itsekseen.
"Kuuletkos, suden ruoka!" huusi isäntä toisen kerran. "Joutuisaan
tänne! Älä siellä kahnustele!"
Kaapo löi kirveensä rangan kylkeen ja alkoi verkalleen astella tallia
kohden.
"Astu vilkkaammin, ruotijulli! En minä joudu sinua tässä koko päivän
odottamaan", tohisi isäntä tallin ovella.
Kaapo ei puhunut mitään. Nurahtihan vaan jotakin.
"Laita tuliseen ori valjaisin pikku reen eteen!"
"Saamanne pitää. Vaan jos ei ruotijulli saa niin tuliseen hevosta
valjaisin, niin parasta että..."
"Mitä? Häh?"
"Niin parasta että valjastatte..."
"Jassoo, sinä soutelet sanojani?"
"En soutele enkä melo. Mitäpäs ruotijulli..."
"Suus kiinni ja toimeen!"
Isäntä meni kiroillen huoneesen ja Kaapo rupesi valjastamaan hevosta.
Kun Kaapo sai hevosen valjaisin, ajoi hän sen rappusien eteen, sitoi
ohjaksista kiinni kuistin tolppaan ja meni jälleen työhönsä.
Muutaman minuutin perästä tulivat ritarit ulos. Tavela hallitsi
käsipuolesta nimismiestä ja talutti hänet alas portaita reelle. Melkein
kaatumalla hän istui rekeen, jotta pohjalaudat rouskahtivat.
"Nyt, Rantala, varusta itsesi perään. Mennään kuin itse paholainen
lennättäisi. Mutta aika konnia ovat sinun renkisi, kun tuohon vaan
heittävät hevosen. Kyllä sinulla, veli Rantala, on kelpo piikoja ja
renkejä. Olisipas minun renkini, niin..."
Portaissa tuli emäntä Rantalaa vastaan.
"Parempi kun jätät tuon reisun tekemättä", sanoi hän.
"Ole sinä vaiti, kyllä minä tiedän", vastasi isäntä.
"Nyt Honkilan kankaalle. Siellä on kenttä sileä ja tasainen kuin
Päijänne. Rekeen joka mies! Halloo!" huusi Tavela.
"Tuossa on poika, joka kykenee!" huusi nimismies tempoen ohjaksista,
jotta hevonen rauhattomana riuhtoi edestakaisin ja hyppeli kahdelle
jalalle.
"Tuossa on kalu, joka käy ja hyrrää kuin pappilan mamsselin rukki.
Halloo!" huusi Rantala.
Silloin sitä lähdettiin. Nimismies ajoi edellä, toiset "veljet"
jälessä. Emäntä jäi portaille seisomaan kuni järven rannalle. Hän
vetäytyi kamariin ja kyynel hiljaa hiipi hänen sumeaan silmäänsä. Ei
hän mitään puhunut; huokasi vaan sangen raskaasti. Mutta Kaapo, joka
halkoliiterin edustalla katseli "veljesten" lähtöä, lausui toisille
miehille:
"Armahtakoon ori raukkaa! Tänään on kuuma leikki. Ja milloinkahan
sieltä taas palataan?"
Honkilan kankaalle sitä tulista kyytiä ajettiin. Kilpailu-matkaksi
määrättiin koko viiden virstan pituinen kangas. Ken ennen kankaan
toisessa päässä, se voittaja. Se oli ainoa sääntö koko kilvan-ajossa.
Paitsi sitä, että hevosten tulee juosta rinnan, toisen toista
tiepuolta, toisen toista.
Asetettiin sitte kankaan päässä hevoset rinnan. Kaksi "veljeä" lähtivät
ajamaan kankaan toiseen päähän ja yksi jäi kilpailun alkupaikalle
katsomaan, että kilpailu alkaa rehellisesti.
"Sen tiedät, että tässä on poika, joka pyyhkii", soperteli nimismies.
"Ei miestä jolla ei vertaa", sanoi Rantala tarkastellen oliko piiskan
nauha lujasti kiinni varressa.
