language: Finnish
MÄNNYN KÄPYJÄ
Saloiltamme poimittuja
Kirj.
J. VIKTOR LEIMAN
Helsingissä,
K. E. Holm'in kustannuksella.
1888.
SISÄLLYS:
Valoa kansalle
Tukkipojan palaus
Viinan uhrit
Kilpa-ajot
Elämä on taistelua
Monenlaisia tauluja aukenee eteen tätä elon polkua tallatessa. Lähes
joka askeleella kohtaa erilaisia näkö-aloja. Elämä on sarja kuvia,
tauluja, näköaloja ja tapauksia. Lukemattoman erilaisia ja värisiä
ne ovat. Ei kahta yhdenlaista.- Jokainen tapaus on sentähden kappale
elämää. Semmoisia pieniä elämän murusia ovat nämä salomännyistä
poimitut kuivuneet "Männyn kävyt" ja semmoisina pyydän niitä pitämään.
Valoa kansalle!
Kello oli viisi aamulla. Anttila oli juuri avannut silmänsä unesta
ja astunut portaille säätä tarkastelemaan. Sateiselta ja synkältä
näytti. Kaakosta nousi synkkä sadekuuro. Sentähden hän päätti käskeä
väkensä täksi päivää pellavalion tekoon ja itse lähteä kunnankokoukseen
kirkonkylään, jossa muun muassa on kansakoulu-asia ratkaistavana.
"Eihän tuosta taida ohran leikkuustakaan olla näin sateisella ilmalla",
mietti hän ja asteli poikki pihan väen tupaan, antamaan väelle ohjeita
ja määräyksiä työn toimittamisessa. Sitte hän palasi jälleen kamariinsa.
Kansakoulu-asia oli jo kaksi kertaa "tapettu"; nyt se vielä
kolmannen kerran koulun vastustajain kauhuksi ja hirmuksi muutamain
asiaa harrastavain ahkerain ponnistusten kautta tulla törötteli
kunnankokoukseen. Koulun kiivaimpia vastustajia oli Anttila. Semmoisia
kouluja! Hän päätti lähteä antamaan viisi niskaan semmoisille puuhille.
Ja avatessaan kaapin ovea missä oli lattea nelikulmainen pullo ja sen
vieressä kumossa jalaton pikari, - mutisi hän: "Semmoisia herrakouluja
pitäjään! Kaikkia tässä nyt vielä! Kuka ne herrat ja röökinät sitte
kaikki ruokkii? Kun ma sanonkin, herrat ja röökinät..." Sitte kaatoi
hän pullosta viinaa jalattomaan pikariin ja ryyppäsi oikein tuiman
ryypyn. Eikä tuo annos taitanut olla juuri huonoimpaa laatuaan, sillä
Anttilan suu vääristyi hirveän rumaan asentoon, kasvonsa rypistyivät,
silmänsä kävivät vesikaljamalle ja siristyivät melkein kiinni, ja
koko kohtauksen lopuksi kuului käheä "ääääh"-ääni. Sitte huiskasi
hän pikarin pohjaan jääneen tipan lattiaan, laski pikarin jälleen
kumoon pullon viereen ja sulki kaapin. Kilkahtivat sitte avaimet
housun taskuun ja hän pyyhkäsi suunsa joutuisasti takkinsa hihalla,
sillä porstuasta kuului joutuisia ja reippaita askelia. Emäntä astui
huoneesen.
"Ajettiinko karja Hirvikorpeen?" sanoi isäntä.
"Sinnehän se ajettiin", vastasi emäntä.
"Katsokaahan vaan kauramaata".
"Liisa jää paimeneksi".
Sitte pyörähti isäntä ulos, toinen käsi taskussa, jossa avaimet
kilisivät. Ovea kiinni painaessaan hän vielä mutisi: "Semmoisia
herrakouluja! Kaikkia nyt vielä!" Sitte asteli hän tukevasti yli pihan
rantaportille, avasi sen ja jatkoi matkaansa pitkin rantatietä alas
rantaan, välitse keltaisten ohrapeltojen, joitten tähkäpäillä yölliset
sadepisarat himmeästi kiiluivat harmaata taivasta vastaan. Mennessään
puhui hän: "Leikatkoot jos ilma ylenee. Minä menen kokoukseen ja annan
niille vietävän koulumiehille vasten naamaa. Semmoisia herrakouluja!
Kuka ne kaikki herrat ruokkii? Kun ma sanonkin, herrat ja röökinät".
Kädet pistettyinä housun taskuihin, missä avaimet kilahtelivat, asteli
hän rantaan, jossa miehet jo olivat täydessä työssä, ja ryhtyi itsekin
työhön oikein rivakkaasti. Joutaahan sitä vielä hetkiseksi työhönkin.
Kymmeneltähän se vasta kokous alkaa.
Oikein ripeästi siinä heiluttiin. Hikeä tipahteli ukon otsalta. Rengit
eivät suinkaan laiskoiksi joutaneet, kun oli ukko Anttila kintereillä.
Ja sitä vartenpa juuri ukko usein työssä olikin.
"Renki lurjukset eivät muuta tee kun torkkuvat ja laiskehtivat,
ellei itse ole seurassa". — Noin kyynärän syvälle veteen lyötiin
seipäitä pystyyn toinen toisensa viereen ja muodostettiin niistä suuri
nelikulmainen karsina. Siihen sitte ladottiin pellavapivot somaan
pinoon. Kun sitte kaikki oli pinottu, pantiin pinon päälle muutamia
lautoja, joille kannettiin suuria kiviä ja iso tiinu, joka ammennettiin
vettä täyteen. Vesi oli lämmintä ja lahdelma melkein tyyni. Joskus
vaan tuulen henki vienosti leuhahti, joka pani rannan ruovot kahisten
heilumaan ja heikot aallot muutaman sylen päässä rannasta etenivät
kauas pitkälle ja kapealle Helmilahdelle. Ristiin rastiin näkyi tyveniä
sylen levyisiä teitä lahdelman pinnalla, ja voimattomat vihuripuuskat
eivät voineet niitä aalloittaa. Niiden sanotaan sadetta ennustavan.
Joskus tyventyi lahti kotonaan, kunnes taas joku voimaton vihurin
liehaus sen lepoa häiritsi.
Suuruskello juuri soi, kun ensimmäinen pellavaliko saatiin valmiiksi.
Pilvet kaakon taivaalla olivat jo ohentuneet. Ilma alkoi kirkastua
ja pilviverhon lävitse alkoi aurinkokin kumottaa. Olipa jo ukko
kahdella päällä, mennäkö kokoukseen vai ei, sillä ilma näytti
ylenevän. Saattaahan tulla kelpo leikkuupäiväkin. Hän pysyi sentään
päätöksessään, kolisti piippunsa tyhjäksi vasten kirveen lapetta ja
asteli väkensä etunenässä ylös rantatietä kotoa kohden.
* * * * *
"Hyvää huomenta, Wälimaa!" huusi Anttila naapurilleen, astellessaan
pyhävaatteisin puettuna alas rantatietä. "Tottahan tulet kokoukseen?"
"Huomenta, huomenta, naapuri! Enpä taida lähteä. Mitäpäs siellä olisi
tekoa. Hukkaan vaan menisi hyvä leikkuupäivä".
"Tänään ei pitäisi kenenkään, jolla vaan suu on, olla poissa
kokouksesta. Tänäänhän siellä taas tyrkytetään kansakoulua pitäjään".
"Vai jo taas koulua puuhataan. On mar ne vaan kummallisia. No kaikkia
vielä".
"Käy siis mukaan; siellä tarvitaan miehiä".
