Iltapäivällä muutin hotellista uuteen kortteripaikkaani ja tapasin
ilokseni maisterin huoneessa vanhan tuttavan, joka äsken hevosella oli
saapunut pääkaupunkiin samoissa asioissa kuin minä ja josta nyt tuli
huonetoverini. Se oli Tammisaaren maalaiskunnan edustaja, Brunström,
luotsi ja tilanomistaja, entinen merimiestoverini Erik Brunström, jota
en ollut neljääntoista vuoteen nähnyt. Heti tunsimme toisemme. Merellä,
jossa usein ei kuukausiin näe muita kuin tovereitaan, painuvat näiden
kasvojenpiirteet syvemmälle mieleen kuin muissa oloissa. Yksinäisyys
ja yhteinen taistelu ja kova työ se lie, joka merellä lyhyenkin matkan
aikana tekee miehistä parempia ystäviä, kuin maissa pitkän elämän
kuluessa.
Neljätoista vuotta ei ollut mennyt jättämättä jälkiä meihin
kumpaseenkin. Kovaa oli meille molemmille monasti ollut elämän leikki
ja merkillisiä matkoja olimme kulkeneet laajassa maailmassa aina
siitä asti, kun Helsingin länsisatamassa kerran erottiin, jolloin
minä laivasta lähdin, siihen saakka, kunnes nyt taas Helsingissä
tavattiin. Taas kerran, kuten monasti ennen, piti meidän olla
yhdessä myrskysäällä, purjeita reivaamassa, kun meri alla kuohui ja
valkovaahtoisena riehui.
Maisteri oli lupautunut Brunströmin oppaaksi ja hän astui sisään kun
me jo, yhä uudistellen sanoja «muistatko«, «muistatko«, purjehdimme
Pohjanmerellä eräänä muistorikkaana helatorstaina. Brunström oli
väleen pukeutunut kaupunkitamineihinsa ja me lähdimme yhdessä ulos.
Illaksi oli minut kutsuttu erääseen tuttavaan perheeseen teetä
juomaan ja kun vanhastaan tiesin, että tähän teehen kuului lukuisia
ruokalajeja sisältävä illallinen ja parisenkymmentä vierasta,
pidin velvollisuutenani ostaa uuden kaulaliinan. Siksi erosin
Aleksanterinkadulla maisterista ja Brunströmistä, jotka menivät
Palokunnantalolle. Kun sitten myymälässä valitsin itselleni liinaa,
kuulin seuraavan keskustelun myyjättären ja erään venäläisen sotamiehen
välillä:
«Olkaa hyvä, kirjoittakaa neljän markan lasku«, virkkoi ostaja.
«Mitä, neljän markan«, ihmetteli myöjätär «Tätä kangasta
maksaa ainoastaan 60 penniä metri ja kolme metriä tekee markka
kahdeksankymmentä...«
«Niin, vaan kirjoittakaa neljä markkaa, nähkääs, tämä on ruunua
varten«, pyysi ostaja.
«Ei, en voi kirjoittaa muuta kuin sen summan, josta rahan saan«,
vastasi neitonen yhä.
«Ettekö edes 3 ja 50...?«
Ostaja uhkasi jo jättää nuo kolme metriä ostamatta, mutta mitään
sopimusta ei syntynyt sittenkään. Ja ylpeällä halveksumisella meni hän
tiehensä.
Kerroin tuon kohtauksen illalla siinä seurassa, johon olin kutsuttu,
ja minulle vastattiin, että se sellainen ei ole mitään harvinaista
Venäjällä. «Sitä pidetään melkein luvallisena ansiona, jota varsinkin
käyttävät ne, jotka valtion tarpeisiin ostavat«, lisäsi eräs.
«Ja kunhan vain ei meidän suomalaisten väitetä vainoovan venäläisiä
siinäkin, kun moiseen kauppaan emme käy«, virkahti toinen puoleksi
leikillä, puolittain todella.
Kuten mainittu, olin kutsuttu teetä juomaan, mutta kuta myöhemmäksi
ilta kului, sitä enemmän tuo perhe-iltama muodostui valtiolliseksi
väittelytilaisuudeksi, jossa kumminkin kaikki väittelijät olivat yhtä
mieltä. Pari vakavakasvoista valtiopäivämiestäkin oli saapuvilla ja
he lausuivat silloin tällöin joitakuita salaperäisiä sanoja suurista,
tulossa olevista tapahtumista. Mutta muuten he pysyttelivät syrjässä
muun seuran keskusteluista, katsellen seinillä olevia taideteoksia
ja poltellen nurkissaan havanna-sikaaria. Eräs ulkomaalainen,
englantilainen liikemies, esitteli samaan aikaan pienemmälle seuralle
syitä Itä-Aasiassa uhkaavaan sodanvaaraan, vakuuttaen, että Englanti ei
suinkaan halunnut siirtomaita, vielä vähemmin sotaa, ainoastaan vapaata
kauppaa ja laivaliikettä. — — —
Oli jo yötä kappaleen kulunut kun taas olin kotimatkalla, mutta
myöhäisestä hetkestä huolimatta oli kaikkialla elämää ja liikettä.
Siellä kulki ryhmiä, jotka matalalla äänellä keskustellen kiirehtivät
kotiinsa, toisia, jotka aivan verkalleen astelivat edestakaisin. Siellä
täällä katukulmissa pidettiin pieniä neuvotteluja ennenkuin jäähyväisiä
sanottiin. Ainoastaan pika-ajurit Esplanaadikadun varrella nukkuivat
nojaten päänsä rintaansa vastaan. Ikkunoissa oli vielä yltyleensä
tulta, ainoastaan myymäläkerrokset, joiden ikkunain eteen uutimet
olivat lasketut, olivat pimeät.
Tänä lauvantai-iltana ei tarvinnut puotilaistenkaan jäädä yöksi
järjestämään puotia, kuntoon ensi viikoksi. Kaikki oli järjestyksessä.
Kukapa nyt paljoa kauppaa teki. Liikemaailmaankin oli isku kovasti
kolahtanut ja tämä seisahdus merkitsi suuremmille liikemiehille
melkoisia tappioita, vaan pienemmille kaupustelijoille olisi vielä
viikko samaan suuntaan tuottanut selvän häviön.
Tuo ulkomaalainen kauppamatkustajakin virui unetonna yönsä
hotellivuoteellaan. Huolella ajatteli hän 14:ää näytearkkuaan, joiden
tavaroita ei ollut maksanut kaivaa esiinkään tässä surun maassa,
jossa kaikki olivat mustiin puetut. Ja kun hän nukahti, kirjoitti hän
unissaan eptoivoisia kirjeitä toiminimelleen, luetellen peruutettuja
taikka pienennettyjä tilauksia.
Mutta kotona maisterin työhuoneessa lepäsi Brunström maisterin sohvalla
niin sikeästi ja rauhallisesti, ettei hän ensinkään herännyt, kun
minä sisään astuin. Eikä hän varmaankaan ollut ainoa tämän kansan
suurista, luottavista pojista, jotka keskellä pääkaupungin hyörinää
nukkuivat hyvän omantunnon rauhallista unta ja uneksuivat kauniista
kevättouvoista.