nurkkahyllylle, piimähaarikan ja perunakupin "konttooriin", ja pyyhki
pöydän. Teemu paiskasi lakin päähänsä, istui akkunan pieleen penkille
ja otti esille piippunsa ja tupakkikukkaronsa akkunan pielestä.
Soristi luisella kukkaroneulallaan pois vanhat porot piipusta, imasi
pari kertaa, koettaen onko kalu kunnossa. Pisti sitte piipun täyteen
"rehua", löi tuluksista valkean ja veteli savuja. Uni jo saavutti
lapset. Kilpaa torkkua nyökkyivät isän vieressä penkillä. Torkkuivat ja
nyökkyivät, kunnes Tiina tuli toimiltaan ja kantoi lapset peräsänkyyn
nukkumaan. Loppuun jo paloi Teemun piippu. Hän kopisti porot pois
piipusta saappaansa kärkeä vasten ja laski piipun takaisin akkunan
pieleen. Nousi, käveli pari kertaa yli lattian ja seisattui sitte
peräakkunan eteen ja katseli ulos tyvenelle, hämäräiselle lahdelmalle.
Juhlallinen hämärä siellä ulapalla häämöitti. Kaukana siinsi pieni
tuuhea saari ja sen kupehella alaston kallion nyppylä, johon oli
laivanmerkkipatsas pystytetty. Ja koko luontokin oli niin tummaa ja
samettihienoa. Lahdelman toisella puolen häämöitti metsiä ja korkea
Kaukovuoren kukkula, jonka takaa kuu verkalleen nousta jantusi, ja
komeana ja juhlivana sen kuva väikkyi lahden kirkkaassa peilissä.
Aatoksiin näytti Teemu painuneen katsellessaan tuota kaunista taulua,
joka oli hänen edessänsä, niin liikkumattomana hän tuossa akkunan
edessä seisoi. Sill’aikaa Tiina taas sekoitti taikinaa, joka jo oli
melkein kanteen saakka kohonnut, kaatoi jauhoja vakkasesta sekaan. Pani
sitte kannen kiinni ja kannelle jauhovakan. Lapset jo jyräsivät syvässä
unessa.
Mutta äkkiä kääntyi Teemu pois akkunan luota, otti sivuakkunan pielestä
naulasta harmaan sarkanuttunsa ja pisti sen yllensä. Pisti sitte
"rehua" piippuun ja sytytti sen.
"Mihinkä nyt aiot, Teemu, lähteä?"
"Käyn tästä hieman Korpelassa".
Tiinan katse muuttui surulliseksi.
"Mitäs sinne nyt enää näin myöhään?"
"Käskin Korpelan Kallen tuoda Pertun markkinoilta kannun viinaa. Käyn
sen sieltä pois hakemassa".
"Paras, että olet poissa. Kylläpä siellä kelpo elämää kuulutaan
pidettävän Korpelassa. Myötänsä juodaan ja tapellaan. Eihän sitä
Jussila suotta pois maaltansa riitele semmoista torpparia. Mitäpä
tuonne menet? Sekaannut siellä sinäkin juomiseen ja tappeluun. Makaa
yösi rauhassa, kun olet vielä väsyksissäkin".
Teemu seisattui keskelle lattiata, katseli eteensä ja mietti. Kotvan
hän tuossa äänetönnä seisoi. Astui sitte ulos ovesta, silmäili pihasta
alas lahdelle ja laaksoon, joka peltojen takana aleni ja josta
kosken hiljaista lirinää kuului. Taas hän kauas ulapalle silmäili.
Nuottamiesten melua sieltä kuului ja nuotan kohojen kolahtelemista
veneen laitaa vasten. Yhtenä tummana hämäränä jo kaikki häämöitti.
Tähdet kiiluivat heikosti sinivaalealla taivaanlaella. Ääretönnä levisi
syys-yön tähtitaivas yllä tumman, hämäräisen luonnon.
Teemu näytti miettivän. Siinä hän käsivarret ristissä rinnalla seisoi
ja kauas järvelle katseli. Imasi sitte muutamia oikein paksuja
savuja, jotka hajoomatta pilvenlaisina jynkäleinä kauan leijailivat
tyvenessä ilmassa. Alkoi sitte astella pitkin pellon rannetta alas
laidunveräjälle. Tiina oli tullut portaille ja huusi Teemun jälkeen:
"Mutta älä vaan viivy kauan!"