"Halloo, Putte! Siristäppäs sääriäsi. Loiskis! sanoi merimies kun
laiva kaatui. Tuosta saat vähän saltpietaria. Tuossa torkut korvat
lopsassa..." puheli nimismies kimautellen piiskalla hevostaan. "Joko
sitä lähdetään?"
"Joko ne lie toisessa päässä?"
"Kun eivät lie, niin olkoot missä tahansa. Yhtaikaa tapahtukoon lähtö.
Juuri rinnan hevoset. Sinä, Tavela, luet kolmeen. Kun kolmas lyömä on
paukahtanut, niin silloin lähdemme. Kummankin on sitte oma asia, miten
pian tästä luunsa korjaa. Eikö niin, Rantala?"
"Juuri niin, veli".
"Siis minä alan. — Yksi!"
"Lempo! Älähän hätäile! Taitaapa lähteä piiskani nauha irti. Varrohan
kun tarkastan. No, taitaapa se kestää", puhui Rantala yhä piiskaansa
tarkastellen.
"Kaksi!"
Ajajat sijoittelivat itseään istumaan mukavaan asentoon ja varustelivat
ohjaksia nyrkkiensä ympärille.
"Kolme!"
"Halloo! Nyt sitä mennään vielä huikeammin kuin paholainen ennen
Ryssä-Matin akkaa kiidätteli. Holoi, Putte!" huusi nimismies.
"Heleijaa! Nyt pojat!" huusi Rantala.
Silloin alkoi kilpailu. Ritarit tempasivat ohjaksista ja kimauttivat
piiskalla, ja tuliseen lentoon heti hyppäsivät vauhkoontuneet hevoset.
Pyrynä tuoksusi lumi, sillä kumpaisenkin oli ajaminen osaksi tien
viertä. Oli siinä väliin reet mennä nurin, tuossa huikeassa menossa.
Nimismies kiroili, Rantala luihkasi. Kauan aikaa kulkivat kilpailijat
ihan rinnan. Voitto näytti epävarmalta.
"Na, na... Vetele vaan käpäliäsi sievemmin", sanoi nimismies.
"Hoi, ruuna!" huikkasi Rantala.
Ja huikeata kyytiä sitä mentiin.
Puolimatkaan asti voitto löi leikkiä. Väliin se kierteli toisella
puolen, väliin toisella. Sillä toisen kerran pääsi toinen hieman
edelle, toisen kerran toinen. Huimaa kyytiä laukkasivat hevoset minkä
kavioista lähti. Ja kauas kuului ritarien huuto ja melu.
Noin puolitiessä tuli ajajien vastaan metsämies hakokuormineen.
Kuultuaan jo kaukaa melun, siirtäysi hän kuormineen tiepuoleen, luullen
itse paholaisen häntä vastaan täryyttävän. Kaukaa huusi nimismies:
"pois tieltä!" — sillä tulija oli siirtynyt sille tiepuolelle, jota
nimismies ajoi. Mutta mihinkäpäs siitä meni hakokuorma lumikinoksesta.
"Minä olen vallesmanni!" huusi nimismies täyttä suuta. Tuo näytti
ajajaa hiukan pelästyttäneen. Hän alkoi kääntää hevostansa kokonaan
pois tieltä. Mutta hevonen vajosikin maantien ojaan ja rypöi siellä.
Hakokuorma tuli siten aivan poikittaisin tiepuolelle ja sulki
nimismieheltä tien.
"Pois konisi tieltä, sinä nahjus"! huusi nimismies.
Siellä hevonen vaan rypöi ojassa. Eikä kuorma liikahtanutkaan.
Kerran pyyhkäisten vaan ajoi nyt Rantala ohitse. Nimismiehen täytyi
kääntää Rantalan jälestä samalle tiepuolelle. Ajaessaan kuorman sivu
huimasi hän piiskallaan, tavottaen kuormiin vieressä seisovaa miestä,
lausuen:
"Kyllä minä sinut, tollo, opetan ajamaan hevosesi juuri eteeni!"
