«Sellaista hallayötä, kuin oli helmikuun 15 päivä,
ei olo Suomen kansa koskaan kokenut.«
Konsuli Wolffin puheesta.
«Vastaiset tapaukset luovat varjon ympärilleen«, sanoo englantilainen
sananlasku. Ja kahdellakin tavalla loi helmik. 15 p:n hallayö taikka
toisin sanoen tuo niin kuuluisa armollinen julistuskirja varjonsa
rauhallisiin maaseutuihimme. Se levisi synkkänä sumuna yli koko maan ja
sen sumun koskesta kuumotti kummituksia. Ei hirmuvallan verenpunertavia
kummituksia, vaan hädän ja surun ja kurjain aikojen hallavankalpeita
kuvia. Eikä ne kuvat huhun siivillä lennellen kertoneet murhista,
väkivallasta eikä maanpakolaisuudesta, vaan nuo surumieliset, synkät
äänet kuiskivat hyytävän usvan keskeltä, että Suomi ei enää jäisi
suomalaiseksi. Mistä lensivät nämä huhut, oliko niissä perää?
Ei kenkään rauhaisella kotikulmallani sitä tiennyt. Kuka ne toi?
Sanomalehdetkö? Kenties oli joku rivien välitse lukenut jotakin
salaperäistä noista usein uudistuvista uutisista: «Lehti on
myöhästynyt painoesteen takia« taikka noista omituisista — — —, jotka
huolellinen painoasiamies usein asetteli pääkirjoituksen keskelle.
Kenties toi meille huhun kunnianarvoinen valtiopäivämiehemme, joka
aina, kun pikimmältään käväsi kotonaan pääkaupungista, näytti yhä
umpimielisemmältä ja yhä kumarammalta. Painoiko häntä ainoastaan
sääli sitä kansamme nuorisoa kohtaan, joka hänen ja muiden
esittämistä järkisyistä huolimatta lähetettäisiin tuon suuren,
vieraan maan harjoituskentille? En tiedä, — vaan kuulin hänen kerran
kotiintullessaan sanovan ijäkkäälle ystävälleen, hänen kättään
puristaessaan: «Terveiset haudasta.«
Haudasta?
Niin, haudasta, johon vapautemme, kansallistuntomme, oikeutemme ja
perityt lakimme olivat määrätyt haudattaviksi ja joka oli auennut.
Juuri tämän auenneen haudan varjot ne hiipivänä ja tukahduttavana utuna
peittivät maamme ja tunkeutuivat jokaisen kotiin, jokaisen mieleen.
Kauan tätä hautaa oli kaivettu, useita vuosia, niin kerrottiin, ja se
oli ollut äänetöntä, salattua työtä. Muutamia vuosia sitten tehtiin
kuukausmäärin yön hiljaisuudessa vaivaloista työtä, kun kaivettiin
tunnelia salahaudaksi erään Pietarin etevimmän kadun alle. Silloin
tahdottiin surmata jalo ruhtinas, joka oli vapauttanut valtakuntansa
maaorjuuden häpeästä ja tahtoi suoda kansalleen vapautta ja valoa. Nyt
tahdottiin tukahduttaa pienen, uuraan ja uskollisen kansan saavuttama
kehitystila. Muutamia vuosia sitten tarvittiin vain kipuna johtolankaa
sytyttämään. Nyt tarvittiin ainoastaan lapion sysäys, jotta pimeä hauta
aukeneisi. Se sysäys oli helmik. 15 p:n julistuskirja ja se suunnattiin
valtiomuotomme kulmakiven alle: _Säätyjen lainlaadintaoikeus_
kumottiin. Silloin lehahti katkera huokaus yli maamme. Huhu oli
puhunut totta. Suomi ei saanut enää olla suomalainen. Silloin tuli
luoksemme surun enkeli, tuli jokaiseen kotiin. Rikkaan luo ja köyhän,
ylhäisen ja alhaisen. Ja surun mukana tuli tuska ja toivottomuus.
Miten? Taipuivatko nuo sitkeät, voimakkaat hongat, jotka olivat itäneet
myrskyssä ja kasvaneet lumessa, jotka syysvihurien vinkuessa olivat
luottamuksella seisseet ja riemuinneet viljelyksen karusta luonnosta
ja kovasta ilmanalasta saavuttamista voitoista, nuoko hongat, jotka
valosina kesäöinä niin viehkeästi olivat huminoineet kaunista Suomen
lauluaan, — — nekö tässä tuulessa taipuivat? — Ei, ne eivät taipuneet
eikä vaikeroineet, — ne ainoastaan nöyrästi ja raskaasti huokasivat,
kun tunsivat maaperän allaan tutajavan.