Kynttelinä pitäisi vihittämän. Kyllähän se jo kestikin se
rakennuspuuha. Ensin käytiin hovirätit ja sinaatit, mutta rakentaa piti
vaan, ei mikään auttanut".
"Mistä syystä siinä riideltiin?"
"Tuo Mahla-ojan patruuna se olisi tahtonut sinne heidän vainiomäelle
sitä rakennettavaksi, ja siitä se riita ensin nousikin. Mitä siitä
sitte lopulta lie riideltykään, en oikein tiedä; mutta entiselle
paikalle kirkko vaan rakennettiin. Hukkaan ne menivät Mahla-ojan
patruunan riitelemiset".
"Varmaan se on uljas kirkko?"
"Kyllähän se näyttää komealta. Kyllä sen huomenna näettekin. Tulette
ajamaan ihan kirkon ohitse. Se näkyy jo tänne kahden virstan päähän,
Matkus-ahteelle. Kyllähän se korea ja komea on, mutta kylläpä
maksaakin".
"Tuleeko kirkko kalliiksikin?"
"Sanotaan nousevan kahteen sataan tuhanteen markkaan. Köyhä pitäjä
tahtoo sen tähden joutua vallan 'pankrottiin'. Vaikka pannaanhan sitä
rahoja hullumpaankin, kuin Jumalan huoneen rakentamiseen. — Tottahan
syötte illallista? Minä panen perunoita kiehumaan ja meillä on nuorta
lihaakin".
"Sitä juuri aioinkin teiltä pyytää".
Puhelias emäntä meni kyökkiin, jättäen oven jälestään puoleksi
auki. Nyt sain tilaisuuden, valkean uunissa leimutessa, katsastaa
huoneen sisustusta. Papereita ei ollut seinillä; nuot mustuneet
hirret, joitten välistä sammalet risaisina riippuivat, antoivat
kolkon näön huoneelle. Peräseinässä oli pieni akkuna, sen alla
maalaamaton pöytä, jossa oli muutamia vanhoja "Hämäläisiä" ynnä
muita kirjoja. Vasemmalla sivuseinällä oli vanha sohva, sen kohdalla
seinällä kuvapapereita, joista erään päällä riippui virkatulla
ymmyrkäisellä, mustan ja punaisen kirjavalla tyynyllä suuri taskukello.
Seinällä muurin ja sohvan välillä riippui suuri hopeahelainen
piippu. Muuri oli silittämätön ja kivien syrjät vaan epätasaisesti
pistelivät esiin muurin kyljestä. (Pohjois-Hämeessä, jossa kertomus
liikkuu, käytetään paljon kivistä tehtyjä muureja). Toisessa
seinässä oli väliovi kyökkiin, peränurkassa suuri piironki, joka
vanhanaikaisuuteensa katsoen jo aikaa olisi saanut olla kunniasijalla
muinaismuisto-yhdistyksen kokoelmassa. Ovinurkassa oli ihka uusi
maalaamaton vaatekaappi. Olin siis yksinkertaisessa, mutta varsin
ystävällisessä talonpoikaistalossa.
Tuokion kuluttua kuului kyökin ovi käyvän ja minä, ollen siirtänyt
tuolini keskelle permantoa lieskan kuumottamisen tähden, saatoin
avonaisesta väliovesta nähdä pitkävartaloisen hoikan naisen astuvan
kyökkiin. Hänen yllänsä oli harmaa lyhyt palttoo, kirjava omatekoinen
huivi oli lujasti leuan alta solmittu ja sen syrjä oli käännetty
otsalle. Hän lausui hyvän illan, mutta ei sitte enää puhunut kotvaan
aikaan mitään. Seisoi vaan äänettömänä hellan ääressä.
"No, kuinkas teille nyt kuuluu?" sanoi viimein emäntä.
"Aina yhtäläistä vaan. Kiitoksia kysymästä, emäntä hyvä!"
"Ainako Heikki on vaan yhtäläinen".