"En taida lähteä. Vastaa minunkin puolestani, että saavat itse maksaa
koulunsa. No aikoihin sitä on eletty! Moisia laitoksia pitäjän
rasitukseksi. Mikä hitto ne kaikki kustantaa?"
"Niin, sanoppas sitä, mikä ne kaikki kustantaa".
"Ja kuka riivattu niitä kaikkia ajattelee?"
"Kukapa muut kuin herrat, jotka nylkevät nahan selästämme, ellemme
pidä puoliamme. Jotakinhan sitä päivän pitkään ajattelee istuessaan
keinutuolissa pitkä piippu hampaissa. Kalliolan herra sen täälläkin
alkoi ja kirkkoherra kävi siihen kiinni kuin takkiainen tervaan".
"Havumetsän taakse koko Kalliolainen!"
"Vaan minä aion tänään sanoa heille selvän totuuden vasten silmiä.
Täällä osataan kyllä kyntää ilman semmoisia koulujakin".
"Osataan kyllä, hyvin osataankin. — Jokos olet kylvänyt?"
"Aivan joka kaistaleen, eilen viimeiset. Hyväähän onkin nyt maa
muokkaella".
"Hyvää tosiaankin. Kelpaahan siinä siemenen itää ja orastua".
"Kyllä vaan siinä pehmeässä ja lämpimässä maassa sopii orastua. Jumalan
haltuun, naapuri! Minun täytyy rientää kirkolle. Luulenpa että kello
käy jo kymmenettä".
"Haltuun, haltuun! Pidä puolesi. Älä laske semmoisia herrapajoja
pitäjään".
"Ei siellä tänään kansakoulua perusteta. Kyllä minä sanon asiat halki
että kajahtaa".
Anttila kiiruhti rantaan ja löi melan tyvellä veneen tapin lujasti
kiinni, jotta kaiku kiiri kauas tyvenessä ilmassa, leveten ja
monistuen. Sitte hän sysäsi veneen vesille, astui toisen jalkansa
siihen ja toisella jalallaan potkaisi telapuusta, jotta vene yhdessä
vauhdissa kiiti kahahtaen läpi ruo'iston väljälle vedelle ja vielä
hiljaa kulki siinä. Sitte riisui hän takkinsa, käänsi sen sievään
palloon, niin että vuori tuli ulospäin ja laski veneen laitaa
vasten tuhdolle. Istui sitte itse samalle tuhdolle ja kääri ylös
verkahousunsa lahkeet. Sill'aikaa oli veneen vauhti yhä väsynyt melkein
näkymättömäksi. Sitte hän asetti airot hankoihin, potkaisi korkonsa
lujasti veneen kaarta vasten ja alkoi verkkaisin mutta voimakkain
ottein soutaa, ja huimaa vauhtia liiti keveä vene tyvenellä järvellä
kohden kirkonkylää.
Oli jo kokoontunut joukko miehiä kunnantuvalle kun Anttila sinne saapui
ja istuivat ryhmissä korkeilla rappusilla haastellen ja tupakoiden.
Anttila lausui hyvän päivän, tervehti muutamia kädestäkin, nipistäen
etusormella ja peukalolla lakkinsa kiiltävätä lippua ja istuutui
rappusille. Siinä ukot juuri tuumivat kansakoulu-asiaa. Paljon oli
vastustajia, puoltajia tuskin nimeksikään. Kaikkein mielestä tuo koulu
näytti olevan ihan joutava laitos.
"No, mitäs tuumitte, Anttila, kansakoulu-asiasta?" kysyi eräs.
"Myttyyn vaan kuin Tolosen talokauppa! Mitäs niillä joutavilla
herrapesillä pitäjässä", kuului vastaus.
"Sitähän minäkin! Miehissä siis vastaan! Kyllä me puolemme pidämme.
Laittakoot, Kalliolainen ja kirkkoherra, jos haluttaa, mutta me emme
siihen suostu".
"Me emme suostu", sanoi eräs.
"Vastaan yksimielisesti!" sanoi toinen.
"Hiiteen kansakoulu!" huusi kolmas.
Pitkällä penkillä kokoushuoneen ovensuisen akkunan edessä istuu kolme
miestä. Hekin haastelevat ahkeraan ja näyttävät syvästi miettiväisiltä.
Usein siinä haastekin ja miettelyn aikana nysä sammuu ja toivoton,
vakava katse tahtoo väkisten painua permantoon.
"Taisipa olla kokouksen pitäminen tästä asiasta liian aikaista. Se on
melkein luultavaa, että koulupuuha nyt saa yhtäläiset sarvet otsaansa
kuin viime kerrallakin. Asia olisi tarvinnut enemmän hautomista", sanoi
yksi.
"Kalliola oli liian innokas ja hätäinen. Kyllähän siitä jo saamme olla
varmat, että koulupuuhamme viskataan kolmannen kerran pöydän alle,
sillä ukot ovat oikein miehissä saapuneet koulua vastustamaan. Enemmän
olisi pitänyt rautaa kuumentaa", virkkoi toinen.
"Mutta saatammehan sentään toivoa", puhui kolmas. "Kirkkoherra on
luvannut pitää asiaa valaisevan puheen, ehkä sekin jotakin vaikuttaa.
Maisteri Kalliola on luvannut opettaa ensimmäisen lukukauden ihan
ilmaiseksi, penniäkään pyytämättä. Eiköhän sekin jotakin vaikuta. Ja
pysythän sinä sanassasi, Toivola?"
"Sanassani pysyn. Huoneet annan koulun käytettäväksi ihan maksutta
kolmeksi ensimmäiseksi vuodeksi".
Silloin kuului kärryjen ratinaa pihalta. Seurakunnan kirkkoherra ja
kunnan esimies Kalliola saapuivat kokoukseen. Kumpainenkin olivat
jo iäkkäitä ukkoja, sillä melkein lumivalkeat jo olivat kummankin
hiukset. Sukkelasti avasi palvelijapoika nahkapeitteen napin, ja
arvokkaasti astui kirkkoherra kääseistä alas pihalle kokousmiesten
joukkoon ystävällisellä kädenlyönnillä tervehtien miehiä. Ja syvällä
kumarruksella, päin lakittomin, vastasivat sanankuulijat iäkkään
seurakunnan paimenen tervehdyksiin. Sangen ystävällisesti ja
lämpimästi myöskin Kalliola tervehti jokaista pihalla olijaa. Sitte
astuivat he halki miesjoukon ylös korkeita rappusia porstuaan, missä
kunnanhuoneen siivoojatar heille avasi ovea. Tätäkin kirkkoherra ja
Kalliola ystävällisesti tervehtivät ja astuivat sitte huoneesen.
Sisällä olijoita samoin tervehdittiin syvällä arvoisuudella, täynnä
ystävyyttä. Alettiin siinä sitte puhua asioita, etupäässä oli tietysti
kansakoulukysymys haastekin aineena ja miehissä päätettiin sen hyväksi
voimat tänään uhrata.
Pian alkoikin kokous. Oli siinä ensin asioita kaikenmoisia, jotka
koskivat pitäjän lainamakasiinia ja vaivaishoitoa, y.m. ja jotka kaikki
hyvässä yksimielisyydessä — pieniä sanakiistoja lukuun ottamatta —
ratkaistiin. Tuli sitte viimein esille kansakoulukysymys.
