Mutta kun Herra antaa taakkaa, niin Hän antaa myöskin kärsimystä sitä
kantamaan. Menisihän tuo sentään muuten, mutta Heikki raukka, hän on
aina niin kovin kipeä, jotta minun tulee häntä niin säälini!" Näin hän
lausui ja pari suurta kyyneltä herahti hänen kuihtuneille poskillensa.
Hänen äänensä oli surullinen, mutta ei hän valittanut eikä nurkunut,
eikä sadatellut kovaa onneaan.
Vaimo raukka! ajattelin minä. Melkeinpä kadehdin sinun
tyytyväisyyttäsi. Mistäpä on sinulla tuo suuri voimien paljous, jolla
kaiken kuormasi kannat? Mistäpä on sinulla rakkautta tuo kuihtumaton
lähde, joka vaan yhtä kirkkaasti pulppuaa kärsimysten ja koetusten
syksyssä, kuin onnesi kirkkaassa keväässäkin? Paljonhan olet saanut
uhrata ja kärsiä sen tähden, että olet kerran rakastanut!
Puhuttiin siinä sitte yhtä ja toista muuta hevosen hiljalleen juostessa.
"Tuossa on nyt Ristilän tienhaara. Kiitoksia paljon, vieras hyvä,
kyydistä!"
Näin sanoen otti hän nyyttinsä ja hyppäsi alas rattailta ja ojensi
kätensä jäähyväisiksi. Minä otin esille rahakukkaroni ja pistin hänen
käteensä markan.
"Jumala teitä siunatkoon, vieras kulta!" sanoi hän vesissä silmin.
Lausui sitte jäähyväiset ja katosi pian synkän männistön helmoihin.
Mutta minä katselin vielä muutaman minuutin hänen jälkeensä, ravistin
sitte ohjaksista ja jatkoin matkaani.
* * * * *
Vuotta jälkeenpäin satuin matkustamaan samaa tietä. En malttanut
olla poikkeamatta vanhaan yöpaikkaani, jossa minut vanhana tuttavana
otettiin sangen ystävällisesti vastaan.
"No kuinkas nyt on Annin ja Heikin laita?" kysyin minä yhtä ja toista
puheltuamme.
"Heikin — niin Rauniston Heikin ja Annin", vastasi emäntä. "Herrajes!
Ettekö siitä vielä tiedä? Maan povessa jo makaavat kumpanenkin!"
"Kuolleet siis molemmat?"
"Niin, — jo aikoja sitte. Pyhäinmiesten aikaan jo Anni kuoli. Oli
Laurilassa suon-ojaa kaivamassa ja molski siellä melkein jäisessä
vedessä rikkinäisillä jalkineilla. Kun sitte eräänä iltana kotiin
pääsi, niin heti joutui sängyn omaksi, eikä siitä enää noussut. Vähän
toista viikkoa sairasti ja sitte kuoli. Kaksi viikkoa sen jälkeen kuoli
Heikki".
"Vai niin, vai jo maan mustassa mullassa lepäävät Heikki ja Anni. —
Missäs nuot lapset nyt ovat?"
"Vanhin on meillä lapsenpiikana ja nuoremmat ovat huudolla. Surkeatahan
se oli senkin perheen loppu. Mahtoivatko he sitte olla syntisempiä kuin
muut ihmiset, koska Herra heitä niin kovin kuritti? Vai oliko se sitte
isän kirous, joka niin raskaasti heitä painoi? Kukapa sen tietää?"
Hyväntahtoinen emäntä pyyhki kertoessansa kyyneliä poskiltaan.
18 24/2 88.