Ei liene koskaan ennen sellainen yleisö, kuin se, joka tiistai-aamuna
kokoontui Palokunnantalolla, yhtynyt siellä. Ja yhtä harvinainen
kuin yleisö oli kokousaika. Käsittelyjen piti alkaa klo 9, vaan minä
saavuin sinne runsaasti tuntia ennen, saadakseni nähdä kaikkien
lähetystön jäsenten saapuvan. Vaan liekö toisilla ollut sama toivo vai
toimintahaluko heitä lie kiirehtinyt, en tiedä, kummikseni näin siellä
porraskäytävän ja eteisen jo olevan väkeä täynnä ja taaja joukko heitti
parastaikaa päällysvaatteitaan pukuhuoneeseen.
Keskiportailla, missä jäsenkortteja kysyttiin, oli tulppa tiellä. Eipä
ollut kaikkien niin helppoa ahdingossa saada esiin hyvin kätkettyä
lompakkoa, jossa tuo kallisarvoinen paperi oli, monella suureen
paperiin käärittynä. Mutta mitään tungosta taikka ahdinkoa ei siellä
sentään syntynyt. Siinä odotellessa sai katsella yhtä ja toista.
Kaikkialla uusia kasvoja ja itse talokin ansaitsi tarkastamista. Jo
ulkoapäin se on komean näköinen, vaan sisältä se oli kuin käytävä
kirkonlehterille, vaikkakin portaat olivat leveämmät. Kahden puolen
olivat kiilloitetut kaidepuut. Jo ovi oli vähän merkillinen, se kun
antoi aika sysäyksen, ellei siitä kiireesti ehtinyt edestä pois,
sitä oli soma nähdä, kun se itsekseen lupsahti kiinni. Kaikkia ne
pääkaupungissa keksivät!
Eteisessä keskusteli pieni ryhmä uunin ympärillä. Eihän se kylmä
ollut ulkona eikä sisällä, vaan tuollainen takkavalkea on aina
hauska, vaikkapa sitten hiiliäkin poltettakoon. Toiset polttelivat
letkapiippujaan ja toiset niitä sytyttelivät. Yksi pisti puolipalaneen
tikun — säästääkseen, — uuniin ja otti sillä tupakkaansa tulta, ja
tarjosi sitten äskentulleelle tuttavalleen nahkasen tupakkamassinsa ja
siitä riippuvan messinkisen piipunrassinsa.
Kanslian ovella täytyi toistamiseen näyttää korttinsa; vaikeaa olisi
kenenkään asiaankuulumattoman ollut päästä sisään. Pikkuhuoneissa
syötiin parhaallaan aamiaista ja luultavasti sen vuoksi olivatkin
nuoret niin aikaseen saapuneet.
Vielä toiset nauttivat lukuhuoneessa henkistä ravintoa. Pöydänpäässä
joku tanakka lautamies piteli Suometarta käsivarren matkan päässä
kasvoistaan ja tuntui rillien läpi, — jotka hän nenän varrelle oli
asettanut, — tarkkaavasti tutkivan joka sanaa, ja hänen naapurinsa
nojautui molemmin käsivarsin pöytään, lukien Päivälehteä. Aina
toisinaan hän rystäillään naputti lehteä, väliin pahantuulen merkiksi
jonkun lukemansa uuden «toimenpiteen« johdosta, väliin voimakkaasti
naputtaen ja iloisesti hymyillen merkiksi, että hän täydelleen
yhtyi toimituksen mielipiteeseen. Kaikki neljä aamulehteä olivat
tänään, ikäänkuin jonkinlaisen senssuurin suopean oikun kautta,
päässeet painoesteettä ilmestymään ja innolla niitä nyt luettiin,
istuen pöydän ääressä taikka seisaaltaan. Usein tätä lukemista
harjoitettiin puoliääneen mumisemalla ja väliin, jos oli joku erittäin
huomattava paikka, innostui lukija sen ääneensä lukemaan toisille
huoneessa olijoille. Eräs vanha valkeatukkanen herra oli yksin
vetäytynyt ikkunaloukkoon ja näytti aivan vaipuneelta Nya Pressenin
pääkirjoitukseen. Hän nähtävästi nautti lukiessaan kirjoitusta, jossa
todistettiin Nov. Wremjan, Svjetin ja muiden Suomen «hyväntekijäin«
väitteet lakiemme pyhyydestä vääriksi.
Kohta avattiin suuren salin ovet ja minä kiirehdin sinne, mutta taas
eräs marsalkki pysäytti minut ovella. Jäsenkortit näytettiin täällä
kolmannen kerran. Muutamissa minuuteissa täyttyi sali ja paikaltani
sen yläpäästä saatoin nyt ensi kerran luoda yleissilmäyksen koko
lähetystöön. Oli kuin eilisen kokouksen kuva jälleen olisi ollut
edessäni, monin kerroin suurennettuna vain. Ja kumminkaan eilinen
kokous ei ollut tarkka pienoiskuva, sillä täällä oli talonpoikainen
aines paljoa valtavampi. Harmaa sarkapuku oli täällä yleisin ja minusta
näytti, että 50—60 vuotisten ikäluokka oli lukuisammin edustettuna koko
lähetystössä kuin uusmaalaisten joukossa.
