Useat valtuutetuista eivät kotoa lähtiessään olleet ajatelleet
muuta, kuin että retki keisarin luo oli mitä yksinkertaisin asia,
melkein sama juttu kuin ajaa kirkkoon, se vain, että matka oli vähän
pitempi. Luonnollisesti tuntui heistä siis tämä kokousten pito
ja tämä perinpohjaisuus kovin tarpeettomalta ajan haaskiolta ja
monen kärsivällisyys joutui kovalle koetukselle. Mutta tyyneinä ja
äänettöminä istuivat kaikki paikoillaan.
Puheenjohtajaa saatiin odottaa kotvasen aikaa, vaan kun hän tuli,
oli hän niin innoissaan, että siitä saattoi heti arvata jotakin.
Valiokunnan jäsenet olivat myös harvinaisen salaperäisennäköisiä,
pastori harppasi pitkin askelin lavalle, kaikki osotti, että nyt
tahdottiin korvata entiset vitkastelemiset. Selitys saatiinkin pian.
«Seikkoja on sattunut, jotka vaativat meitä heti lähtemään«, — niillä
sanoilla avasi puheenjohtaja kokouksen ja «hyvä«-huudoilla sitä tietoa
tervehdittiin.
Oli samalla ilontunnetta ja suurta vakavuutta tuossa tiedossa:
«Pietariin!« Se sana lähti kuin helpotuksen huokaus monesta rinnasta.
Puheenjohtajan pyyntö, että ajan niukkuuden takia keskustelutta
hyväksyttäisiin valiokunnan ehdotus, oli tarpeeton. Kukapa nyt olisi
halunnut pitkiä puheita pitää. Ylimääräinen juna, jonka piti ottaa
mukaansa suurimman joukon lähetystöstä, läksi klo 7,25 ja nyt oli kello
jo 6.
Viisi lähetystön jäsentä jäi Helsinkiin — niin päätettiin — käydäkseen
seuraavana päivänä kenraalikuvernöörin puheilla hänelle ilmoittamassa,
että 500 maan kuntain valtuuttamaa oli lähtenyt Pietariin, Suomen
suuriruhtinaalle esittämään maan yleistä huolta.
Kun puheenjohtaja aivan lyhyesti oli ilmoittanut tämän, jätti hän
sananvuoron varatuomari Strengille, joka nyt antoi joukon neuvoja
ja tietoja. Ainoastaan tarpeellisimmat tavarat olivat otettavat
mukaan. Hän luuli, että kaikki olivat kuulleet Pietarin äskeisistä
ylioppilaslevottomuuksista, joissa sotilaspatukka oli heilunut. Mutta
joskaan ei sellaista nyt tarvitseisi pelätä, ei mitään aseita saisi
ottaa mukaan, «ei revolveria taskuun eikä edes puukkoa vyölle.« Meidän
piti saapua rauhan miehinä rauhan asialle eikä kuin nihilistit pommit
taskussa.
«Ei pommeja«, kuulin erään pitkän Pohjolaisen mutajavan takanani kuin
itsekseen, «ei pommeja, vaan oletko koskaan saanut selkääsi?« lisäsi
hän vierustoverinsa puoleen kääntyen.
«En«, vastasi toinen varmasti, «mutta selkään olen antanut, nuorena
ollessani.«
Vaan varoittaja jatkoi: Vaikka Pietarissa saataisiin kuulla roskaväen
haukkumasanoja, niin mielenmalttia ei saa menettää, ei vaikka meitä
siellä mainittaisiin «suomalaisiksi sioiksi.«
Se oli melkein enemmän, kuin vieressäni seisova pohjolainen katsoi
rehellisen miehen voivan sulattaa. Vaan toveri rauhoitti häntä:
«No, isänmaan puolesta...« Vaan pitkään hän itse huokasi tuon vaikean
itsensävoittamisen vuoksi ja siitä huokauksesta saattoi päättää, ettei
hän noita kaukaisia oloja juuri valoisiksi kuvitellut.
