Lähtö oli tosin, mikäli mahdollista, aijottu pitää salassa, mutta
suuri ihmisjoukko oli siltä kokoontunut asemalle. Ahdinkoon
asti täyteensullotussa eteisessä ei siis ollut helppoa päästä
pilettiluukkujen luo. Jokainen osti itselleen piletin eikä parhaalla
tahdollakaan olisi voinut näitä matkustajia huomata muuksi, kuin
joukoksi yksityisiä henkilöitä, jotka kulkivat luvallisilla asioilla.
Pitkä juna, jossa oli uudenaikaisia makuuvaunuja, oli jo täynnä
matkustajia, kun vihdoin ehdin asemasillalle. Tuokion haettuani löysin
vapaan ylikerran makuupaikan eräässä toisen luokan vaunussa. Eräs
herrasmies, joka jo ennen oli tuonut tavaransa alakertaan, julisti,
hetkisen minua tarkastettuaan, että vuode oli vapaa. Tämä matkatoverini
oli Ivar v. Hellens Karunasta, maanviljelijä ja entinen soturi. Hän
oli vieläkin sotilaallinen vartaloltaan ja hänellä oli runsas varasto
juttuja iloisilta ylioppilas- ja soturi-ajoiltaan. Sillävälin kuin tämä
matkatoverini meni ulos hyvästelemään jotakin tuttavaansa, pysähdyin
minä paikkoja vartioimaan. Nojautuen vaunun ikkunaan tarkastelin tuota
asemasillalla aaltoilevaa ihmisjoukkoa. Silloin tällöin kiirehti joku
myöhästynyt matkustaja vaunusta vaunuun aina saaden kysymykseensä saman
vastauksen: ei ole paikkaa.
Ainoastaan noin kolmisensataa valtuutettua pääsi tällä ylimääräisellä
junalla kulkemaan. Toisten tuli matkustaa postijunassa puolta tuntia
myöhemmin taikka pikajunalla k:lo 10. Tietysti paloi kaikilla halu
päästä matkalle, mutta suomalainen maltillisuus vaikutti, että nekin,
jotka eivät ensi junaan mahtuneet, pysyivät tyyneinä. Kukapa sen muuten
tietää, mitä esi-isiä tuollakin ukkosella on ollut, joka nyt niin
rauhallisena laskee kapsäkkinsä asemasillalle meidän vaunumme kohdalle
ja verkalleen pyyhkii hikeä otsaltaan siniraitaisella nenäliinallaan.
Ehkäpä hän on vesa Sven Tuuvan varmaa, vielä elävää sukua ja ehkä hän
noudattaa vanhaa perhesääntöä, kun hän nyt päättää matkustaa yksin,
koska ei sovi muitten joukkoon.
Ainakin kymmenen kertaa olin parina viime minuuttina silmäillyt aseman
suurta kelloa. Viisari näytti tänään ikäänkuin vastenmielisesti
liikahtavan eteenpäin. Mutta vihdoin oli lähdön hetki käsissä ja
nykähtämättä lähti juna liikkeelle verkalleen ja ääneti, miltei
juhlallisesti. Äänettöminä seisoivat ihmiset asemasillalla, hiljaisina
seisoivat matkustajat vaunujen ovilla taikka ikkunain ääressä.
