Hämärä oli peittänyt ne metsäiset seudut, joiden lävitse
Hangon—Hyvinkään rata kulkee, ja junanvaunun kaksinkertaisten,
huurteisten ikkunain kautta oli se uuvuttavasti vaikuttanut
vaunuissaolijoihin. Junassa oli kuuma ja vaipuneena raanuani
vastaan uinailin minä muistellen viimeisten päiväin tapahtumia.
Mutta hereilläni olin; sen vaikutti koko se into ja salaperäisyys,
joka mieleni täytti. Verkossa olevassa kapsäkissäni oli hyvässä
tallessa vanhaan nahkasalkkuun kätkettynä mustain vaatteiden lomassa
viime päiväin toimien tulos. Luin ajatuksissani sivu sivulta
uudelleen nuo yhdeksänsataa nimeä. Kuinka liikuttavia olivatkaan
nuo musteella töhrityt lehdet, kuinka vakavia. Ja niin omituinen
oli niiden kokoonpano. Syntyperä ja arvo, yhteiskunnallinen asema
ja elämänsuhteet, kaikki olivat niissä tasoitettuina. Kivityömiehen
nimikirjoitus oli kaupunginkamreerin nimen vieressä, valtioneuvoksen
leskirouvan nimi torikaupustelijattaren nimen vieressä. Pitkät rivit
oli siellä työmiesten ja työnaisten nimiä, korkeilla, kankeilla
kirjaimilla kirjoitettuina sadoissa muunnoksissa, mutta kaikissa
oli raskaiden käsien kömpelöitä piiruja, käsien, jotka taitavammin
käyttävät kirvestä ja vasaraa kuin kevyttä kynää. Siinä oli nimiä,
joista käsialan tutkija arvaileisi luonteiden tulisuutta taikka tuimia
intohimoja, mutta jotka eivät todellisuudessa todistaneet muuta,
kuin ruumiillisen työntekijän itsetiedotonta ylpeyttä ja aateliutta.
Tapasihan siellä täällä joukossa jonkun herrasnimenkin ja kauniilta
näytti, kun konsulinrouva taikka lehtoorska taikka tohtorinna olivat
nimensä perään piirtäneet yksinkertaisesti «vaimo«. Liikuttavaa oli
lukea yhtenä arvonimenä «neljän pojan äiti« taikka toisena «Suomen
tytär«.
Ajatukseni hivelivät hellästi noita papereita, jotka todistivat kansan
syvää uskoa hallitsijan jaloon sydämmeen. Tällaisten lapsellisesti
pyytäväin sanojen pitäisi toki vaikuttaa. Mielikuvituksessani ehdin
jo Talvipalatsin vastaanottohuoneeseen, kun vaunu äkkiä nykähtäen
ilmajarrun vaikutuksesta pysähtyi jollekin asemalle.
Uusi matkustaja tuli vaunuun ja asettui minua vastapäiselle penkille.
Laihat kasvot, kalpea iho ja suuret, tuuheat kulmakarvat tekivät hänen
miltei synkän näköiseksi, vaan kun näki hänen ystävälliset silmänsä,
niin tuo vaikutus kohta katosi. Hän oli puettu suureen matkaturkkiin,
korkeaan karvalakkiin ja päällyskenkiin. Ulkonäöstä päättäen oli hän
varmaankin hyvinvoipa tilanomistaja.
Valtuutettu sekin, arvelin heti; varmaankin yksi noista 500:sta. Mutta
tässä luulossani olin pian pettyvinäni. Mies asetti kapsäkin viereensä
penkille ja alottaakseni keskustelun päätin sovittaa hänen kapsäkilleen
tilaa omani viereen verkkoon.
«Jos herra edemmäs matkustaa, niin on mukava nostaa kapsäkki tuohon.«
«Kiitos, ei tarvitse, ajan vain ensi asemalle«, virkkoi hän
suomalaisella murteella.
«Vai niin, minä luulin että Helsinkiin.«
Keskustelu oli hyvällä alulla. Puhuimme paljosta lumesta, rannikkoradan
suunnasta ja olimme juuri ehtineet ylimääräisiin valtiopäiviin, kun
junan pysähtyminen keskeytti keskustelun. Valmistausin hänelle hyvästit
heittämään, vaan matkatoverini ei tehnytkään lähtöä.
