En ensi hetkestä ollut voinut yhtyä tuohon ehdotettuun paraatimarssiin
Eteläesplanaatinkadulle. Ja monesta lausunnosta, joita kuulin
eteisessä, ravintolassa ja kokoussalissa olin saanut sen käsityksen,
että yleinen mielipide oli sama. Valiokunta keskusteli parastaikaa
yläkerrassa ja runsas puolituntinen määräajasta meni, ennenkuin
sen jäsenet, salkkukainaloinen sihteeri etupäässä, astuivat alas
ja ikäänkuin tuntien edesvastuunsa painon varovasti asettuivat
hoikkajalkaisille tuoleille lavalle. Heti senjälkeen astui sisään
puheenjohtajakin, joka tänään, arvatenkin tuon aijotun tervehdysretken
takia, oli frakissa.
Häntä seurasi keski-ikäinen, lyhyenläntä, mustaan, pitkään takkiin
puettu herrasmies. Hän astui pitkin askelin, joka askeleelta
hiukan, mutta hyvin kuvaavasti, kumartaen; pää oli kuin jäykistynyt
etukumaraiseen asentoon, — vaikkei olisi kirjoja nähnytkään, joita hän
kädessään puristi, olisi koko käytöksestä kumminkin kohta tuntenut
pappismiehen. Se oli pastori Johannes Bäck, Tyrvään edustaja ja samoin
koko maan papiston kunnioitettava edustaja, ja hänestä tuli tästä
hetkestä lähtien yksi lähetystön etevimpiä miehiä.
Kun hän korotti mahtavan äänensä laskeusi ihmeellisen juhlallinen
mieliala tuohon äsken niin levottomaan kokoukseen. Tuo suuri juhlasali,
jossa räikyvä tanssisoitto niin usein on naurun ja meluavan pilan
keskitse soinut, muuttui temppeliksi, josta vanhurskauden Jumalalle
hartaita rukouksia kohosi. Tuo vieressäni seisova, vanha, ahavoittunut
mies, joka kenties ei ollut itkenyt sitten suurten katovuosien, jolloin
halla tärveli hänen peltonsa ja rutto riisti puolison ja lapset hänen
rinnaltaan, tuo jäykkä mies, jonka rinta siitä pitäin oli jäätynyt
kovaksi kuin routa, hänkin itki siinä kuin nainen. Yksinpä Turun ylpeä
edustaja, kreivi, joka pitkänä ja tuimana seisoi pylvääseen nojaten
tuolla taaempana, pyyhki sumua silmälaseistaan ja katseli miettivänä
lattiaan.
Rukouksen päätyttyä kertoi puheenjohtaja valiokunnan käsittelyjen
tulokset. Oli ilmestynyt asianhaaroja, jotka vaativat, että tuo
edellisenä iltana päätetty tervehdysretki oli peruutettava. Myrskyinen
hyvähuuto osotti kokouksen hyväksymisen tälle päätökselle.
Olin aluksi taipuvainen uskomaan, että koko valiokunta, samoinkuin
ystäväni Brunström, oli nähnyt varoittavan unen. Mutta pian kuulin,
että tähän johtajain muuttuneeseen päätökseen muutkin seikat kuin unet
olivat vaikuttaneet.
Olivatko ne pelkkiä huhuja nuo, jotka taas pilaa tekivät? Olivatko
tosia nuo kertomukset keksityistä juonista, joiden tänä aamuna oli
tarkoitus tehdä mitättömäksi koko lähetystö. — — Kenties vastainen
tutkija on saava täyden selon niistä juonista, joita kuluneena yönä oli
suunniteltu.
Useat lavalla seisovat puhujat, jotka edellisenä iltana olivat
tervehdysretkelle kehottaneet, sanoivat nyt hyvillä syillä tulleensa
toiseen päätökseen ja vanhalta paikaltaan salin alareunasta nähtiin
professori Engström taas terottavan näkökohtiaan, jotka kehottivat
muitta mutkitta junamatkalle lähtemään. Hyvähuudot, jotka hänen
puhettaan seurasivat, tuntuivat mielestäni ratkaisevan koko asian.
Mutta keskisalissa todisteli vielä eräs hieno vaan terävä ääni,
joka lähti hintelosta, kalpeakasvoisesta, mustilla silmälaseilla
varustetusta miehestä, että ennen matkaa oli kaikissa tapauksissa
kenraalikuvernöörille tieto annettava. Muuten ei ainakaan hän, Elias
Mäntymäki Savitaipaleelta, aikonut lähteä mihinkään. Mutt'ei hän
eikä eräs rotevakasvuinen talonpoika, joka lavalta kovalla äänellä
samaa ehdotti, saaneet kannatusta. En epäile, että nämä miehet
olivat yhtä isänmaallisia kuin kuka muu tahansa. Enkä ole kertonut
tätä moittiakseni, vaan juuri osottaakseni, että lähetystöön kuului
kansalaisia omalla vakaumuksella, eikä mitään «joukkoa«, jota jotkut
herrat johtivat.