Esimies esitti kysymyksen innokkaalla ja lämpimällä puheella ja lopetti
sen sillä hartaalla toivolla, että kansakoulu-asia nyt jo vihdoinkin
monien mutkien ja vaikeuksien perästä olisi täyteen kypsyyteensä
ehtinyt, ja että niitten monien ponnistusten hedelmänä, joita sen
hyväksi turhaan on tehty, nyt viimeinkin yksimielisesti päätettäisiin
perustaa ja, jos mahdollista, jo tänä syksynä toimeen panna pitäjään
ylhäisempi kansakoulu, yhteinen pojille ja tytöille.
Sen jälkeen nousi kirkkoherra istuimeltansa ja alkoi selittää
kansakoulun suurta hyötyä ja siunausta. Hän puhui kuin mies, lämpimästi
ja innokkaasti, ja nuorukaisen innostus paloi hänen vanhuudesta
rypistyneissä kasvoissaan. Hän puhui menneistä pimeistä ajoista,
jolloin kaikki tieto oli "herrain" salaisuutena. Kansa ei saanut tietoa
eikä valoa, sillä ei ollut kouluja kansaa varten. Ja sentähden kärsi
kansa suurta vääryyttä. Mutta onnellisempi, valoisampi aika koitti.
Tuolta Kallaveden aaltoja pitkin kajahteli voimakas huuto, kajahteli
halki koko maamme: valoa kansalle, sivistystä kansalle! Sivistys
on sen ainoa pelastus! Snellman oli tuo huutaja. Ja kansa havahtui.
Kuten lapsi unesta herättyään kaipaa ravintoa, niinpä nyt kansakin
tunsi pistävän nälän syvällä elinjuurissaan, herättyään vuosisatojen
pimeästä unesta. Se oli valon ja vapauden nälkä. Kansan sivistystä
harrastava esivalta alkoi nyt perustaa oppilaitoksia kansaa varten.
Ne oppilaitokset ovat kansakouluja. Sellaista oppilaitosta olemme
mekin esittäneet perustettavaksi keskuuteemme, j.n.e. Hän puhui
uskonnolliselta kannalta. Pakanuuden pimeydessä vaelsivat esi-isämme,
raakalaisina, ilman Jumalaa ja Hänen pyhää sanaansa. Meillä on tieto
Jumalasta, meillä on Hänen kallis sanansa, me tiedämme, mitä Jumala
meiltä vaatii. Sen vuoksi tulee meidän niin paljon kuin voimme tehdä
lapsemme osallisiksi tästä sanan siunatusta valosta, meidän tulee
pienoisillemme kirkastaa Jumala ja Hänen työnsä. Ja sitähän lapsemme
saavat oppia koulussa. Ihmisen tulee kehittyä ja jalostua, hänen tulee
kirkastua ja täydellisentyä, hänen tulee käyttää kaikkia niitä lahjoja
ja keinoja, joita Herra on hänelle suonut, Luojansa kunniaksi, sielunsa
onneksi ja isänmaansa hyväksi. Semmoinen on oikea kansalainen. Millä
tavalla sellaiseksi tullaan, sitä juuri koulussa opetetaan, j.n.e.
Vielä puhui hän mitä käytännöllistä hyötyä kansakoulusta on, esim.
kirjoittamisen ja laskennon taidosta, historiasta, maantieteestä, y.m.
Ylevästi ja lämpimästi hän puhui, ja toivoi hänkin lopuksi, että jo
tänä syksynä voitaisiin avata seurakunnassa kansakoulu.
Ovensuusta kuului jupinaa. Miehet olivat kiihkeän levottomuuden
vallassa. Muutamat nousivat seisoalle ja vuoroon toista ja toista
saapaskärkeä napsauttelivat permantoon. Toiset istuivat paikallaan ja
pyörittelivät lakkiaan tai soristelivat piippuaan (täällä, näette,
oli se hyvä tapa voimassa, että kokoushuoneessakin tupakoitiin).
Muutamat istuivat liikahtamatta katsellen maahan. Kirkkoherra oli
jälleen istuutunut ja pyyhki silmälasiansa. Esimies katseli papereitaan
ja pyöritteli kynää sormiensa välissä. Nurinaa ja mutinaa kuului
miesjoukosta. Alkoi viimein esimies:
"Kosk'ei kukaan vastusta kansakoulun perustamista, niin saamme siis
pitää sen olevan päätettynä".
Nytpäs hälinä syntyi.
Jokainen olisi tahtonut puhua ensiksi. Mutta puhevuoron melkein riisti
Anttila, ja hän lausui:
"Me emme tarvitse semmoisia herrakouluja. Me tahdomme pysyä
talonpoikina, emmekä tahdo herroja lapsistamme."
Nyt selitti kirkkoherra, ettei kansakoulu olekaan aiottu herroiksi
tekemään, vaan kehittämään ja kasvattamaan sivistyneitä kansalaisia.
Tieto ei tee herraksi. Jumalan edessä olemme kaikki samanlaisia, joskin
toisen ihmisen asema ihmiskunnassa on korkeammalla kuin toisen. Ja
kansakoulun tietomäärä on tuskin pisara tieteitten suuressa meressä. Se
ei ketään herraksi tee, j.n.e.
"Mutta esi-isämme kyllä tulivat ilman kouluja toimeen", -puhui eräs.
"Rukkiaan kehrätessä iltapuhteilla opettivat äidit lapsiansa lukemaan.
Yksikin ilta siinä tihistiin, usein saivaristoakin jauhettiin, mutta
hyvälukijoita tuli ja oli niitä yhtä paljon kuin nytkin.
"Entiseen aikaan ei ollut mitään kouluja", puhui toinen. "Esi-isämme
tekivät työnsä kuin miehet, lukivat pipliaansa ja nukkuivat viimein
lujassa uskossa kuolemaan, eivätkä ensinkään tarvinneet kouluja. Kunpa
me vaan seuraisimme heidän jälkiänsä."
"Osaamme me kyntää, kylvää ja ojaa kaivaa ilman semmoisia koulujakin",
kuului eräs ääni.
"Ja mistä ne rahat kaikkiin saadaan?"
"Kukapa ne kaikki kustantaa?"
"Paras kun annamme olla sillänsä semmoiset puuhat."
"Kaikkea muuta vielä! Vai herrakouluja tässä nyt laitettaisiin."
"Ja kuka ne sitte kaikki ruokkii ne herrat ja röökinät... kun ma
sanonkin... herrat ja röökinät?" sanoi Anttila.
Syntyi nyt yleinen vastaansanominen, solina ja hämminki. Mikä sanoi
mitäkin. Muutamat löivät lakin päähänsä ja lähtivät ulos, mutisten
joitakin puolisuuttuneita sanoja mennessään. Esimies nyppi nenäänsä.
Kirkkoherra haistoi nuuskaa, syvästi katsellen permantoon. Nuot kolme
miestä oviakkunan luona istuivat liikahtamatta, äänettöminä lattiaan
katsellen. Yksi heistä pyöritteli lakkiansa polviensa välissä. Tämä
vihdoin keskeytti kohinan ja lausui:
"Minun sydämellisin toivoni on, että jo tänä syksynä perustaisimme
kansakoulun."
"Perusta sinä mitä tahdot; sinusta koulut vähän tietävät", sanoi
Anttila.
"Minä en puhunut Anttilalle".
"Parempi kun laittaisit kärryt itsellesi, ettei niitä aina tarvitsisi
meiltä lainata".
"Minä puolestani annan huoneet ilman maksutta kolmeksi ensimmäiseksi
vuodeksi", sanoi Toivola.
"Sinä... sinä huoneet herrapesälle! Kanalja!... Maksa ensin velkasi...
kun ma sanonkin... maksa velkasi! Korotkin jo ovat kolmatta vuotta
maksamatta..."
"Pysytään asiassa", huomautti esimies".