Ainoastaan siellä täällä heilahti nenäliina jäähyväisiksi, taikka
painettiin liinaa vasten kyyneltynyttä silmää. Se oli kaikille
vaikuttava hetki. Pian asema-alueen viimeinen sähkölamppu säteili
meille ystävällisen jäähyväistervehdyksen kauniista pääkaupungistamme
ja läpi lumen ja pimeyden syöksi ylimääräinen juna kylien, majojen ja
vahtitupain ohi. Ainoastaan junan saapuessa jonkun aseman tienoille
hiljeni vauhti. Vaan se ei pysähtynyt, pitkään viheltäen vekselin luona
ajoi se ohi, ja asemapäällikkö, joka kiireesti oli noussut teepöytänsä
äärestä ja viskannut virkatakin hartioilleen, seisoi suorana ja
kankeana portailla, tervehtien kädellään tuota nopeasti häviävää
ylimääräistä junaa. Vaan asematalon ruokasalissa vedettiin ikkunaverhot
syrjään, jotta kaikki pienokaiset, jotka tunkeilivat ikkunan luona,
voisivat oikein nähdä tuon pitkän, kirkkaasti valaistun ylimääräisen
junan. Ja kun asemapäällikkö palaa sisään, ripustettuaan eteiseen
päällystakkinsa ja virkalakkinsa — joka sekin nyt piakkoin saanee uuden
kuosin — satelee hänelle paljo kysymyksiä. Hän kertoo lapsukaisille,
että siinä matkusti paljo setiä keisarin luo häneltä pyytämään, ettei
hän uskoisi pahoja ihmisiä, vaan uskoisi, että me häntä rakastamme
enemmän kuin ketään lähinnä Jumalaa ja isänmaatamme. Ja kun keisari saa
tämän tietää, niin ei hän enää salli meille pahaa tehtävän.
Asemakonttorissa kertoo telegrafisti ratamestarille, lähetettyään
seuraavalle asemalle tiedon junan tulosta, että tässä junassa se nyt
suuri lähetystö matkusti, ja asemamies, joka saapuu sisään tuomaan
makasiinin avainta, pysähtyy tuota uutista kuuntelemaan. Ja hän kertoo
asian taas vekselimiehelle ja ennen pitkää tuo toivoa antava tieto
ehtii kaikkiin mökkeihin ja vahtitupiin pitkin rataa ja ylimääräisen
junan jälestä jää siten kuin leveä, valoisa tie, joka kuljettaa
luottamusta ja iloista toivoa koko surevaan maahan.
Malmin asemalla hetkeksi pysähdyttiin ja sinne jäi eräs matkustaja,
joka ei kuulunut lähetystöön. Muutamat mukaan lähteneet oppaat olivat
käyneet puhuttelemassa kaikkia matkustajia, keksiäkseen, oliko muita
kuin lähetystön jäseniä mukana. Ei auttanut, että tuo mainittu
mies vakuutti olevansa rehellinen, isänmaallinen kauppias, joka
kotiinsa kulki. Hänen toiveensa saada valikoidussa seurassa matkustaa
ylimääräisellä junalla pettyi. Ja melkeinpä näen edessäni hänen
surumielisen katseensa, kun hän silmäili poisrientävää junaamme, joka
pian häipyi talvi-illan pimeään.
Me muut matkustimme yhtä kyytiä Riihimäelle, jossa illallisen söimme.
Tungos ravintolahuoneessa oli suuri, vaan luulenpa toki, että jokainen
oli tyytyväinen, ainakin oli ravintoloitsija. Sillä jos joltakin
kiireessä olisi ateria jäänytkin maksamatta, niin ei hän siitä joutunut
kärsimään, toiset kun sitä runsaammin maksoivat. Kaunista oli minusta,
kun kuulin erään herrasmiehen lausuvan, jättäen 50 markan rahan
tiskille:
«Pitäkäähän tämä, ehkä jää joltakin kiireessä ateria suorittamatta.«
Tiskin takana seisova nainen kiitti liikutettuna ja eräs talonpoika,
joka ei siinä hälinässä ollut ehtinyt ruokaa saada, ja sen sijaan
lohdutteli itseään kahvikupposella, hän hämmästyi niin, että laski
kuuman liemensä reunalta juoksemaan, ja hädintuskin pelastuin minä
siinä tungoksessa saamasta sen niskaani.