«Eikö herra aikonut jäädä tähän?« kysäsin.
«En, vasta Hyvinkäälle.«
Kun vielä oli tunnin matka sinne, oli meillä hyvin aikaa jatkaa
keskusteluamme ylimääräisistä valtiopäivistä. Herra Pakalén - se oli
matkatoverini nimi — arveli, ettei mitään myönnytyksiä olisi tehtävä.
«Jos kerran sormen päästää, niin kyllä menee koko käsi«, päätteli hän.
Olin samaa mieltä, vaan huomautin kumminkin:
«Koko käsi se voi mennä sittenkin, kun nyt säädyt ovat julistuskirjan
kautta menettäneet päätöksenteko-oikeutensa.«
«Niin, no julistuskirja, se voi vielä tulla peruutetuksi, sitävartenhan
tässä —« hän katkasi puheensa ja lisäsi tuokion kuluttua: «sehän ei ole
laillista tietä syntynytkään.«
Aika kului keskusteltaessa nopeasti ja ennenkuin aavistimmekaan huusi
junan kuljettaja: «Junanmuutto Hyvinkäällä«. Ja kohta rupesivat
vekselilyhdyt aseman läheisyydessä välähtelemään kuin tuliviivat
vaununikkunain ohi. Lausuin herra Pakalénille jäähyväiset ja
kiitokset matkatoveruudesta ja väkijoukon keskessä jouduimme erilleen
toisistamme, kun kaikki kiirehtivät valoisaan ravintolahuoneeseen.
Täällä toki saanen tavata jonkun valtuutetun, arvelin, ja istahdin
teelasin ääreen erääseen nurkkaan asetettuani kallisarvoisen kapsäkkini
pöydän alle. Ja niinpä sainkin. Matkustajajoukossa olin huomaavinani
ainakin puolen tusinaa vastaisia tovereitani suuressa lähetystössä.
Tunsin heidät kirkkoturkeista, juhlallisista kasvojenpiirteistä,
siitä erityisestä huolesta, jolla matkalaukkujaan vaalivat ja heidän
haluttomuudestaan seurustella muiden arkimatkustajain kanssa. Turhaan
koetin, matkaa jatkettaessa, päästä istumaan noiden uskomaini
valtuutettujen viereen. Juna, Pietarista tuleva vakinainen postijuna,
oli täpösentäysi ja lähti jo liikkeelle, ennenkuin ehdin löytää paikan
itselleni ja laukulleni. Kauan etsittyäni tapasin vihdoin paikan erään
siististi puetun talonpoikaisen miehen vieressä, joka ystävällisesti
minut rinnalleen kutsui, kun etsiskellen vaunun läpi kävelin. Olin
tunnustelevinani noita sileiksi ajettuja, iloisia kasvoja, noita
kirkkaita silmiä ja tuota talonpoikaismiehelle omituista, varmaa
käytöstä. Mutta turhaan pinnistin muistoani ja olin jo varma, että olin
sittenkin erehtynyt, kun mies kummikseni puhutteli minua:
«Ettekö ole herra N.?«
«Olen, ja olin tunnustelevinani teitä —«
«Ruotsinpyhtäältä olen, Mickels, — vuonna — 85 pääsiäisen aikaan
tavattiin siellä.«
Niin olikin. Nyt muistin tuon hauskan, arvossapidetyn isännän,
jonka talo oli kansakoulun vieressä, missä olin käynyt. Meillä oli
paljo puheenaihetta. Pitäjässä oli uusi sekä pappi että kirkko ja
ruukinhoitajakin oli uusi. Kaikki oli muuttunut, kaikki. Ja samassa
oltiin kiinni politiikassa. Johdin keskustelun siihen suureen
liikkeeseen, joka täytti maamme kaikki kulmat, joukkoanomukseen, enkä
juuri ihmetellytkään, kun vanha tuttavani aivan avomielisesti selitti:
«Minä olen Ruotsinpyhtään edustaja ja meiltä on kokoontunut lähes tuhat
nimeä.«
«Ja minä olen Tammisaarelaisten valtuuttama.«
Tosin täytyi meidän puolittain huutaen keskustella, kuin olimme osuneet
istumaan juuri vaununakselin yläpuolelle, jonka tärinä vaimensi
äänen, mutta emme siltä olleet luulleet, että joku syrjäinen olisi
puheemme kuullut, kun katveesta, vaunun viereisestä osastosta, pitkä
turkkipäällinen mies nousi ja virkkoi:
«Olin Korven ja Hyvinkään välillä jo kertomassa, että Pusulalaiset ovat
minut julistuskirjan johdosta liikkeelle lähettäneet. Ja koska herrat
kuuluvat samoissa asioissa kulkevan —«
«Niin ei tarvitse arastella puhuessaan«, jatkoin minä, esitellen:
«Tilanomistaja Pakalén ja kunnallislautakunnan esimies Mickels.«
Vilkkaasti keskusteltaessa oloista ja mielialoista meidän kunkin
kotipuolessa lensi aika nopeasti vieriessämme pääkaupunkia kohden.
