Se odottamaton tapa, jolla ministerivaltiosihteeri oli keisarille
ilmoittanut lähetystön saapumisen, oli tietysti yhtäkkiä muuttanut
kaikkien hyvän toivon synkimmäksi epäilykseksi. Kadonnut oli unelma,
että päästäisiin juhlalliseen vastaanottoon talvipalatsiin, jossa
oli luultu voitavan jättää adressi kaikkien läsnäollessa esille ja
jossa oli toivottu voitavan selvin sanoin tulkita kansan tunteita.
Korkeintaan muutamat harvat voisivat nyt päästä majesteetin puheille —
ja milloin?
Agrosin konttorissa minulle ei seuraavana aamuna osattu ilmoittaa
muuta, kuin että asianlaita todellakin oli kuten minulle Newskillä oli
kerrottu. Luultiin, että keisarilta tuskin saapuisi vastausta ennen
maanantaita. Ministerivaltiosihteeri oli käynyt sisäasiainministerin
luona ja puhunut myöskin kirkon luovuttamisesta lähetystön
käytettäväksi, vaan siinä suhteessa hän ei ollut saanut mitään aikaan.
Kirkot pysyivät meiltä kiinni, Kaikkien oli meidän kumminkin määrä
sunnuntaina kokoontua aamujumalanpalvelukseen Suomen kirkkoon, —
sitähän ei kukaan voinut estää.
En ollut vilahdukseltakaan nähnyt Brunströmiä sittenkuin Viipurin
asemalla erottiin ja otin nyt konttorista selon hänen osotteestaan.
Vähää myöhemmin koputin ovea n:o 29 siinä pitkässä eteisessä, joka
halkaisee rautatien palvelusväen asuntokasarmin Simbirskajakadun
varrella, lähellä asemaa.
Oven avasi rehevä, keski-ikäinen nainen, puettuna siistiin, puhtaaseen
pumpulihameeseen ja suureen valkoseen esiliinaan.
Oli, kyllä Brunström oli siellä. He söivät parastaikaa.
Siistin keittiön läpi astuin jarrumiehen paraaseen — taikka ainoaan —
asuinhuoneeseen. Jo heti kynnykseltä lehahti vastaani kodikkaisuuden
tunne. Valkoset, puhtaat uutimet olivat ikkunoissa, kotikutoiset
matot lattialla, kello nakutti seinällä ja uunin edessä oli puhdasta,
valkosta hiekkaa. Suoraselkäisen sohvan ja tuolien päällystät
olivat siistinnäköiset ja piirongilla näkyi kaikenlaisia pieniä
porsliiniesineitä, joista työväennainen varmaankin on yhtä hyvillään,
kuin vallasnainen konsaankin hienoista, kalliista porsliini- tai
emaljihelyistään, joita hän varovasti pölyyttää ja järjestää.
Sohvan yläpuolella oli kaksi kuvaa: keisari kasakanunivormussa ja
keisarinna vaaleansinervässä silkkileningissä; ja toisella seinällä
oli väripainoinen «Runebergin hauta«, naulattu pienten paperilippujen
avulla seinälle, niinkuin aikataulut asematalojen seinillä. Pienellä
nurkkahyllyllä oli lasimaljan alla joku omituinen koriste, jossa oli
koreita tekokukkasia, höyheniä, heiniä ja sammalta.
Brunström ja hänen huonetoverinsa, vankka, ruskeapartainen merimies
Kemiöstä, istuivat paitahihasillaan ja söivät aamiaista. Valkonen
salveetti oli heitetty punakirjavalle pöytäliinalle. Suuret lautaset
olivat täynnä keitettyjä perunoita ja läskiä — oikein hyvänhajuista
paistettua läskiä — ja niiden lisäksi oli pöydällä voita, juustoa,
maitoa. Kaikki oli puhtaan ja herkullisen näköistä. Ja minusta näytti,
että vieraat täällä olivat paljo tyytyväisemmän näköiset kuin toiset
Grand Hotel'in saleissa.
«Niin, mainio meidän on täällä olla«, virkkoi Brunström, seivästäen
perunan kahveliinsa, «ja huokea. Talonväki ei tahdo maksua muusta kuin
ruoasta.«
Ja toverikin yhtyi siihen päätään nyökäyttäen ja kallisti samalla
lautasensa, saadakseen siitä sitä tarkemmin veitsenkärelleen tuon
hyvänmakuisen läskikastikkeen.