"Vai sinä huoneet annat... Moisia rätysköitä kehtaat tarjotakin...
Laita uudet... sinne Lyymäelle talosi taakse... laita sinne..."
"Pysytään asiassa, Anttila. Älkää puhuko tyhmyyksiä".
"Vai sinä huoneet..."
"Poikani on luvannut hoitaa opetusta ilmaiseksi ensimmäisen
lukukauden", sanoi esimies.
Nyt ei Anttila enää voinut hillitä suuttumustaan, vaan alkoi todellakin
sanoa "asiat halki". Rähinää kuului ovensuusta. Muutamat miehistä
paiskasivat lakin päähänsä ja lähtivät ulos.
"Vai siitä maisteri tehdään. Te olettekin kaikki yhdessä juonessa.
Senhän olen aikaa sanonut, että ne ovat herrain konsteja kaikki...
Syötte ja nyljette talonpoikia ja kiskotte viimeisetkin äyrit... Mutta
nyt te ette meitä nylje. Minä sanon asiat halki ja pidän puoleni
kanssa..."
"Tietäkää mitä puhutte, Anttila!"
"Kyllä minä huutoni vastaan... Ja mitä te sitte oikeastaan olette?...
Paljaita nylkyreitä ja kiskureita kaikki, jotka nyljette talonpoikia...
paitsi kirkkoherra... (tässä hän syvään kumarsi kirkkoherralle)... Te
peijaatte ja petätte missä vaan saatte ja laitatte mokomia maksuja
seurakuntaan... Ottaisittepa silmät päästämme, jos saisitte... Mutta
sen sanon, että itse saatte maksaa koulunne. En äyriäkään maksa
minä... en! Ja kenen tointa tämä kaikki on? Ei kenenkään muitten
kuin Kalliolaisen... Tahtoisi kaikkia ihmisiä nylkeä niinkuin
torppareitansakin nylkee..."
"Varsinhan te sopimattomia löpisette, Anttila".
"Jos näkee, että lehmämulli on torpparilla, niin kohta taas veroa
lisää..."
"Mitä kummaa torpparit ja lehmämullit kansakoulu-asiaan kuuluvat? Ja
mitä tuo kaikki teihin koskee? Paras on, että pidätte suunne kiinni".
"Niin kyllä. Suu kiinni! Jos talonpoika sanankin sanoo, niin suu kiinni
kohta. Mutta minä en aiokaan pelätä Kalliolaista kirjapinkkoinensa".
"Olkaa vaiti, Anttila!"
"Ei tarvitse!"
"Te häiritsette kokousta".
"Ei tarvitse tukkia suuta. On tässä nyt suun vuoroa muillakin, ei yksin
kopealla Kalliolaisella".
"Onko kellään vastaan kansakoulun perustamista?" huusi esimies, siten
koettaen saada loppua tekemisistään Anttilan kanssa.
"Eipä taida olla muilla paitsi Anttilalla", sanoi Toivola.
"Semmoisia kouluja ei tarvita!" huusi Anttila. "Maksakoon Kalliolainen
ensin riihtensä muurien tekopaikan Hanell'ille ja sitte vasta
perustakoon herrakoulun".
"Suunne kiinni!"
"Ei tarvitse!"
"Puhukaa säädyllisesti, muuten heitämme teidät ulos ovesta".
"Huuti ma sanonkin! Vai ulos ovesta. Tämä on kunnan huone..."
"Mutta täällä pitää olla siivolla".
"Huuti ma sanonkin! Vai ulos".
"Olkaa siivolla!"
"Vai ulos! Mitähän te sitte oikeastaan luulette olevanne, nylkijät ja
laskurit! Yksin minä semmoiset koulut kustannan. Ne semmoiset ovat
minulle kuin jos nappi nutusta putoisi. Vai luuletteko ettei minulla
ole yhtä paljon rahaa kuin teilläkin... Vai ulos!"
"Heittäkää ulos tuo mies! Häneltä on mahdoton jatkaa kokousta", sanoi
vihdoin esimies tuskaantuneena.
Kinan aikana oli joukko koulun vastustajia lähtenyt pois
kokoushuoneesta. He istuivat portailla ja virittivät piippujaan.
"Kyllä siellä on Anttila kovana miehenä", sanoi eräs.
"Taisipa mennä liian pitkälle", sanoi toinen.
Sisällä olijat katselivat lattiaan. Kirkkoherra kierteli nenäliinaa
sormiensa ympärille. Toivola pyöritteli lakkiansa polviensa välissä.
"Kyllä minä tästä pääsen käskemättäkin... Vai ulos täältä ajetaankin".
Näin sanoen nousi Anttila ylös ja parilla tuimalla harppauksella astui
ovelle ja tarttui vetimeen. Mutta ennenkuin avasi oven, kääntyi hän
vielä takaisin päin ja, toinen käsi vetimessä, toisessa lakki, lausui:
"Ettehän te jaksa koulua perustaa, kun minä pois menen. Ja yhdenkö
koulun sitä sitte perustaisitte? Yhdenkö vaan? Kymmenen — viisikymmentä
niitä pitää tulla — joka kylään, joka taloon yksi... Mutta minä en
maksa, en vaikka nääntyisi. Ja suokoon Jumala, että minä jo silloin
kauan olisin maannut maan mullassa, kun tuo oppinut herrasmainen suku
kasvaa... Niin no... Minä menen ulos, koska käsketään. Täytyyhän
talonpojan totella, kun herrat käskevät... Saadaanpa nähdä, eikö herrat
nylje vielä kerjäläiskeppiä käteemme. Sitte vasta on Kalliolaisella
oikein velkaa ja Toivolan nenä paljoa pitempi kuin nyt..."
Sitte potkaisi hän polvellaan oven auki ja astui ulos, kimmauttaen sen
perässään kiinni, jotta tomun sirpaleita katosta sirahti permannolle.
Sitte kuului hänen äänensä portailla, kun hän mennessään puhui siellä
istuville miehille:
"Mitä te täällä teette? Menkää koulua perustamaan, kosk'ette uskalla
vastaan sanoa, jänishousut! Pistäkää kätenne kyynärpäitä myöten
Kalliolaisen soppaan. Juoskaa päänne seinään, kun Kalliolakien käskee.
Ja yhtäkö kansakoulua sitä sitte perustaisitte. Tehkää kymmenen! Jos
ei teillä ole rahaa, niin tulkaa minulta lainaamaan... Anttilalla on
rahaa!..." Näin puhuen hän meni miesjoukon keskitse alas rappusia.
Asteli sitte rantaan, kenellekään jäähyväisiä sanomatta, sysäsi
suuttuneen tuimuudella veneen vesille, potkaisi sen kaikesta voimasta
ulos rannasta. Istuutui sitte tuhdolle melkein heittäymällä, jotta
rusahti vene ja oli kaatua, asetti airot hankoihin ja sousi kiukkuisin
ottein pois, jotta korkealle purskui vesi veneen kokasta.
Syvä hiljaisuus jäi kotvaksi aikaa kokoushuoneesen Anttilan mentyä.
Hänen jälkeensä astui vielä muitakin koulun vastustajia ulos. Jälelle
jääneet katselivat toisiinsa ja purskahtivat viimein nauruun. Kokousta
jälleen jatkettiin.
"Onko kellään vastaan kansakoulua?" sanoi esimies.
"Eipä taida enää olla", sanoi kirkkoherra.
"Jätetään toistaiseksi", sanoi eräs.
"Perustetaan heti!" huusi toinen.
"Mitäpä sillä tehdään?" sanoi kolmas.
"Äänestetään!" huusi neljäs.