Moni matkustaja oli nukkunut ja siten jättänyt illallisen Riihimäellä
syömättä. Kun osastooni päästäkseni kuljin parin vaunun lävitse,
tapasin Brunströmin äänekkäästi kuorsaamassa eräällä kolmannen luokan
puupenkillä, kaikki matkakampsunsa, s.o. päällystakkinsa, päänsä alla.
Eräässä toisessa vaunussa valvotti toinen tuttavani, varatuomari
Aejmelaeus, miesjoukkoa ympärillään, pitäen heille esitelmää päivän
kysymyksistä. Makuutoverini oli jo nukahtanut, kun osastoomme ehdin
ja ennen pitkää nukuin minäkin jo hänen yläpuolellaan, sillä perin
väsyneitä me oltiin viime vuorokausien valvomisista.
Vasta Viipuriin saavuttaessa viiden aikana aamulla heräsin. Täällä
siirrettiin meidän kaikki vaunut eräälle sivuraiteelle, josta ne
kolmella määräaikaisella junalla kuljetettiin Pietariin, jonne nyt oli
ainoastaan kolmen tunnin matka.
Matkalla olivat oppaat koonneet lähetystön jäsenten jäsenkortit,
muistiinpanot ja muut paperit, jotka matkaa koskivat. Ei näet tahdottu,
että jos Pietarissa poliisitutkinto tapahtuisi, mitään sellaisia
papereita joutuisi hakijain käsiin, joita liereästi sanoen — voitaisiin
väärinkäsittää. Nämä paperit, joita oli paksu pinkka, jätettiin nyt
Viipurin asemanpäällystölle talteen. Puolta tuntia myöhemmin saapui
Helsingin postijuna, joka toi, paitsi muita, satakunnan lähetystön
jäsentä. Minun vaununi, joka oli ensimmäisiä ylimääräisessä junassa,
yhdistettiin nyt tähän junaan ja pääsin siten ensimmäisten joukossa
jatkamaan matkaa.
Viipurista tuli mukaan kymmenkunta herrasmiestä, jotka nyt uhraavasti
rupesivat lähetystön oppaiksi ja tulkeiksi. Siellä saimme myös tiedon,
että Pietarissa kaikki oli järjestetty meidän vastaanottamiseksi.
Kohta saavuttuaan saisi jokainen tiedon, niissä hotellissa tai
yksityisasunnossa hän tulisi asumaan. Siellä ilmoitettiin joukon
kansalaisia muuten olevan vastassamme, vastaanottaakseen lähetystön
jäsenet, joten ei mitään tungosta tarvitseisi syntyä Pietarin asemalla,
vaan pääsisivät kaikki suorastaan hajaantumaan kortteripaikkoihinsa,
odottamaan lähempiä tietoja. «Pääkortterin« osote, josta noita tietoja
saisi, terotettiin tarkoin jokaisen mieleen.
Nämä tiedot, joita oppaat nyt jakelivat kaikkiin vaunuihin, samoinkuin
tieto siitä, että täysin luvallisissa aikeissa kuljettiin, levittivät
tyyneyden ja varmuuden leiman koko lähetystöön, joskin joku lie hiukan
levottomana miettinyt, minkähänlaista huomiota Pietarin viranomaiset
tulisivat meihin kiinnittämään.
Kun aamukahvit Viipurin asemalla olivat juodut, ei kukaan enää
ajatellutkaan nukkumista. Makuusohvat korjattiin syrjään ja pian
olivat vaunut muuttuneet klubihuoneustoiksi, joiden kaikissa suojissa
vilkkaasti keskusteltiin tulossa olevista tapahtumista. Meidänkin
osastoon oli joukko tuttavia kokoontunut ja matkatoverini vilkkaat
kuvaukset Zarskoje Seloon leirielämästä ja kaartilaisten lomaretkistä
Pietariin tekivät meidän pienen seuramme aivan hilpeäksi, jopa kerran
siksi äänekkääksikin, että Jonas Castrén, joka konsuli Wolffin kanssa
oli viereisessä osastossa, kerran ihmetellen katseli sisään osastomme
ovesta.