Paitsi pastori Bäckiin saivat lähetystön jäsenet tässä kokouksessa
tutustua erääseen toiseen henkilöön, jonka nimi siitä asti liittyi
lähetystöön. Hän oli astunut puheenjohtajan pöydän ohi aina lavaa
kiertäviin kaidepuihin asti. Hän kantoi kaljun päänsä ylpeästi
korkealla, toinen jalka oli etuojossa, yläruumis nojausi taaksepäin
ja peukalot oli hän pistänyt liivintaskuihin. Niin hän seisoi tuokion
ääneti, voimakkaana ja tarmokkaana. Yleisö kurkotti eteenpäin,
toiset nousivat paikoiltaan ja kävivät lähemmäs puhujaa, ja salissa
kuiskattiin, että se oli Jonas Castrén.
Ja sitten hän puhui. Se oli suomalainen karhu, joka ärjyi, kun sitä
oli ärsytetty sen rauhallisessa erämaassa soiden ja louhikkojen
takana. Uusi into syttyi alakuloisiin mieliin hänen salamoivista
sanoistaan ja jo vahvistettu vakuutus, että asiamme oli oikea ja
senvuoksi voimakas voittamaan kaikki esteet, toi uutta toivoa. Koko
seurakunta oli kuin huumautuneena. Puheenjohtaja nousi paikoiltaan ja
sihteeri nojautui melkein kaksinkerroin paperiensa yli. Nuo kuusitoista
valiokuntalaistakin olivat nousseet ja asettuneet seisomaan puhujan
taakse. Salissa ei näkynyt enää mitään tuolirivejä, siellä näkyi vain
liikkumaton ihmisjoukko, pää pään vieressä, kaikki puhujaan kääntyneinä.
Käsientaputuksia ja hyvähuutoja kuului puheen loputtua. Hiljaisimmatkin
miehet veti tämä yleinen innostus mukaansa, ja se oli jo tavatonta;
sillä kun suomalainen taputtaa käsiään, on hän jo samassa innostuksen
tilassa kuin ranskalaiset ulvoessaan, tai englantilaiset viskellessään
hattuaan ilmaan, tai neekerit tanssiessaan. Ja se pitkäveteinen jaa-a,
millä eräs vieressäni seisova hämäläinen talonpoika puhetta tervehti,
merkitsi epäilemättä italiankielellä «bravo!«
Puheenjohtaja ehdotti hetkisen väliajan ja useat kiirehtivät ravintolan
puolelle, jossa kukin tempasi mitä sai syödäkseen. Siellä oli
joukottain eläviä kuvia edessämme. Niinpä olivatkin piirustuskynät,
joita maamme etevimmät taiteilijat käyttelivät, uutterasti liikkeessä
ja piirustusvihkoihin ikuistettiin useampia näitä luonnon täys-ikäisiä
lapsia, jotka syvällä salojensa sydämmessä olivat säilyttäneet
karjalaisen tai hämäläisen heimonsa tuntomerkit puhtaina. Ikkunan
luona seisoo Juho Anttila Kittilästä, tuo pieni, sitkeä ukko, joka
puettuna kotitekoisiin pieksuihinsa, joissa hän nyt niin varmana
seisoo, suksilla hiihti yli 20 peninkulmaa yksinäiseltä tilaltaan
toista astetta pohjoisnavan takaa, ehtiäkseen teille, joita hevosilla
voidaan ajaa. Hän on hiukan hämillään ja hivelee omituisennäköistä
pukinpartaansa, joka melkein kuin sarvi pistäikse leuvan alta. Silloin
kohoo parranhuippu vieläkin ja käy yhä hoikemmaksi, ja Väinö Blomstedt
hymyilee ja piirtää ja puolisen tusina katselijaa tarkastelee piirtäjää
ja piirrettävää.
Siinä vieressä tungeikse toinen ryhmä uteliaita Elias Mäntymäen
ympärillä, jonka äskeisestä kokouksestamme tunnemme ja joka juttelee
kymiläisen Paanasen kanssa. Tämä on muhkea, harteva mies, suuret,
avonaiset, vielä rypyttömät kasvot; lumivalkonen tukka kumminkin
osottaa, että hän jo on kulkenut ohi ihmisijän puolipäiväviivan.
Nyt juuri hän asettaa kätensä Mäntymäen kapeille hartioille, jotka
aivan hukkuvat noiden käpäläin alle ja jos hänen sanansa ovat yhtä
vakuuttavia kuin hänen kasvonpiirteenpä, niin täytyy Mäntymäen luopua
kannastaan.
Puolisen tunnin kuluttua alkoivat käsittelyt taas. Puheenjohtaja saneli
pöytäkirjaan kokouksen päätöksen, että kaikkien olisi lähdettävä
matkalle heti kuin edullisia tietoja saapuu Pietarista. Ja kun vielä
olimme kuunnelleet pastori Bäckin puhetta isänmaan kalliista asiasta,
erosimme lyhyen rukouksen jälkeen kokoontuaksemme samoinkuin edellisenä
päivänä jälleen klo 5.