Syntyi nyt pitempi väittely, joka kuitenkin loppui siihen, että
päätettiin äänestää.
"Ne, jotka vastustavat koulua, nousevat ylös, jotka eivät, jäävät
istumaan", komensi esimies.
Humaus ja kolinaa. Seisomassa olivat koulun vastustajat. Äänet
laskettiin, ja — näyttipä Onnetar tänään luoneen lempeän silmänsä
syntymäisillään olevaan kouluun — kumpaisellakin puolella oli juuri
yhtä monta ääntä! Koulun onni oli se, että suuri joukko vastustajia oli
juuri loppukohtauksen ajaksi vetäytynyt pois.
Niin, yhtä monta ääntä kumpaisellakin puolella. Neulan kärjessä näyttää
kansakoulu kiikkuvan. Asiaa ei enää ratkaise muu kuin arpa.
Esimies leikkasi paperista kaksi lappua. Toiseen kirjoitettiin
"Kansakoulu", toinen jätettiin tyhjäksi. Yksimielisesti suostuttiin,
että kirkkoherra nostaisi arvan. Esimies hiersi laput kääryyn, otti
hattunsa ja heitti ne sinne. Moneen moniseen kertaan pohti hän laput
hatussaan, sitte hän sen tarjosi kirkkoherralle. Vanhus näytti
miettiväiseltä. Hänen kätensä näytti vavahtaneen, kun hän sen pisti
hattuun. Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa. Tuskin kukaan hengittikään
kirkkoherran avatessa nostamaansa lappua. Ja katso! Koulun vastustajain
suureksi harmiksi ja sen puoltajain iloksi ja riemuksi luki kirkkoherra
siitä sanan "Kansakoulu". Esimies napsautti vasarallaan pöytään, ja
koulu oli päätetty. Ilon huudahdus voittajain puolelta tervehti tätä
onnellista nostoa. Mutta useat vastustajista painoivat lakin päähänsä
ja lähtivät pois.
Semmoisella puuhalla ja enemmän onnellisen sattuman avulla kuin
yksimielisellä päätöksellä saatiin ensimmäinen kansakoulu X:n
seurakuntaan. Niinhän se sattuma väliin tekee ihan paljasta narria.
Anttila lähti kerrassaan kumoamaan koulupuuhaa, mutta se syrjähtikin
asialle menestykseksi. Sillä varma on, että joll'ei Anttila olisi
kokoukseen mennyt ja asioita "halki sanonut", niin tuskin vieläkään
olisivat koulun ystäväin toiveet toteutuneet.
* * * * *
Tämä kaikki tapahtui noin 15 vuotta sitte. X:n pitäjässä on jo kolme
kansakoulua. Vanha kirkkoherra on jo käynyt levolle siunauksekkaan
päivätyönsä vaivoista, ja hänen sijassaan on nykyään Otto Kalliola,
pitäjän ensimmäinen kansakoulunopettaja, koulujen johtokunnan esimies
ja innokas koulujen ystävä. Kunnan esimiehen istuimella istuu vielä
vanha ukko Kalliola kunnioitettuna ja rakastettuna. Ja koulujen varojen
hoitajana on Pekka Anttila, Antti Anttila-vainajan poika.
18 8/2 88
Tukkipojan palaus.
Tyyni ja hiljainen oli ilta.
Aurinko jo läheni lännen metsän reunaa. Puolen tunnin matka taisi
sillä vielä olla puitten latvoihin. Päiväntakaisissa laaksoissa alkoi
jo leuhahdella illan viileät henkäykset. Taivas oli puhdas ja vaalean
hiilakka. Pieninkään tuulen henki ei puistellut puitten lehtiä.
Yhtä tyynenä kuin luonto muukin lepäsi Rauhalahti korkeain, jylhäin
kallioseinäin sylissä, jotka, varsinkin pohjoisella sivulla lahtea,
kohosivat valtaisiksi vuoriksi. Pitkältä ei lahdelmaa sopinut
nähdäkään, sillä noin virstan päässä Rauhajoen suusta teki se
äkkinäisen käänteen oikealle ja katosi kallioitten ja metsäin
syliin. Niin alhaiselta ja hautamaiselta näytti lahti. Ja kun
sousit sen varjoisaa pintaa Rauhajoen suuhun, jota myöten lahdelman
tummanvälkkyvät aallot kuohuten ja pärskyen hyppelevät alas W—veteen,
niin luulitpa soutavasi jotakin erämaahan eksynyttä lampea. Syvä
juhlallisuus täyttää mielesi katsellessasi noita korkeain metsäin ja
kallioitten luomia varjoja, niin tummia ja surullisia, kirkkailla
aalloilla, ja tuntuupa sinusta kuin jos kulkisit syvyyden pohjukoilla,
vaikka Rauhalahti on melkoisen paljoa korkeammalla W—vettä.
Siihen aikaan milloin metsänhaaskaus maassamme oli kunniansa
kukkuloilla ja jokainen ken taisi nimensä piirtää "tukkiherra",
oli tämä suurten tukki-summien kulkutienä kohden rahamarkkinoita.
Kymmentuhansittain kesässä silloin vankkoja satavuotiaita mänty- ja
kuusivanhuksia hyppeli alas Rauhajoen vaahtopäitä kuohuja. Oli silloin
miehiä Rauhajoen äyräillä — tukkipoikia, uljaita ja reippaita. Silloin
oli myös syrjäinen Rauhalahti- ja koski tavallaan liikkeen varrella.
Aivan kosken niskassa, korkealla ja päiväsuisella kallion kielulla, oli
jotakuinkin uhkea sydänmaan torppa. Rauhalahti oli sen nimi, sen asuja
ja isäntä torppari mahtavan Koivuniemen alueella, Taavi Heikinpoika,
joka ihan korvesta on raivannut ja rakentanut tämän torpan ja alhaalla
joen äyräällä olevat peltotilkut.
Kosken niskassa, lähellä sitä paikkaa, mistä koski alkaa pyörteinä alas
kieriellä, on pieni laituri. Nuori tyttönen siinä pyykkiä huuhtelee
ja "tappumoitsee". Pyrynä hän pyörittää vedessä vaatetta, heittää
sen sitte pyykkituolille "tappumoittavaksi", jonka jälkeen hän taas
huljuttaa sitä vedessä, ja kauas etenevät tyvenessä vedessä somana
piirinä laineet tytön molskinasta. Ja ylös töllille kiipeävä ruispellon
aita on jo puolitiehen saakka täynnä puhtaaksi pestyjä vaatteita.
Viehättävä on tuo impinen, luonnon somistamana sellaiseksi kuin hän on.
Eikä luonto olekaan ollut niukka antimissaan häntä kohtaan. Ruskeat
tuliset silmät leimuavat tummien ripsi-kaarien alla. Tukka, tumma
kuin Pohjolan kesä-yö, riippuu kahtena somana palmikkona hartioilla.
Posket verevät ja täyteläiset, kasvot paremmin pyöreät, vartalo pitkä
ja solakka. Hänen ruunin sarssiläninkinsä hihat ovat käännetyt ylös
lähelle olkapäitä, ja kauniit valkoiset ja pullakat käsivarret ovat
ihan paljaat. Onpa hänellä helkkyvä äänikin; kun hän joskus lauluun
hyrähtää ja kaiku sitä tuolla vuorella lahdelman toisella puolen
monistelee, matkien laulun monet mutkat ja liverrykset, niin kuuluu se
oikein kauniilta. Joskus hän silmää, käsi otsalla suojelemassa silmiä
auringon säteiltä, lahdelle päin, joka ylt'yleensä tyynenä kuin peili
välkkyy. Ja kahta kauniimmalta silloin näyttävät käden varjostamina
hehkuvat posket. Ja silloin hän laulaa:
"Aallot ne loikki lahden poikki, vaikk'ei aivan kovaa;
Onhan tytöllä kultakin, vaikk'ei viel' iki oma".