Valkeasaaren tulliasemalla, jossa aamiaista syötiin, lehahti vastaamme
ensimmäinen tuulahdus rajantakaisesta maasta. Ravintolassa kuultiin
venäjää ja saksaa puhuttavan, ja kun tiskin ääressä maksoi, sai takasin
ohkasia, outoja pikkurahoja. Nuo varmat, suomalaiset bufettitytöt,
jotka eivät ihmeeksikään koskaan väisty pois tiskin takaa, olivat
kadonneet, ja niiden sijalla liehui yltympäri huoneen hätäisiä
viinureita, nukkavieruihin hännystakkeihin puettuja, tarkastellen ja
arvostellen matkustajia.
Seuraavalla asemalla oli jo venäläinen nimi ja me olimme kulkeneet
rajan poikki ilman että minä olin voinut huomata sitä seikkaa, josta
Jac. Ahrenberg mainitsee kertomuksessaan «Rajalla«, että siellä hongat
käyvät matalammiksi ja rumemmiksi, — vaan kenties se oli siksi, että
lunta pyryytti ikkunoita vastaan, hämärtäen näköalan.
Mutta suomalaiset pystyaidat muuttuivat pian huonosti hoidetuiksi
lauta-aidoiksi. Nuo yksinäiset, harmajat, matalat mökit olivat radan
varrelta kadonneet ja sen reunalla näkyi nyt korkeita huviloita, joiden
seinät olivat vaaleanpunertaviksi, keltasiksi tai taivaansinisiksi
maalatut ja joiden ikkunalaudat ja parvet ja katot olivat vieläkin
kirjavamman väriset. Siellä täällä näkyi kirkko, jonka katolla oli
noita sienenmuotoisia koristeita kullattuina tai iloisilla väreillä
maalattuina.
Kansa, joka maantiepuomin takana odotti junan ohimenemistä, ei enää
ollut meidän suomalaista kansaamme. Miehillä oli pitkä, vanukkeinen
tukka ja tuuhea, takkuinen parta; pukuna oli repaleisia, ruskeita,
sanomattoman likaisia turkkeja ja nahkareunaisia lakkeja. Pienillä
lapsillakin, jotka olivat niin likaset, että etäältä katsoen näyttivät
neekerilapsilta, oli päällään tuollaiset pitkät, kapeat, repaleiset
turkit ja suuret karvalakit. Ja kun isä paljasti päänsä, nähdessään
sotaherran vaununikkunasta, kiskasivat hekin lakit päästään. Silloin
näki, että ne eivät olleet villapäisiä neekerilapsia, vaan likasia
talonpoikaislapsia, joiden pitkä, suora tukka liehui tuulessa. Vaan
veräjällä seisojain hevonen ei junaa peljännyt. Se jyrsi salaa veräjän
pienaa seistessään siinä kankeissa valjaissaan omituisen, leveän
reen edessä, joka oli miltei keskeä katkaistun venheen näköinen. Ja
tuo leveä, kirjavilla väreillä maalattu luokki loisti viheriältä ja
punaselta ja heilui laihan, surkean hevoskaakin seljässä kuin mikäkin
kurjuuden juhlaseppel.
Tämä oli kaikki niin toisenlaista kuin kotimaassa.
Ja tuolta kaukaa häämöitti jonkinlainen sekava ainejoukko, jossa oli
rakennuksia, savupiippuja ja torneja. Toisia raiteita oli niiden
rinnalla, joita meidän junamme kulki, niitä tuli yhä useampia,
haarautui ja monistui. Pitkiä rivejä oli suljettuja, tyheitä
matkustajavaunuja taikka öljyvaatteilla peitettyjä tavaravaunuja, jotka
ilman veturia näyttivät vastaamme ryntäävän. Sitten hiljeni vauhti ja
verkalleen hiipi juna asemasiltaa pitkin Pietarin asemalle.