"Samanlainen vaan. On se viime aikoina sentään toki ollut hiemasen
parempi. Joskus öisin nukkuukin".
"Kuinkas teillä nyt on ollut elämistä näinä aikoina?"
"Eipä liiaksi, emäntä hyvä!"
"Oletteko saaneet edes särvintä piisaamaan asti?"
"Mistäpä se meille tulisi. En voi yksinäni kaikkia ansaita. Leivässäkin
on jo kylliksi tekemistä. Siitä myöten kuin lehmä myytiin, on maitokin
ollut kaikki ihan ostettavana. Mutta mistäpä sitä rahaa kaikkiin saa.
Nyt olen toki sentään voinut vähän ansaitakin. Olen ollut Laurilassa
suota kuokkimassa ja ojia kaivamassa. Vaan tuli taas niin kylmä, ettei
tarkene sielläkään olla. Kuokkia ei enää voi, sillä maa on jäässä. Ojaa
voisi vielä kaivaa, mutta en tarkene. Ojaan laskee vettä ja jalkineeni
ovat kuin seulat; mistäpä ne hyvät tulisi. Kävin viime viikolla
kipeäksi, kun monta päivää tallustelin melkein jäisessä vedessä. —
Jospa teillä, emäntä kulta, olisi vähän maitoa Heikille..."
"Ehtyneetpä ovat meidänkin lehmät, jotta tuskin on maitoa omiksi
tarpeiksikaan", sanoi emäntä ajaen perunoita kiulusta pataan.
"Mutta jos teiltä sentään vähän liikenisi, että vaan hiukkasen
Heikille..."
"Ja meillä on täällä yövieraskin, sekin tarvitsee maitoa", jatkoi
emäntä.
Vaimo ei puhunut enää mitään. Hän nojasi päänsä matalaa hella-uunin
otsaa vastaan ja sumeilla, surullisilla silmillä katseli kun emäntä
loiri kiulusta viimeisiä perunoita pataan. Minä saatoin kaiken tuon
nähdä avonaisesta ovesta.
"Ei minulla nyt olisi rahaakaan", virkkoi vaimo hetken kuluttua hiljaa
ja verkalleen. "Sitte vasta maksaisin kuin suon-ojista saan... ehkä
viikon päästä..."
Minun huomioni kiintyi tuohon naiseen, enkä tiedä oikein miksi. Hän
näytti niin kärsivältä ja surulliselta, mutta samalla vakaalta ja
tyytyväiseltä. Muutamissa ihmisissä huomaa jo ensi silmäyksellä jotakin
puoleensa vetävää, jotakin sointoisuutta itsensä kanssa, tai ikäänkuin
vanhaa hämärää tuttavuutta. Minä astuin kyökkiin. Emäntä katsoi
minuun pitkään, mutta käski sitte istumaan pöydän päässä olevalle
tuolille. Vaimokin katsahti minuun, käänsi sitte päänsä pois ja katseli
perunapataan, miten se vähitellen laidoilta alkoi vaahdota ja kiehua.
Sitte emäntä poistui ja vaimo ja minä jäimme kahden huoneesen.
"Olettekos te tämän talon väkeä?" kysyin puheen aluksi, enkä ollut
tietävinänikään, että jo olin kuullut hänen keskusteluansa emännän
kanssa.
Vaimo näytti ensin kuin jos ei hän olisi kuullut kysymystäni. Hän
katseli jonkun silmänräpäyksen syvästi pataan, käänsi sitte päänsä
minuun päin ja vastasi:
"En minä ole tästä talosta enkä tästä kylästäkään. Tuolla metsän
syrjässä (hän viittasi kädellään) on meidän huone. Se on Mahla-ojan
maata, joka kuuluu Tapalan kylään".
"Vai niin. Luulin kuulleeni tuosta oven raosta, että miehenne on kipeä?"
"Kipeähän se on ollut, kovin kipeä".
"Onko hän jo kauankin sairastanut?"
