Jokaisessa kokouksessa lausuttiin suotavaksi, että käsittelyjämme ei
olisi julkisuuteen päästettävä. Lähin syy oli se, että siten pian
liioiteltuja huhuja suurista salaisista kokouksista olisi päässyt
liikkeeseen ja mahdollisesti vaikuttanut, että koko lähetystön toimi
olisi joutunut karille.
Nyt, kun näistä päivistä ainoastaan muisto on jälellä ja kun korkein
virastomme nimenomaan on selittänyt, että lähetystö ei suinkaan
mitenkään ollut vastoin maan lakeja, ei tietysti enää mikään
salassapito ole tarpeeseen. Kun en kumminkaan ole tässä kokouksen
käsittelyistä tarkemmin kertonut, niin riippuu se siitä, etten luule
lukijalle olevan huvia itse lausunnoista. Ja sille, joka syvemmin
tahtoo tutustua näihin historiallisiin tapauksiin, antaa se virallinen
kertomus, jota lähetystön pöytäkirjain nojalla laaditaan, varmaankin
parempia tietoja kuin tällaiset yksityisen tuokiokuvat.
Jo klo 5 kokoontui lähetystö uudelleen kuulemaan valmistusvaliokunnan
ehdotusta.
Se oli, niinkuin kaikki nämä kokoukset, unohtumaton hetki. Mikä
innostus ja tarmo, ja samalla, mikä tyyni arvokkuus olikaan tässä
kokouksessa! Lujaa luottamusta huokuivat nuo vakavat sanat, jotka
ikäänkuin suoraan kansan sydämmestä läksivät.
Milloin puhui professori Engström, Helsingin edustaja, joka muodoltaan
eheässä lausunnossa ankarasti vastusti ehdotusta, että ennen
lähtöä olisi käytävä kenraalikuvernöörin puheilla. Voimakkaasti ja
innostavasti hän puhui, joten kaikki nousivat pystöön ja etäisimmät
kiipesivät tuoleilleen, sillä kaikki tahtoivat nähdä puhujan
voimakkaan, miellyttävän esiintymisen.
Milloin taas puhui puhujalavalta, johon valiokunnan jäsenet olivat
asettuneet, nuori varatuomari Streng Käkisalmesta nuorekkaalla
innolla ja kokeneen asianajajan varmuudella. Taikka kuunneltiin
innolla tummapukuisen, lyhytkasvuisen, noin 50 vuoden ikäisen
miehen — sanottiin, että se oli konsuli Wolff Viipurista — hehkuvaa
isänmaanrakkautta, joka ilmeni hänen pontevista sanoistaan oikeuden
vallasta.
Milloin taas esiintyi roteva pohjolainen talonpoika, tuota vapauttaan
rakastavaa rotua, selittäen, että nyt kun lähetystö oli koolla, niin
ei siinä ollut muuta kuin ajaa edelleen. Suomen kansa saa kyllä
puhutella hallitsijaansa kumartelematta muita, arveli hän. Joku toinen
kansan mies arveli, että ennen kaikkea oli lakia noudatettava, ja jos
todella joku asetus määrää, että kotimaiselle hallitusmiehelle on tieto
annettava kaikista asioista, joita aijottiin esittää keisarille, niin
saattoihan sen ilmoittaa, luvan pyyntö se on toista.
Valiokunta oli kannattanut ilmoittamista ja siitä nyt pian yksinomaa
keskusteltiin. Joka taholta puhuttiin puolesta ja vastaan. Väliin
puhui lakimies, väliin kirkon mies, joka lyhyvin, harkituin sanoin
lausui mielipiteensä. Väliin taas täytyi ihmetellä sitä juoksevaa
sanatulvaa, joka kuului toiselta puolen salia, ja noustiinpa oikein
seisomaan, jotta nähtäisiin puhuja, jonka syvä, sointuva ääni noin
aivan rasittumatta näytti täyttävän tuon suuren salin, kunnes ääni
värähdellen kajahti takasin tyheiltä lehtereiltä, kuin tuhansien
näkymättömäin kuulijain todistamana. Hämmästyksekseen näki silloin
puhujana seisovan siinä yksinkertaisen, harmajaan sarkatakkiin puetun
talonpojan ja ehdottomasti tuli kysyneeksi: kuka on opettanut hänet,
luonnonlapsen, noin puhumaan? Metsäkö vaiko koski vaiko rantalaineikon
hyrsky on hänen sieluunsa laulanut nuo säveleet ja tuon pyhän tunteen,
tuon lämpösen isänmaanrakkauden, joka nyt murtaa tokeet ja tekee tuosta
vaatimattomasta auranmiehestä kaunopuhujan?
Niin jatkettiin väittelyä kauan. Vaikka eri mielipiteitä tuli esille
loisti kaikkialta sama henki ja sama isänmaanrakkaus ynnä kaunis
yhtenäisyydentunne. Aina väliin keskeytti puheenjohtaja keskustelun,
lyhyvin lausein huomauttaen, että jostakin asiasta «siis« oltiin yhtä
mieltä. Mutta sillävälin kuin hän puhui, tulvahti usein puolentusinaa
«herra puheenjohtajaa« häntä vastaan kokouksen puolelta ja ne selvästi
osottivat, ettei vielä oltu ehditty asian päähän, ja niin alkoi
keskustelu taas.