Siellä Teemu jo meni veräjällä. Vilkaisi kerran taaksensa ja katosi
hämärään yöhön. Tiina seisoi vielä kauan portailla katsellen Teemun
jälkeen.
* * * * *
On yö. Järvi uinuu, metsä uinuu, uinuu koko luotu luonto. Kaikkialla
on niin hiljaista ja rauhallista. Vaan kuule! Kuule mikä melu ja
melske kuuluu töllistä tuolla korkean vaaran rinteellä. Temmellys,
huuto ja kiroukset kohoavat tummaan avaruuteen... Korpela se on tuo
tölli. Siellä humalassa reuhataan ja tapellaan. Yö ja tähdet ja kuu
yksin näkevät, miten vimmastuneet ihmiset raatelevat toisiansa kuin
villipedot.
Teemu oli tullut Korpelaan ja asiansa ajanut ja viinansa saanut. Käski
sitte Kalle, Korpelan isäntä, häntä kamariinsa tupakalle. Oli sinne
juuri tullut muitakin miehiä, jotka olivat vähän humalassa. Ryypyt oli
ensin Kalle tarjonnut. Oli siinä sitte yhtä toista haasteltu. Kalle ja
Jyrkän Manu olivat haastelleet kellokauppaa. Oli sitte Manu tarjonnut
toiset ryypyt. Silloin oli Teemu aikonut lähteä, mutta toiset miehet
olivat sanoneet: "minnekäs sinulla nyt semmoinen kiiru? Onhan yötä ja
päreitä". Ja niin seurustelua jatkettiin. Oli sitte Teemukin avannut
kannun vetoisen putinansa ja tarjonnut siitä ryypyt miehille. Nytpä
jo maisteleminen alkoi kajahtaa miesten päähän. Manu oli esitellyt
voiman koetuksiin tai väkikapulan vetoon ryhtymistä. Teemu ei ollut
suostunut, sanoen olevansa väsyksissä. Oli sitte Kalle ottanut kortit
esille. Ensin siinä vaan leikillä "turakkaa" läiskittiin, mutta pian se
alkoi tyhjältä tuntua. Ruvettiin viinaa pelaamaan. Ensin pelattiin vaan
ryypyttäisin, mutta lopulta pantiin jo puolituopittain. Miehet olivat
jo vallan hulluna päissään. Ruvettiin vihdoin pelaamaan rahaa. Teemulla
ei rahaa mukanaan ollut, mutta hän lainasi sitä Kallelta. Teemu hävisi
kuin mies, hävisi häviämistään. Ei koskaan voittanut. Yhä vaan hävisi.
Rupesi viimein epäilemään tokko pelaavatkaan toverinsa rehellisesti.
Huomasi viimein Kallen hihastaan vetelevän kulloinkin tarvittavia
kortteja ja Manun olevan siinä hänellä apuna. Kiivaasti rupesi Teemu
näitä syyttämään vääryyden teosta. Silmittömäksi nyt suuttuivat Kalle
ja Manu moisesta syytöksestä. Teemu heitti kortit käsistään sanoen ei
enää pelaavansa, eikä maksavansa, mitä oli hävinnyt. Kun siinä sitte
oli tuokio sanailtu, kävivät Kalle ja Manu Teemun niskaan ja kurkkuihin
ja kiivas rynnistys alkoi. Ulos ovesta viimein Teemu riensi. Manu ja
Kalle perässä. Kiivas tappelu nyt alkoi pihassa. Ensin siinä lyötiin
nyrkeillä, mutta lopulta jo taiteltiin seipäitä tarhanaidasta. Pakoon
pötki viimein Teemu. Kohden kotoa hän töytäsi. Takaa ajamaan nyt
lähtivät Kalle ja Manu. Kalle sieppasi käteensä suuren kangen, joka oli
pystyssä tallin seinää vasten.
Metsän hämäräisellä tiellä he saavuttivat pakolaisen. Päin kääntyi
Teemu, aikoen tehdä kiivasta vastarintaa. Kumartui ottamaan seivästä
tienvierestä. Mutta silloinpa pudottikin Kalle suuren kankensa Teemun
päähän — ja maahan painui mies, painui kuin luodin kohtaamana. Vielä
toisen kerran kohotti Kalle kankensa ja mätkäytti sillä kaatunutta
miestä rintaan. Sitte he juosten jalkaa kiiruhtivat jälleen Korpelaan.
