KUKKAISMIELENOSOTUKSET MAALISK. 13 P:NÄ. PÄIVÄLLISILLÄ UUSMAALAISTEN
YLIOPPILASTEN LUONA.
«Jalot olivat tekosi,
Horjumattomat valasi,
Siks’ lempi Sua Suomesi.«
Nauhakirjoitus Kymin tehtaan
työmiesten seppeleessä.
Nyt se siis oli tullut, tuo monen huolella odottama maaliskuun 13
päivä. Jalon ruhtinaan muistopatsaan jalustana ei ollut tänään
lumipeitteinen kivitys, vaan kukkaiskumpu, satojen seppeleiden
luoma, joiden välillä tuhannet kukkaset puhuivat hiljaista kieltään
rakkaudesta, kiitollisuudesta ja toivosta.
Jos muukalainen ihmetellen pysähtyi tämän kukkaispuvun edustalle, joka
talven hangesta kohosi, eikä voinut sen kieltä ymmärtää, saattoi hän
nauhoista, jotka olivat seppeleisiin kiinnitetyt, löytää selityksen:
Jalot olivat tekosi,
Horjumattomat valasi,
Siks’ lempi Sua Suomesi.
Kuultiin, että lautakunnat olivat päättäneet peruuttaa aikomansa
kunniatervehdysretken patsaalle. Siitä huolimatta oli puolilta päivin
saakka, jolloin myymälät omistajain hiljaisten sopimusten johdosta
suljettiin, tuhatlukuisia ihmisjoukkoja alinomaa seisonut patsaan
ympärillä, kaikilta tahoilta tarkastaakseen kukkaiskoristetta. Toisia
tuhansia seisoi hajallaan ympäri torin odotellen laulajain pitkää
jonoa. Ja vielä toiset katselivat Nikolainkirkon korkeilta portailta
tuota suurenmoista näköä: patsasta, vihantain lehvien ja ruusujen
peitossa, ja suurta, surupukuisten ihmisten täyttämää toria.
Torninkello löi kolme ja silloin muistin uusmaalaisten päivälliskutsut.
Väkisin irtausin tuosta kauniista taulusta ja lähdin, vaan
Uniooninkadun kulmassa täytyi minun vielä kerran pysähtyä luodakseni
viimeisen silmäyksen tuohon ihmismeren tyyneeseen lakeuteen, joka
oli niin toisenlainen, kuin ne kuohuvat, hyökyvät ihmismeret, joita
muissa maissa olen nähnyt. Niin hiljaistakin oli kaikki. Oliko se
ainoastaan mielikuvituksessani niin erilaista, kuin kaikki, minkä ennen
olin nähnyt, siksi, että siinä näin omaa kansaani, tyyntä, hiljaista,
suomalaista kansaani?
Vaan kuule! Mitä on tuo?
Yli tuon syvän hiljaisuuden kajahti kirkkain äänin tuo tunnettu sävel:
«Linnamme luja Jumala...«
Ja mahtava kuoro vastasi vastapäiseltä taholta:
«Varustus vahva, luja.«
Ja nyt yhtyi siihen koko ihmisjoukko. Nyt kuohui ja hyökyi tämäkin
meri. Värssy värssyltä laulettiin läpi koko tuo juhlallinen,
muistorikas virsi. Lyhyt, äänetön väliaika ja sitten kajahti «Maamme«
vaikuttavammin kuin kenties koskaan.
«Tämä on mielenosotus, ainoa laatuaan koko kansamme, niin, koko
ihmiskunnan historiassa«, virkkoi vanha ystäväni eläintieteen lehtori,
jonka vieressä ilokseni huomasin seisovani. «Ja mielenosoitus,
kansallemme täysin arvokas«, lisäsi hän.
«Koko maailma on näkevä, että olemme rauhaarakastava kansa. Missä koko
maan päällä hajaantuisi kansanjoukko sillä tavoin kuin nyt tämä tästä?«
Päivälliset olivat alkaneet, kun saavuin uusmaalaisten osakuntataloon.
Edeskäypäjoukon halki, jotka paistivateja kantaen hyökkäsivät ulos
tarjoiluhuoneesta, tunkeusin erään marsalkan ohjaamana paikoilleni.
Toinen pöytätoverini oli mulle tuttava, Tenalan valtuutettu,
maanviljelijä Kniper, toisella puolella istui eräs «isännistä«, eräs
neitonen, nuori filosofian maisteri, — varmaankin rakastettavin
maisteri minkä koskaan olen tavannut. Toisella puolella pöytää istui
myös eräs valtuutettu miesylioppilaan ja naismaisterin välissä, mutta
Brunströmin paikka siellä vielä oli tyhjä; hänen pöytätovereitaan
olivat maisteri asuntopaikastamme ja hänen sisarensa naisylioppilas,
joka oli ujon mutta sitä somemman näköinen. Tunsin saman pöydän ääressä
vielä tuttavani Pakalénin ja Mickelsin ja näinpä siellä täällä useita
muitakin tuttuja kasvoja. Mutta useimmat, niinhyvin vieraat kuin
isännät, näin kumminkin nyt ensi kerran.