Siellä erottiin asemalla sydämmellisesti kättä puristaen ja me lähdimme
kukin kortteeripaikkaamme.
Vieraanvaraisuudella, joka olisi harvinainen sellaisessakin
yhteiskunnassa, jossa liike ei ole aivan vilkas eikä ahtaasti asuta,
oli Helsinki avannut kotinsa noille 500:lle maalaisserkulle. Ja jo tänä
yönä tehtiin monelle maalaisukolle vuoteet kaksinkertaisilla lakanoilla
ja vieteripolstereilla, taikka sohvalle perheenisännän huoneeseen.
Minullekin oli varattu aivan vieraaseen perheeseen kortteeri, vaan
kun kello jo oli lähes 11 enkä näin myöhään olisi tahtonut ajaa ylös
isäntäväkeäni, suuntasin kulkuni vanhaan, tuttuun, aseman vieressä
olevaan majapaikkaani, jolla niin kauan taaksepäin kuin vain muistan,
on ollut nimenä «Uusi hotelli«.
Siellä «Neiti« kertoi, että kaikki huoneet olivat sunnuntaiksi tilatut,
koska «niin paljo väkeä silloin tulee kaupunkiin«, vaan siihen asti
sain hotellissa asua.
Tämä soveltui mainiosti, ja heti kun palvelija oli nostanut sisään
kampsuni ja vuoteeni oli tehty, saatoin rauhassa ruveta suunnittelemaan
seuraavan päivän ohjelmaa.
V. VIERASVARAINEN ISÄNTÄVÄKI. MITEN ADRESSIN ALLEKIRJOITUKSET
EDUSTAJILTA KOOTTIIN.
Kuntain edustajia oli kutsuttu viimeistään maaliskuun 13:ksi päiväksi
saapumaan Helsinkiin. Mutta ken vaan lie vähänkään aikaa asunut
pääkaupungissa, hän huomasi kyllä jo maalisk. 11 p:nä aamulla, että
harvinaisen paljon vieraita oli sinne saapunut. Ei voinut olla
huomaamatta näitä juhlapukuisia maalaisia, joiden tyyneesti miettivät
kasvot niin selvästi saattoi erottaa vilkkaista ja kiirehtivistä
pääkaupunkilaisista lauvantai-aamuna.
Tehtyäni pari kierrosta Esplanaadinkadulla ja katseltuani sitten
hetkisen Aleksanterinpatsaalla olevia kukkasia, soitin k:lo 9 tienoissa
tilanomistaja H:n ovella Fabianinkatu 22, jonne minut oli opastettu,
saadakseni lähempiä tietoja lähetystöstä.
Pelkoni, että olisin häirinnyt isäntäväkeni yörauhan, jos edellisenä
iltana olisin sinne tullut, osottautui perättömäksi. Vanhanpuoleinen,
surupukuinen nainen otti minut vastaan ja virkkoi: «Kas, siinä taitaa
olla vieraamme, mutta miksi ette tulleet eilen illalla? Poikani,
maisteri, kävi viimeisellä yöjunalla, mutta eihän hän olisi teitä
tuntenutkaan —. Hän tulee heti kotiin, — olkaa kuin kotonanne.« — Ilman
tätä kehoitustakin olisin pian koteutunut maisterin vaatimattomaan
työhuoneeseen, joka nyt vieraanvaraisesti minulle annettiin. Kohta
haihtui se varovaisuuskin, joka minussa, samoin kuin herra Pakalén’issa
ja monessa muussa, oli ollut pääkaupunkiin tullessamme: seuraavassa
tuokiossa keskusteltiin täällä jo aivan yhtä avomielisesti kuin
kotoisessa parturituvassa hetken uusimmista tapauksista. Me maalaiset
olimme luulleet, että täällä pääkaupungissa tunnettiin kaikki, mikä
kulissien takanakin tapahtui tässä suuressa murhenäytelmässä. Mutta
pian huomasin, että täällä vallitsi sama levottomuus ja huoli ja sama
epätietoisuuden tukaluuskin; samat arvaamiset ja huhut täyttivät
täälläkin ilman. Mutta me olimme toki olleet vapaat niistä seikoista,
jotka täällä pakottivat varomaan kaikkia kuuntelijoita, joiden
sanottiin vilisevän pääkaupungissa, — pelko oli usein mielikuvituksen
tuotetta, mutta tuntui siltä sangen tukalalta.
