Perjantaiaamuna maaliskuun 17 p:nä ei liene ollut yhtään
pääkaupunkilaista, joka ei olisi tiennyt, että kansaamme vastaan
oli tapahtunut yksi niitä suurimpia vääryyksiä, joita uudemman ajan
historia tuntee. Mutta Tammisaaren pienessä kaupungissa kävivät
ihmiset vielä lauvantai-iltana levolle, tietämättä muuta, kuin että
epämääräiset huhut, jotka postin saapumisesta, k:lo 5:stä asti, olivat
olleet liikkeellä, olivat antaneet aihetta vakaviin keskusteluihin
yksityispiireissä taikka Palokunnan talon perheklubin pienissä
seuroissa. Kirjapainossa vain oli tänä iltana vastoin tavallisuutta
kiire. Myöhään saapunut sähkösanoma oli tuonut sinne julistuskirjan
ja sitä nyt parhaallaan ladottiin, jotta se sunnuntaiaamuna ennen
kirkonaikaa saataisiin jaetuksi. Varhain sunnuntaiaamuna saavuin
parturiin. Ken vähänkään lie jossakin maaseutukaupungissa oleskellut,
hän tietää, mikä merkitys siellä on parturintuvalla. Se on ikäänkuin
jokin jokaisen yhteinen tyyssija, jossa kävijät kaikki tuntevat
toisensa ja jotka parturi tarkoin tuntee. Hän on luonnollisesti
puheenjohtaja kaikissa siellä tapahtuvissa keskusteluissa. Ja
veitsi kädessään osaa hän taitavasti johtaa keskustelun eri
puolueharrastusten, uskonnollisten ja yhteiskunnallisten mielipiteiden
y.m. salakarien lomitse.
Vaan tänä sunnuntaiaamuna oli tavattoman hiljaista parturintuvassa.
Joko oli keskusteltu kylliksi ilmoista ja halonhinnoista? Eikö vielä
oltu kajottu noihin tavallisiin huhuihin ja kuulopuheisiin?
«No, nythän se on saapunut«, virkkoi parturi ja kohotti veitsen
henkikirjurin pyöreältä kuvalta. Hän viittasi lasiarkkua kohden, jossa
olivat henkselit ja kravatit, ja lisäsi kokeneen valtiomiehen äänellä:
«Kunhan siitä nyt kaikki parantuisi.«
Rakennusmestari, joka, istui nojatuolissa, ojensi minulle paperin;
konsuli, joka seisoi uuniin nojautuneena, katseli salaperäisesti
kattoon päin ja maalari, joka istui tuolilla lähinnä ovea, otti
huoahtaen esille uuden paperossin. Otin paperin, tuijotin siihen, —
siinä oli nyt se, mikä meiltä riistettiin, ja mitä annettiin sijaan!
Nyt oli suru meillekin ehtinyt; huhut ja arvaamiset olivat lakanneet.
Mutta tuolla vanhassa, kunnianarvoisessa kirkossa, joka niin usein
viime vuosina oli ollut melkein tyhjänä, kun seurakuntalaiset olivat
uusia opettajia ruvenneet kuuntelemaan, siellä ei ollut tänään yhtään
paikkaa vapaana. Ja niin oudosti se puhui tänään pastori, — ei yskineet
ihmiset, vaan naiset itkivät. Niin kummalliselta kajahti tuo vanha
virsi Kustaa Aadolfin ajoilta; siinä lauloivat surun ja epätoivon äänet
luottamuksen ja toivon sanoja ja niitä säestivät urkujen säveleet kuin
vaahtoisat meren laineet, jotka armotta runnistavat kaikki alleen.
Ulkona riehui myrsky ja kiskoi vanhoista tammista viimeisiä kuivaneita
lehtiä, kesäisen lehtipuvun viimeisiä jätteitä.
Miksi se pappi näytti sekaantuvan esivallan puolesta rukousta
lukiessaan, — olihan sillä käsikirja edessään?
«Hän itkee«, sanoi Stenholmin vaimo, joka istui vieressäni penkissä,
miehelleen ja kehitti auki nenäliinan, joka oli virsikirjan vieressä
hänen sylissään.
Ei kukaan tänään arvostellut saarnaa, kun kirkosta ulos tultiin. Hiljaa
vain puristettiin tuttavien käsiä ja kiirehdittiin alakuloisina kotiin.
Mutta _yksi_ tyytyväinen oli kumminkin kaupungissa. Se oli herra
Pestrikoff, tuo varakas venäläinen kauppias, jolla oli puotinsa
kalasatamassa. Hän, joka vielä muutamia vuosia sitten hiiviskeli
yltympäri saaristossa suuri, ruskea nahkakontti seljässään. Silloin
tiettiin, että nimismies häntä ajoi takaa, koska hän kävi luvatonta
kauppaa, ja sen vuoksi häntä pidettiin melkein muinaisaikaisena
salakuljettajana sankarina ja siksi hänet hiljaa saatettiin saaresta
saareen. Nyt oli hän luopunut tuosta kiertelevästä, tuottavasta, mutta
vaarallisesta ammatistaan, ostanut talon ja rauhassa asettunut omasta
«lafkasta« myömään. Valkosen-punasen-sinerväksi maalatulla kyltillä
luettiin: Siirtomaatavarankauppa J.F. Pestrikoff, vaikka kaupungin
palvelustytöt sanoivat lyhyemmin ja yksinkertaisemmin tekevänsä
ostoksensa «venäläiseltä«. Mutta venäläinen oli kohtelias kaikille ja
vanhan tuttavuuden vuoksi möi hän tavaroita velaksi koko saaristoon,
jota hän nyt hymyillen piteli lihavissa, pehmeissä käsissään.
Kun Stenholm vaimoineen kirkon jälkeen sisän kautta saapui puotiin
ostamaan naulan kahvia ja sokuria, taputti hän heitä tyytyväisesti
olalle:
«Nyt kaikki juva, nyt kaikki venäläisiä tulevat. Olkaa hyvät, istua.
Saisko olla sikaari, ja rouva yksi lasi viiniä. Nyt veljet ollaah
kaikki.«
Seinätyksin myymälään on kaupungin sähkölennätinkonttori. Siellä takoi
kone hermostuneesti. Sinne saapui viestejä, miten pääkaupungissa
julkiset huvit peruutetaan, kuinka myymälät puetaan valkoisiin ja
mustiin, kuinka ihmiset pukeutuvat surupukuun kuin äitinsä kuoltua, —
saapui sanomia, että Suomella oli yleinen maansuru.