Olin kertonut vierustovereilleni senaatintorilla tapahtuneesta
mielenosotuksesta, jota he eivät olleet nähneet, ja kyselin samalla,
mitä eräs latinalainen runo oli sisältänyt, joka oli ollut muutaman
seppeleen nauhoissa, jotka olivat leikatut pois. Vierustoverini, neiti
Ö., oli lukenut runon, vaan kun hän ei ollut latinalainen, kääntyi
hän toverinsa, neiti E:n puoleen, joka tutki lääketiedettä, ja hän
kirjoitti lauseen muistikirjaani. Siinä oli:
«Non ego perfidum dixi sacramentum.«
Horatius.
«En ole vannonut väärää valaa«, niin käänsi sen tuo sorea medisiinari.
«Sitähän ei kukaan ole valheeksi väittänyt, olisipa kernaasti voitu
antaa seppeleen kuihtua nauhoineen. Vaan kenties on järjestysvalta
väärin ymmärtänyt latinan.«
«Mutta väitetään, että joku salapukuinen santarmi olisi laskenut tuon
seppeleen.«
«Sepä olisi eri asia...«
«Hiljaa!« kuiskasi maisteri Ö, varottaen sormellaan. «Inspehtori rupee
puhumaan.«
Ja se olikin todella itse osakunnan inspehtori, professori Wrede, joka
nyt sydämmellisin, valituin sanoin tervehti Uudenmaan valtuutettuja
uusmaalaisten omaan kotiin pääkaupunkiin ja samalla toivotti meille
onnea siinä toimessa, jota suorittamassa olimme. Se oli ensimmäinen
niistä vaikuttavista hetkistä, joita näinä päivinä saimme kokea ja
monen käden selkä pyyhkäsi kyynelöittynyttä silmää.
Puheen jälestä kokoontuivat laulajat keskimmäisen suuren pöydän
ympärille ja laulu laulun jälestä nyt kajahti; ilolla ja nautinnolla
vieraat niitä kuuntelivat sillävälin kuin kahvia nautittiin.
Rupesi jo hämärtämään tuossa suuressa, korkeassa kokoussalissa, kun
taas lusikka kuului helähtävän kupin laitaa vastaan ja pitkä, solakka
nuorukainen nousi seisomaan laulajain pöydästä. Hämärässä näin
ainoastaan puhujan kalpeat kasvot ja säkenöivät silmät.
Nuoruuden koko innolla ja lämmöllä hän puhui, intoa ja lämpöä oli
äänessä ja sanoissa. Vanhat ja nuoret kuuntelivat melkein henkeään
pidätellen. Hän puhui uusista kansanvalistuspuuhista, joiden tarkoitus
oli vaikuttaa, ettei yksikään maamme poika, ei edes kouluijän ohi
eläneetkään, joutuisi sotaväkeen, — ja kenties venäläiseen sotaväkeen,
— nauttimatta sitä helpotusta, jonka kansakoulukurssin läpikäyminen
tuottaa. Sellaista puuhaa ei ole helppo toteuttaa ja puhuja pyysi sen
vuoksi vanhempia, joilla on enemmän kokemusta ja luottamusta, antamaan
neuvoja, millä tavoin tarkoitus olisi voitettavissa. Tämä puhe ja
ehdotus miellytti meitä kaikkia. Mutta ei yksikään meistä maalaisista,
jotka nyt ensi kerran kuulimme tästä kansanvalistamisaatteesta
puhuttavan, aavistanut, että tämä nuorten ylioppilasten into ja lämpö
oli johtava siihen mahtavaan kansanopetusahjoon, joka sittemmin niin
kauniina on maassamme ilmennyt.
Ennenkuin vähää myöhemmin sanoimme jäähyväiset isännillemme, nousi
tuttavani Mickels puhumaan; kankea ja jäykkä hän oli ulkopinnalta, vaan
hänen vaatimattomat sanansa olivat sydämmelliset ja lämpöiset, kun hän
kaikkien puolesta kiitti ylioppilaita, jotka olivat talonpoikaiselle
miehelle kätensä ojentaneet, keventääkseen hänen kuormaansa. Sillä sen
me kaikki tiesimme, että talonpoikaa se ies oli raskaimmin painava,
jota nyt tahdottiin tehdä entistään raskaammaksi.