Illalla kerääntyivät taas Uudenmaan edustajat uusmaalaisen osakunnan
taloon, mutta ilman isäntiä. Kuten aikusemmin olin maininnut, tuli
lähetystön jäsenten tiistaiaamuna kokoontua Palokunnantaloon, mutta
valmistavia kokouksia pidettiin maakunnittain jo edellisenä iltana.
Pitkät pöydät olivat nyt poissa ja kankeita, tyheitä tuoliriviä
oli järjestetty puoliympyrään puheenjohtajan tuolin ympärille.
Se teki vakavan, melkein kirkkoa muistuttavan vaikutuksen. Me
Brunströmin kanssa saavuimme ensiksi ja istahdimme penkille oven
suuhun. Pian rupesi valtuutettuja lappamaan huoneeseen; useimmat
olivat keski-ikäisiä miehiä, useat harmajahapsisia vanhuksia, tuskin
ketään oli alle 30-vuotista. Muistin päivällisistä useiden kasvoja
ja olin nyt utelias oppiakseni edes nimeltä tuntemaan lähimpiä
lähetystötovereitani. Ja ennenkuin kokous oli päättynyt tunsinkin
useimmat.
Pari järjestävän komitean jäsentä oli saapunut kokoukseen ja he
ilmoittivat, että useiden huomisessa kokouksessa esilletulevain asiain
ratkaisemista varten oli tarpeellista asettaa valmistava valiokunta,
johon valittaisiin kaksi miestä joka läänistä. Nuo henkilöt olivat nyt
valittavat. Pian huomasimme tämän toimenpiteen kylläkin tarpeelliseksi,
sillä nämäkin kaksi Uudenmaan edustajaa saatiin valituiksi vasta tunnin
kestäneen neuvottelun jälestä, jossa käsiteltiin kaikenmoisia seikkoja,
joita saattoi katsoa kuuluvan tähän vaaliin. Ja se henkilö, joka
käsittelyjä johti, päästi varmaankin helpotuksen huokauksen, kun k:lo
11 aikaan oli saanut asian niin pitkälle, että itse vaaliin voitiin
käydä.
Jokainen kävi pöydältä noutamassa äänilipun ja muutamat ottivat
kolmekin lippua, kirjoittaakseen nimen kuhunkin lippuun, mikä tietysti
oli tarpeetonta tuhlaamista.
Niin usein oli keskustelun kuluessa toistensa nimiä mainittu, että
jo tutuilta tunnuttiin. Vieressäni vasemmalla istui vanhin Uudenmaan
edustaja, tilallinen Saxelin Tuusulasta, kotikutoisissa, tummissa
vaatteissa, housunlahkeet saapasvarsiin pistettyinä, harmaja villahuivi
kaulassa. Hän oli lyhyt ja luiseva, mutta käytös oli varma ja silmät
olivat terävät, tehden nuo pienet, sileiksiajetut kasvot vaikuttavan
näköisiksi. Yhtä kunnianarvoisen näköinen oli toinen vierustoverini
kunnallisneuvos Roselius Pernajasta, pitkä ja paksu, hyväntahtoinen ja
avulias, ollen lähetystön pylväitä ja sen huomatuimpia jäseniä.
Kenties häntä etevämpi sekä viimemainitussa suhteessa että pituutensa
puolesta oli herastuomari Backas Lappfjärdistä, joka tuli kuuluisaksi
sen väkevän kädenpuristuksen kautta, jolla hän tervehti Pietarin
kaupunginpäällikköä, kenraali Clayhills’ia, ja joka todellakin
oli, samoin kuin lähetystön toinen jättiläinen, talollinen Riska
Kauhajoelta, päätään pitempi muuta kansaa.
Tämän rinnalla näytti itse raatimies Lindfors Loviisasta, joka
painoi runsaasti 150 kiloa, poikaselta, ja tuo roteva maisteri von
Wright Hangosta, kenties paras puhujamme, tuntui aivan hennolta ja
hoikkaselta, esiintyessään siellä pitkässä mustassa takissa, vaaleissa
housuissa ja kultareunaisissa kakkuloissa.
Meitä vastapäätä ensimmäisellä tuolirivillä istui nimituomari
Aejmelaeus Vihdistä, tyyneenä ja rehevänä, keskustellen Mäntsälän
edustajan, tilanomistaja Pentzinin kanssa, jonka kasvot intoa hehkuivat.
Lähinnä puhujalavaa istui maisteri Modén Porvoosta. Hän punoi
verkalleen ristittyjen käsiensä peukaloita ja nojasi kaljun päänsä
ja sileiksiajetut kasvonsa taaksepäin, tirkistellen puoleksi
ummistetuilla silmillä kattokruunun kaasuliekkejä. Hän siinä ikäänkuin
odotti vastausta joltakin huonosti läksynsä lukeneelta koulupojalta.
