ilmaa
hengittämään.
Pyryilma, joka kaakkoistuulen repimänä oli päivällisen ajasta asti
riehunut, oli nyt kiihtynyt, kun tuuli oli pohjoiseen kääntynyt.
Siellä riehui nyt täydellinen lumimyrsky, joka peitti kaikki
läpinäkymättömään, harmajaan, lepattavaan huntuun. Lyhyessä ajassa
kasaantui uusia kinoksia vaununovien edustalle ja taas ne tuuli
radankäänteessä yhdessä tuokiossa lakasi pois. Vaununovien raoista
tunkeutui hienoja lumihiuteita sisään ja vaunujenkatoilta putosi aina
vähän päästä lumivyöryjä alas. Menin vaunun läpi sen toiseen päähän,
luullen siellä olevan vähän enemmän suojaa, mutta sinne puski myrsky
vielä kovemmin. Juna ponnisteli suoraan vastaseen, pohjoista kohden. Se
oli kylmää, tuo myrsky läpeensä jäähdyttävää, ja vaikka vanha merimies
olin, olin hyvin pian saanut riittävästi raitista ilmaa ja aijoin juuri
palata takasin vaunuun, kun vieressäni pimeän keskessä huomasin miehen
seisomassa vaunun seinustaan nojaten. Luulin häntä ensin joksikin
junamieheksi, joka virkansa puolesta seisoi tuossa ikävässä paikassa,
vaan veturin säkenien valossa huomasin samalla hänen olevan erään
tuttavani Tornionmiehen, jonka olin tavannut Hotel de Parisissa ja
jonka harmaat sarkavaatteet ja varsipieksut niin hyvin muistin. Oliko
hänellekin käynyt liian tukalaksi tuolla vaunun sisässä taikka mikä
hänet oli ulos ajanut?
«Eikä mitään ole saatu aikaan«, virkkoi tämä, kun olimme toisiamme
tervehtineet. «Jos vain olisimme saaneet kirkkoon kokoontua, niin kyllä
yhteiset rukouksemme olisivat taivuttaneet Jumalan puolellemme.«
Menin taas vuoteelleni. Kello läheni kahta ja me olimme jo kulkeneet
Terijoen tulliaseman ohi. Vihdoin nukahdin ja heräsin vasta junan
saapuessa Kouvolaan k:lo 7 aamulla. Useita pitkiä rivejä vaunuja seisoi
siellä aseman luona ja ennen pitkää kuulimme, että yöllä kasaantuneet
lumikinokset sulkivat radan. Täällä odottivat sekä postijuna että
pikajuna, jotka olivat lähteneet paljo ennen meitä ja siellä tapasimme
useita lähetystön jäseniäkin, jotka mainituilla junilla olivat
kiirehtineet pois Pietarista.
Myrsky oli nyt asettunut ja ensimmäisenä kotimaan tervehdyksenä kohtasi
katsettamme rauhaisena sunnuntaiaamuna tuo suloinen talvimaisema,
lumipeitteinen honkametsä ja nuo laajat kedot, jotka kimaltelivat
talviauringon paisteessa.
Odotus kävi pitkälliseksi ja vasta puoli kahden aikaan saimme jatkaa
matkaamme.
Oli päätetty, että me vielä heti Helsinkiin palattuamme pitäisimme
kokouksen Palokunnantalolla. Vaan sähkösanoma, joka meitä Lahdessa
kohtasi, toi meille kutsut Helsingin Seurahuoneelle, siellä k:lo 8
pidettävään illanviettoon. Kokouksemme oli siitä syystä lykättävä
maanantaiaamuun.
Kuten menomatkalla, viivähdettiin nytkin vähän pitempään Riihimäellä ja
kun valmistukset olivat hyvät sai kukin syödä riittävän päivällisen.
Taas jatkettiin matkaa ja sittenkuin talvi-illan hämärässä oli
riennetty yhden aseman ohi toisensa perästä, jossa asemapäälliköt
seisoivat käsi lakin ponnassa meitä tervehtien ja jossa lapset taas
tunkeilivat runkahuoneen ikkunassa, ajoi juna k:lo 7 tienoissa
Helsingin asemalle.
Kiinnitin matkalaukkuni remeliä ja silloin tuuli, joka oven raosta oli
tunkeutunut vaunun sisään, toi korviini «Maamme« laulun tutun säveleen.
Oliko se mielikuvitusta tuo? Asemasillalla oli mielestäni, kun sinne
silmäilin, kaikki entisellään: siellä käsiä paiskattiin, tervehdittiin
toisiaan, kutsuttiin kantajia ja ovia paukutettiin.
Vaan seuraavassa tuokiossa olin jo itse asemasillalla. Ei ollut tuo
sävel ollut mielikuvitusta. Siellä laulettiin todellakin. Tuhansia
ihmisiä oli kokoontunut aseman edustalle. Ja kansanlaulun tutut,
vaikuttavat säveleet siellä kotiinpalaaville tuntuivat lämpöisesti
toivottavan: tervetuloa takasin!