Aikusin seuraavana aamuna ajelin majapaikastani Newskiä pitkin Suomen
rautatieasemalle. Olin illalla kirjoittanut pari kirjettä ja halusin
nyt viedä ne varmuuden vuoksi itse postilaatikkoon. Ja kun Agrosin
konttori oli siinä aivan vieressä, pistäysin sinne viimeisiä uutisia
kuulemaan.
Lähetystölle oli nyt ilmestynyt vaikeuksia. Suomalaisen seurakunnan
kirkkoherra Hakkarainen, jonka nimen, vaikka vastenmielisesti,
julkaisen siksi, ettei häntä sekotettaisi muihin suomalaisen tai
ruotsalaisen seurakunnan pappeihin, oli kieltäytynyt luovuttamasta
kirkkoaan tuohon aijottuun jumalanpalvelukseen ja neuvotteluun.
Ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra Kajanus olisi nyt auliisti
tarjonnut kirkkonsa lähetystön käytettäväksi, mutta pian piispalta
tullut kielto sulki meiltä tämänkin kirkon ovet.
Turhaan oli 3-miehinen lähetystö vielä klo 12 yöllä käynyt
kaupunginpäällikön puheilla tästä asiasta. Myöhäsestä hetkestä
huolimatta otti kenraali Clayhills vastaan nuo kolme rauhanhäiritsijää.
Vaan kun ainoastaan kirkolliset viranomaiset saattoivat antaa lupaa
jumalanpalveluksen pitämiseen, ei hän voinut muuta kuin neuvoa miehiä
sisäasiain ministerin luo, joka ehkä voisi luvan antaa. Suomen
ministerivaltiosihteeri oli luvannut käydä sisäasiain ministerin
puheilla ja vielä oli siis mahdollisuutta, että kirkkoon päästäisiin.
Vaan se oli hyvin kaukainen mahdollisuus, jota tuskin enää kannatti
ajatellakaan. Kun vielä saatiin tietää, että ministerivaltiosihteeri,
joka lähetystön saapuessa oli luvannut sen hyväksi tehdä «kaikki mikä
suinkin oli mahdollista«, oli eilen iltapäivällä sähköttänyt Suomen
kenraalikuvernöörille ja pyytänyt tämän lausuntoa, ruvettiin epäilemään
myöskin tuota luvattua avuliaisuutta. Missään tapauksessa ei tänä
aamupäivänä voitu jumalanpalvelusta pitää ja pääkorttelista nyt juuri
parastaikaa lähetettiin siitä sanoja hajallaan asuvalle lähetystölle.
Päivä oli kaunis ja aurinko paistoi, oli lepposa talvipäivä kuin
vasiten tilattu, jotta Pietari edullisimmassa valossaan esiintyisi
muukalaisille. Väsymys ja ehkä osaksi pelkokin oli edellisenä päivänä
pitänyt useimpia kotosalla majapaikoissaan. Nyt lähdettiin uteliaina
kaupunkia katsomaan.
Kaikkialla nyt Suomen miehiä kohtasi. Verkalleen he pienissä ryhmissä
Newskillä kävelivät. Pysähtyivät myymälänikkunain kohdalle ja
tekivät hiljaisia huomioitaan, virkahtivat «onpa se« ja «kylläpä« ja
jatkoivat kulkuaan taas ensi ikkunaan. Toiset seisattuivat katselemaan
issikkahevosten pitkää jonoa, jotka uneliaina seisoivat katuvierillä,
toiset taas tarkastelivat pronssihevosia, jotka korskuivat
jalustoillaan Anitskovan sillan päissä. Näyttipä ihan siltä, kuin
mies, joka hevosta piteli, olisi seuraavassa tuokiossa lennähtänyt
ilmaan, pudotakseen sieltä alas lotjaan, joka oli jäätynyt kanavaan
sillan vierelle. Tuota ryhmää kutsutaan toisinaan leikillisesti
«hidastetuksi edistyskuluksi«. Toisessa sillanpäässä olevaa ryhmää,
jossa mies koettaa saada hevostaan peräytymään, kutsutaan «taantumisen
kehotukseksi«.
Talot ovat täällä vielä suuremmat kuin Helsingissä. Entäpä kirkot!