Mutta itse ei hän nyt osannut vastata hänkään tulevaisuuden suuriin
kysymyksiin.
Hänen takanaan seisoi käsivarret rinnoilla Haminan valtuutettu,
kaupunginlääkäri Hornborg, joka sen johdosta, että Uudenmaan läänin
ja maakunnan rajoista oli sekaannuttu, tänä iltana oli uusmaalaisten
joukossa. Oli syntynyt eräänlainen varovaisuudenpuolue pääkaupungissa
ja se koetti nyt maaseudun edustajiinkin vaikuttaa. Heidän
ehdotustaan vastaan, että ainoastaan pieni lähetystö, huomioonottaen
kaikenmoisia varokeinoja, lähtisi Pietariin, kehotteli tri Hornborg
useissa kaunopuheisissa puheenvuoroissa lähetystöä kokonaisuudessaan
heti matkustamaan Pietariin: Täten ainoastaan voitaisiin, sanoi
hän, lähetystö käsittää sellaisen mielipiteen ilmaisuksi, joka
vastustamattomalla voimalla oli levinnyt yli koko maan ja joka pyrki
Talvipalatsin kynnykselle saakka.
Samalla puolella, vähän lähempänä keskustaa, näin Siuntion edustajan,
tilanomistaja Le Bellin, jolla oli lyhyt, harmahtava tukka, lyhyt
vartalo ja taipumusta lihomiseen. Aatelisnimestään huolimatta on
maanviljelijä Le Bell hyvin huono esimerkki niitä satuja varten, jotka
kertovat, että «ruotsalaiset paroonit« sortavat suomalaista kansaa. Hän
oli hiljainen, vaatimaton mies, ja hieno mies, joita ominaisuuksia ei
tavallisesti ole kansansortajilla. Hänen vieressään istui uusmaalaisten
nuorin valtuutettu, maanviljelijä Lindfors Liljendalista, jonka
nuortean miehen viereen kohtalo oli asettanut vakavan ystäväni, vanhan
herra Pakalénin, joka hyvin perinpohjaisesti tuntui selittävän eräälle
leveähartioiselle miehelle, Nummen pitäjän valtuutetulle, lukkari
Landenille, jotakin, nähtävästi ylimääräisiä valtiopäiviä koskevaa.
Eräs pitkä, keski-ikäinen mies, joka äsken, puheenvuoroa pyytäessään,
sanoi nimensä olevan Hinderson Inkoosta, kuunteli heidän puhettaan.
Hänen vaatimaton, harmaja pukunsa osotti maanviljelijää ja ainoastaan
eräät liikkeet ja puheenparret ilmaisivat, että hän samalla oli
merimies. Hän kuvasi hyvin rannikkoväestöä, joka yhtaikaa osaa hoitaa
sarkaansa ja levottoman meren laineita.
Mihin vain katsoi tässä nelisenkymmenen miehen joukossa, huomasi siinä
vakavia, miehekkäitä kasvoja, arvoa vaativia, voimakkaita vartaloita,
olivatpa nuo sitten peitetyt kyläräätälin neulomiin pukuihin taikka
kaupunkien hienoihin vaatetuksiin.
Äänestyksen kautta valittiin uusmaalaisiksi edustajiksi
valmistusvaliokuntaan maisteri v. Wright ja tilanomistaja Le Bell
sekä varamieheksi kunnallisneuvos Roselius. Heti kun tämä tulos
oli ilmoitettu, päättyi kokous. Kun minä vähää ennen olin palannut
paikoilleni, vietyäni äänilippuni maljaan, oli tuolillani lippu, johon
seuraavat sanat olivat kirjoitetut: «Olkaa hyvä ja saapukaa tämän
kokouksen jälkeen... katu 13, 3:teen kerrokseen oikealle.«
Jäähyväiset sanottuani uusille tuttavilleni kiirehdin mainittuun
paikkaan, ihmetellen, kuka huomaamattani oli lipun tuolilleni
asettanut. Siellä oli noin 20 henkilöinen seura koolla, melkein kaikki
minulle outoja miehiä. Turhaan koetin aprikoida, kuka minut sinne oli
kutsunut. Ainoastaan yksi uusmaalainen oli vieraitten joukossa ja hän
oli saanut kutsun samalla tavalla kuin minä.
En kumminkaan tahdo tänä myöhäisenä iltana enää kiusata lukijan
kärsivällisyyttä, joka ensi luvussa, kertoessani lähetystön
ensimmäisestä yhteisestä kokouksesta, joutuu kovan koetuksen alaiseksi.