"Kauanhan se on jo kipeänä ollut. Laurin päivänä tuli yksitoista
vuotta".
"Taivaan nimessä!" huudahdin minä". Mitä tautia hänessä on?"
"Eihän sitä tautia oikein tiedä, tiennevätkö tohtoritkaan. Sisuksia
niin kovin aina polttaa".
"Onko hän jalkeella, vaiko vallan sängyssä".
"Aivan vuoteen omana".
"Maannut koko yksitoista vuotta?!"
"Kyllähän hän ensi alusta koki pystyssäkin vähän pysyä, mutta ei nyt
enää kaukaan aikaan ole vuoteelta liikkunut. Heikki raukka! Hän kärsii
niin paljon!..."
"Onko teillä lapsia?"
"On kolme, kaksi poikaa ja tyttö".
"No kukas perhettä elättää, kun mies kipeänä on?"
"Minähän sitä olen kokenut elättää. Tukalaahan se on, kun olen itsekin
niin kivulloinen. Mutta minkäs sille tekee. Täytyy koettaa minkä voipi.
Menisihän se muuten sentään, mutta Heikki raukka on yhä niin kovin
kipeä ja saa kärsiä niin paljon kipua ja puutetta".
Samassa astui emäntä sisään lypsinkiulu kädessä, jossa oli maitoa.
"On tässä pisarainen maitoa Heikille. Kaada tuosta pullosi täyteen",
sanoi hän.
"Kiitoksia paljon, emäntä hyvä! Jumala teille palkitkoon hyvyytenne!
Kyllä minä tuon makson jahka saan suon-ojista".
"Ei se tarvitse maksaa!"
"Herra maksakoon hyvyytenne!" Kiitollisuuden kyynel kiilsi vaimon
silmäripseissä.
"Jahka Nyyrikki poikii, niin saat enemmänkin", lausui emäntä.
"Jumala siunatkoon teitä, emäntä hyvä! Ilman teitä olisimme jo aikaa
olleet hukassa".
Hän otti liinaan kiedotun pullonsa, jonka tullessaan oli laskenut
ovenpielessä olevalle tuolille, avasi liinan ja kaatoi emännän kiulusta
pullonsa täyteen. Sitte kietoi hän sen jälleen liinaan.
"Kiitoksia paljon, emäntä hyvä! Hyvästi vaan! Minä menen taas sinne
kotiinkin katsomaan".
Hän kumarsi syvään ja meni.
"Kyllä se on surkeata se niittenkin elämä. Vallan kummia se sairaus
tekee köyhässä perheessä", sanoi emäntä korjaten puuta hellan alle.
"Paljonpa taitaa olla vaimoraukalla puuhaa yksin perheen kanssa".
"On kyllä. Kaikki kovalla leivästä alkaen. Anni raukka! Kyllä hän on
paljon kärsinyt elämässään. Mutta niinhän sitä Herran käsi meitä usein
luoksensa etsii tautien ja koettelemusten kautta. Kovaa on kokenut Anni
parka, ei muuten saata sanoa".
"Ovatko he muuten siivoja ihmisiä?"
"Ihan siivoja ja hyviä ihmisiä. Ei ole Heikkikään aikoinaan ollut
juomari tai muu irstailija. Anni on taas ihmisten parhaita. Kuinka se
kova onni on sitte heitä niin etsinyt. Muutamat luulevat, että se on
isän kirous, joka näin raskaana Annia painaa".
"Vai niin. Mitäs hän on sitte niin raskaasti rikkonut isäänsä vastaan?"
"Niin, rikoshan se kai oli Annin yksipäisyys. Sanottiin isän kironneen
Annia, ettei onnea elämässä hänellä pitänyt oleman. Kuinkahan sitte
oikein ollee".
