Samoinkuin Helsingissä oli Pietarissakin paljo puuhattu lähetystön
majoittamista varten. Hauskuuden vuoksi ja myöskin taloudellisista
syistä koetettiin mikäli mahdollista sijoittaa matkustajat
kansalaistensa luo. Ja sekä hienommissa että köyhemmissä kodeissa, aina
asemamiehen ahtaaseen vuokra-asuntoon asti, avausivat ovet seljälleen
odotetuille vieraille.
Omasta puolestani aijoin mennä asumaan vanhojen tuttavieni luo ja
kiirehdin siitä syystä pienen matkalaukkuni kera odotussalista ulos,
jotta en minä ainakaan jäisi sinne ahdinkoa lisäämään. Lukuunottamatta
rautatien palvelusväestöä ja pariakymmentä santarmia oli asemasilta
ollut tyhjä, mutta odotussali oli vastaanottajia täynnä. Seisoin juuri
ovella, kun erään naisen huudahdus minut pysäytti: «Siellä santarmit
ottavat kiinni kaikki Suomesta tulleet... hyvä Jumala... Siperiaan!«
Tungoksessa huomasin vain, että joukko ihmisiä meni erääseen
sivuhuoneeseen, jonka ovella seisoi: «Naisten huone«. Junasta viimeksi
tullut mies, karkealuinen santarmi, sulki oven paukkeella ulkopuolelta.
Viitattuaan kädellään ympärillä seisoville, että peräytyisivät, asettui
hän selin oveen seisomaan, nähtävästi nauttien siitä huomiosta, joka
hänen osakseen tuli.
Kiirehdin takasin asemasillalle, joka nyt oli täynnä väkeä; siellä
rautatiemiehet jakelivat osotelippuja. Naisten huoneen ikkunan edessä
oli sohva ja kun sen yli nojausin katsomaan sisään, tunsin keskellä
huonetta Jonas Castrénin, joka keskusteli erään pitkän sotilashenkilön
kanssa muitakin sotilas- ja siviilihenkilöitä oli huoneessa.
Asemasillalla lentelevä huhu puhui jostakin vangitsemisesta ja sitä
innokkaammin kiirehtivät nyt kaikki majapaikkoihinsa. Pienissä ryhmissä
heitä jalan saatettiin läheisiin asuntoihinsa taikka raitiovaunuilla
tai issikoilla etäisimpiin kaupunginosiin. Ennen pitkää oli asema tyhjä.
Vietyäni tavaralaukkuni asuntooni palasin puolta tuntia myöhemmin
asemalle. Vangitsemishuhu oli tietysti ollut juttupuhetta.
Poliisipäällikkö oli vain ilmoittanut lähetystölle, että poliisi
puolestaan ei tulisi tekemään sille mitään vaikeuksia, ellei suurissa
joukoissa kaduilla esiinnyttäisi. Hän oli niinikään neuvonut
valtuutettuja käymään kaupunginpäällikön Clayhillsin puheilla; tämä oli
näet luvannut vastaanottaa muutamia. Nämä uutiset näyttivät siis vain
parantavan toiveita, kun näet saatiin kokea myötätuntoisuutta poliisin
puolesta.
Iloissani kiirehdin takasin kaupunkiin ja istuin tuntia myöhemmin,
teelasin ääressä hyväin tuttavaini piirissä, jotka kuuntelivat
kertomuksia vanhan, rakkaan kotimaansa oloista.
Vasta itäpuoleen palasin «Viipurin puolelle« käydäkseni pääkorttelissa,
Osakeyhtiö Agrosin konttorissa. Noustessani ajurin reestä tuon
valkoiseksi maalatun talon kohdalla Simbirskajakadun varrella näin
poliisin tulevan ja puhuttelevan ajuriani. Kuvitellessani, että he
minusta puhuivat, tunsin itseni miltei ylpeäksi, niin outo ja uusi oli
tuo tunne, että muka olisin jonkinlainen valtiollinen henkilö.
Agrosin konttorin päällikkö, maisteri Cygnaeus joka, samoinkuin hänen
puolisonsa, ansaitsee kansalaistensa lämpösintä tunnustusta siitä
runsaasta työstä, minkä hän lähetystön hyväksi on tehnyt, kertoi
minulle nyt, millainen asema on. Kaupunginpäällikkö oli erittäin
ystävällisesti vastaanottanut 6-miehisen valiokunnan. Sittenkuin
hänelle selvin sanoin oli kerrottu 500 miehen Pietarinmatkan
tarkoituksesta, oli hän puolestaan ilmoittanut, että me suomalaiset
saimme korkeintaan 20 miehen joukoissa liikkua kaduilla ja että
saatoimme kokoontua neuvottelemaan suomalaiseen kirkkoon. Sitävastoin
hän neuvoi, ettei joukolla mentäisi ministerivaltiosihteerin luo.