Perheen keskuudessa voitiin kumminkin olla huoleti, niin vakuutettiin
minulle, palvelustyttökin tunsi kaikki asiat ja puoliääneen puhuttiin
ainoastaan siksi, ettei oltu varmoja, kuka asui viereisessä
huoneustossa.
Tuokion kuluttua palasi maisteri. Hän ei ollut mikään tuollainen
hajamielinen, kuihtunut lukukone, jommoiseksi tavallisesti maisterin
arvoisen miehen kuvittelemille, vaan nuori, ruskeakiharainen
ylioppilas, leveäharteinen ja rotevakäsinen. Ulkonäöltään pikemmin
muinaisaikaisen teinin kuin nykyaikaisen tieteilijän muotoinen. Hän
tuntui vielä olevan lämpimissään sen retken jälkeen, jonka hän äsken
oli tehnyt läntiselle Uudellemaalle.
Aamiaispöydässä tutustuin perheen muihin jäseniin: isäntään,
tilanomistajaan, joka oli vilkas, lämminmielinen vanhus, ja neitoseen,
naisylioppilaaseen, jonka mustaa pukua vastaan tuuhea, vaalea letti
kuvastui. Hän oli ilmielävä todistus sen käsityksen perättömyydestä,
että muka korkeampi tieto ja huono tukankasvu kuuluvat yhteen.
Pian oltiin täyttä vauhtia keskusteluissa valtiollisista asioista, ja
kun jo kaikki tuoreimmat asiat olivat loppuunpuhutut, ei sittenkään
ollut helppoa ryhtyä keskustelemaan muista asioista.
Maisteri kertoi työskentelevänsä kemiallisessa opetuslaitoksessa
parastaikaa salpietariliuvoksilla. Mutta salpietarista johduimme kohta
puhumaan ruudista ja räjähtävistä tykinluodeista, joiden käytännöstä
poistamista parhaallaan koossaoleva rauhankonferenssi suositteli. Siitä
tultiin taas sotiin ja sotilasrasituksiin — ja jälleen oltiin keskellä
päivän kysymyksiä.
Koetin vetää keskustelun aina Kaspian merelle saakka ja kerroin
viimekesäisestä olostani siellä. Keskustelu kosketteli tietysti
myöskin suuren valtakunnan epäkohtia, m.m. juoppouttakin. Esimerkkinä,
miten valtion paloviinanpoltto vaikuttaa haitallisesti yleiseen
mielipiteeseen, kerroin eräästä rumasta tavasta, joka aivan yleiseen on
käytännössä Kaspianmeren höyrylaivoissa. Palkanmaksuissa joka toinen
viikko vähentää laivan päällikkö ensiksi ravintoloitsijan tekemän
tilin mukaan joka miehen palkasta sen määrän, minkä hän kuluneina
viikkoina on nauttinut olutta ja viinaa. Merimiesraukka, jolla sen
jälkeen on varsin vähän säästöä jälellä raskaasta työstään, saa nyt
lohdutukseksi ravintolassa lasin viinaa ikäänkuin kaupan päälle. Hänen
pitkä juomatavarain laskunsa pyhitään nyt kuitiksi, mutta ennen illan
kulumista on uusi sivu jo hyvällä alulla, siinä on pitkiä viivoja
merkitsemässä olutpulloja ja lyhyviä osottamassa juotuja viinalaseja.
Olut maksaa 30 kopeekkaa, viina ainoastaan 10; mutta lyhyen viivan
saa helposti pidennetyksi. Ja ravintoloitsijan päätulona on juuri tuo
viivain pitentäminen.