Juhlallinen vakavuus kaikkien kasvoissa oli kumminkin samanlainen
kuin edellisenä iltana ja erinomaisen vaikuttava oli jo se syvä
hiljaisuuskin, millä käsittelyjen alkamista odotettiin; se kuvasi
koko kansan kärsivällistä, hiljaista muutoksen odotusta. Yksitellen
saapuivat valtuutetut yhä vielä saliin. Ja kun ainoastaan muutamia
tuolirivejä salin perällä oli tyhjänä, asettuivat viimeksitulleet
seisomaan puheenjohtajan paikan ympärille. Tunsin siinä joukossa useita
uusmaalaisia sekä erinäisiä kansliaan kuuluvia henkilöitä.
Vihdoinkin — sanon vihdoinkin, en senvuoksi, että aika minusta olisi
tuntunut pitkältä, vaan paremmin lukijaa ajatellessani — vihdoinkin
suljettiin ovi ja sen ääressä syntyi tuokion tungos, jonka keskestä
tuli näkyviin harmaja pää ja leveät hartiat, ja vakavin askelin
nousi kunnianarvoinen talonpoika, Nurmeksen valtuutettu, entinen
valtiopäivämies Mikko Heikura keskelle lavaa, pysähtyen siihen. Hän
kehitti auki paperin, sovitti silmälasit kohalleen, pyyhkäsi tuuheaa
leukapartaansa, loi sitten tutkivan katseen paperiin, jota hän
kaksin käsin piteli niin kaukana kuin mahdollista ja vielä tyyneesti
silmäiltyään koossaolevaa seurakuntaa, alotti hän koruttoman puheensa.
Kun hän oli vanhin joukossa, oli kokouksen avaaminen jäänyt hänen
toimekseen, ja ehdotti hän, että kuten tavallisesti puheenjohtaja
ja sihteeri kokoukselle valittaisiin. Puolestaan ehdotti hän
puheenjohtajaksi kapteeni Sundmanin Kuopiosta ja sihteeriksi tuomari
Forsströmin Kristiinasta.
Läsnäolevat hyväksyivät ehdotuksen ja hiljaa, kuten oli tullutkin,
lähti ukko vanhan valtiopäivämiehen arvokkuudella puhujalavalta.
Yht'äkkiä nostettiin pöytä lavalle ja sen ääreen asettuivat
virallisesti äsken valitut toimimiehet.
Pankinjohtaja Sundman, puheenjohtajamme, oli rotevakasvuinen,
kuuskymmenvuotias mies, jonka koko käytös osotti hänen ennen olleen
soturin. Piirteet syvät, miltei kovat, katse läpitunkeva, harmaa pää
oli vielä tuuheatukkainen ja lumivalkoinen parta oli huolellisesti
leikattu.
Sihteeri taas oli kookas keski-ikäinen mies, lyhyt punertava parta ja
paksu tukka, jota hän usein sormin suki, ja hänen suurista, avonaisista
kasvoista kuvastui jotakin epätoivon tapaista, kun keskustelu väliin ei
tahtonut ottaa päättyäkseen.
Puheenjohtaja aikoi suorastaan siirtyä päiväjärjestykseen, mutta hänet
keskeytti keskisalista tuleva syvä ääni: «Rukous!« Ja kaikkialta
uudistui sama vaatimus: «Rukous!« Ja vasta kun eräs läsnäoleva
pappismies, Kuhmolahden kirkkoherra Kärki, oli Korkeimman huomaan
heittänyt asiamme ja kun lukkari Sirén, tyyneenä ja varmana kuin
koskaan kotona Sotkamon kirkon lehteriltä, oli alottanut virren, ja
sittenkuin vihdoin «Isä meidän« oli satojen huulten hiljaisen hyminän
säestämänä luettu, käytiin luottamuksella ja innolla työhön.
Valmistusvaliokunnan vaali suoritettiin nopeasti; valmistavissa
kokouksissa olivat ehdokkaat asetetut. Valittujen jäsenten nimet
luettiin eikä sihteeri ollut ainoa, joka ne muistiin merkitsi. Moni
taskukirja solahti esiin ja monen lyijykynän terä katkesi, kun raskaat
kädet ponnistivat ikuistaakseen tuon tärkeän tapahtuman.
Valiokunta sai nyt toimekseen laatia ehdotuksen, miten ja milloin oli
matkustettava ja olisi luullut, että kokous olisi voinut päättyä heti
vaalintoimituksen jälkeen. Vaan niin ei tapahtunut. Suomalainen on
hiljainen mies, vaan kun hän joskus joutuu tavallisesta hitaudestaan
syrjään, ei hän heti pysähdy, ja silloin hän voi ruveta puheliaaksikin.
Monen tunnin keskustelun jälkeen keskeytettiin vihdoin kokous ja kaikki
nuo monet lausunnot saattoi yhdistää yhteen lyhyeen lauseeseen: Me
matkustamme Pietariin.