Tuo kuuden miehen käynti kenraali Clayhillisin luona on tullut
historiallisesti kuuluisaksi senkin vankan kädenlyönnin kautta, jolla
lautamies Backas sanoi kenraalille jäähyväiset. Suomalaiset muistavat
kyllä kauan kenraali Clayhillisin ystävällisen kohtelun, joka on kuin
valoisa kohta lähetystön muuten surullisten Pietarinmuistojen joukossa.
Suurenlainen valiokunta, johon kuului valmistusvaliokunnan jäseniä ja
muutamia muita, lähti kaupunginpäällikön luota ministerivaltiosihteerin
puheille pyytämään, että hän hankkisi jos mahdollista koko lähetystölle
pääsyn keisarin luo. Kenraali oli luvannut tehdä kaiken voitavansa
edistääkseen asiatamme, mutta epäili, tokko me ennen maanantaita
pääsisimme keisarin puheille, koska tämä aikoi sunnuntaina käydä
ehtoollisella.
Maisteri Cygnaeus kertoi vielä, että lähetystö seuraavana aamuna
k:lo 10 kokoontuisi suomalaiseen kirkkoon jumalanpalvelukseen sekä
neuvottelemaan. Hankittuani pääsykortin tähän kokoukseen ja saatuani
tietooni muutamain tuttavaini osotteita, heitin hyvästit.
Joutilas issikka oli portaiden edustalla ja minä istahdin sen rekeen.
Huomasin taas tuon äskeisen poliisin ja komensin issikkaani ajamaan.
Taas oltiin keskellä tuon suuren, tohisevan maailmankaupungin
sokkeloita, jonne meidän 500-miehinen lähetystö oli kadonnut kuin
pisara rajattomaan mereen. Tarkastavin silmin suomalaisia vieraita
kumminkin valvottiin, — Pietarin poliisilaitosta sanotaan kurinsa,
valppautensa ja häikäilemättömyytensä puolesta maailman ensimmäiseksi.
Lähes tunnin ajettuani saavuin Iisakin kirkon luo erään suuren hotellin
edustalle, joita hotelleja näillä paikoilla on useampia. Olin Agrosin
konttorissa saanut selville, että useita valmistusvaliokunnan jäseniä
asui Grand Hotel'issa, ja kun ei vielä ilta, ollut myöhäinen, tahdoin
kuulustella, mitä toiveita oli olemassa. Tämä kai se hotelli oli. Niin
oli: Ulko-oven yläpuolelle rakennetun kaarevan katon räystäillä luin
suuret, kullatut sanat: Grand Hotel, ja sen alapuolella oli pienesti
luettavana: de Paris.
Puolisen tusinaa merkkinauhoilla varustettua palvelijaa istui tai
seisoi tuossa tilavassa eteisessä, ja tiskin luona, jonka takana
ovenvartija istui mukavassa nojatuolissa, seisoi nojallaan eräs
kiiltonappinen henkilö, joka minun saapuessani kääntyi puoleeni. Muista
ei kukaan hievahtanutkaan ja vaikka astuin ovenvartijan pöydän luo,
ei tuo loikoileva mies viitsinyt ojentautua asemastaan. Syrjästä hän
vain minua katsahti ja kääntyi sitten taas jatkamaan keskusteluaan.
Ovenvartija nojautui tekemäni kysymyksen johdosta katselemaan jotakin
luetteloa. Ei, ei ketään niistä, joita kyselin, asunut hotellissa, ei
Wrigthia, ei Roseliusta, ei Strengiä, — hän viskasi kirjan syrjään ja
luomatta minuun katsettakaan rupesi hän jatkamaan keskusteluaan tuon
nappiniekan kanssa.
Eikö minun sallita tavata tovereitani vai olenko osotteesta erehtynyt,
— sitä suutuksissani mietin ja olin jo lähdössä pois, kun samassa
eräs herrasmies astui sisään. Nyt hyökkäsi kaksi palvelijaa esiin
ja he avasivat syvästi kumarrellen sisäoven. Tiskin ääressä loikova
mieskin lennähti suoraksi kuin neula ja seisoi seuraavassa tuokiossa
hänkin siinä kumarrellen. Yksin ovenvartijakin nousi pystöön. Katselin
ihmeissäni tuota noin suurta häiriötä synnyttänyttä tulokasta. Mutta
pian muuttui ihmettelyni iloksi. Tuo komea, nuorehko, turkkipäällinen
mies, jolla oli sirosti leikattu parta ja hiukan harmahtava, lyhyt
tukka, oli parhaita ystäviäni koulu-ajoilta. Hän oli muuttunut paljo
sittenkuin viimeksi olimme toisemme nähneet; silmät eivät enää
säteilleet kuin ennen ja hänen punakka hipiänsä oli kelmennyt ja käynyt
harmahtavaksi suuren kaupungin ilmasta. Mutta kun hän tunsi minut
oli hän taas edessäni kuin entinen koulutoveri. Samoin kuin monet
muut suomalaiset oli hänkin Venäjällä uutteralla työllään raivannut
itselleen tietä ja hänellä oli nyt oma liike lähellä suomalaista
kirkkoa ja komea yksityisasunto Wasili Ostroffin varrella.