Arvaatte kai jo, että tuo sulokuva kesäisen luonnon keskellä on Taavi
Rauhalahden tytär. Hänen nimensä on Roosa.
Juuri kun auringon alareuna oli metsän syrjään pääsemässä, alkoi
kallioseinäin välistä pistää esiin tukkilautta. Lautalla oli tuli,
josta savu nousi melkein pystysuoraan kohden puhdasta korkeutta.
Etusyrjällä sitä oli lava, jossa hevonen kiersi muutaman sylen
suuruista rataansa, ja keskemmällä laudoista naulattu maja, joka
laskevan auringon punassa loisti keltaiselta ja komealta. Hiljaa kulki
tuo matkue, mutta varmasti ja voimakkaasti. Eikä päivä ollut vielä
kauan maillaan ollut, kun lautta jo oli niin lähellä rantaa, että tyttö
selvästi saattoi eroittaa miesten ruskettuneet kasvot.
Roosasta tuntui kuin hämärä tuttavuus olisi välähtänyt eräistä
kasvoista. Hän laski tappumen pyykkituolille ja katseli lautalle.
Johtuipa hänelle nyt mieleen eräs ilta, eräs liepeä ja herttainen
kesä-ilta, takaperin vuosia kaksi. Tyyni oli silloin metsä ja lahti,
tyyni kuin yllä korkeuden sinilaki. Ja viulun ihanasti ja raikkaasti
helkkyessä tanssittiin huimaa katrillia sileällä nurmella tuolla
putouksen alapuolella. Tuntuupa aivan kuin unelmalta, lystiltä ja
kauniilta, jossa aatokset mielellään pysäävät ja viipyvät. Ja tuo
solakka, uljas tukkipoika, jonka kanssa hän tanssi katrillia... Eipä
hän tullutkaan viime kesänä, vaikka niin lupasi... Oikeinpa Roosa
odotteli häntä... Taikka ei juuri odotellutkaan, tuntuihan vaan niin
omituiselta... Olisi Roosa kumminkin suonut, että hän olisi tullut...
Kentiesi tuo on hän... ainakin on hyvin hänen näköisensä...
Roosa ryhtyi jälleen työhönsä.
Nytpä jo lautta on ihan rannassa. Muutamia miehiä tuli veneellä
lautalta rantaan kiinnittämään köyttä rannalla olevaan suureen koivuun.
"Pane touvi lujasta kiinni sinne koivuun, Kosti", kuului, päällikön
ääni lautalta, "virran henki lenkää pitkältä. Jos lautta pääsee irti,
niin sen virta vie. Sitte taas rahkaa niinkuin Tirrosen lautta viime
kesänä. Sitoivat lauttansa huonosti kiinni ja virta kiskoi sen alas
koskeen. Taivas sitä rahkaa! Ei millään voimalla tahdottu saada sitä
napitetuksi. Ihan henkensä kaupoilla sitä sitte miehet päästelivät.
Pane kovasti kiinni, Kosti; kierrä touvi moneen kertaan koivun
ympärille ja sitte vasta vedä solmuun!"
Kosti teki työtä käskettyä. Toiselle puolen joen suuta vietiin myöskin
touvi ja kiinnitettiin lujaan jykevään kantoon. Ja seisahtipa lautta
ihan paikalla. Eipä kosken hiljainen veto voinut sille mitään.
Sitte miehet astuivat lautalle ja alkoivat tehdä kukin askareitaan.
Toiset päästivät hevosta valjaista ja kaatoivat kauroja säkistä
pönttöön, toiset pistivät piippuunsa ja tikkusilla sohivat tulta
nuotiosta, päällikkö selaili kirjojaan lautamajassa, mutta Kostin
silmä oli kiintynyt laiturille. Hän meni lautan toiselle syrjälle,
ja istuutui tyhjälle nelikolle ja askaroitsi nysänsä kanssa, joskus
silmäillen laiturille. Tyttö tuntui hänestä niin tuttavalta...
Kosti oli syvissä mietteissä. Hänen aatteensa liitelivät erään kesän —
kaksi vuotta sitte — herttaisiin iltoihin, jolloin niinikään laskettiin
Rauhakoskesta tukkeja alas. Kaksi vuotta jo siitäkin mennyt. Missähän
se aika on kulunut... Viime vuoden voutina pulskassa Hämeen pappilassa,
tänä vuonna tukkimiehenä taas... Niinhän se aika kuluu. Ikävä se oli
viime vuosi. Eikä nytkään ole lautalla ollut niin hauska kuin ennen.
Olihan sitä toissa kesänä paljoa hauskempi... Silloinhan oli lautalla
tuo kuuluisa viulunsoittaja Wälinen. Hän se pelaili ja liverteli kaiket
illat, ja se kuului niin verrattoman kauniilta tyvenellä järvellä, että
sitä oikein mielihyvillään kuunteli. Ja useinhan sitä tuli rannalle
parvi naisiakin kuulemaan Wälisen verratonta soittoa. Silloinpa vasta
peijakkaan lysti oli... Toisinaan sitä rantanurmella tanssiksikin
pistettiin... tallattiin väliin heinäniittyäkin, ja usein alkoi aurinko
ensi säteitään pilkistellä kun maata käytiin... Olihan se hauskaa
aikaa... Ja pysähtyivät nyt Kostin aatteet erääsen kesä-iltaan, tai
paremmin yöhön, jolloin tuolla kosken alapuolella tasaisella nurmella
"laskiaisia" iloisesti tanssittiin. Olihan se lauha kesä-yö, ja tummana
seisoi metsä järven rannalla ja heikosti hilluvia tähtiä näkyi taivaan
kannella... Ja Kostiin katseli hämärässä kesä-yössä tummain ripsien
alta kaksi ruskeata, lempeätä tähteä, joita hän ei ole koko kahtena
pitkänä vuonna voinut unhottaa...
Kosti katseli laiturille... Tummat ripset ja suuret ruskeat silmät...
solakka vartalo ja hehkuvat posket... Hän se on... juuri hän... Kosti
tunsi levottomuutta ja tuommoista pientä kirvelyä rinnan alla... taikka
ei se sentään juuri kirveltänyt... olihan vaan niin omituista...
Hän sytytti piippunsa, joka oli sammunut. Kaikkialla oli niin
hiljaista. Tuolta alhaalta vaan kuului kosken pauhu, joka tyvenessä
illassa tuntui niin jylhältä ja valtaisen mahtavalta. Majasta kaikui
toverien nauru ja melu ikäänkuin he väittelisivät. Tuo tuntui niin
"raa'alta ja ilkeältä keskellä hänen suloisia muistojaan. Se oikein
häiritsi häntä. Hän päätti tehdä puhetta tytön kanssa. Vieläköhän tuo
edes tuntee... Entäpä jos tuntisi!... Niin, mitäpä sitte?... Mutta
tuskinpa tunteekaan. Tuskinpa enää muistaa nimeäkään...
"Heisaa, tyttö! Heretkäähän läiskimästä ja neuvokaa mistä tukkipojat
voita ja piimää saavat", huusi hän iloisesti puheen aluksi.
"Saahan sitä tuolta kallion kolosta". Tyttö viittasi tappumellansa
tölliä kohti.
"He vai kallion kolosta? Tokkos tänä kesänä on summassa kulkenut
tukkijullia alas koskea?"