Rantala oli sill'aikaa ehtinyt hyvän matkaa edelle. Voitto näytti
kallistuneen hänen puolellensa. Noin sitä nyt peräkkäin kuljettiin
lähelle kankaan loppua. Nimismies kiroili, Rantala luihkasi.
Mutta nyt tuli toinen hakokuorma vastaan. Mies istui huoletonna kuorman
nokalla, eikä ollenkaan näyttänyt hankkivan väistämään. Ajoi vaan
keskeltä tietä ja soristeli tuhkaa nysästään.
"Etkö sinä saakeli väistä!" huusi Rantala.
"Pääseepä siitä ohitse".
"En minä joudu tässä väistelemään. Pois tieltä!"
"Minnekäs sitä sitte niin kiirut?"
"Tuki suusi, hirtehinen, ja korjaa hamppuloukkusi pois tieltä!"
"Pääseepä siitä sivu".
"Sinä hävytön!"
Tuossa sai nimismies, joka oli hieman jäänyt jälkeen, kiinni Rantalan.
Kerran kahahtaen ajoi tämä hakokuorman ohitse. Nimismies jälessä.
Huimasti sitä taasen peräkkäin mentiin.
Oltiin juuri perille pääsemässä kun Rantalalle tapahtui onnettomuus.
Aistin haka reen toisesta jalaksesta kimmahti irti eräässä alamäessä.
Hevosta ei voinut enää seisattaa, sillä reki, jota enää ohjasi vaan
yksi aisa, hakkasi sen kinttuja, kulki syrjittäin mäkeä alas ja
kaatui viimein, viskaten Rantalan keskelle tietä tallukkaat taivasta
kohden. Rantala piti vaan lujasti kiinni ohjaksista ja hevonen laahasi
häntä pitkänään alas mäkeä. Mutta ohjakset katkesivat ja Rantala jäi
pitkälleen mäkeen. Täyttä lentoa kiiti hevonen alas. Reki laahasi miten
milloinkin päin: kumossa, kyljellään, joskus oikein päin. Viimein meni
se sirpaleiksi mäen alla olevan sillan käsipuuta vastaan. Pillastunut
hevonen kääntyi sitte eräälle metsätielle. Hurraten ajoi nimismies
Rantalan sivu ja yhtämittaa matkan päähän asti, palaamatta katsomaan
miten Rantalalle kävi.
"Tässä on poika, joka kykenee. Eihän siihen tarvitse joka miehen
tulla", puhui nimismies, päästyään määrän päähän.
"No mihinkäs Rantala jäi?" kysyivät toiset.
"Rantala? Katsokoon kukin vanttuunsa ja värkkinsä. Mitä minä niistä
huolin".
"Onko Rantalalle onnettomuus tapahtunut?"
"Mitä se tänne kuuluu? Joka lähtee kilpailuun, niin tietäköön
kykenevänsä. Nurin se tuolla ahteessa ajoi, poika parka. Taisipa
sattuakin. Tielle jäi ukko pokalleen ja hevonen etsi turvaansa
metsästä".
"Taivaan tähden! Onpa taitanut käydä Rantalalle pahoin. Kentiesi ovat
kädet tai jalat taittuneet. Saattaapa olla henki kultakin luiskahtanut
pois tästä pahasta maailmasta!"
"Niin, pahahan se on tämä maailma, saakelin paha. Lähtään etsimään
Rantalaa".
"Lähtään!"
"Veljet" lähtivät paikalla etsimään tielle tipahtanutta Rantalaa.
Nimismies jäi vielä matkan päähän kääntämään vaahtoavaa hevostaan
ympäri.
Sillalla, mihin reki särkyi, kohtasivat he Rantalan. Hän astua
jölkötteli lakita päin heitä vastaan.
"Rantala, sinä olet hengissä vielä!" huusivat hakijat yhdestä suusta.
"Niin, hengissä kuin pääseekin".
"Kuinka jaksat nyt?"
"Oojah. Meneehän se mukaan".
"Tapahtuiko kaatuessasi mitään onnettomuutta?"
