Hienossa huoneessa hotellin kolmannessa kerroksessa tapasin
kunnallisneuvos Roseliuksen ja sain häneltä ihmeekseni kuulla, että
keisari jo oli vastannut ministerivaltiosihteerin kirjoitukseen.
Valiokunnan jäsenet olivat klo 2:n ajaksi kutsutut
valtiosihteerinvirastoon kuulemaan tätä vastausta, joka — siitä ei
ollut epäilystä — oli kieltävä. Olimme siis tulleet suotta, ja mikä
häpeä, että Suomen omat miehet olivat menestystämme vaikeuttaneet.
Sillävälin kuin näissä synkissä mietteissä istuimme, luettiin
valtiosihteerin talossa ne masentavat sanat, jotka pian täyttivät
jokaisen suomalaisen mielen tuskalla ja pettyneillä toiveilla.
Kun muutamia tunteja myöhemmin istuin majapaikassani isäntäväkeni
seurassa teepöydän ääressä, soitettiin kovasti tampuurin ovelle.
Vilkkaalla äänellä joku minua kyseli. Kiirehdin ulos. Vanha tuttavani,
jonka niin äkkiarvaamatta edellisenä päivänä olin tavannut Hotel de
Paris’issa, huusi minulle ehtimättä tervehtiäkään:
«Te matkustatte puoli kaksioista tänä iltana.«
«Matkustamme!« matkin minä. «Miksi jo tänään? Vai lähetetäänkö meidät
kotiin?«
«Kas tässä on vastaus ministerivaltiosihteerille«, virkkoi hän ja
ojensi minulle paperin. Siitä luin:
Ilmoittakaa tämän 500 miehisen lähetystön jäsenille, että Minä
tietysti en ota heitä vastaan, vaikka Minä kuitenkaan en ole vihainen
heille.
Heidän tulee palata kunkin koteihinsa ja he voivat sitten antaa
anomuksensa kuvernööreille, jotka lähettävät ne kenraalikuvernöörille,
jonka lopullisesti on toimittaminen ne teille Minulle esitettäviksi,
jos ansaitsevat varteenottamista.
Selittäkää tänne saapuneelle lähetystölle Helmikuun 3:na päivänä
annetun Julistuskirjan merkitys ja palatkoon se sitten rauhassa
koteihinsa.
«Oli alkujaan aikomus«, niin jatkoi ystäväni, «huomenna
jumalanpalveluksen jälkeen Suomalaisessa kirkossa lukea tämä vastaus
lähetystölle, jonka jälkeen päätös oli tehtävä kotimatkasta. Mutta
siihen ei ole saatu lupaa. Korkeintaan saisi vastauksen sisällön
muutamin sanoin ilmoittaa.«
Näin ollen oli valiokunta arvellut parhaaksi, että heti palattaisiin
kotiin. Ja ylimääräinen juna koko lähetystöä varten oli jo tilattu.
«Asemalla tavataan«, virkahti sanantuoja sitten ja kiirehti jo pois yhä
useammille ilmoittaakseen tuon masentavan uutisen.
Ääneti jatkettiin nyt illallisen syömistä ja sen päätyttyä lausuin
surumieliset hyvästit vieraanvaraiselle isäntäväelleni sekä ajoin
Suomen rautatieasemalle. Kello ei ollut vielä kuin 10, mutta
odotussalit olivat jo ahdinkoon asti täynnä valtuutettuja. Suuri joukko
Pietarin suomalaisia, jotka halusivat olla läsnä vierasten lähtiessä,
oli myös jo saapunut. Tapasin täällä useita valiokuntatovereita,
joita en ollut nähnyt sittenkuin Helsingin kokouksessa. Sanattomasti
puristettiin siinä toistensa käsiä ja kysymys, joka paloi kaikkien
silmissä: «miksi piti näin käydä?«, se jäi vastaamatta.
Siitä pitäin kuin olin saanut tiedon odottamattomasta paluumatkastani,
olin ollut mielenjännityksessä saadakseni lähempiä tietoja siitä, mitä
valtiosihteerin talossa oli tapahtunut. Uteliaisuuteni sainkin nyt
moneen kertaan tyydytetyksi. Joku pisti tungoksessa kätensä kainalooni
ja samassa tunsin pietarilaisen ystäväni, joka virkkoi:
«Tule tänne pikkuhuoneeseen, pastori Kajanus on siellä luvannut kertoa,
mitä valtiosihteerin luona tapahtui, hän oli siellä mukana.«
Perimmäisen ravintolahuoneen rauhallisessa nurkassa istuimme pian
muutamain tuttavain seurassa teelasien ympärillä, kuunnellen pastorin
vilkasta kuvausta. Uudelleen ja uudelleen olen sen sittemmin kuullut
kerrottavan, mutta ei kukaan ole sitä niin elävästi voinut esittää,
kuin hän. Siinä melkein näkikin kaikki, mitä tapahtui.
