En tahdo väsyttää lukijaa kuljettamalla häntä askel askeleelta mukanani
tänä päivänä kuuntelemaan kaikkia noita huhuja, kertomuksia ja kaskuja,
joita kuin myrkkysieniä näkyi kasvavan maasta ja jotka kaikkialla
olivat puheenaiheena. Maan korkein hallitusmies oli senaatin kautta
varoittanut pappeja saarnoissaan koskettelemasta päivän kysymyksiä.
Eikä ainakaan siinä saarnassa, jonka minä kuulin, ollut mitään
valtiollista. Mutta mitään määräyksiä ei ollut ilmestynyt siitä, miten
oli keskusteltava esplanaatilla, konditorioissa taikka kodeissa, ja
juorun teräväkielinen hengetär harjoitti sunnuntairauhan kestäessä
vallattominta leikkihän.
Koko pitkän illan olimme puhuneet politiikkaa, paljasta politiikkaa;
siihen otti osaa tohtori, tohtorinna, eräs naisserkku ja minä. Seuraava
päivä, maalisk. 13 päivä, oli aprikoimisiemme aiheena. Eikä ainoastaan
meidän piirissä, vaan koko maassa, haudottiin tuota samaa kysymystä:
Päättyykö kaikki hyvin huomenna?
Valmistettiin mielenilmausta kukkasilla, suurenmoisinta, mitä
maassamme koskaan on nähty. Kaikkien lautakuntain piti saapua
rakastetun hallitsijan patsaalle. Voitiinko välttää epäjärjestysten
syntymistä siinä väkijoukossa, joka arvatenkin kymmentuhantisena
kokoontuisi laulua kuuntelemaan? Tiettiin, että yrityksiä oli tekeillä
kansanjoukkojen kiihoittamiseksi.
Joka päivä olivat sanomalehdet tekemisissä senssuurin kanssa. Sana ei
ollut enää saarnastuolilta vapaa. Sotaväen ei ollut tapa tehdä kunniaa
kansallislaululle. Raamatunpaikat olivat painotarkastuksen alaisia.
Eipä ollut oikeastaan tapaa osottaa kiitollisuutta edes hyväntekijälle
eikä surra hänen onnetonta kohtaloaan. Kysyttiin yhä uudelleen:
Päättyykö tämä kaikki hyvin?
Mutta vihdoin väsyimme tällaista kyselemään ja illallisen jälkeen
ryhtyi tohtori vanhaan lempiaineeseensa, sodan turmiollisuuteen.
Niinkuin usein ennen olin minä, entinen vapaaehtoinen, muodostavinani
vastapuolueen, vaikka tavallisesti, ennenkuin erosimme, luovuin
kannastani.
«Mutta erinäisissä tapauksissahan täytyy sotaa pitää oikeutettuna.«
«Ei _missään_ tapauksissa«, väitti tohtori kiivaasti, «sota on
ihmiskunnan suurin häväistys. Niinkauan kuin sotia on olemassa, löytyy
ainoastaan yksi oikeus, väkivallan oikeus, ja yksi laki, raa'an voiman
laki...«
«Mutta minä lausuin: erinäisissä tapauksissa. Ken voisi esim. katsella,
kuinka raaka mies lyö naista taikka turvatonta lasta? Onko oikein
silloin vain valittaa nimismiehelle? Ei, siinä täytyy heti ryhtyä
sorrettua puolustamaan. Ja niin voi myöskin tilaisuuksia sattua,
jolloin kansan täytyy ryhtyä sotaan, juuri hävittääkseen, musertaakseen
sen, mikä on häpeällistä, ja halpamaista.«
Naiset kannattivat minua ja tohtori antoi heidän puhua loppuun.
«Mutta otaksukaamme«, virkkoi hän sitten, «että nämä halpamaiset ilkiöt
ovat voimakkaampia. Mikä on seuraus väkivaltaisesta puuttumisesta?
Kaksinkertainen onnettomuus, kaksinkertainen voitto väkivallalle.