Päälle 300 kirkkoa yhdessä ainoassa kaupungissa. Siitä, missä
seisoimme, saattoi nähdä kuusi, ei, kahdeksan kirkkoa. Oikealla kädellä
olevaa, jossa vielä ovat telineet korkean tornin kupeilla, rakennetaan
Aleksanteri II:sen muistoksi sille paikalle, missä räjähdyspommi hänen
jalkoihinsa viskattiin. Monet vuodet on jo tätä kirkkoa rakennettu.
Toiset luulevat, että se hitaus riippuu noituudesta, vaan toiset
väittävät, että muka on syntynyt lovia rakennuskassaan.
Kaikki ihmiset Newskillä ovat hienosti puetut. Se on poliisiasetuksen
ansio, sillä se kieltää ankarasti musikoita lammasnahkaturkeissaan
siellä liikkumasta. Tavaton on liike katukäytävillä. Siellä naisia
kirjavissa hatuissa ja komeissa päällystakeissa, vanhoja ja nuoria
herroja kalleissa turkeissa ja karvalakeissa, joiden reunat ovat
uusimpain muotien mukaan taivutetut.
Ja kaikki he ihmetellen muukalaisia katselevat. Ne eivät ole musikoita
nuo siististi puetut, vanhat miehet, mutta sittenkin he näyttävät kuin
erehdyksestä joutuneen Newskille keskellä kävelytuntia. Kuulee joka
taholla huomautettavan: «suomalainen lähetystö«, sillä jo aamusella
oli koko sivistynyt Pietari «Herold’ista« lukenut seikkaperäisen
kertomuksen tästä harvinaisesta lähetystöstä, joka Suomesta oli
saapunut. Ehkäpä oli lähetystö sinä päivänä yleisenä puheenaiheena,
kävelypaikoilla ja ehkä siitä keskustelua jatkettiin päivällisen aikaan
noissa tuhansissa hienoissa kodeissa.
Vaan vielä enemmän kuin myymälöitä ja taloja ja kirkkoja täytyi
ihmetellä tuota ajajain pauhaavaa virtaa.
Kaksi-, kolmi- ja viiskertaisia rivejä ajajia liukui kilpaa rinnakkain
kadun molemmilla puolin, vaan keskikadulla kulki raitiovaunuja ja
omnibusseja. Jokaiselta sivukadulta imi Newskin mahtava päävirta uusia
rivejä rekiä ja muita ajopelejä ja niitä poliisit, seisten keskellä
kadunristeyttä, taitavasti, melkein huomaamattomasti, ohjasivat
oikeihin uomiin. Väliin poliisi minuutiksi pysäytti virran nostamalla
kätensä ylös, ja silloin saivat katukäytävällä olijat mennä kadun yli.
Samoinkuin katukäytävältä kaikki huonosti puetut kävelijät, samoin ovat
keskikadulta kaikki kuormat ja työreet karkoitetut. Ja kumminkin siellä
näkee niin äärettömän kirjavan valikoiman hevosia ja ajopelejä.
Tuolla tanssii Valkonen arabialaisrotunen orhi pienen, yksin istuttavan
reen edessä, palvelijan seistessä suorana isäntänsä seljän takana,
punasista tupsuista kiinni pidellen. Tuolla näkyy turkkilaisia taikka
unkarilaisia hiirakoita, jotka melkein naurettavan itsetietoisesti
kaartelevat kaulaansa, ikäänkuin näytelläkseen reessä istuvaa kaunista
naista, jota tuhannet silmät tähystävätkin. Ja kas tuolla, kuinka
tuo hirvittävän hieno englantilainen täysverihepo verkkasta vauhtia
arvokkaasti liikkuu eteenpäin, häntä typistettynä, joten se on aivan
tuulen peltoman merimerkin näkönen. Koko sen esiintymistavassa,
kaikissa sen liikkeissä on jotakin maailmaahalveksuvaa ilmettä. Tuntuu
siltä, kuin sitä hävettäisi vetää noita maalattuja yöperhosia, joita
päiväpaiste tänään on viekotellut kadulle ja jotka nyt väsyneesti
nojautuvat pehmyttä reenperää vastaan. Se kulkee aivan kuin jos se ei
olisikaan aisoihin valjastettu. Pitkin, verkkasin askelin juoksee se
noiden pienten, läähättäväin issikankonien ohi, jotka päät riippuvina
ja kieli roikkuvana vetää retuuttavat rekeään melkein lumetonta
puukatua pitkin.