"Eipä, kiitos Herran, tapahtunut. Olihan se vaan pieni keikaus. Kaikki
muuten hyvin, paitsi lakkiani en löytänyt".
"Entäs hevosesi?"
"Siitä en myöskään tiedä".
"Nimismies sanoi sen juosseen metsään".
"Senkin hirtehinen. Vai metsään. — Mutta kumpi meistä nyt vedon voitti?"
"Onpa sitä vaikea tuomita".
"Halloo!" huusi nimismies, joka samassa ajoi paikalle. "Tuossahan on
Rantala terveenä ja eheänä. Tänne hevonen! Minä olen sen laillisesti
voittanut".
"Etpähän niinkään laillisesti".
"Totta kaiketi. Minähän ensin kankaan päänsä olin. Tottahan hevonen
silloin on minun".
"Mitäpä siitä, vaikka ennen ehdit. Minähän poloinen kaaduin ja siihen
jäi kilpailuni".
"Käski sun kaatua. Katso roppeesi niin että ne seisovat. Mitä se mulle
kuuluu vaikka olisit viidesti kaatunut, kun minä vaan ennen sinua olin
määrän päässä".
"Kuuluupa vaankin".
"Vai etkö luule, etten minä tiedä lakia ja asetuksia?"
"Taidat tietää".
"Kyllä minä tiedän".
"Se on hyvä se".
"Tuossa nyt riitelette kadonneesta hevosesta kuin Paavolan ämmät
kaatuneesta kahvista. Lähdetään sitä edes etsimään", sanoi toinen
"veljistä".
"Minun on hevonen", sanoi nimismies.
"Eipä vaankaan sinun", intti Rantala.
Lähdettiin sitte etsimään kadonnutta hevosta. Se löydettiinkin
metsästä, missä se oli tunkeutunut kahden puun väliin, niin ettei
päässyt eteen eikä taakse. Reki oli säpäleinä. Aisat vaan roikkuivat
rankeissa.
"Kirottu koni!" kiroili Rantala.
"Älä kiroo minun hevostani", sanoi nimismies.
"Sinun hevostasi?!"
"Eikä se hevosen syy ollut", sanoi toinen miehistä.
Alkoi nyt ritareille kova kiistely hevosesta. Kentiesi olisi siinä
tapeltukin, elleivät "veljet" olisi ryhtyneet eroittamaan. Tavelakin
jo saapui paikalle. Yksistä neuvoin nyt vierasmiehet langettivat
tuomionsa: Ellei hakokuorma olisi nimismiehen kilpailua häirinnyt,
niin hän epäilemättä olisi voittanut, ja ellei Rantala olisi kaatunut,
niin olisi hän voittanut, mutta nyt ei voittanut kumpainenkaan. Siihen
nimismieskin viimein tyytyi. Ja koko kapelu päättyi siihen, että kun
Rantala laittaa "pöydän kauniiksi", niin pääsee sillä koko asiasta.
Kaikin sitä nyt lähdettiin kotiin taistelokentältä. Kotiin — kuinka
ma sanoinkaan — kotiin ei kukaan mennyt — Kalliomäen Samulille nyt
miehissä ajettiin ja vietettiin siellä oikein "ilvesten iloa" koko yö
aina seuraavaan päivään asti.
* * * * *
Iltahämärässä seuraavana päivänä palasi Rantala kilparetkeltään.
Jokseenkin nolon näköisenä hän asteli, hevostaan suitsista taluttaen
ja kainalossaan kantaen aisoja; muut hevoskalut olivat sidotut hevosen
selkään.
Ilma oli suojainen. Räystäät tippuivat ja leuto tuuli humisi nurkissa
liepeästi. Taivas oli ohuessa pilvessä, paikoin pisti sininen laki
esiin harmaitten harsojen välistä. Eteläinen taivaanranta punersi ja
kauas laelle asti liekehtivät heikkeät rusovyöhyet ja hukkuivat viimein
keskitaivaalla hattaroitten sekaan.