Oikeinpa minussa heräsi uteliaisuus tietämään tuon perheen historiaa,
joka näytti niin oikulliselta ja salaperäiseltä. En kuitenkaan
siitä emännälle mitään virkkanut. Olin mielestäni liian vähän tuttu
talossa sitä tekemään, jos kohtakin minulle osoitettiin harvinaista
avosydämisyyttä ja ystävyyttä. Astuin jälleen toiseen huoneesen,
kaivoin päällystakkini taskusta esille erään kirjan ja istuin tuolille
uunin loisteesen, joka jo alkoikin olla hiilillä, sitä lukemaan. Kirja
oli tunnetun kirjailijamme Samuli S:n "Novelleja". Aloin lukea sen
viimeistä, erittäin mehukasta ja sievää kappaletta: "Halla-yönä".
Vaan kummallista se oli: ajatukseni eivät ensinkään tahtoneet seurata
lukuani. Keskellä "Torisevan" usmaisia kallioita pyöri tuo äskeinen
vaimo vaan silmissäni. Tuo hänen katseensa, miten rukoileva se oli,
ja hänen äänensä se oli niin surullinen ja nöyrä. "Heikki raukka! Hän
kärsii niin paljon". Niinhän hän sanoi. Eipä hän ollenkaan sanonut,
mitä hän itse kärsii, rypöessään päivät päätään suon-ojalla jäisessä
vedessä, ansaitaksensa elatusta lapsilleen ja sairaalle miehellensä.
Niin, eipä hän siitä puhunut mitään. Ja mitä muuta hän vielä kärsii...
Tuo kaikki tuntui niin omituiselta.
Minä sukelsin taas "Halla-yöhön" ja koetin pysytellä aineessani.
Kotvan aikaa luinkin tuota raitista kertomusta oikein nautinnolla.
Mutta älähän silpaise! Aatteeni taas hajosivat, pyörivät siellä täällä
hajanaisina ja viimein jälleen pysähtyivät tuohon vaimoon... "Se on
isän kirous, joka näin raskaana Annia painaa"... "Isä kirosi, ettei
onnea elämässä hänellä pitänyt oleman..." Käteni, missä kirja oli,
vaipui polvelleni. Päänikin painui käteni nojaan ja minä mietin. Kumma
historia!
Emäntä astui sisään tuoden ruokia ja herätti minut. Aloin taas lukea.
Kertomus olikin jo aivan lopulla. Uunikin oli jo vallan hiilillä,
jotta sen loisteessa tuskin näki lukea. Emäntä kävi edestakaisin,
kantaen ruokia pöydälle. Viimeksi toi hän paksun keltaisen kynttilän,
pisti sen lakkiseen kynttiläjalkaan, joka oli akkunalla, ja sytytti
siihen valkean, nosti tuolin pöydän viereen ja käski minun ruveta
illalliselle. Sitte alkoi hän laittaa vuodetta. Minä istuin syömään, —
ja kelpasipa minulle tuore liha ja perunat. Hetkinen oltiin ihan vaiti.
Minä syödä hulmusin kuin nälkäinen matkamies ainakin ja emäntä teki
vuodetta.
"Varmaankin olette nähnyt ja kuullut tuon kova-onnisen perheen
historian alusta alkaen?" sanoin minä viimein.
"Olen kyllä ma sen kaikki tyyni kuullut ja nähnyt".
"Olisinpa utelias tietämään sitä. Se näyttää niin salaperäiseltä.
Ettehän pitäne matkustajaa liian rohkeana, jos pyytäisin teitä
kertomaan, miten tuo kaikki on tapahtunut?"
"Kyllähän ma saan sen puhuakin. Eihän se heidänkään elämäkertansa ole
juuri tavallinen. Korkealta se on Anni laskenut köyhyyteensä. Useat
sitä sitte pilkkaavatkin, että Anni on kaiken ikänsä 'laskiaista'
viettänyt ja alamäkeä luikunut, vaikk'ei se ole mikään pilkan asia".