Suuressa, korkeassa salissa seisoi kookas ministerivaltiosihteeri
odottavain edustajain edessä ja luki nuo kylmät sanat, joissa oli
ainoastaan senverran lohdutusta, että keisari ei ollut vihassa meille.
Verrattuna siihen, mitä olimme matkastamme toivoneet, oli tämä lohdutus
vähäinen.
Siinä näki kenraalin kasvojenpiirteet ja aseman ja käytöksen: komea
asento sillä muuten olikin. Ja sitten, sen kuolonhiljaisuuden jälkeen,
joka nyt vieläkin rintaamme ahdisti, kuuluivat Wolffin sanat:
«Tämä on siis kaikki se lohdutus, mikä meillä on vietävänä tuolla
kotona syvässä huolessa odottaville kansalaisillemme.«
Kuin syvä huokaus, josta ilmenee suru ja tuska, kuuluivat nämä sanat,
ja niitä seurasi se säkenöivä puhe, jota sittemmin koko maamme ja koko
Eurooppa sekä puoli, muuta maailmaa ihaillen on kuunnellut.
Me unhotimme, että se ei ollutkaan konsuli Wolff, vaan pastori
Kajanus, joka puhui. Äänenpainosta ja kuvaavista päänliikkeistä olin
näet aivan tuntevinani konsuli Wolffin, jonka olin kuullut puhuvan
Palokunnantalolla. Ja sanat! Niitä miltei nielimme ja väliin vain
vaihdoimme katseita, jotka nekin virkkoivat: Kuule, kuule!
Niin mieheviä olivat sanat tuossa tervehdyksessä hallitsijalle.
«Pyydämme teitä ilmoittamaan Hänen Majesteetilleen, että Suomessa on
yli kahden miljoonan ihmisen, jotka tietävät tehdä velvollisuutensa.
Elkääkä salatko häneltä, että me myöskin tunnemme oikeutemme«.
Kuuntelimme mielenkiinnolla, ja kun puhe oli lopussa, pidätimme miltei
henkeämme, voidaksemme käsittää ministerivaltiosihteerin vastauksen.
Odotimme. Teelasit olivat siinä koskettamatta, ne olivat unohtuneet.
Viereisessä pöydässä istujat olivat käyneet äänettömiksi kuunnellakseen
hekin. Ja hekin näyttivät nyt odottavan.
Hajamielisenä hämmensi kertojamme lasiaan.
«Entä mitä hän vastasi«, kysyi vihdoin joku joukostamme.
«Ei sanaakaan, ei sanaakaan«. Pastori joi verkalleen teetään ja jatkoi
sitten kertomustaan.
Olimme näkevinämme kenraalin siinä edessämme, kenties hiukan
nolostuneena pidetyn puheen johdosta. Vai oliko se suru sen johdosta,
että häntä oli väärin ymmärretty, joka tuokioksi laski alas hänen
katseensa noiden tähystäväin silmäin edestä.
Kun pari rahvaanmiestä vielä oli julkilausunut tunteensa ja kun
vielä turhaan oli pyydetty, että huomenna jumalanpalveluksen jälkeen
saataisiin sopivalla tavalla antaa asiasta tieto lähetystölle,
hajaannuttiin valtiosihteerintalosta pois. Nuo 26 nidosta adressin
allekirjoituksia jäivät sinne.
Pastori Kajanus oli juuri lopettanut kertomuksensa, kun ovet
asemasillalle avattiin ja ihmiset rupesivat lappamaan ulos. Junassa oli
runsaasti tilaa; siinä oli 8 pitkää boggievaunua ynnä kaksi veturia, ja
ennen pitkää löysin itselleni makuupaikan.
Useille, ehkä useimmille, oli poislähtö juhlallisin hetki heidän
Pietarissa olostaan. Vanhat ystävät, jotka ehkä eivät vuosikymmeniin
olleet toisiaan tavanneet, ja uudet ystävät, erosivat nyt. liikutetuin
mielin toisistaan. Mies, joka oli elänyt ja käynyt harmajaksi tuolla
kaukana vieraassa maassa, ja konttorioppilas, joka tuskin vielä yhden
harjoitusvuoden oli siellä viettänyt, kaikki he samoilla tunteilla
ajattelivat tuota vanhaa kotia, josta he nyt edustajia olivat nähneet.
Neitonenkin, joka oli elänyt ja kasvanut täällä ja joka helpommin kuin
isänsä tai äitinsä kieltä puhui tätä vierasta kieltä, kertoi hartaasta
halustaan päästä tuohon kaukaiseen kotimaahan.
Vielä viimeisen junavihellyksen jälkeen puristettiin toistensa käsiä.
Kaikki päät paljastuivat kun juna läksi liikkeelle, ja raikuva
eläköönhuuto tulvahti kaikkien rinnoista. Kun yhteisenä, varmana
uskollisuudenlupauksena yhteiselle, rakkaalle isänmaalle, kajahti
huuto: Eläköön Suomi! Eläköön!