Kyökistä kuului kahvikuppien kolinaa ja kohta kun aamiainen oli
päättynyt toi emäntä tarjottimen sisään; hyvää, tuoksuvaa kahvia
vaaleanpunaisissa kupeissa, ja leipää lisäksi.
«Posliini on huokeaa Pietarissa«, virkkoi hän ikäänkuin puolihämillään,
kun noita kauniita kuppeja kehuskelin. «Melkein hävettää kertoa, mitä
niitä pari maksaa — viistoista kopeekkaa vain.«
«Taitaisipa kyllä kannattaa ostaa täältä kotiinsa yhtä ja toista«,
virkkoi kemiöläinen, «vaan eiköhän lie oikeampi ostella kotimaasta«.
Ja. Brunström oli samaa mieltä.
Edellisen päivän olivat miehet olleet kaupunkia katselemassa,
mutta eivät olleet tulleet menneeksi sisään mihinkään, ei edes
Iisakinkirkkoon, jota pidettiin merkillisimpänä koko Pietarissa. Kun
minun oli mentävä sinnepäin, tarjousin lähtemään mukaan näyttääkseni
heille kirkon.
Raitiovaunu meni portin ohi ja me olisimme heti voineet nousta siihen.
Vaan Brunström oli huomannut, että Aleksanterinsillalta maksettiin
ainoastaan 5 kopeekkaa keskikaupunkiin, mutta täältä 10, ja kun
meillä ei ollut kiirettä mihinkään, niin miksipä olisimme tuhlanneet
5 kopeekkaa mieheen, kun sillalle ei ollut kuin muutamain minuuttien
matka. Matkalla kertoivat minulle miehet, että kaikki Viipurin puolella
asuvat valtuutetut olivat edellisenä iltana olleet kutsutut teetä
juomaan rautatiehenkilökunnan huoneustoon.
«Oliko teitä montakin siellä?«
«Monta! Oli meitä ainakin seitsemänkymmentä suomalaista ja täkäläisiä
suomalaisia oli yhtä monta, oli naisiakin.«
«Hauska juhla, samaan tapaan kuin Hullin merimieskirkossa«, virkkoi
Brunström. «Tarjottiin kahvia ja teetä ja hedelmiä ja laulua ja
soittoa. Pastori Bäck'kin oli siellä mukana ja hän puhui lopuksi.«
Paljo muuta he tietysti juhlasta kertoivat, mutta kun sillalle olimme
ehtineet ja raitiovaunuun nousseet keskeytyi puheemme. Ja huomiomme
kiinnitti taas vilkas katuliike ja muut uutuudet, joita raitiovaunun
katolta taas ohimennessä saimme katsella.
Onko lisakinkirkko Pietarin nähtävin paikka, siitä voi olla eri mieliä.
Vaan varmaa on, että se oli suurempi ja komeampi kuin mitä Brunström ja
hänen toverinsa olivat voineet kuvaillakaan.
Kirkon aukea keskusta, joka näytti sitä suuremmalta, kun ei siellä
ollut penkkejä niinkuin meidän kirkoissa, oli melkein kuin tori, ja
sivukäytävät noiden mahtavain pylväiden takana olivat nekin leveät kuin
kadut.
Pylväät, seinät ja katot olivat maalauksilla peitetyt. Olipa yksin tuo
mahdottoman suuri tornikin kuin yhtenäinen taulukokoelma. Ulkoapäin
näkyi tuo torni ja sen puoliympyräinen, kultalevyillä päällystetty
kupu, jo hyvin laajalle. Vaan vasta kirkon sisästä saattoi päättää,
kuinka korkea se todellisuudessa oli. Melkein päätä huimasi, kun katsoi
tuohon sinervään korkeuteen. Ja ylinnä kuin pilven keskestä loisti
valkonen kyyhky levitetyin siivin, Pyhän Hengen vertauskuvana. Se ei
ollut suuremman näköinen kuin kanarialintu, mutta todellisuudessa — —
«Seitsemän jalkaa on siipien väliä, ja se on pronssista tehty sekä
yltyleensä hopeoitu«, niin ilmoitti tuo vormuniekka vahtimestari, joka
aivan kuin sattumalta näytti viereemme joutuneen. Kädet seljan takana
tuijotti hänkin tuonne ylös, juuri kuin olisi hänkin sitä ensi kertaa
katsellut. Ja sama vahtimestari oli kumminkin jo yksin minulle kolmesti
näyttänyt kirkon. Osasinpa jo melkein ulkoa hänen kertomuksensa
tauluista, pylväistä, pyhäinkuvista ja kalleuksista.