Emäntä levitti nyt peiton vuoteelle, korjasi vielä pari kertaa tyynyä,
joka oli hänen mielestään muka huonossa asennossa, seisattui sitte
väli-oven kynnykselle ja, nojaten olkapäänsä oven pieltä vasten, kertoi
seuraavalla tavalla:
"Annin koto oli kovin uljas ja loistava. Maan kuuluisa oli Paltamon
rustholli naapuripitäjäässä rikkautensa, mahtavuutensa ja jos jonkin
tähden. Kaksi tyttöä oli talossa, kauniita ja vereviä neitosia kuin
ruusun kukkaset, eikä muita lapsia ollenkaan. Anni oli nuorempi. Kyllä
ma hyvin vielä muistan sen ajan, kun uljailla hevosilla ja keinuvilla
kääseillä ajoivat kirkon mäelle Paltamolaiset kuin Jumalan ilma, jotta
pölysi santainen tie, ja syrjään saivat silloin huonommat väistyä. Ja
katselipa sitte Paltamolaisia kirkon mäellä. Isäntä oli niin verassa,
että läikkyi, ja ettäkö tervehtänyt olisi naapuria. Muutamille
paremmille vaan ylenkatseellisesti nyykäytti kylmän tervehdyksen.
Kirkkoon ukko vaan halki kirkkokansan astui ja yhtäpäätä sakastiin.
Entäs emäntä. Sehän oli silkissä ja vihtoriinissa kuin itse pappilan
rouva. Tuonne hän aina meni kirkkopihaan pruustinna-vainajan haudalle.
Siellä sitte itkeä tihisi ystäväänsä pruustinnaa. Jospa sitte joku
huonompi ihminen olisi hänen kanssansa puhetta tehnyt, niin tämä
kohta sanoi: 'ei edes ystäviänsä saa rauhassa surra'. Niinkuin muka
olisi kaikki surusta ollut tuo itku. Mitähän lie ollut. Ja kyllähän
ne tytötkin ylpeitä olivat. Eipä ne paljon muiden tyttöjen kanssa
sananvaihtoon kirkon mäellä taipuneet. Vanhemman tytöistä sitte nai
Olkkolan rusthollin poika T—n pitäjäästä, ja hän joutuikin hyviin
naimisiin. Nuoremmallakin kyllä kävi sulhasia, mutta eipä se niistä
kenestäkään tykännyt. Sattuihan sitte eräänä vuonna rengiksi Paltamoon
Mäkelän Heikki täältä meidän kylästä, naapurin torpan poika, kaunis
ja pulska mies kuin kevät-päivä. Annipas rupesikin nyt pitämään
Heikistä. Eihän sitä Heikki ensin rohjennut puhua Annille koskaan
paljo mitään, loihan vaan silmänsä alas Annin edessä ja punehtui kuin
pieni lapsi. Kyllähän se piti Heikkikin Annista, vaikk'ei rohjennut
sitä mitenkään käytöksellään osoittaa. Mutta kun Anni antoi oikein
selviä viittauksia, niin alkoihan se Heikkikin vähitellen tulla
vähän rohkeammaksi. Ja sitte kerran kun isäntä pani Heikin soutamaan
Annia kotiin heinäniityltä, ratkesikin nuorten sydämet pitkällisistä
hauteistaan, lupasivat sydämensä toisilleen ja tekivät liiton keskenään
vallan valmiiksi. Pari vuotta sitte kului, joll’aikaa Heikki ja
Anni olivat kovin onnellisia. He saivat olla toistensa parissa ihan
vapaasti, sillä ei kukaan osannut edes aavistaa tämmöistä. Tuli sitte
Annia kosimaan tuolta kaukaa Jyväskylän takaa erään rikkaan talon
poika. Annin vanhemmat tahtoivat Annia ottamaan sitä miestä. Mutta
eihän Anni mistään huolinut. 'Koettivat sitte väkinäisyydellä saada
tyttöä taipumaan. Vaan silloinpa sanoikin Anni kaikkein kuullen, kenen
oma sydämensä on jo kauan aikaa ollut. Tuostakos vasta Paltamo suuttui,