Otaksukaamme, että tuo raaka mies yhdellä iskulla musertaa tuon
vapaaehtoisen puolustajan, joka tahtoi pelastaa hänen uhrinsa. Minkä
saa hän silloin toimitetuksi?«
«Hän kaatuu kunniapaikalle.«
«Ja väkivalta ilkkuu.«
Huomasin, että oikea sivustani, jota tuo naisserkku edusti, rupesi
horjumaan, mutta tohtorinna teki vasemmalta sivustalta äkkihyökkäyksen.
«Ei, raakuutta ja julmuutta täytyy vastustaa, vaikka rääkkäyksen
alaisena olisi ainoastaan issikkahevonen.«
«Silloin tulisi sinun, ystäväni, lyödä issikkaa«, virkkoi tohtori.
«Ei, ainoastaan sanoa hänelle, kieltää häntä...«
«Niin, siinä on juuri viitattuna kuljettava tie. Meidän tulee kieltää,
vakuuttaa, käskeä, jos voimme, mutta välttää sotaa. Odota hetkinen.«
Tohtori kiirehti ulos ja palasi tuokion kuluttua tuoden kirjan
tullessaan. Se oli Tolstoyn «Soldatenpflicht.«
Tunsin kirjan ja tiesin, että tätä jyreää tykistöä vastaan oli asemani
kestämätön.
«Kuules, mitä Tolstoy lausuu«, virkkoi tohtori ja selaili kirjaa, mutta
ennenkuin hän löysi hakemansa paikan, tuli hän keskeytetyksi.
Kirkas, sinertävä valo täytti äkkiä huoneen. Se tuntui tunkeutuvan
esineiden lävitse joka soppeen, oviuutimien syvimpiin poimuihin,
sen tiikerinpään korviin, jonka nahka oli mattona uunin edessä. Ei
jäänyt varjon hiventä minnekään. Viereisessä, suuressa huoneessa oli
ainoastaan yksi lamppu palanut, vaan tämäkin huone säteili nyt samassa,
suurenmoisessa valaistuksessa. Huoneen vastapäisellä seinällä oli
maisemataulu; se näytti minusta nyt tässä valaistuksessa ilmielävältä.
Takaliston kaunis honkametsä näytti kuutamoisena yönä ikäänkuin
vartioivan lahden laineiden hiljaista lepoa. Niin tenhoova oli tämä
kuva, että todellakin hetkeksi sekotin toisiinsa Munsterhjelmin ja sen
suuren mestarin, joka nyt huvikseen ja ihmisten kauhuksi tulistutti
taivaan lakea.
Juhlallisessa kauhussa seisoimme tuon pienen huoneen kukilla koristetun
ikkunan ääressä. Maa ja avaruus näytti kaikki sulavan tuohon samaan
taikavaloon. Jokainen puu, jokainen pensas, jokainen hautapatsas tuossa
vanhassa edessämme olevassa kirkkokalmistossa, jopa itse kirkkokin,
näkyi selvemmin kuin kirkkaimmalla päivällä. Tuosta portinpielestä
oli palanen muurisavea tipahtanut pois ja tässä tien partaalla oli
joku kahlannut kinoksessa, arvatenkin joku pienokainen, joka oli
koetellut, miltä tuntuu kävellä lumi saappaissa. Ja nuo leveät,
hiekoitetut käytävät kirkkotarhan nurkasta nurkkaan muodostivat kuin
tumman Andreaanristin valoisalla lumikentällä, jonka alla jo unhotettu
sukupolvi lepää elämän ruhtinasta odotellen.
Sitä kesti kauan tuota valoa, tuntui kestävän minuutteja. Ja vasta kun
se oli lakannut, kun kaikki taas tuolla ulkona oli pimeää, saattoi
kysyä itseltään ja toisiltaan, mitä se oli ollut. Kuiva salamako?
— Vaan entäpäs tuo paukaus? Käytiin taas äänettömiksi ja tuskin
uskallettiin hengittää, yhtenä korvana seistiin vain — —. Se oli
omituisesti pyörivää, vapisevaa, väräjävää, vähitellen heikkenevää
ääntä. Ei se ollut ukkosen pauketta, se muistutti paremminkin karkean
tykin jyryä meren aavalla selällä, tyynellä, kirkkaalla säällä.