Nölkkeänä asteli Rantala pihan poikki tallin luokse; yhtä nölkkeänä
asteli hevonen hänen jälessään. Niin näytti isäntä surkealta kuin olisi
aventoon pudonnut. Surkealta näytti hevonenkin, sillä eipä se ollut
saanut sitte eilisen ruuan kiventä. Päälle päätteeksi oli Rantalalta
kadonnut juhlallinen karvalakkinsa ja oli hänellä sen sijassa vanha
leveäpohjainen vannelakki. Rengit, jotka halkovajan edustalla
hakkasivat halkoja, nauraa kikattivat oikein makeasti, nähdessään tuon
matkueen saapuvan tallin eteen.
"Kaapo!" huusi isäntä jokseenkin karkealla äänellä.
Kaapo laski kirveensä liiterin seinän rakoon ja lähti astumaan tallia
kohden.
"Talliin tuo hevonen!"
"No mihinkäs isäntä nyt reen on pannut?" kysyi Kaapo hieman ivallisesti.
"Mitäs se sinuun kuuluu? Vie vaan hevonen talliin ja pane ruokaa eteen".
"Onpa se raukka hoikka kuin muurahainen. Onko saanutkaan ruokaa sitte
kuin eilen?"
"Mitäs se sinuun kuuluu, mokomaan Jörö-Jussiin?"
"Eipä tuo niin juuri minuun kuulukaan. Säälini vaan hevosta".
"Sääli sinä sitä, sääli sinä tätä".
Kaapo vei hevosen talliin. Isäntä asteli halkomiesten luokse ja
seisattui vajan edustalle. Siinä hän sitte kädet taskuissa hetkisen
aikaa seisoi, silmät sirollaan katsellen miesten hakkuuta.
"Vähänpä se rankaläjä onkin tänään kulunut", virkahti hän viimein hyvin
jörösti.
"Senhän se on kulunut, minkä on kulunut", sanoi eräs rengeistä.
"Minä sanoin, että se on vähän kulunut".
"Ja minä sanoin, että se on sen kulunut, minkä se yhdessä päivässä on
kulunut".
"Jassoo, mies! Sinulla on meininki viisastella".
"Eipä niinkään viisastella".
"Mitä taas olette tämänkin päivän tehneet, lurjukset, unikeot?!"
”Emme ainakaan maanneet".
"Suus kiinni ja käyttele kirvestäsi vilkkaammin!"
"Käypä se".
Isäntä muuttihe rankaläjän toiseen päähän, missä hakkasi toinen renki
ja renkipoika.
"Etkö sinä, kanalja, vielä osaa halkoja hakata? Tuommoisia
hakokalikoita nyt mies hakkaa. Pitempiä ne pitää olla".
"Niitäkin pitää tuleman", sanoi renki.
Sitte kääntyi isäntä navettaan päin. Seisoi sitte tuokion navetan
edessä töllistellen joka ilmansuunnalle.
"Kylläpä on taas, vetelys, juonut itsensä piloille asti. Keppiä
tarvitsis, kun vaan olisi antajaa. Yöt kylissä myötänsä juo ja reuhaa
ja tulee sitte kotiin kiukuttelemaan. On sitä emäntäkin taas päivissä",
puhui renki toiselle.
Samassa tuli piika heinäladosta heinäsylystä kantaen ja aikoi mennä
isännän sivu navettaan. Olipa hänellä aika sylys, jottei paljon
kantajasta muuta näkynyt kuin punaiset hameen liepeet taakan alta ja
kyljestä vaaleanpunainen naama.
"Niinkö te hälläkät vaan kantamuksittain kannatte heiniä elukoille?"
saarnasi isäntä. "Mistä ne heinät tulee sillälailla kanniskella...
Rantala on huono heinätalo ja sitä paitse viime vuosi oli huono
heinävuosi. Ettepä taida, läärät, tietää mitä tänä talvena
heinäleiviskä maksaa. Kantaa niitä minkä jaksaa lehmäin eteen, sen te
tiedätte, hälläkät! Ja vielä tiputtelet puolet sylyksestäsi siihen
pihaan!"