Kaiken tuon näkivät metsä, tähdet, kuu ja öinen taivas...
* * * * *
Aamu valkenee, sumuinen syys-aamu. Aurinko nousee. Vilvas aamutuuli
herää ja ravistelee yön kyyneleet puitten lehdiltä ja kuihtuneitten
kukkasten poskusilta. Aallot alkavat soudella lahdella. Tuuli
humisee, metsä kohisee, lehdet havisee. Pian on sumu poistunut
ja raukea syyspäivä valjennut täyteen valoonsa. Pääsky livertää
jäähyväislauluansa ja riekuen kurkiparvi kulkee lumiauran tapaisessa
ryhmässä kohden lämmintä maata. Sangen varhain herättiin Suomäessä
tänään. Tiinaa ei koko aamupuoleen yötä enään unettanut. Outo
levottomuus häntä vaivasi. Lapsetkin heräsivät varhain ja kysyivät
isää. Mutta isää ei ollut kotona vielä. Isä on vielä nytkin yöllisellä
matkallaan. Outo vainu kalvaa Tiinan rinnassa. Hän odotteli ja
odotteli. Vaan kun ei mitään kuulunut, lähti hän viimein kohden
Korpelaa.
Hän tuli jo metsätielle. Kylmän huurteessa vielä oli ruoho
metsäpolulla. Metsä humisi, lintu oksalla vaikeroi surullisesti.
Mitähän se niin murheellisesti lauloi?
Mutta ei Tiina sitä paljon joutanut huomaamaan. Kaukana polulla näki
hän jotakin... Ihminen todellakin... Juovuksissa, tai... Mutta onkohan
se vaan... Ei, ei se voi olla mahdollista, ei... Hän tuli lähemmäksi.
Harmaa takki... Taivaan Jumala! Teemuhan se on... Humalassa tuossa!...
Hän meni miehen luo ja otti häntä kädestä. "Teemu! Nouse pois! aurinko
jo korkealla on!" Huu, kuinka kylmä on käsi, kylmä ja hervoton... Suu
rumasti vääntynyt ja kasvot siintyneet... Ruoholla pään alla hyytynyttä
verta. Hyvä Jumala!... Hän tiesi jo kaikki... Hän horjui... ja
pyörtyneenä kaatui poikkipuolin miehensä ruumiille...
Kun ihmisiä joutui paikalle, kannettiin Tiina pyörryksissä kotiinsa
ja Teemu leikkuuhuoneesen lääkärin tarkastettavaksi. Tiina jäi koko
iäkseen hiukan pöppöpäiseksi.
Seuraavissa talvikäräjissä tuomitsi kihlakunnan oikeus Kallen
syylliseksi Teemun murhaan. Siis yksi lautoihin, toinen rautoihin,
kolmas hullujenhuoneesen. Sopisi kysyä: mikä tuohon kaikkeen oli syynä?
Ja muuta vastausta ei voi antaa kuin: viina, viina! Kallen Tampereelta
tuoma Pertunmarkkina-viina!
* * * * *
Eräänä sunnuntai-aamuna pari viikkoa tämän jälkeen seisoi vanha,
kuihtunut ja varsin kokoonpainunut vaimo puoleksi peitetyn haudan
partaalla pohjoispuolella kirkkoa. Hänen harmaa tukkansa valui
silmillä. Hän painoi liinaansa vasten kasvojaan ja itki.
"Voi raukka poikani! Viina sen teki, ettet edes hautaasi muitten
ihmisten joukossa saanut. Milloinka tuo kirouksen neste loppuu? Voi
raukka poikani! Jumala armahtakoon sieluasi!"
Ja viljavat vedet juoksivat alas hänen ryppyisiä poskiaan.
18 13/4 88.
Kilpa-ajot.
Kolme kuormaa miehiä ajoi Rantalan pihalle uljailla hevosilla,
kauniilla reillä, kelloissa ja kilistimissä. Rantalan isäntä näki tämän
pirtin akkunasta ja sanoi emännälle:
"Herrainen aika! Se on vallesmanni! Keitä lienevätkään toiset? Tavelan
hevonen tuo perimmäinen on. Siivoa vähän syrjemmälle noita kaluja. Minä
käyn vieraita vastaan."
