Oletko koskaan ollut merillä myrskyssä? Oletko kuullut ilman
irtipääsneiden valtojen ärjyvän ja nähnyt raivotuulen riehuvan ja
kuin julmassa leikissä heittelevän ihmisneron tuotteita, valtameren
suurimpia höyryjä taikka ylpeimpiä purjealuksia! Silloin olet
huomannut, minkälainen mitätön tomuhiukkanen ihminen on kaikkivallan
kädessä, ja sinä olet kunnioituksella notkistanut pääsi. Niin notkistuu
ylpeinkin ihminen, niin taipuu korskeinkin kansa hädän hetkenä,
onnellisna, kun vielä on ystävä, joka ei petä. Suomen kansa on kenties
menestyksen päivinä unhottanut sen, joka johtaa kansojen kohtaloita,
mutta Jumalaansa se ei ole hyljännyt ja surussaan se hänen puoleensa
kääntyi. Koko maassa pidettiin surujumalanpalveluksia ja rukouksia.
Isku oli tullut iskun päälle uudella viikolla, — ensimmäisellä viikolla
julistuskirjan jälkeen:
— Senaatin hallitsijalle tekemä ehdotus julistuskirjan johdosta oli
hyljätty.
— Maamarsalkka ja puhemiehet olivat saaneet käskyn palata kotiinsa
hoitamaan toimiaan.
— Prokuraattori oli turhaan pyrkinyt audienssiin. —
Jokainen näistä iskuista oli kyllin typerryttävä, joten ei niitä
pikkupistoksia tunnettukaan, joita eräät venäläiset lehdet pilkaten
ja ivaten meihin tähtäsivät. Huhut uusista julistuksista, jotka
olivat tarkoitetut suoranaisesti kumoamaan meidän voimassaolevat
laitoksemme, jännittivät mieltä vielä entistäkin enemmän.
Huhuttiin, että valtiopäivät tarpeettomina keskeytettäisiin, koska
muka asevelvollisuuslakiehdotus julistuskirjan mukaisesti tulisi
hallinnollisesti käsiteltäväksi. Venäjän raha-asiain ministerin
kerrottiin huostaansa ottavan Suomen valtiovarat ja velat ja
kreikkalaisen kirkon tulevan Suomen valtiokirkoksi. Ihmekö, jos mielet
kiihoittuivat ja jos rukouksessa yhdyttiin.
Ja yhtä totta kuin on, että hätä taivuttaa, yhtä varmasti rukouksen
voima toteutuu. Putosi kuin paino rinnalta. Voitiinhan edes ryhtyä
ajattelemaan: mitä on tehtävä? Eihän kaikkea pelastuksen toivoa toki
ole menetetty.
Toivo hiipi silloin mieliin. Kävi kuin kuiske miehestä mieheen: meidän
täytyy nousta toimimaan.
Kuka tämän toivon kipinän sytytti? Sitä ei kenkään tiedä. Sitä, joka
sytyttäjää hakee, käske tutkimaan, mikä honka peninkulmaisessa metsässä
ensinnä rupesi suhisemaan jonakin iltana, jolloin yön henget hiljaa
kävivät huokumaan päivän laskettua. Käske hänen hakea sitä lainetta,
joka ennen muita verkkojaan ja siskojaan rupesi vaahtoamaan, kun
vihuri puhalsi. — Mutta maan sydämmessä, pääkaupungissa, syttyi liekki
ja sieltä palo levisi. Se seurasi rautatiejunain jälkiä kunnes nämä
päättyivät lumiseen luontoon, pohjoisnavan läheisyyteen. Ja suksilla
vietiin toivo vielä pohjoisemmas. Jäälaiva vei sen Ahvenanmaan
luotoihin ja herätteli valppaita mieliä sen sadoilla saarilla.
Kaupunkeihin ja kyliin, jokaisen syvimmänkin sydänmaan mökkiin,
jokaiseen rannikon ja saariston tölliin, tunkeutui toivon ääni.
Jo sunnuntaina maalisk. 5 p:nä, 2 viikkoa senjälkeen kuin julistuskirja
oli maan virallisissa lehdissä ollut luettavana, keräyttiin yksiin
aikoihin maan kaikissa kunnissa neuvottelemaan, mitä olisi tehtävä.
Ja kun sana lausuttiin: hallitsijalle annettava _joukkoanomus_, jonka
_suuri lähetystö_ perille veisi, — kuinka mieltä tyydyttävältä se toki
tuntuikaan, kun päästäisiin osallisiksi tällaiseen toimenpiteeseen,
joskaan ei muuten, niin ainakin piirtämällä nimi adressin alle, siis
mieskohtaisesti lausumaan mielipiteensä.
Siten koottiin muutamissa päivissä yli puolen miljoonaa nimiä ja
kuntain edustajat rupesivat kallisarvoisine papereineen virtaamaan
pääkaupunkiin.