"Kyllä vaan minä tästä vähemmäksikin saan", sanoi piika, pyörähti
taakkoineen ympäri, meni takaisin latoon, heitti sylyksensä lattialle,
kahmasi siitä syliinsä vaan noin puolet ja lähti taas navettaa kohden.
"No mitä tuommoisesta tukkosesta karja syö?" ärjäsi isäntä. "Joko nuot
syöt itse taikka annat lehmille... Vai meinaatko nälkään tappaa ne
elukat siellä navetassa?"
"Kukapa tässä kohtuuden osaa. Mokistaan jos vie paljon, mokistaan
jos vie vähän. Paras että näytätte miten paljo heiniä saapi kerralla
viedä..."
"Ole möyhyämättä ja vie heinät navettaan".
Isäntä asteli taas halkomiesten luokse. Kaapokin oli jo sinne saapunut
ja käytteli kirvestänsä oikein vilkkaasti. Äskeisen rengin luo meni
isäntä. Renki oli jo ruvennut hakkaamaan pitempiä halkoja.
"Missä saakelissa sinä tuommoisia halkoja olet nähnyt? Ovathan ne sun
pituisiasi, kanalja... Keskeltä poikki, sitte tulee hieman sinnepäin",
ärjäsi isäntä.
"Äsken nääsättiin jotta liian lyhkäisiä on halot, nyt ne taas ovat
liian pitkiä. Paras että isäntä itse ottaisi kirveen käteensä ja..."
"Mitä sinä mökötät?"
"... ja näyttäisi kummoisia halot pitää olla, eikä..."
"Mitä puhut?"
"... eikä myötänsä kulkisi kylissä ja..."
"Mitä saakelia sinä puhut?"
"Niin puhuinkin".
"Mitä sinä puhuit, riivattu? Sanoppas toinen kerta!"
"Ma sanoin, että saatte jättää meidät rauhaan ja mennä tästä..."
"Oletko sinä käskijä?"
"Enhän minä sitä..."
"Oletko sinä riivattu käskijä?!"
"Vähän sitäkin, jos tässä isäntä rupee niinkuin... niinkuin...
kopeilemaan..."
"Etkö sinä tiedä kuka meillä on käskijä?"
"Luulenpa tietäväni".
"Sinä sika!"
"Sikapa sitä sanookin".
"Mitä luulet, jos annan sinulle tuosta ranganlatvasta, jotta soivat
kinttusi?"
Näin sanoen otti isäntä ranganlatvan pihasta käteensä.
"Sopiipa koettaa", sanoi renki ja sieppasi halkoläjästä sievänlännän
halon käteensä.
"Hävytön! Olen minä väkeen joutunut. Jos sanansa sanoo, niin heti
sinkoo kymmenen vastaan. Semmoista se on tämän aikainen väki. Ei sanaa
uskalla hiiskua isäntäraukka, vaikka maaten renki päiviään viettelisi.
Oikeita rakkikoiria tämänaikaiset palkolliset".
Isäntä heitti ranganlatvan kädestään ja kääntyi pois. Asteli sitte
kartanolle ja kurkisteli kohden kaikkia ilmansuuntia kädet taskuissa
ja vannelakki painettuna alas takaraivalle. Istui sitte viimein kaivon
kannelle, katsellen ulos portista maantielle.
Tuli jo pimeä. Rengit herkesivät hakkuusta ja tulivat pirttiin
puhdetöille. Mutta siinä vaan isäntä yhä istui. Ei puhunut mitään
piioille ja rengeille, jotka siitä ehtimiseen ohitse kulkivat, vähän
vaan kieroilla silmillä katsoa nuljautti.
Pilvet poistuivat taivaalta ja puhtaana pian hillui sininen laki.
Lukemattomat tähdet yksi toistaan kirkkaampina helottivat määrättömässä
avaruudessa. Vaaleana kajosti linnunrata, kulkien halki taivaan kumun.
Tuuli oli tyyntynyt, hiljaa se vaan kohisi kuusikossa tuolla talon
takana. Ilma oli kylmennyt. Vaaleana ja kirkkaana liehkui pohjainen
taivas, ennustaen pakkasta.