"Onhan noita kulkenut".
"Onko paljonkin kulkenut?"
"En ole lukenut"..
"Vai niin, vai ette ole lukenut. Ovatko edes tanssiaisia pitäneet?"
"Eipä yhtään kertaa".
"Eikö koko kesänä?"
"Ei koko pitkänä kesänä".
"Tokkohan tuota soittoniekkaakaan on ollut?"
"Ei ole ollut sitäkään".
"Ohoh! Vai niin on huonoa ollut. Vai niin. Hm!... Eihän olekaan
tukkipojissa enää soittajaa. Tuonnehan se hukkui Lohikosken suuhun
Wälinen toissa syksynä. Monta iltaa hän soittaa helskytteli...
Verrattoman hauska mies, ja paljon häntä ensimmältä ikävöin. Tottahan
muistatte vielä, Roosa, erään illan, jolloin tuolla putouksen
alapuolella tanssittiin ja tuohisista viiniä ryypättiin... leskeä
juostiin ja rinkitanssia pyörittiin. Muistatteko vielä sitä iltaa?"
"Aivan hyvin. Olihan se hauska ilta."
"Oletteko koskaan näinä kahtena vuotena muistellut sitä iltaa?"
"Kentiesi joskus... Mutta mitä se vieraasen koskee?"
"No, no, ei saa olla niin tuittupäinen. Onhan toki lupa kysyä,
vaikkei varaa ostaa. Eikä se minuun niin mitään kuulukaan. Kysyin
ilman aikojani, ihan suottani vaan... Mutta jos tuon illan muistatte,
Roosa, niin varmaan myöskin muistatte erään hurjan pojan maailman
markkinoilta, jonka kanssa silloin katrillia tanssitte ja joka on
näitten kahden vuoden kuluessa yötä päivää muistellut teitä... Tokkohan
Kosti Tiihosta enää muistatte?"
Heleä puna levisi Roosan kasvoille.
"Niin, ehkäpä joskus häntäkin..." vastasi hän verkalleen.
Tämän edemmäksi ei keskustelu ehtinyt, kun toisten tukkipoikain melu
majan edessä paisui niin valtavaksi, jottei muuta mitään kuulunutkaan.
Siellä oli syntynyt ankara väittely.
"Se on valhe!" huutaa eräs.
"Se on puhdas tosi!" sanoo toinen.
"Kyllähän Kosti sen pian näyttääkin", sanoi päällikkö.
"Kosti Tiihonen ei ole se mies, siihen lyön vetoa taivas-osanikin".
"No hyvät ihmiset! Minähän olen kahdella silmällä sen nähnyt."
"Kannu viinaa vetoon!"
"Tuossa menköön!"
Pari kastelijaa juoksi kelluvia tukkeja myöten Kostin luokse lautan
toiselle syrjälle. Tämä katseli tulijoita puoleksi suuttuneella
silmäyksellä, aivan kuin olisi sanonut: enpä teistä nyt olisi
välittänyt!
"Lähde koettamaan, Kosti! Löin vetoa Mattssonin kanssa: hän sanoo,
ettet sinä ole mies laskemaan alas ensimmäisestä putouksesta tukin
selässä. Sen teit toissa kesänä, sen näin omin silmin", sanoi toinen
tulleista.
"Sen olen niinkin tehnyt."
"Kannu viinaa on vetona. Puolen siitä saat, jos lähdet koetukseen."
"Niin, koetukseen. Saisihan sitä lähteä. Kunhan sidon saapasremmini".
Näitä puhui Kosti vaan huulistaan. Sydämessään ajatteli hän: Roosa
muistaa vielä! Roosa ei ole minua unohtanut!...
Kosti nousi. Toverinsa menivät takaisin majalle. Roosa katseli lautalle
ja hymyili. Kosti huomasi sen... Alas ensimmäisestä putouksesta tukin
selässä... Sen hän teki toissa kesänä. Se on urostyö, johon harva
tukkipoika kykenee... tuskin yksi sadasta... Se on huimaa menoa kiitää
keskellä kuohuja... Mutta sydän on nyt kuin irti... se on niin keveä...
kiitää ja lentää se tahtoisi aaltojen hurjassa tyrskyssä... Ja Roosa
katselee miten tukki luikuu kuohujen välitse ja miten taitavasti
se estetään kiviin käymästä... Tällaisia liikkui Kostin mielessä
sitoessaan "saapasremmiään" majan edessä ja toveriensa yhä väitellessä
kokeen onnistumisesta.
"Ota tukki mikä haluat", sanoi Mattsson.
"Otan tuon pitkän, se paremmin kannattaa. Puetelkaahan se puomien
alitse".
Painettiin sitte tukin pää puomin alle miehissä ja sysättiin sen
alitse väljälle vedelle. Kosti hyppäsi puomilta tukille, jonka selässä
hän näytti olevan kuin kotonaan. Ensin hän toveriensa nauruksi teki
kaikenmoisia lystillisiä liikkeitä ja käänsi sitte tukin pään kosken
suuta kohden. Virran veto jo alkoi kuljettaa matkuetta putousta kohden.
Kosti vilkaisi laiturille. Roosan silmät seurasivat häntä...
Jo alkoi virta verkalleen vetää rohkeata retkeilijää... Vauhti koveni
kovenemistaan. Pian oli hän virran suussa, missä ensimmäiset pyörteet
alkavat vajota alamäkeä, — jo menee ensimmäisissä kuohuissa... nyt jo
kiitää tulisessa tyrskyssä... Jäykkänä ja vakavana, hiukan eteenpäin
kumarruksissa seisoo sankari tukilla ja takin liepeet liihoittavat
ilmassa... Se on huikeata menoa... Aivan kohti kiveähän se nyt
meneekin... korkeat kuohut kohoavat kahden puolen tukkia... jo nyt
on murskana tuossa kivessä kaikki... Mutta älähän vielä! Taitavasti
kimmautti Kostin keksi tukin pään syrjään... ja ohi kiven kiiti huimaa
vauhtia tukki. Jo taasen kohden kiveä se huikeasti lentää... nyt menee
armotta siihen... ja sitte rohkea koskenlaskija on kuohuissa... Mutta
silloin taas Kostin taitava keksi varsin sukkelaan sysää kivestä,
jotta tukin pää ei satukaan siihen, vaan huikkaa ohitse... Muutaman
sylen matka enää, pari kuohuvaa pyörrettä vielä, ja rohkea retki on
onnellisesti päättynyt. Mutta silloin tapahtui seikka, joka teki ihan
pilkaksi Kostin mainion koskenlaskijataidon — kuori liukeni pois
vettyneen tukin ympäriltä... Kostin jalat pettivät... hän putosi
poikitse tukille ja koetti pidellä siitä kiinni... Kaatuessaan pudotti
hän keksinsä kuohuihin.... Nyt oli tukki kadottanut johtajansa... se
menee minne laineet vievät... Kohden kiveä se kiitää... nyt... jo nyt
lensi vasten sitä kovalla jyräyksellä... Kostin kädet heltisivät... ja
hän putosi kuohuvain aaltojen sekaan... ne syöksivät hänen päällensä
ja peittivät hänet... Tukki kääntyi poikki puolin virtaa ja meni
alas väljälle vedelle ja vielä siinäkin kulki tuimaa kyytiä... Mutta
Kosti jäi kuohuihin... Miehet lautalla siunasivat. Roosan huulilta
pääsi heikko huudahdus. Tämä kaikki tapahtui lähes muutamassa
silmänräpäyksessä.