Tiesin, kuinka hän pääkuoron luona pysähtyisi jokaisen suuren taulun
luo, selittäen:
«Italialaista mosaiikkia, 80 tuhatta ruplaa; venäläistä mosaiikkia, 100
tuhatta ruplaa — —.«
Niitä kalleuksia on aivan loppumattomiin.
Tiesin, kuinka hän kädellään siveleisi noita kahta keskilattialla
olevaa tummansinistä, pilaria:
«_Lapis lazuli_, yhteensä puolentoista miljoonaa ruplaa, löydetyt
Uralista, ainoat maailmassa«.
Lasisten laatikkojen luona, joissa on pyhäin jätteitä, selitteli hän
noita ruskeita luurisuja ja kudottuja vaatepalasia sekä noita pieniä,
kultakehyksiin kätkettyjä kuvia ja luki ulkoa kaikki pyhäin nimet ja
heidän hurskaat tekonsa.
Kaikki hän kertoi, mitä mikin esine painoi ja maksoi: nuo
sylenkorkuiset, monihaaraiset kynttilänjalat, jotka olivat
puhdasta hopeaa, nuo raskaat pronssiovet, joiden koristeissa
koko raamatunhistoria oli kuvattuna, nuo kalliit, malakiittiset
pylväänkoristeet, nuo suuret marmorilevyt, jotka sisästä «laudoittivat«
koko kirkon seinät, jopa lattian mosaiikkirakenteetkin.
Olimme yhtä kummissamme kaiken sen johdosta mitä näimme, kuin niiden
numerojen johdosta, joita kuulimme, ja nyt me vielä, ehtiessämme
«kaikkeinpyhimmän« ovelle, jouduimme toisen oppaan johdettaviksi. Vielä
suurempia numeroita käytti hän koettaessaan saada meitä käsittämään
ikkunain suuria lasimaalauksia, kultaista kirkon pienoismallia,
sauvoja, lamppuja ja savustusastioita, jotka olivat kullatut ja
timanteilla peitetyt ja jotka suurissa kirkkojuhlissa antoivat
kirkonmenoille loistetta.
Me olimme nyt loppuunsuorittaneet koko tuon pitkän ohjelman ja
vahtimestari, joka sai pienen kehotuksen jatkuvaan toimintaan, erosi
meistä tarjotakseen muille palveluksensa.
Mutta ulko-ovella pysähdyimme vielä katselemaan puolisensataa
säästölaatikkoa, jotka pitkissä riveissä olivat seinänvierustoilla,
vitjoilla seinään kiinnitetyt. Niissä oli vankat munalukot ja sen
lisäksi olivat ne vielä suljetut suurilla, punaisilla sineteillä.
Sairashuoneet, luostarit ja hyväntekeväisyyslaitokset vetosivat
täällä kirkossakävijäin anteliaisuuteen. Jumalanäiti, jolla oli lapsi
käsivarrellaan, katseli puolen tuuman paksuisen kultaisen kehyksen
läpi pilarilta noita koreita säästölaatikkoja, joita kaikki näyttivät
välttävän. Niinkuin muidenkin jumalanäidin kuvain loistavia jalokiviä,
niin suojeli tämänkin säkenöiviä koristeita paksu lasilevy, jotteivät
uskovaiset, suudellessaan pyhiä kuvia, joutuisi viettelykseen.
Helpotuksen tunteella astuimme kirkon savustuksella sekoitetusta
ilmasta ulos raikkaaseen talvi-ilmaan. Saatoin toverini Newskille
saakka, ja täällä heistä erosin, koettaakseni läheisessä Grand
Hotel'issa tavata jonkun valiokunnan jäsenen, joka voisi minulle
kertoa, millä kannalla asiat olivat.