Yhä enemmän sitä kummasteltiin. Tykinlaukausko? Mahdotonta. Oliko se
siis sähkövalon heittoheijastus Viaporista? Vaan pauke? Meteoori, joka
oli pudonnut ja räjähtänyt, se oli ainoa mahdollinen selitys, ja,
kuten sittemmin kuulimme, myöskin oikea selitys. Muuta se ei ollut;
ainoastaan pisara häviöön tuomitusta maailmasta, kentiespä maailmasta,
joka jo oli vapautettu petoksesta ja väkivallasta ja vääryydestä,
maailmasta, joka vielä häviönsä hetkellä oli säteilevä ja ihana ja
ihmeteltävä.
Mutta oppimattomista ja ehkäpä jostakin oppineestakin oli tämä
varoitusmerkki. Eikä ainoastaan siinä synkässä, matalassa
kokoushuoneessa Metsästäjäkadun varrella, jossa adventistit pitivät
rukoushetkeä, ja jossa juuri oli puhuttu Antikristuksen viimeisistä
ajoista maan päällä, laittomuuden ajasta, huudahdettu: Halleluja!
Kristus tulee kunniassaan ja kirkkaudessaan! Halleluja!
Mutta moni ei tietysti uskonut sitä varoitusmerkiksi eikä
Antikristuksen rangaistukseksi, ja ennenkuin he luotettavalta taholta
olivat saaneet selvityksen tuohon äkilliseen valoon ja pamahdukseen,
kuvittelivat he mitä merkillisimpiä seikkoja. Viaporissa oli tapahtunut
räjähdys, niin pääteltiin toisissa piireissä kaupungissa ja Viaporissa
luultiin, että kaupungissa oli tapahtunut räjähdys. Ja pila, joka
tietysti aina on mukana, kertoo, että jo samana iltana pantiin alulle
senaattiin lähetettävä kirjoitus, jossa senaattia «niiden turmiollisten
seurausten välttämiseksi, jotka voivat johtua yhä edelleen putoavista
meteooreista j.n.e.« käskettiin pitämään huolta, ettei mainittu uhkaava
luonnonilmiö uudistu. Mutta se jäi alkuunsa, se kirjoitus, kertoo pila.
Omituisen tukala tunne oli kumminkin vallannut pienen seuramme.
Keskeytettyä keskusteluamme ei enää jatkettu. Tolstoin
«Soldatenpflicht«, jonka kannessa oli punanen lippu «In Oesterreich
verhoten«, jäi pöydälle lepäämään ja huomispäivää koskevat ajatukset
taas yksinomaa mielissämme liikkuivat, ennenkuin hetken kuluttua
erosimme.
Brunström oli vielä jalkeilla kun tulin kotiin. Hän oli käynyt
ulkona kuulustelemassa ilmiön syytä ja piti sitä huonona enteenä.
Keskustelimme kauan odotettavissa olevista tapahtumista, kunnes
lopuksi taas muinaisiin muistoihimme jouduimme. Oli myrsky. Brunström
oli peräsimessä. Ruoteli heilui. Äkkiä, kovassa aallokossa, pyörähti
peräsinpyörä väkisin ympäri ja tempasi peränpitäjän mukaansa.
Samassa kuului rykäys seinän takaa. «Se on palvelustyttö, joka rykii
kyökissä«, sanoin minä. «Hän tietää kaikki«, lisäsin, luullen meidän
yhä valtiollista puhuvan. Ja Brunström kertoi. Heilahduksen ilmassa
tehtyään jysähti hän jyryllä kajautan kanteen, niin että kapteeni
kiukuissaan juoksi ulos ja huusi: «Sinä hemmetin ruuansulatuskone,
pyritkö katon kautta kajuuttaan!«
Mutta meistä oli sääli valvottaa palvelustyttöä pitempään, joten
jätimme kapteenin itsekseen kiroilemaan ja menimme maata.