"Minä olen Teitä kyllin kauan etsinyt. Teidän pitää antaa minulle
hyvitys. Te olette loukannut minua verisesti."
— En tietääkseni.
"Te ette tunne minua?" huusi herttua ja otti pois naamion. "Nyt
tiedätte, kuka minä olen, ja Teidän paha omatuntonne on sanova Teille
lopun. Minä vaadin hyvitystä. Te ja kirottu Salmoni olette pettäneet
minut."
— Siitä en tiedä mitään! vastasi Filip.
"Te järjestitte tuon häpeällisen jutun leipuritytön kellarissa. Teidän
määräyksestänne hyökkäsi sitten eversti Kalt minun persoonani kimppuun."
— Ei sanaakaan totta.
"Kuinka, ei sanaakaan totta? Te kiellätte? — Marsalkan rouva
Blankenschwerd ilmaisi minulle kaikki vasta muutamia minuutteja sitten.
Hän oli silminnäkijänä siinä henkikomediassa, jonka Te näyttelitte
kanssani."
— Hän on kertonut Teidän jalosukuisuudellenne sadun. Minulla ei ole
ollut mitään osaa Teidän juttuunne. Jos Te olette antanut näytellä
kanssanne henkikomedian, on se Teidän syynne.
"Minä kysyn teiltä, tahdotteko antaa minulle hyvitystä? Ellette,
niin nostan melun. Seuratkaa minua heti paikalla kuninkaan Juo. Joko
taistelette Te kanssani, tai — kuninkaan luo?"
— Teidän jalosukuisuutenne... sopersi Filip hämillään. Minulla ei ole
halua taistella eikä lähteä kuninkaan luo.
Se oli Filipin puolelta täyttä totta, sillä hän pelkäsi kohottaa
naamiota ja joutua tuntuvaan rangaistukseen osan tähden, jota hänen
tahtomattaan oli täytynyt esittää. Hän teki sen tähden herttualle
kaikenlaisia esteitä ja katseli vain yhä ovelle saadakseen sopivan
tilaisuuden luikkia karkuun. Herttua sitä vastoin huomasi valeprinssin
pelon ja tuli sen kautta rohkeammaksi. Hän otti vihdoin Filip raukkaa
käsipuolesta ja aikoi viedä hänet saliin.
— Mitä tahdotte te minusta? huusi Filip epätoivoisena ja tyrkkäsi
herttuan takasin.
"Kuninkaan luo!" vastasi herttua raivoten. "Hänen pitää kuulla, kuinka
häpeällisesti hänen hovissaan kohdellaan ruhtinaallista vierasta."
— Hyvä! sanoi Filip, joka ei osannut auttaa itseään enää muuten, kuin
ottamalla jälleen prinssin luonnon. Tulkaa sitten, minä olen valmis.
Onneksi on minulla mukanani paperi, johon te omakätisesti kirjoititte
vakuutuksen leipuritytölle.
"Joutavia! hullutuksia!" vastasi herttua. "Se oli vain pilaa, jota niin
mielellään harjoitetaan tyhmän porvaristytön kanssa. Näyttäkää se vaan
kuninkaalle. Minä kyllä selviydyn siitä."
Kuitenkin näytti tämän kanssa olevan niin ja näin, sillä herttua
ei tungetellut enää ensinkään viemään Filipiä kuninkaan luo, ja se
oli Filipille jo hyvä; sitä kiihkeäminin vaati herttua, että he
istuutuisivat vaunuihin ja ajaisivat, taivas ties' mihin, sopiakseen
kunnia-asian pistooleilla tai sapeleilla. Se ei ollut ahdistelulle
Filipille mieleen. Hän kuvaili herttualle kaikkia tämän askeleen pahoja
seurauksia. Mutta tämä ei antanut vihassaan minkään taivuttaa itseään
halustaan; hän vakuutti, että hän oli pitänyt huolta jo kaikesta ja
matkustaisi vielä samana yönä jutun päätyttyä.
"Jos te ette ole", jatkoi herttua, "pelkurimaisin mies maassanne, niin
seuratkaa minua vaunuihin, prinssi."
— Minä en ole mikään prinssi vastasi Filip, joka huomasi olevansa
pakoitettu viimeiseen keinoon.
— Te olette se. Jokainen on tuntenut Teidät täällä tanssiaisissa. Minä
tunnen teidät hatusta. Te ette petä minua.
Filip otti pois naamion, näytti herttualle naamansa ja sanoi: "No,
olenko minä prinssi?"
Kun herttua Hermann huomasi aivan vieraat kasvot, ponnahti hän
taaksepäin ja seisoi kuin kivettyneenä. Hänen hämmästystään ja
hämmennystään lisäsi vielä se, että hän oli ilmaissut salaisimmat
asiansa vieraalle. Ennenkuin hän oli ehtinyt vielä tointua tästä, oli
Filip jo tarttunut ovenripaan, ja poissa oli hän.
11.
Niin pian kun Filip oli vapaudessa, riisui hän salaman nopeudella
silkkiviilan päältään, kääri halun siihen ja juoksi siten, molemmat
kainalossaan, pitkin katua kohti Yrjönkirkkoa.
Siellä seisoi jo Ruusu eräässä kulmauksessa korkean kirkonportin
vieressä ja odotti häntä.