Rupesi emäntä korjaamaan tuoleja, rukkeja ja muita kaluja keskeltä
lattiaa nurkkaan päin. Isäntä juoksi suin päin pirtin perässä olevaan
kamariin, heitti pois rikkinäisen arkinuttunsa ja sipasi naulasta
yllensä uuden sarkanutun. Meni sitte piirongin luo, kurkisti peilistä
naamaansa, kaappasi muutaman kerran kammalla pörröistä tukkaansa,
kurkisteli sitte nurkkia, piirongin päällystää ja vaatenauloja,
mutisten: "missä lie taas se parempi lakkini?" Palttoon alta naulasta
se viimein löytyi. Sitte riensi hän läpi pirtin vieraita vastaan.
Sill'aikaa olivat vieraat jo kömpineet ylös reistään. Toiset seisoivat
pihassa, toiset sitoivat hevosia ratashuoneen seinään kiinni. Nimismies
seisoi keskellä pihaa pudistellen lunta turkistaan ja lakistaan.
"Onko isäntä kotona?" kysyi hän piialta, joka kaivolla, mikä oli
melkein keskellä pihaa, ammensi vettä ämpäreihin.
"Kotonahan se on näkynyt olevan", vastasi piika huolettomasti ja jatkoi
työtään.
"Annappas, tyttö, vettä oriilleni", sanoi Tavela, ajaen vaahtoovan ja
höyryävän hevosensa kaivolle. "Annahan vähän jäähdytystä Pollen kuumaan
sisustaan".
"Saaman pitää. Onpa se janoissaan, jotta on juoda minutkin".
"Onko teidän isäntä kipeä?" kysyi taasen nimismies, joka oli myöskin
tallustellut kaivolle.
"Tervepä tuo on näkynyt olevan. Mikäpä tuota vaivaisi. Kohmelo väliin".
"Vai kohmelo väliin. Mistä sinä, heiskale, sen tiedät, että isäntä
kohmeloa sairastaa?"
Nimismies puhui jotenkin sammaltavalla kielellä. Hänen silmänsä olivat
harmaan haljakat, kasvonsa punottivat ja jalat olivat täydessä työssä
kannattaessaan velttoa ruumista.
"Siitä kun on illalla humalassa ja sitte toisena päivänä venyy
vuoteellaan, ähkää ja puhkaa ja voikottaa ja tekee päätöksiä, ettei
enää milloinkaan juo", puhui tyttö nauraa kikattaen ja hinaten ylös
kaivosta täysinäistä vesiämpäriä.
"Sinä mustalaislunttu!" huusi nimismies. "Mene sanomaan isännälle
että hän antaa sinulle keppiä ja tulee vieraita vastaanottamaan. Vaan
tuollahan isäntä jo onkin portailla. Hyvää ikäpuolta, Rantala! Missä
hitossa sinä olet ollut, kun sinua ei enää näekään? Olemme jo pari
iltaa sinua varronneet. Täytyi viimein tulla katsomaan oletko kipeä ja
joko kohta pappia tarvitset".
Hän astui pari askelta portaita kohden. Tiellä oli täysinäinen
vesiämpäri. Hän yritti astumaan sen ylitse, nosti niin korkealle suuren
talvisaappaansa kuin veltto ruumis salli; — eipä se mennytkään ämpärin
ylitse, vaan molskahtikin keskelle ämpäriä, jotta vesi purskui yli
laitojen. Ja kun nyt ukko koetti nostaa jalkaansa ämpäristä, tarttuikin
sanka jalkapöydän koukkuun ja saattoi matkaan sen, että nimismies
kaatua romahti ämpärin kanssa hangelle.
"Herra jesta poo!" huudahti piika.
Rantala hyppäsi alas portaita nimismiehelle apuun.
"Herran tähden! Kuinkas nyt veljelle kävi. Taisipa taittua jalka tai
käsi tai kylkiluu tai joku muu luu. Nouse ylös, veli!"
"Eihän tässä hätää... Älähän tuossa suotta hätäile ja hupsukoitse.
Eihän tässä mitään hätää. No taittuisi ne nyt tuommoisesta keikauksesta
miehen luut. Annahan kun nousen".