Vihdoin näkyi puheenjohtajan kärsivällisyys loppuvan. Hän nousi
ja tehden kokoonvedon kokouksen käsittelyistä laati hän sellaisen
päätöksen, että kenraalikuvernöörille seuraavana aamuna erityisen
valiokunnan kautta annettaisiin tieto matkasta Pietariin.
Pari tuntia oli niin nopeasti kulunut ja syvä hämärä peitti jo salin,
josta nuo leveät lehterit sulkivat valon. Ainoastaan yksi yksinäinen
laskevan auringon säde tunkeutui esiin pilarin ja ikkunanpielen
lomitse. Se hiipi hiljaa ja sulavana puhujalavan poikki, heijasti
jonkun pystyssä seisovan herran lumivalkoisesta rinnustasta, kohtasi
laskeutuessaan sihteerin kumaraa päätä ja pani hänen tuuhean tukkansa
loistamaan punaselta kullalta, ja lupasi vihdoin puheenjohtajan
vasemman käden valkoista kalvostinta, joka juuri oli laskeutumassa
päättävällä liikkeellä pöytää kohden. Vielä leimahti se erään lavalla
seisovan nuoren herran kultapuitteista kakkulaa vastaan ja kirkasti
muutamaan harmajaan takkiin kiinnitettyä kunniarahaa ja sen leveää
kannatinnauhaa, joten se loisti purppuralta ja kiinnitti satojen
katseet tuohon pieneen mieheen.
Pian valaisivat muutamat sähkölamput lavaa, koko sali oli muuten
iltakauden puolipimeä, vaan se näytti yhä vain kiihoittavan
keskusteluja muutamista muista asioista, jotka nyt otettiin
puheeksi. Harvat enää paikoillaan istuivat. Puhujalavaa ympäröitsi
tiheä ihmisjoukko joka taholta ja ensimmäisillä riveilläkin oli
jo ruvettu tuoleille nousemaan. Lavakaan ei enää näkynyt jäävän
noiden kuudentoista valiomiehen yksinomaiseksi tyyssijaksi; ensiksi
yksitellen, sitten joukottain sinne noustiin. Vaan hiljaisesti ja
sävyisästi kaikki tapahtui, ei kuulunut kiivasta sanaa eikä huomannut
viattominta kyynärpäänsysäystä. Into vain oli pinnistynyt ja halu saada
olla mukana oli kasvanut ja se se rohkasi ujot suomalaiset heidän
itsensä siitä tietämättä.
Kaikki adressinallekirjoitukset olivat nidotut tummanpunaisiin
nahkakansiin ja puheenjohtaja ehdotti, että nuo 26 nidosta
ensimmäisellä junalla lähetettäisiin Pietariin, jotta olisivat
turvassa, kävi miten kävi. Kun vielä muutamat puhujat olivat siitä
lausuneet ajatuksensa, päätettiin että kymmenkunta valtuutettua
yöjunalla matkustaisi adressin mukana, samalla huoltapitämään
lähetystön vastaanottamisesta tuohon vieraaseen kaupunkiin.
Kello oli lähes yhdeksän, ennenkuin kokous päättyi ja vielä kauan
jatkettiin väittelyä pikkupöytäin ääressä ravintolahuoneessa, jossa
nautittiin teetä ja voileipiä ja vanhat herrat tekivät iltatotinsa
ja siinä levähdellen kokosivat ajatuksiaan. Joku rahvaanmies tarjosi
uudelle tuttavalle olutlasin, joka verkalleen, pienin siemauksin,
nautittiin juhlallisessa äänettömyydessä; toiset joivat kahvia leivän
kanssa. Ei kukaan pannut pahakseen, että eräs edustaja veti saappaat
jalastaan ja esiintyi sukkasillaan. Ne olivat ihka uudet, pitkävartiset
saappaat, joista kenen tahansa olisi kannattanut ylpeillä, ja jokainen
tietää, miten uudet kengät voivat kiusata jalkaa, varsinkin jos
saappaat ovat uusmuotiset, teräväkärkiset kirkkosaappaat.
Oli hyvin myöhä, ennenkuin taas tänä yönä tulin kotiin ja hiljaa
hiivin vuoteelleni, ett’en herättäisi Brunströmiä. Hän palkitsi minua
herättämällä minut aikusin ylös seuraavana aamuna. Hän oli tapansa
mukaan noussut hyvin aikaseen ja oli juuri saanut valmiiksi kotiin
lähetettävän kirjeen.
«Näin unta Valkosista hevosista«, kertoi Brunström. «Merellä ne
merkitsevät myrskyä eikä ne ole hyväksi maallakaan. Parasta kirjoittaa
niinkauan kuin saa. Kohta tästä kai matkalle lähdetään ja kuka sen
tietää, milloin sitten voi kirjoittaa.«
Hyvissä ajoin olimme taas Palokunnantalolla, jossa kokouksen piti alkaa
klo 9.