«Helppoa kai olisi nyt julistuskirjan nojalla säätää valtion
paloviinamonopooli meillekin, samanlaiseksi turmioksi kuin se koitui
Itämeren maakunnille«, virkkoi isäntä, — ja taas oltiin päivän
polttavissa kysymyksissä.
Adressin allekirjoitukset olivat minulla mukanani ja aamiaisen jälkeen
seurasi minua maisteri sen henkilön luo, joka otti paperit vastaan.
Tietysti oli Helsingissä koko suuri määrä ihmisiä adressin vuoksi
toimessa, suuren lähetystön johto kysyikin paljo puuhia. Päivät ja yöt
siellä työtä tehtiin, ei ajateltu palkintoa eikä kiitosta. Lähetystön
jäseniä sittemmin kiitettiin ja heille vietettiin juhlia, heidän
valokuvansa koottiin, jotta vastaisille polville voitaisiin näyttää
ne miehet, jotka kansan valtuuttamina pyrkivät hallituksen puheille.
Lyötiin muistoraha kertomaan lapsille ja lastenlapsille, miten isä tai
isoisä kävi kuninkaissa. Mutta kuka on niitä ajatellut, jotka työn
helteen kantoivat?
Harvoja näitä uutteroita työmuurahaisia opimme edes nimeltä tuntemaan
ja nekin nimet unohtuvat pian. Mutta myöhään jos koskaan unhottanevat
lähetystön jäsenet heidän uhraavan työnsä lähetystön aikaansaamiseksi
ja järjestämiseksi, heidän joka tilaisuudessa osottamansa avuliaisuuden
ja heidän tuhannet ystävälliset vastauksensa tuhansiin väsyttäviin
kysymyksiin.
Yksi niitä harvoja alkuunpanijoita, joihin minulla oli tilaisuus
lähinnä tutustua, oli tri vapaaherra Albert de la Chapelle, jonka luo
maisterin seurassa mentiin. Moni lähetystön jäsenistä muistanee tämän
ystävällisen miehen, josta eräs toverini lausui: «Näkyy olevan oikein
hieno herra, vaikka nimi tuntuu vähän kiinalaiselta«.
Sittemmin niin suurta huomiota herättäneet maanjakohuhut olivat vähää
ennen ruvenneet leviämään ja minultakin tiedusteltiin, oliko niitä
meidän paikkakunnilla liikkunut. Vilkkaasti ja toimekkaasti oli näet
nyt jo ruvettu ottamaan selkoa tästä salatyöstä, jonka tarkoitus
näkyi olleen jakaa ei maatamme, vaan kansaamme ja heikontaa sitä.
Näin tohtorin luona joukon asiaa koskevia lentokirjasia ja toisia oli
tekeillä. Kun tohtori parin toverin seurassa oli näissä töissä kiinni,
lähdin pois asiani toimitettuani.
Mitään lainvastaista ei suuren lähetystön hankkeissa suinkaan ollut,
vaan syytä oli siltä katsottu olevan siinä suhteessa menetellä
jonkinlaisella varovaisuudella. Hämmästyksekseni kuulin nyt vasta,
että Palokunnantalossa, joka kokonaan oli lähetystön käytettäväksi
luovutettu, oli olemassa kanslia, jonne valtuutettujen tuli jättää
valtakirjansa ja jossa niille kaikki tarpeelliset tiedot annettiin.
Kun paria tuntia myöhemmin saavuin Palokunnantalolle, näinkin siellä
ovelle kirjoitettuna sanan «Kanslia« ja siellä taas tapasin tri de
la Chapellen. Painettuihin pääsykortteihin kirjoitettiin edustajain
nimet ja kotikunta ja ainoastaan tämän kortin avulla päästiin kaikkiin
kokouksiin. Palokunnantalolla tulin esitetyksi muutamille kanslian
henkilöille ja niistä kiintyi huomioni heti kolmeen sisarukseen
Neovius, joka nimi väsymättömästä työstään on kaikkina aikoina
ansaitseva kiitollista mainitsemista.
Ensimmäinen kokous oli määrätty pidettäväksi tiistai-aamuna, mutta
parasta sanottiin olevan kuulustella joka päivä, olisiko mitään
erityistä tapahtunut. Tämän tiedon saatuani menin yksityisiin toimiini.