Toiset miehet olivat jo saaneet hevoset kiinni ja tulivat nyt
tapaturmapaikalle. Miehissä nostettiin nimismies seisaalle.
"Kas niin", sanoi Rantala. "Nythän olet jo pystyssä jälleen".
"Pystyssä kun pääseekin. Saakeli semmoista piikaa, joka panee
vesiastiat keskelle tietä, jotta ihmiset lankeevat".
"Käydään sisälle, veljet!"
"Mutta kyllä sinulla on itse saakeli piikana. Olispahan minun piikani,
niin..."
Nyt mentiin sisälle. Mentiin pirtin perässä olevaan kamariin. Rantala
talutti edellä nimismiestä ja aukoi ovet "veljille".
"Mikä lempo sinulle on tullut, kun et enää ollenkaan tule veliseuraan?
Olemme sinua odottaneet aikalailla. Viimein tulimme katsomaan", puhui
nimismies.
"Sanoinhan sinulle, mikä Rantalaa vaivaa", sanoi eräs vieraista,
jonka häyryllään olevista silmistä ja turvottaneesta naamasta saattoi
huomata, ettei hän ole suinkaan laimiinlyönyt saapua veliseuraan.
"Se on aika valhe!" sanoi nimismies. "Ei Rantala anna housujansa
akoille. Kyllä veli Rantala itse on isäntä talossaan... Saakeli kuinka
hävytön piika sinulla on. Olisipas se minun piikani... Mutta, veli,
onko sinulla jotakin semmoista... Tuolla reessä niin helisteli ja
kolisteli, jotta oikein kipeälle sisukset tuntuu... Pieni tipspilleri,
veli, ymmärräthän".
"Istukaa, ystävät, tehkää hyvin! Kylläpä vaan olen taitanut muutaman
kerran jäädä pois veliseurasta. Vaimoni se tuossa vähän kielteli ja
narisi kylässä kulustani. Pyysipä oikein kauniisti ja viimein sai mun
vietellyksi jäämään kotiin".
"Mitä pitää mun kuulemani!" huusi nimismies. "Emme ota sinua enää
veliseuraan, ellet laita kannua rommia".
"Johan sen sanoin. Rantalaa viedään kauniisti nenästä", sanoi Tavela.
"Ja talutetaan vaikka hornan holoon", sanoi eräs miehistä.
"Kukas uskoisi. Rantala raukka!"
"Hän on menettänyt housunsa!"
"Rantala vetelys!"
"No, no, veljet! Ei niin paljon 'voi'-huutoja ylitseni. Kyllä minä
aina isäntä talossani olen. Mutta pitäähän sitä joskus vaimoväenkin
mieltä noutaa. Ja kyllä se sentään on koiramaista päivät päätään kulkea
kylästä kylään ja juoda lillitellä".
"Missä teidän vaatekaappi on?" kysyi nimismies ivallisesti nauraen.
"Vaatekaappi? Mitä sinä sillä teet?"
"Haen sinun yllesi hameen".
"Hameen? Mitä varten?"
"Akat pitävät hameita".
Rantala riisui turkin nimismiehen yltä ja pani sen kauniisti naulaan.
Sitte istui nimismies keinutuoliin, joka oli keskellä lattiata; toiset
miehet istuutuivat tuoleille, joita oli ympäri huonetta.
"Kannu rommia, veli Rantala, jos tahdot pysyä mies-seurassa", sanoi
Tavela.
"Kannu rommia, muutoin emme sinua ota veliseuraan", sanoi nimismies.
Hänen silmänsä olivat punaiset, raukeat ja himmisti kiiluvaiset. Kaikki
jäsenensä näyttivät hermottomilta ja hän enemmän makasi kuin istui,
pää riipuksissa ja kädet levitettyinä roikkumaan alas keinutuolin
kummallekin sivulle.
"Ei se käy päinsä myötänsä kulkea kylissä juomaretkillä. Olenpa jo
vähän arvellut antaa eropassin moiselle elämälle ja lakata koko
veliseuroista".
"Lähdetään!" huusi nimismies ja yritti nousemaan, mutta se ei
onnistunut.
"Istu nyt rauhassa, veli; mihin semmoinen kiire?"
"Minä en viitsi plätistä akkain kanssa".