koetti oikein isän kovuudella tyttöä Heikistä luopumaan, — vaan kaikki
turhaan. Suuttuneena sitte isäntä ajoi Heikin pois ja väkisten koetti
saada Annia häntä unohtamaan. Mutta eihän siitä mitään tullut. Tyttö
alkoi vaan itkeä päiväkaudet ja kuihtua hiljalleen kuin kesän vieno
kukkanen, jonka juuria mato kalvaa. Vielä kerran koetti isä kovuudella
tytön mieltä muuttumaan, vaan yhtä turhaan kuin ennenkin. Silloin avasi
ukko kamarin oven, otti tyttöä kädestä ja talutti hänet ulos, sanoen:
'mene niin pitkältä kuin kestää santaista sarkaa, äläkä koskaan enää
tule silmieni eteen!' Sitte hän vielä sanoi, ettei penniäkään saa
Anni Paltamosta periä, ja kirosi, ettei onnea pidä hänellä elämässä
oleman. Kyllähän se oli hyvin julmasti tehty, sillä olihan Anni sentään
hänen oma lapsensa. Mutta Paltamo on sitä yksipäistä ja itsepintaista
sukujuurta, joka on vallan hullu ylpeydestä. Tehtiin sitte testamentti
Olkkolaiselle — ja niin Anni raukka ei saanut perinnöksi muuta kuin
ne vaatteet, jotka hänen yllänsä olivat. Nyt ei Annia muu auttanut,
vaan piti ruveta piiaksi. Hän tuli tänne meidän pitäjääsen ja rupesi
palvelukseen erääsen taloon tuolla kirkonkylässä. Heikki oli ruvennut,
sitte heti sen jälkeen kuin hän Paltamosta pois joutui, torppariksi
tänne Mahla-ojaan. Hän osti säästämillään rahoilla vanhan tuvan ja teki
siitä kaksi sievää kamaria ja kuokki peltotilkkuja ahoon kamariensa
viereen. Muutaman kuukauden perästä viettivät he häänsä. He olivat niin
onnellisia ja tulivat varsin hyvin toimeen. Anni oli tuolla matalassa
majassa niin iloinen ja onnellinen kuin missä hyvään kartanossa.
Ja niinhän se Anni sanoikin, ettei onni asu yksin loistavissa
kodeissa, tyytyy se matalaankin majaan. Muutaman vuoden kesti tuota
onnellisuutta. Silloinpa kerran tuli onnettomuus Heikille. Puu kaatui
metsässä hänen päällensä ja mursi molemmat jalat ja kolme kylkiluuta
poikki. Monta viikkoa makasi Heikki vuoteen omana, mutta parantui
vihdoin kuitenkin. Mutta seuraavana syksynä sairastui hän uudelleen
kovaan ruumiin polttoon, joka sitte talvella heitti hänet kokonaan
vuoteen omaksi. Siitä asti Heikki ei ole tervettä päivää nähnyt. Väliin
on pystyssä, väliin makuulla. Toisinaan särkee jäseniä, toisinaan
polttaa sisuksia. Tohtorin tykönäkin on käyty monta monituista kertaa,
mutta eipä ne lääkkeet ole mitään auttaneet. Heikki kituu vaan. Alkoi
nyt puutteet vähitellen lähetä heidän kotiaan, kun perheen tuki
hervahtui. Heillä oli silloin jo kaksi lasta, aivan piskuisia raukkoja,
joten Annikaan ei juuri paljon voinut ansaita perheen pystyssä
pitämiseksi. Eipä nyt muu auttanut kuin kalu toisensa perään myydä
Annin ansioitten lisäksi. Tuli sitte lapsetkin paremmiksi, ja hän alkoi
jo päästä työn-ansioille. Ja vanhemman lapsista korjasi nyt taivaan
Isä rikkaasen kotiinsa, joten lapsista ei juuri enää ollut haittaa.
Mutta kipeäksi nyt kääntyi Annikin ja sairasti pitkän ja kovan taudin.