Vaan vanha Aappo Pietola Paavolasta, tuo omituiseen, kapeaan,
korkeakaulustaiseen sarkatakkiin puettu Pohjanmaan uskovainen, hän
virkahti varmalla luottamuksella, jotta hänen rehelliset, vaaleat
silmänsä säteilivät:
«Jumala auttaa meitä kyllä, niinkuin hän vei Israelin lapset Punasen
meren halki, ja jos me ei palata, niin onhan nuorempia voimia maassa
jälellä.«
Vielä oli varatuomari Strengillä useita muita neuvoja annettavana:
Pietarissa ei saa kävellä kuin noin korkeintaan 8 miestä yhdessä;
ei saa pysähtyä juttelemaan kaduille; seinillä, varsinkin
hotellinseinillä, sanotaan siellä olevan korvat; ja paljo muuta.
Kaikki osotti, että me pian tulisimme liikkumaan uudessa ilmakehässä,
joka, jos erinäisiä varokeinoja laiminlyötäisiin, voisi käydä tuiki
vaaralliseksi terveydellemme, kun olimme tottuneet Suomen puhtaampaan
ja terveempään, ilmaan.
Vaan tällä kertaa oli puhujalla varsin tarkkaamaton yleisö. Kaikkialla
oltiin keskusteluissa taikka tungeskeltiin salin läpi, jotta jonkun
hyvän tuttavan kanssa tehtäisiin sopimus matkatoveruudesta.
Pian asettui kumminkin taas tämä hälinä ja syvässä hiljaisuudessa
kuunneltiin jälleen hartaasti pastori Bäckin vaikuttavaa rukousta. Hän
luki ainoastaan muutamia yksinkertaisia sanoja vanhasta virsikirjasta.
Vaan kaikki tunsivat nuo sanat: niin monasti niitä oli temppelissä
kuultu. Suomen lämminmielinen poika oli noihin muutamiin lyhyviin
runoihin koonnut koko hehkuvan rakkautensa sitä maata kohtaan, jonka
hän oli nähnyt valoisana nuortuvan, mutta jonka nyt raskaat rajuilman
pilvet peittivät. Me olimme ainoastaan pieni joukko tämän saman mannun
köyhiä, halpoja poikia, vaan mekin olimme oppineet rakastamaan enemmän
kuin mitään muuta tätä syrjäistä maailman nurkkaa, isäimme maata, jota
niin mielellään omaksi maaksemme kutsumme.
Sen vuoksi unhotimme nyt kaiken muun; kaiken, josta nyt lähdimme,
ajatellen mahdollisuutta, ettemme sitä enää koskaan näkisi, kaiken,
mikä tuolla tummassa kaukaisuudessa meitä ehkä odotti. Ja monet
kovat, kankeat kädet solahtivat hartaasti ristiin, samoin kuin monet
hienotkin, valkoiset kädet, ja virren kauniiden sanojen ohessa väreili
rajatonta haikeutta ja rajatonta rakkautta jokaisen sydämmessä, kun
rukoiltiin hartaammin kuin emien koskaan:
Oi kuningasten kuningas,
Sä maan ja taivaan valtias,
Myös tälle maalle silmäs luo,
Ja armos runsaat lahjat suo!
Vähäinen meidän kansa on,
Maailman silmiss’ arvoton;
Vaan mitä mahtavinkin vois,
Jos voimaa Sult’ ei saanut ois?
Kuin tomu edessäs on maan
Suuruudet, voimat, vallat vaan;
Kun viittaat, korkein alenee
Ja matalaiset ylenee.
Kuink’ usein juuri valitset
Aseikses pienet, alhaiset,
Siks’ että Sinun voimasi,
Selvemmin heissä näkyisi.
Kun tahdoit kansan valitun,
Otitpa ylenkatsotun,
Ja halvan Juudan kansan, sen
Teit vartijaksi totuuden.
Ja Betlehempä pienoisin
Tuo kaupungeista Juudankin,
Sai armon armoist’ ylimmän,
Messian nähdä syntyvän.
Oi herra, kuule meitä myös,
Tee meissäkin Sun armotyös!
Suuruutta emme rukoile,
Me pienuuteemme tyydymme.
Jos meidän kansa aina sais
Vaan olla palvelijanais,
Sun töitäs aina toimittaa,
Valistua ja valistaa!