Siinä tulevat hoviajopelit; ajajilla on heleänpunaset päällystakit
ja kolmet kaulustat päällekkäin, joka kaulustan reunassa leveä,
kultanen nauha. Vielä ihmeellisemmältä näyttää seuraava valjakko,
sillä hevoset ovat kermankellertävät punasilla täplillä yltyli
ruumiin, — senvärisiä vasikoita saa joskus Suomessakin nähdä, mutta
hevosia — —. Vaaleansininen verkko on hevosten selkään viskattu ja
verkon toinen pää on kiinnitetty rekeen; verkon on tarkoitus varjella
reessä istujia lumitieroilta, joita hevosten kavioista lentelee.
Ajaja näyttää seisovan reen kokassa käsivarret suorina, pidellen
kiinteällä ohjaksia ja hänellä on päässään sinervä, neliskolkkainen
lakki, joka on hopeaköydellä reunustettu. Reessä istuu kaksi upseeria,
vaaleanharmaissa, väljissä turkeissa ja samanvärisissä karvalakeissa,
joiden kupu on tulenpunanen, keskessä vain hopeainen risti. He ovat
nuoria tserkessiupseeria, ehkäpä ruhtinaan poikia Kaukasiasta.
Huolettomina ja iloisina he kylpevät täällä hovisuosion loistossa,
muistamatta, että heidän isä tai isoisä ehkä on kaatunut puolustaessaan
vapaata vuoristoaan sitä armeijaa vastaan, jonka puvuissa he nyt
komeilevat.
Mutta Newskillä kulkevat naiset heittävät salaisia silmäyksiä
ajelijoihin ja kuiskaavat toisilleen hiljaa heidän nimensä. Vaan meidän
suomalaisten silmät seuraavat ainoastaan noita korskuvia hevosia,
kunnes ne kadunkäänteestä häipyvät pois. Meidän huomiomme kääntyy pian
toisiin, aina uusiin hevosiin, ajajiin, rekiin ja reessä istujiin,
joiden puvut ja värit ovat mitä vaihtelevimmat ja joiden kulkuset ja
ruoskanpaukkeet ja iloiset äänet huumaavat korvia. Näköalaa semmoista,
kuin Newski talvella tarjoo, saa turhaan etsiä koko maailmasta.
Kävelin siinä tämän kirjavan, vaihtelevan taulun tarkastamiseen
kokonaan vaipuneena, kun tuttu ääni yhtäkkiä palautti ajatukseni siihen
vakavaan toimeen, jota varten Pietarissa olin kaiken tämän ilon ja
elämän koskessa. Se oli eräs tuttavani, joka minua tervehti kysyen:
«Oletteko kuullut uusinta uutista?«
Kerroin, mitä aamulla olin kuullut Agrosin konttorissa. Sen jälkeen
en ollut mitään kuullut, ja jännityksellä nyt siis ahmin ystäväni
kertomusta, joka minusta miltei sadulta tuntui. Ministerivaltiosihteeri
oli aamupäivällä, valiokunnan hartaimmista pyynnöistä huolimatta,
lähettänyt kirjallisen ilmoituksen H. M:lleen lähetystön saapumisesta.
Eihän kukaan ollut voinut aavistaakaan, että hän muuten kuin
suullisesti kävisi lähetystölle pääsyä pyytämässä; olihan se hänen
velvollisuutensa meitä kohtaan, sekä velvollisuutensa kunnon
miehenä. Ja tuohon kirjalliseen ilmoitukseen oli hän vielä liittänyt
kenraalikuvernöörin kieltävän lausunnon lähetystön esillepääsemisestä.
Tämä oli kuin pilkkaa maatamme vastaan ja se oli kuolemantuomio
esittäjän kunnialle ja arvolle. Hän ei voi tuosta ankarasta tuomiosta
päästä koskaan vapaaksi; sen tuomion on hänen aikansa langettanut ja
hän itse on sen allekirjoittanut.
* * * * *
Vielä kävelin tuttavani rinnalla tuokion Newskiä, jossa liike yhä
näytti lisääntyvän, vaan kun päivällisaika läheni, erosimme.
Tähän lopetankin tämän luvun, joka jo on pitkäksi venynyt. Menin
yksinkertaisille perhepäivällisille erään kaukaisen kadun varrelle
ja siellä sain kuulla valaisevan kuvauksen sen maan oloista, jossa
oleskelin.