Toipui hän siitä sentään viimein, mutta hoippui kauan, ennenkuin pääsi
entisiin voimiinsa. Heikki yhä sairasti, väliin vuoteen omana, väliin
vähän jalkeella. Alkoi se elämä taas hiljalleen mennä. Heikkikin
eräänä syksynä toipui niin paljon, että jo vähän kävi töissäkin. Mutta
talven tultua hän uudelleen joutui taudin koviin kouriin, joka nyt
runteli hänet kerrassaan vuoteen omaksi. Anni siis jälleen yksin jäi
perheen tueksi. Seuraavana kesänä lisääntyi perhe kahdella jäsenellä:
heille syntyi kaksoiset. Nyt ei Anni enää päässyt ansioille, täytyi
taas myydä heidän ilmankin pienestä kalustostansa yhtä ja toista.
Meni se viimein niin pitkälle, että heidän ainoa lehmänsäkin, joka
suurimmaksi osaksi pitikin perhettä pystyssä, tuli myymiseen. Se oli
loppu kaikelle. Kun lehmän hinta loppui, niin sitte astui puute oikein
hirveässä muodossa heidän majaansa. Kaikin voimin koetti Anni pitää
perheen elämää vireellä. Mutta hänkin taas kääntyi sairaaloiseksi,
sillä hän oli tuossa alituisessa taistelossa menettänyt terveytensä.
Pyysi nyt Anni apua sukulaisiltansa —: hänen isänsä oli jo aikoja
kuollut — mutta sukulaiset käänsivät hänelle selkänsä. Monta kirjettä
lähetti Anni, mutta niihin ei edes vastattu. Monta vuotta siellä jo on
eletty tuommoista kituvaa elämää. Väliin sairastavat molemmat, väliin
koko perhe; mutta Anni siitä aina vähän toipuu. Surkuni tulee Annia ja
koko perhettä. Mutta ei Anni koskaan valita, siitä hän on ihmeellinen
ihminen. Ei hän myös koskaan sano harkkaa sanaa Heikillekään.
Luulisihan tuota ihmisen joskus tuskaantuvankin, vaikk'ei se siitäkään
parane. Mutta niinhän se kai on, että kenelle Herra kuormaa antaa,
sille Hän myös antaa kärsimystä sitä kantamaan".
Näin kertoi emäntä ja poistui sitte kyökkiin. Minä nousin ravittuna
pöydästä ja istuin tuolille muurin luokse miettimään tuota kummallista
historiaa. Pian emäntä palasi takaisin ja kantoi pois ruoat pöydältä ja
käski minun ruveta levolle. Sitte hän poistui ja sulki väli-oven. Minä
jäin yksin.
En koko iltana saanut tuota emännän kertomusta pois mielestäni.
Vielä vuoteellakin se kulki kuin panoraama ajatusteni editse. Minä
sammutin kynttilän ja koetin nukkua, vaan se ei tahtonut onnistua.
Kuu paistoi akkunasta ihan vuoteelle. Oli niin valoisa, jotta kaikki
saattoi huoneessa eroittaa. Olipa kuin olisin taas kuullut tuon
vaimon surullisen ja rukoilevan äänen: "Heikki raukka! Hän kärsii
niin paljon..." Ja jokaisessa hämäräisessä nurkassa näin hänen
surulliset silmänsä ja ryppyiset ja kalpeat kasvonsa. Mutta matkasta
kun olin väsynyt ja päivän kulkenut kylmässä tuulessa ja sitte päässyt
lämpimään, läheni minua uni sentään pian. Väsymys oli kuvitustani
voimakkaampi; minä nukuin pian makeasti ja näin unia Heikin ja Annin
synkistä kohtaloista.
* * * * *
Kun kelmeä syys-aurinko seuraavana aamuna nosti reunaansa metsän
syrjästä, jätin ystävällisen talon ja lähdin taas taipaleelle. Kylmä
ja raukea oli syyspäivä. Tuuli oli levolla, paksu sumu peitti maata ja
aurinko vaan hiukan sen lävitse pilkisteli. Maa oli jäässä, sillä yöllä
oli ollut pakkanen. Paksu härmä kimalteli kellastuneella ruoholla.