Siinä vaan isäntä istui kädet palttoon taskuissa, vannelakki syvään
painettuna päähän, ulos maantielle tuijotellen.
Tulipa viimein emäntä katsomaan mikä miestä vaivaa.
"Mitä sinä täällä istut?"
"Kun istun, niin istun".
"Tule hyvä ihminen huoneesen. Johan täällä nyt jäädytkin. Mitä kummaa
täällä rupesitkaan istumaan".
"Kylläpähän sitä tässäkin istuu".
"Tule sisälle".
"Kun tulen, niin tulen".
Emäntä otti häntä kädestä ja talutti hänet pirtinperä-kamariin.
"Ja missähän sitä taas olet ollut?"
"Niin, missäpä olen ollut. Käskeehän sitä kysyä. Kylässä vaan. Olihan
sitä jo taas sielläkin".
"Nimismiehen ja niitten toisten kanssa?"
"Olihan nekin siellä".
"Voi voi sentään! Miksikä menit niitten seuraan? Siinä nyt oli
päätöksesi. Rikottu muutamassa päivässä!"
"Kun rikoin, niin rikoin".
"Koko yön ja päivän olet taas ollut juomassa. Ajatteleppas, olisinhan
minä saattanut täällä kotona kuolla ikävään".
"Mitä vielä! Etpähän kuollut".
"Voi voi! Älä niin sano".
"Mikäpä sinun täällä 'hätänä".
"Missä te olitte?"
"Samulilla vaan. Missäpä sitä muualla olisi oltu".
"Ja joitte rommia?"
"Niin, aluksi sitäkin. Lopulta joimme jo puhdasta viinaa. Mistäpä
meille täällä maalla sen paremmat juomat tulisi".
"Ja missähän ihmeessä rekesikin särjit?"
"Kaaduin, että humahti. Kilpiojan sillan käsipuuhun se säpäleiksi
romahti".
"Voi taivas! Kun ei mennyt pää tai muut jäsenet kappaleiksi".
"Eihän ne, Herran kiitos, sentään menneet".
"Voi voi sua Heikki! Lakkaa hyvä ihminen juomasta ja pysy kotona. Onhan
kasvosikin rikki ja turpuneet. Silmäkulma ihan verisenä".
"Mitäs tuossa turhia voikottelet ja haikottelet. Tässähän olen taas
kotona tervennä, eikä minua ole, Herran kiitos, mikään vaara kohdannut.
— Laitappas ruokaa, minulla on niin saakelin kova nälkä".
Rupesi nyt emäntä toimittamaan iltaruokaa kotiin saapuneelle
miehellensä. Ensin hän pyyhkäsi pöydän, puhtaaksi, asetti sitte
pöydälle leipäkorin, kalakupin, voilautasen ja piimähaarikan. Toi vielä
pirtistä juuri kiehumasta nostettuja kokonaisia perunoita. Sitte hän
poistui toimillensa, ja ahnaasti rupesi nyt isäntä syömään ja saivat
varsinkin kalat kyytinsä.
Syötyään hän riisui vaatteensa, laski ne tuolin karmille ja kallistui
maata. Pian hän nukkui. Kun emäntä palasi huoneesen, oli hän jo syvässä
unessa.
Emäntä istui sängyn laidalle ja katseli surullisesti mieheen, joka
tuhanvärisenä ja pöhöttyneenä kasvoiltaan tuossa koornasti unta.
Peitteenkin oli hän työntänyt päältänsä. Emäntä veti sen jälleen
nukkujan kaulaan asti ja poistui sitte taas toimillensa.
Rantala teki vielä monta raittiuspäätöstä, mutta yhtä pian hän ne aina
rikkoi. Monta kertaa hän vielä ajoi kilpaakin nimismiehen kanssa,
menettäen hevosia ja "koreita pöytiä". Mutta ei hän niistä viisaammaksi
tullut. Monta yötä hän myös joi toveriensa kanssa Samulilla, tuli
kotiin kohmeloisena ja äreänä ja lupasi rengeille ranganlatvaa. Emäntä
aina nurisi noista juomaretkistä, Kaapo tuumaili, että "selkään
tarvitsisi, kun olis antajaa", mutta ihmiset sanoivat: "Joutaahan sitä
rikkauttaan johonkin panna, kun ei ole lapsia eikä mitään, joille
tavaraansa säästelisi".