Vene sysättiin lautalta vesille ja toiset alkoivat sillä laskea alas
koskesta. Toiset juoksivat rantaa myöten putouksen alapuolelle. Ei
mitään näkynyt eikä kuulunut. Aallot vaan kuohuellen ja pärskyen
kulkivat ylitse paikan, mihin Kosti vaipui. Tukki tuolla tyynellä
hiljaa kulki kohden toista putousta. Ei missään Kostia näkynyt...
* * * * *
Vasta seuraavana päivänä, ahkeran naaraamisen perästä, löydettiin
Kostin ruumis. Hänen päänsä oli pahoin runneltu. Aallot olivat
paiskanneet hänet vasten kiveä. Viinakannusta ei nyt enää puhuttu
mitään, eikä koskaan tämän jälkeenkään. Surullisen näköisinä seisoivat
miehet toverinsa ruumiin ääressä rannan ruoholla.
"Niinhän sen piti onnettomasti käymän", puhui päällikkö. "Niin äkkiä ja
odottamatta täytyi Kostin lähteä elämästä. Aina meidän täällä murheen
laaksossa pitäisi valvoa ja olla valmiina, sillä emme tiedä milloin
täältä pois kutsutaan".
"Niinhän se on, aivan niin", sanoi eräs.
"Niin meni Kosti, ikävällä häntä kaipaan", sanoi Mattsson.
"Hän oli niitä miehiä, joita voipi sanoa kelpo miehiksi".
"Suora ja rehellinen kaikissa asioissa".
"Ja siivo ja hiljainen. Syvästi kaipaan miestä semmoista. Vietämmehän,
veikot, Kostille pienet peijaiset? Olihan hän kunnon mies". Näin puhui
päällikkö, pyyhkäisten nahkatakkinsa kankealla hihalla poskeltaan
pienen kyynelen.
Toverit kantoivat pois Kostin. Mutta päällikkö sieppasi tupestaan
paksun nelikulmaisen lyijykynänsä ja piirsi rannan koivuun, sille
kohtaa mihin Kosti hukkui, seuraavat muistosanat:
"Täsä hukui yks Tukin uitaja
KOSTI TIIHONEN
_se 17 päi kesä kuusa 1875_."
Päällikkö ei ollut juuri taitava oikokirjoituksessa. Mutta kertoja ei
ole tahtonut hänen sanojaan muutella, vaan on ottanut ne semmoisenaan.
Muutaman päivän perästä nähtiin tuoreista puolukanvarsista sidottu
köynnös riippuvan nimen ympärillä. Kuka sen siihen laittoi, ei kenkään
tietänyt. Varsin usein kesäisin nähtiin sen jälkeenkin köynnös nimen
ympärillä, mutta sen tekijä on yhä vielä salassa. Nimikin jo on niin
kulunut, että siitä tuskin saapi selkoa. Syvät uurteet kynän piirteistä
enää tuntuvat.
18 14/2 88.
Viinan uhrit.
Metsien ja vuorten taakse jo oli syksyn kelmeä aurinko painunut. Lännen
taivas vielä vaaleana samersi. Tuuli alkoi yön levolle tyventyä.
Viihtyivät L-veden vaahtopäät aallot, hiljainen maininki siellä vaan
enää souteli. Hiljaa lehti liehui saaren koivikossa, missä lintukin
lauloi surullista iltasäveltään, lauloi kadonnutta kesää muistellen,
ja siksi sen laulu niin murheelliselta kuului. Kotiin riensi työmies
väsyneenä ja jymähteli tie painavasta astunnasta. Karjain kellot
kalahtelivat karjapihoissa.
Niin hiljaiselta ja rauhalliselta tuntui elämä Suomäen Teemun pienessä
mökissä ja sen ympäristöllä. Viipperäkin aitan katolla oli jo päivän
pyörinnästä väsähtänyt. Kuusikko töllin takana hiljaa huokaili. Tiina,
töllin emäntä, oli jo lehmän lypsänyt, sulkenut tarhan kapuveräjän
ja vienyt maidon "konttooriin", joka oli pirtin porstuan perässä, ja
sitä siellä parhaallaan siivilöi. Kävi sitte iltasen toimeen, kulki
huoneesta huoneesen, hyöri ja pyöri ja korjasi milloin mitäkin paikkaa,
kalua ja kapinetta järjestykseen.
Tuolla jo Teemukin painavin ja reippain askelin astui kotiin
tervanpoltosta. Oli hän musta kasvoiltaan kuin nokitonttu, eikä
mekkokaan juuri voinut puhtaudestaan kerskailla. Kun lapset, Olli ja
Aina, huomasivat isän tulevan, juoksivat he kilpaa isää vastaan alas
peltotietä laidunveräjälle asti. Ja hyvillään Teemu hiljaa nipisti
kumpaakin poskeen, otti sitte Ainan, joka oli nuorempi, syliinsä,
pyyhkäsi pois silmille valahtaneen hiussuortuvan ja suuteli häntä
otsalle. Olli sai nyt kannettavaksensa isän metsän tuomiset — kaksi
lusikkapuuta ja kauhan teelmän, jota hän oli tervahaudalla veistellyt.
Olipa niissä Ollille taakkaa tarpeeksi. Tuskinpa jaksoi kantaa. Jos
vähän enemmän vielä olisivat painaneet, niin ei olisi jaksanut. Ja
Aina naureskeli isän olan ylitse Ollille, joka jälessä käydä talsi
taakkoinensa.
Portaille sitte isä laski Ainan sylistään, otti kalupuut Ollilta, vei
ne tupaan ja laski uunin korvalle. Riisui sitte pois mustan mekkonsa
ja pani sen ovipieleen naulaan ja istuihen penkille levähtämään.
Tiina puuhaili illallista. Otti katossa riippuvasta vartaasta leipiä,
laski ne pöydälle, joka oli ihan juuri pesty. Nosti niitten viereen
nurkkahyllyltä kalakupin, otti sieltä vielä puisen kupin, ajoi sen
padasta, jonka oli säön hiipuneille hiilille lämpimänä pysymistä varten
nostanut, ihan kukkuroilleen kokonaisena keitettyjä perunoita. Vielä
toi hän "konttoorista" taajavanteisen haarikallisen piimää.
"Rupea illalliselle, Teemu. Taidatpa olla väsynytkin".
"Jopa se väsyttää. Koko päivän olen reuhtonut kuin 'Laakeri Koljossa'.
Ei tahdo terva juosta".
Teemu sipasi lakin päästänsä, heitti sen pohjallensa akkunalle
ja istui syömään. Vakaasti löi hän mustat kätensä ristiin pöydän
kulmalle, nyökkäsi syvästi päällänsä ja siunasi hartaasti ateriansa.
Kävi sitte käsiksi leipään, taittoi sen palasiksi polveansa vasten
ja alkoi syödä. Mutta puuhiin emäntäisen vielä Tiina ryhtyi. Maahan
tuolla peränurkassa taikinasaavi hyllytä alkoi. Sitä sekoitteli
ja jauhoja vakkasesta sekaan kaatoi. Laski sitten kannen saavin
peitteeksi ja kannelle jauhovakan. Korjasi sitte liinan, joka aivan oli
takaraivalle valahtanut, paremmin päähänsä, sitoi lujaan leuan alta ja
istui lavitsalle syömään. Isän polvella jo Aina istui ja söi suurta
perunaa, jonka isä oli kuorinut. Ja Olli istui penkillä isän vieressä
ja leipäpalasta kalvoi. Äänettömänä ja hiljaisen rauhan vallitessa
nautitsi Suomäen perhekunta yksinkertaista illallistansa. Kaikkien
silmistä loisti hiljainen onnellisuus ja tyytyväisyys.