"Mutta, hyvä veli..."
"Mennään pois! Mitä akoista! Tänne turkkini, Tavela!"
Taas yritti nimismies nousemaan. Mutta eipä se tahtonut onnistua. Töin
ja tuskin hän viimein suurten ponnistusten perästä pääsi seisoalle.
"No, ei niin kiirettä, veli nimismies. Vartoohan nyt hieman. Minä
katson josko täällä piirongin lahvissa löytyisi pisarainen suun
avausta. Istu nyt rauhassa, veli".
Näin sanoen poistui Rantala toiseen pirtinperäkamariin. Nimismies
heittäysi jälleen istumaan vetelästi ja hermottomasti, jotta rusahti
keinutuoli ja oli vähällä keikahtaa selällensä.
Vähän ajan kuluttua palasi Rantala jälleen kamariin, vasemmassa kädessä
pikareita, somasti asetettuina jalan pienestä kohdasta sormien väliin,
oikeassa musta noin kannun vetoinen pullo. Sitte laski hän pikarit
pöydälle, avasi pullon korkin ja täytti pikarit heleänpunaisella
rommilla.
"Sua, kanalja, koko eilen illan vartosimme Samulilla. Tämä vaan kotona
rauhassa istuu ja vaimoväelle lupauksia latelee. Aika mies!" puhui
Tavela.
"Akka mies!" toisti nimismies.
"Täytyyhän sitä väliin noutaa niittenkin mieltä. Paljonhan sitä on
niilläkin tekemistä ja sanomista talon töissä ja toimissa. Ja jollei
meillä vaimoja olisi, niin missäpä me miesraukat väliin olisimme. Ihan
huutavassa hukassa. — No, veljet, maistetaanpas!"
"Saapa nähdä, uskaltaako Rantala ryypätä", sanoi nimismies.
"Ohoo. Ketä pelkään?"
"Vaimoasi".
"En mar. No, ryypätään".
"Älä ryyppää, Rantala!"
"Ketä pelkään?"
"Kantelen vaimollesi".
"Älähän pilaa liian paljon. Kiepauta naukku naamaasi ja ole hyvällä
tuulella. Skool!"
Laseja kilistettiin ja sitte "kiepautettiin naukku naamaan".
Alettiin nyt puhella varsin ahkeraan. Nimismiehenkin kieli näytti
selkenevän, kun sai rasvaa kantimiinsa. Hyvin ahkeraan myös otettiin
kelpo naukkuja, jotka yhä lisäsivät uutta vauhtia keskusteluihin.
Yrittipä siinä jo nimismies pistää lauluksikin, kämmenellään
läiskyttäen tahtia keinutuolin käsipuuhun, mutta se kuitenkin
onnistui varsin huonosti. Puhuttiin viimein hevosista, niitten
"jalostuttamisesta" ja juoksusta.
"Etpäs usko, veli Rantala, kummoinen peijakas tuo nimismiehen ori
on juoksemaan. No sille nyt ei maassa vertaa. Ihan lentämällähän se
kanalja pyyhkielee tätä matoista maata. Eipä uskoisi", puheli eräs
miehistä.
"On se poika, joka pyyhkäisee. Ajanpa sillä ensi talvena Hämeenlinnassa
ensimmäisen oripalkinnon".
"Mitä hittoja sinun hevosestasi", puhui Rantala, jonka kieli jo alkoi
sammaltaa ja luonto oli parhaaksi karaistunut. "Mihin sinun hevosellasi
päästään. Mutta jos minä tulen oriillani ajamaan, niin se on jotakin
toista".
"Sinä oriillasi. Mutta jospa ei vaimosi laske sinua kilpa-ajoon".
"Vaimoni? Jassoo! Veli luulee siis, että minä olenkin akkojen vallan
alla. Se on väärä luulo. Tämä mies ei ole kenenkään vallan alla, vaikka
sitä yksi ja toinen vähän niinkuin luulee".
"Eihän vaimosi sua kilpa-ajoihin laske. Ja mitäpä semmoisella hevosella
sitte kuin sinulla on. Kärpäsiä semmoinen saa kuunnella silloin kun
oikein hevonen juoksee".
"Ohoo! On se hevonen, joka pääsee".
"Eihän se mihinkään kykene. Mitä lampaasta".