Ystäväni oli ollut erästä myöhäisempää junaa vastassa ja siitä syystä
emme olleet toisiamme asemalla tavanneet. Hän oli opastanut useita
edusmiehiä hotelliin ja tuli nyt niitä tervehtimään. Valiokunnan
jäseniä ei asunut tässä hotellissa, vaan arvattavasti, kuten mulle
annettu osote näyttikin, oikeassa Grand Hotel'issa, joka oli melkein
toisella puolella katua. Se hotelli, johon olin tullut, oli Grand
Hotel de Paris. Päätin kaikissa tapauksissa viettää illan yhdessä
ystäväni kanssa ja lähdin siis hänen seurassaan nousemaan noita leveitä
rappusia, joita paksut, pehmeät matot peittivät.
«Kahdeksan ruplaa vuorokaudelta«, virkkoi tuttavani, kun pysähdyimme
erään toisen kerroksen oven edustalle. «Täällä ukot hienosti asuvat. Ja
täpösen täynnä hotelli tietysti on, matkustajia tavattomasti.«
Se oli melkein sali, eikä pelkkä hotellihuone, johon nyt astuimme.
Hienot uutimet ja oviverhot. Kallis matto lattialla. Lasiruunu
katossa, seinäkuvastimia, uhkuvia sohvia ja nojatuoleja, loistavalla,
tummanpunaisella atlaskankaalla verhottuja, ja alkkoovista vilahti
esiripun takaa kaksi leveää, valkoista, kultapylväistä rautasänkyä.
Kaikkialla oli yltäkylläisyyttä, loistoa ja muhkeutta, mutta tyyneinä
ja huolettomina istuivat siellä vieraat, jotka lähihuoneista olivat
kerääntyneet pyöreän pöydän ympärille puhumaan valtioasioista. He
olivat kaikki talonpoikia Peräpohjolasta, jotka nyt olivat tämän
loiston keskelle joutuneet. Yksi poltteli miettiväisnä piippuaan
leväytellen mukavasti ja turvallisesti kuin kotonaan konsaankin
jalkojaan sohvalla, jotavastoin joku toinen varovasti ja ujosti istui
täperästi nojatuolin reunalla. Pienen marmoripöydän alla, joka oli
kuvastimen edessä, näkyivät suuret rasvanahkasaappaat, tuota samaa
mallia, joita jo Helsingin Palokunnantalolla olin huomannut. Niiden
omistaja, ainoa, jonka oikeastaan tunsin, näytti olevan huoneen
varsinainen asukas, sillä niin kodikkaasti hän siinä sukkasillaan ja
kädet seljän takana käveli lattiaa edestakasin.
Hänen kanssaan olimme pian ryhtyneet keskusteluun lähetystön toiveista
ja sittenkuin kaikille oli kättä paiskattu ja pietarilainen ystäväni
oli tarjonnut sikaareja, ottivat toisetkin keskusteluun osaa.
Useimmat näyttivät luulevan, että kaikki me emme pääsisi majesteetin
puheille, mutta pääasiapa olikin, että adressi saatiin perille ja
että keisari sai tietää, että 500 miestä oli sitä Suomesta tuomassa.
Ei ollut nyt epäilystäkään, ettei adressi perille joutuisi; olihan
kaupunginpäällikkö ollut niin ystävällinen ja oma «kenraalimme« oli
luvannut apuaan. Yksin eräs vanha ukko Kuusistosta arveli, että kyllä
se keisari tahtoo nähdä meidät kaikki, tahtoo nähdä «Suomen kansan«,
joskin ehkä odottaa saatanee.
Illan suussa erosimme, tavataksemme toisemme aamulla kirkossa.
Osa sitä kunnioitusta ja arvoa, jota ystäväni hotellin palvelusväeltä
sai osakseen, lankesi nyt ulosmennessä minullekin. Nöyrällä ja
kiemurtelevalla kumarruksella, jommoisia ei Suomessa näekään, avasi tuo
nappiniekka mies oven minulle ja vielä reessä istuessani näin hänen
seisovan siinä kumartelemassa.