Hiljalleen sitä ajaa könöttelin ihan paljasta kävelyä; Minä painuin
aatteisin, ohjat saivat noin ikään levätä kärryjen särmillä. Näytti
kuin jos hevonenkin olisi vaipunut aatteisin; se asteli verkkaiseen
tahtiin, jota kärryjen ratina täydensi ykstoikkoiseksi jonotukseksi.
Äkkiä havahduin ja katsoin edelleni tietä pitkin. Siellähän mennä
vippasi nainen... Pitkä solakka vartalo, harmaa palttoo yllä, valkoisen
ja sinisen ristirantuinen liina päässä... Rivakasti ja reippaasti hän
asteli. Vasemmassa kädessä oli valkoinen nyytti, oikea heilui notkeasti
sivulla... Tuossahan hän nyt on sama nainen... Minä nykäisin hevosta
ohjaksista, joka pyrähti juoksuun, ja olin pian vaimon kohdalla.
"Hyvää huomenta!" minä huusin ja pidätin hevosen kävelyyn.
"Jumal' antakoon!" vastasi vaimo, kääntäen päätänsä ja katsahtaen
minuun.
"No minnekäs nyt matka pitää?"
"Tuonnehan minä olen menossa Ristilän kylään".
"Vai niin. Onkos tästä sinne pitkäkin?"
"Ruotsin virsta, ei enempää".
"Vai niin. No käykää sitte rattaille leväyttämään jalkojanne".
"Kiitoksia paljon! Sepä onkin varsin hyvä, — pääsen pikemminkin".
Hän nousi rattaille. Nyyttinsä hän laski kärryjen istukkaan alle. Musta
pullon kylki pisti esiin nyytistä.
"No kuinkas teillä nyt voidaan?" kysyin minä tuttavasti.
"Eihän se voiminen hyvää ole. Kovin kipeä Heikki taas on ollut.
Sisuksia on koko yön kovin polttanut. Rintaakin ahdistaa ja sanoi
päätänsä särkevän. Voi voi! Heikki raukka kärsii niin paljon! Menen
täältä kylästä hakemaan vähän särvintä, ei saa lähempää muualta paitsi
Paavolasta (se oli yöpaikkani nimi); mutta eihän aina voi sieltäkään
pyytää. Ja he ovat olleet niin hyviä minua kohtaan".
"Vai niin teillä vaan yhä kipeys vierailee. Onhan se sangen ikävää".
"Voi voi, vieras kulta! Kyllähän se ikävää on. Taitaapa jo olla
Heikillä kuolema lähellä. Taitaapa jo tulla taivaan Herra tekemään
lopun hänen vaivoistaan. Koko viime yön se raukka käiverteli itseään
kuin mato ja oli vähän sekaisinkin. Luulin hänen kuolevan siihen
paikkaan. Aamulla vasta hiukan nukahti. Sitte herättyänsä sanoi hän
olevan nälän ja pyysi tippaa maitoa. Mutta ei minulla ollut sitä antaa.
Se tilkkanen, minkä Paavolasta sain, meni jo eilis-iltana. Oikein
kouristeli sydäntäni, kun mulla ei ollut muuta tarjottavaa kuin kuivaa
leipää, suolaa, perunoita ja vettä. Mutta ne rupeavat aina sisuksia
polttamaan. Hän ei voi muuta syödä kuin hiukan maitoa, sillä muut ruoat
rupeavat polttamaan. Mutta maitoakaan ei tahdo aina saada".
"Eikös teille käy elämänne joskus liian tuskalloiseksi?"
Minä tein ihan ehdollani tämän kysymyksen. Tahdoin kuulla rupeisiko hän
kysymykseni johdosta nurkumaan kovaa onneansa.