"Kykenee vaankin se aina sinun hevosesi kanssa".
"Lähde koettamaan, niin jäät kuin nalle kalliolle
"Aina minä sinun kanssasi kykenen".
"Lähde koettamaan, jos uskallat".
"Ketä pelkään?"
"Vaimoasi!"
"Ohoo! Veli nimismies! Etpä vaan irvistelisi niin paljon, jos tietäisit
miten syvältä se minua pistää. Lopeta siis tuo ilkeä irvisteleminen ja
virnisteleminen. Sen tiedät, että minä ja minun hevoseni aina täyttä
vastaavat".
"Lähde koettamaan!"
"Lähde koettamaan, Rantala, ja näytä, että on muillakin hevosia"; sanoi
Tavela.
"Tuossa menköön!"
"Mitä vetoon?"
"Hevonen ja hevonen!" huusi nimismies. "Hevonen ja hevonen!" toisti
Rantala. "Tuohon käteen! Eroita, Tavela, kädet!"
"Minne mennään koettamaan?" sanoi Tavela.
"Honkilan kankaalle", huusi nimismies.
"Aivan niin!" sanoi Rantala.
"Lähdetään paikalla!"
"Lähdetään, lähdetään!"
"Jospa sua, Rantala, ei lasketakaan", pilkkasi nimismies.
"Niin muako lasketa? Kuka estäisi?"
"Vaimosi!"
"Älä irvistele!"
Ritarit nousivat. Tavela auttoi nimismiehen seisoalle ja puki turkit
hänen yllensä. Rantala kaatoi viimeisen pisaran pullosta laseihin
ja jokseenkin häpeltelevällä kielellä pyysi veljiä piiskaryyppyä
ottamaan. Kahta käskyä ei tarvittu, sillä vieraat eivät olleet turhan
kursailijoita. Sitte sitä hankittiin lähtöä koettelemaan hevosten
"käpäliä" — tai paremmin piiskoja. Ensin kuitenkin pyysi Rantala
odottamaan, kunnes hän on saanut "koninsa puihin".
Hän meni talliin, seisattui keskelle permantoa, pyörähti ylpeästi
korollaan ympäri ja vihelsi. Renki Kaapo, joka juuri sattui tulemaan
tallin ovelle, kääntyi pois ja alkoi tallustella halkoliiteriä kohden,
minkä edustalla toiset miehet olivat halkojen hakkuussa, mutisten
mennessään: "Jo nyt on taas tulppa kurkusta kirponut. Sokeristapa se
olikin. Oleppas nyt yksin siellä tallissa, en sinne haukuttavaksesi ja
nääsättäväksesi tulla viitsi. Saa sitä taas ori kylmän löylyn ensin
ja lämpimän perässä, sen takaan. Kyllä se on sentään mies tuo meidän
isäntä. Aina vaan juo ja reuhaa. Voi voi sentään!"
Mutta isäntä pyörähti tallin lattialla vielä toisenkin kerran ympäri,
vihelsi ja lipsautti sormillaan. Hevoset hyyristivät pilttuidensa
nurkkaan, nostivat päänsä ylös ja korvat niuhassa melkein vapisten
"telläilivät" ja polkivat lattiaa vuoroon joka jalalla. Nähtävästi
eläinraukat odottivat jotakin. Pian tulikin "jotakin". Isäntä sivalsi
käteensä rautaisen silppuhangon, joka riippui naulassa pilttuun
tolpassa. Nytkös hevoset vasta oikein pelkäsivät. Pieni varsakin
ovinurkassa vetääntyi karsinansa viimeiseen solukkaan... Pian kuuluikin
tallista vinha viuhkina ja läikinä hirveän kolinan ja jytinän seasta,
jota vielä säesti hangon yläpäässä olevan rautarenkaan kimeä kilinä.
Tuo melu kuului halkoliiteriin saakka. Rengit seisattuivat sitä
kuuntelemaan.
"Enkös sitä arvannut. Ensin kylmä sauna ja sitten lämmin kylpy päälle.
Oikeinhan se hirvittää, kun noin hakkaa eläin raukkaa", sanoi Kaapo.
"Olisi ottaa tuo hanko ja sillä tomistella ukon omasta säestä liiat
tomut", sanoi eräs rengeistä.
