Helsinki, joka myöhään oli maata pannut, nukkui pitkään sunnuntaiaamuna
ja muutenkin näytti koko päivän omituinen luonnoton hiljaisuus
vallitsevan kaikkialla. Tulipa ehdottomasti arvelleeksi, että oliko
tämä tyyntä myrskyn edellä. Mutta maaseutulaiset edustajat eivät olleet
luopuneet kotoisista tavoistaan ja jo aikaseen näki näitä harvinaisia
vieraita liikkeellä. Useat heistä olivat nyt ensi kertaa pääkaupungissa
ja luonnollisesti oli heillä paljo uutta nähtävänä. Senatintalo
ja yliopisto ja Nikolainkirkko rappusineen — joita joku sanoi
maailman suurimmiksi rappusiksi — ja säätytalo, jossa valtiopäiviä
pidettiin ja sitä vastapäätä oleva korkea kivitalo, jonka seinässä
katon alla, niinkuin setelirahoissa, luettiin sanat «Suomen pankki«
kultakirjaimilla. Siitä oikeaan oli toinen suuri kivitalo, jonka
katolla oli kuvioita ja johon oli kirjoitettu «Suomen valtioarkisto«.
Siellä ovat koolla kaikki kirjeet ja asiakirjat aina Ruotsin ajoilta
asti ja kaikki hallitsijaimme kirjalliset vakuutukset säilyttää
lakimme loukkaamattomina, ne ovat siellä monen lukon takana tallella
sinetöidyissä salkuissaan. Sitä todella kannatti ulkopuoleltakin nähdä.
Ja kannattihan käydä tuota toistakin, kaksitornista kirkkoa katsomassa.
Jos noita torneja kauan katseli, niin sen kyllä erotti, että toinen oli
toistaan rahtuista korkeampi, mutta niin korkeat olivat molemmat, että
tuo «rahtunen«, joka oli 9 jalkaa, ei merkinnyt juuri mitään.
Ja jos tahtoi saada yleissilmäyksen seudusta, saattoi nousta sataman
vieressä olevalle korkealle vuorelle. Siellä oli tähtitorni, josta
tähdet almanakkaa varten laskettiin ja sen takainen rakennus, jossa
oli lipputanko pyöreän tornin päässä, oli merikoulu. Tähtitornissa oli
kolme pyöreää tornia, etevämpi laitoshan se olikin. Joka päivä kello 12
laskettiin suuri, musta pallo keskimmäisen tornin lipputankoa myöten
alas. Se putosi ihan sekunnilleen ja sen mukaan saattoi silloin asettaa
kellonsa.
Siinä vieressä oleva patsas, mies, joka puristaa nuorinta lasta
kainaloonsa ja heiluttaa riepua huutaen: Apua! Apua! — sen _näkee_,
että hän huutaa — ja äiti ja toinen lapsi, jotka hänestä kiinni
riippuvat, ne ovat «Haaksirikkoisia«. Patsaan luona on korkea rakenne,
joka ojentaa pitkiä, hoikkia käsivarsiaan ulos avaruuteen; siitä
annetaan myrskyn tullessa varoitusmerkit. Se on muuten jo tuomittu
siitä pois, sillä satamakapteeni ja muut asianymmärtäjät eivät enää
huoli varoitusmerkeistä tähtitorninvuorelta.
Niin, Helsingissä on paljon nähtävää, siellä on kaikki toisenlaista
kuin maaseudulla. Yksin hevoset ja reetkin olivat toisennäköiset
kuin maalla, puhumattakaan raitiovaunuista, jotka kulkevat kiskoilla
niinkuin veturit. Mutta hevosia kävi sääli. Yksi hevonen vain niin
suurta vaunua vetämässä, melkein huoneen kokoista! Ja sekin vielä oli
huonossa kengässä, takajalat kankeina. Missä on vastamaa, siinä tosin
valjastetaan toinen hevonen vaunun eteen — ja ihmeen sukkelasti se
siihen saadaan. Oli aivan kuin olisi ampunut teiren lennosta — vaunu ei
edes pysähtynyt.
Ja kellä ei muuta tekemistä ollut nyt ennen kirkonaikaa, hän saattoi
seurata kiskoja myöten katsellakseen mihin ne päättyivät, johonkinhan
niiden täytyi päättyä.
Vaan kansliassa oli tänään paljo tekemistä sekä ennen että jälkeen
kirkonajan. Monet illalla taikka aamujunilla saapuneet jättivät nyt
sinne paperinsa. Toiset saapuivat sinne aamiaisille, jota siellä
valtuutetuille tarjottiin. Edellämainittuihin pääsylippuihin oli tosin
merkitty joka aterian hinta, mutta se näyttää olleen pelkkä muotoasia.
Kansliasta jaettiin poletteja, jotka jätettiin tarjoiluhuoneeseen ja
niillä sai ilmaiset ateriat.
Seuraavaksi päiväksi olivat kaikki Uudenmaan valtuutetut kutsutut
päivällisille uusmaalaisen osakunnan taloon. Kuulin kutsuista
kansliassa. Sen etuhuoneessa tapasin myös muutamia naapurikuntain
edustajia, vanhoja tuttuja, joiden kanssa seurustelimme.
Olimme päättäneet Brunströmin kanssa yhdessä lähteä kirkkoon, ja minun
täytyi siitä syystä kiirehtiä kotiin. Mutta sitä ennen olin jo ehtinyt
tehdä monta uutta tuttavuutta.