18 27/3 88.
Elämä on taistelua.
(Pieni matka-havainto).
Tuulinen ja kolkko syyspäivä oli jo ehtoolle ehtinyt. Pimeys oli
peittänyt koko luodun luonnon mustaan huntuunsa. Yksi toisensa jälkeen
ilmestyivät tähdet pilvettömälle taivaalle. Oli hyvin kylmä. Tuima
tuuli ravisteli alastomia lehtipuita ja kovin kohisi havumetsäkin tien
vieressä. Juuri kun oli tullut pimeä se mikä perästäkin, pääsin päähän
pitkän Töyryn kankaan. Suuri aava nyt aukeni eteeni, josta kumminkaan
en pimeässä juuri paljoa eroittanut, paitsi etäältä taloista vilkkuvat
valkeat. Paikkakunta oli minulle jokseenkin outo, ainoastaan kerran,
jo vuosia sitte, olin tästä matkustanut. Hevoseni oli kokopäiväisestä
ajosta hyvin väsynyt, minä päivän istumisesta rattailla kylmässä ja
tuulisessa syys-ilmassa hyvin ränsistynyt ja vilustunut. Poikkesin siis
ensimmäiseen taloon mikä vastaani sattui ja pyysin yösijaa, sillä lepo
oli meille kumpaisellekin jo hyvään tarpeesen. Talossa kohtasinkin
varsin ystävällistä väkeä. Isäntä käski rengin viedä hevoseni talliin
ja itse vei hän minut talon vierashuoneesen. Tämä kyllä ei ollut
oikein lämmin, mutta heti laittoi piikatyttö uuniin valkean ja minä
aloin, kun valkea oli siksi virinnyt, loisteessa lämmitellä. Siihen
toimeeni jätti isäntä minut yksin huoneesen ja poistui toimillensa.
Viereisestä huoneesta, jonne väli-ovi oli raollaan, kuului kahvikuppien
kalinaa ja lusikkain kilinää, joka saattoi minun, viluisen ja väsyneen
matkamiehen, varsin hyvälle hatulle. Tuokion kuluttua astuikin emäntä
huoneesen, tuoden höyryävää kahvikultaa, jota minä varsin hyvällä
mielellä hörppäilin.
"Siellä on niin kylmä ilma. Meidänkin miehet olivat vallan jäätyä
nuotalla. Olivat tullessaan hykkyröissään kuin variksen pojat. Eihän
siellä tarvitsisi näin myöhään syksyllä enää lonia, mutta kun on ollut
niin huono kalansaalis tänä vuonna, että oikein, niin täytyy koettaa.
Sanotaan: 'kun maa antaa, niin ei anna meri, ja kun meri antaa, niin
ei anna maa'. Huononpuoleinen vuosihan se tuli tänä vuonna, mutta eipä
niitä tule kaloja sentään. Mikä siinä sitte oikein ollee", puheli
emäntä minun juodessani.
Makeaan suuhun join emännän kahvitilkan, ja paremmalta ei se ole
milloinkaan maistunut. Vielä toisen kupin kimautin hyväntahtoisen
emännän tönöstä. Eukko puheli minulle aivan kuin vanhalle tuttavalle.
"Kyllähän sitä paljon rahaa tarvittaisiin tänä vuonna, tuleepa se
sitte vedestä tai maasta. Paljonpa menee veroja ja on vielä kirkon
rakennuskin parhaallaan. Se paljon painaa, varsinkin tämmöisille
pienille taloille. Sitä herrat ja isot rikkaat rusthollarit tahtoivat
liian uljasta. Kyllähän sitä olisi puukirkollakin toimeen tultu. Monta
taloa on jo aivan köyhtymässä".
"Teillä siis rakennetaan kivikirkkoa?"