"Jos uskaltaisi. Lempo nyt varmaan kuoliaaksi suolaa hevosraukan".
"Omapa se on hevosensa".
"Hirttää moinen hirviö. Lihahan se on toki luontokappaleellakin".
Mutta nytpä jo isännän käsi väsyi. Hän pani hangon jälleen naulaan ja
hirveän julmilla silmillä katseli vapisevaa hevosraukkaa. Meni sitte
tyhjään pilttuusen, joka oli oriin pilttuun vieressä ja tapasi taputtaa
hevosta säkeen, mutta pelästyneenä hyyristyi se ihan toiselle puolen
pilttuuta. Tuostapa taas vihainen isäntä tuimistui, sieppasi hangon
uudelleen ja antoi oriille uuden saunan ja yhteen purtujen hampaittensa
välistä ärisi:
"Sievistä hiton koni sorkkasi, muuten nahan nyljen selästäsi!"
Tuohon meluun tuli emäntäkin tallin ovelle.
"Älä, Heikki kulta, hevosraukkaa! Olethan järjiltäsi. Tuota nyt
myötänsä hakkaa. Miksikä se siitä tulee".
"Pidä sinä suus kiinni ja mene navettaasi. Kun lyön, niin lyön", sanoi
isäntä kärtyisesti.
"Mutta kuuluuhan se kauhealta tuommoinen elämä. Oikein säälini tulee
oritta".
"Sääli sinä sitä, sääli sinä tätä. Kyllä minä tiedän mitä teen. Mitä
sinä huolit siitä. Tämän pojan ei tarvitsekaan akoilta kysyä saako
lyödä hevostaan".
"Voi Heikki kulta! Olethan taas humalassa!... Siinäkö päätöksesi!"
sanoi emäntä surullisesti.
"Hiiteen semmoiset päätökset! Iloinen ja reipas on nuoren pojan elämä.
"Poika oli Pohjan Torniosta
Ja tyttö Lapualta...
"Mitähän te akat aina suotta nääsäätte ja nakutatte? Kyllähän sen
tiedätte, että valta meillä miehillä aina pysyy".
"Voi onnetonta!"
"Ole vaiti, niin on parasta!"
"Aiotko nyt taas lähteä kylään?"
"Olisihan se vähän niinkuin meiningissä. Menen tästä vähän nimismiehen
kanssa kilpaa ajamaan. Olemme lyöneet vetoa hevosen ja hevosen. Hän se
kelläsi aivan piloille meidän hevoset. Mutta minä tahdon näyttää, ettei
Rantalankaan tallissa ole puuhevosia".
"Yhtäkaikki mitä hän sanoi. Paras kun annat olla hevosen tallissa ja
pysyt itse kotona".
"Ole vaiti! Et sinä semmoisia asioita ymmärrä. Ole aivan vaiti ja mene
toimillesi. Minä tässä talossa isäntä olen, tiedä se".
"Onhan se vanha asia".
"Niin se on. Mene nyt matkoihisi täältä äläkä käytä itseäsi mitenkään
sopimattomasti vierasten aikana. Mene tiehesi ja jätä minut rauhaan!"
"Ole lähtemättä nimismiehen seuraan".
"Kyllä minä tiedän".
Emäntä kääntyi pois tallin ovelta. Hänen laihtuneet, ryppyiset ja
kalpeat kasvonsa näyttivät niin surullisilta ja kärsiviltä. Sumeasti
ja murheellisesti hänen silmänsä kiiluivat kuin jos oisi niissä
kuvastanut kyynelkylpyjä ja pettyneitä toiveita. Alakuloisena, pää
rinnoille painuneena asteli hän navettaa kohden. Mutta isäntä mutisi
tallissa emännän mentyä: "Tuossa hän myötänsä haukkuu ja nääsää. Mutta
sen täytyy loppua. Sitte mua pilkkaavat ja peijaavat. Ja syystä kyllä.
Miksi annan vaimon hillitä itseäni kuin poika nulikkaa pahaista. Ei se
käy laatuun. Ja onko minulla sitte vaimo. Tuolla hän vaan könöttelee
navetassa ja maitokamarissa, eikä tule vieraita kuulemaan kurkistamaan".
Sitte laski hän hangon naulaan ja tuli tallin ovelle, huutaen:
"Tänne, Kaapo!"