"Voi, Filip, rakas Filip!" sanoi hän hänelle heti, kun tunsi hänet, ja
puristi hänen kättään. "Minkä ilon olet sinä valmistanutkaan minulle!
Oi, kuinka onnellisia me olemme. Katsopas, minulla ei ollut enää yhtään
rauhaa ystävättärieni luona. Jumalan kiitos, että olet siinä. Melkein
neljännestunnin olen jo seisonut täällä ja palellut. Mutta minä en
ilosta ajattele ollenkaan kylmyyttä, jota kärsin."
— Ja minä, rakas Ruusu, kiitän myöskin Jumalaa, että olen jälleen
luonasi. Vieköön paholainen suurten herrain konstit. No, minä kerron
jonkun toisen kerran niistä hullunkurisista kohtauksista, joita minulla
on ollut. Sanoppa, sydänkäpyseni, kuinka on laitasi? Rakastatko minua
vielä hiukan?
"Voi, sinusta on tullut suuri herra, Filip, ja silloin on kai minun
vuoroni kysyä, rakastatko sinä minua vielä hiukan?"
— Tuhat tulimmaista, mistä sitten jo tiedät, että minä olin suuri herra?
"Itsehän sinä sanoit sen minulle. Filip, Filip, jospa sinusta vain ei
tulisi ylpeä, kun olet nyt niin kauhean rikas! Minä olen köyhä tyttö
ja nyt tosin liian huono sinulle. Mutta Filip, minä olen jo itsekseni
ajatellut, että sinun, jos sinä aiot hyljätä minut, olisi ollut parempi
pysyä puutarhurina. Minä surisin itseni kuoliaaksi, jos sinä hylkäisit
minut."
— Ruususeni sanos minulle, mitä sinä lörpöttelet? Minä olen ollut puoli
tuntia prinssinä, ja sehän oli vain pilaa; mutta koko elämässäni en tee
enää sellaista pilaa. Nyt olen minä jälleen yövartija ja yhtä köyhä
kuin ennenkin. Minulla on kyllä vielä mukanani viisituhatta guldenia,
jotka sain eräältä mamelukilta — ne voisivat meitä molempia auttaa
hädästä — mutta ikävä kyllä, ne eivät kuulu minulle.
"Sinä puhut ihmeellisesti", Filip sanoi Ruusu ja antoi hänelle raskaan
rahapussin, jonka hän oli saanut prinssiltä. "Siinä, ota rahasi
takasin. Ne tuntuvat ompelupussissani melkein liian raskailta."
— Mitä minä näin paljolla rahalla? Mistä olet saanut ne Ruusu?
"Sinähän olet voittanut ne arpajaisissa, Filip."
— Mitä? Olenko minä voittanut? Ja minullehan sanottiin raatihuoneella,
että minun numeroni eivät nousseet. Katsos minä asetin ja toivoin,
että joku voitto lankeisi meille myötäjäisiksi. Mutta puutarhuri
Rölhmann sanoi minulle, kun minä iltapäivällä tulin liian, myöhään
raatihuoneelle: "Filip raukka, ei yhtään numeroa!" — Huhhei, siis
kuitenkin voittanut! Nyt ostan minä suurimman puutarhan ja sinä olet
minun vaimoni. Kuinka paljon sitten on tullut?
"Filip, oletko juonut itsesi humalaan uudenvuodenyönä? Sinunhan se
pitäisi paremmin tietää, kuinka paljon niitä on. Minä tirkistelin
ystävättärieni luona vain pöydän alla salavihkaa pussiin ja oikein
hämmästyin, kun näin kultakappaleen toisensa vieressä kimaltelevan.
Silloin ajattelin minä: nyt minua ei ihmetytä, että Filip oli niin
hillitön. Niin, oikein hillitön sinä olit. Mutta siitä ei ole sinulle
suututtava. Minä tahtoisin itse langeta kaulaasi ja itkeä oikein
kylliksi ilosta."
— Ruususeni, jos sinä-tahdot langeta kaulaani, niin kai minun pitää se
kärsiä. Mutta tässä on väärinkäsitys. Kuka sinulle toi rahat ja sanoi,
että ne ovat minun arpajaisvoittoni? Minullahan on arpa vielä kotonani
laatikossa, eikä kukaan ihminen ole vaalinut sitä minulta.
"Filip, älä tee pilaa. Sinä sanoit sen itse minulle puoli tuntia sitten
ja annoit itse minulle rahat?"
— Ruususeni, tule järkiisi. Tänä aamuna näin minä sinut tullessasi ulos
messusta, jolloin me sovimme keskenämme kohtauksestamme tänä yönä. Sen
jälkeenhän emme ole nähneet toisiamme.
"Paitsi puoli tuntia sitten, jolloin minä kuulin sinun puhaltavan
ja kutsuin sinut Steinmannin taloon. Mutta mitä nyyttiä kannat sinä
sitten kainalossasi? Miksi kuljet kylmänä yönä ilman hattua? — Filip,
Filip, varo itseäsi. Paljo raha voi tehdä sinut kevytmieliseksi Sinä
olet istunut varmaankin jossakin ravintolassa ja ottanut enemmän kuin
pitäisi. Joutaviako? Mikäs nyytti sinulla on tuossa? Jumalani, nehän
ovatkin silkkisiä naisenvaatteita! Filip, Filip, missä olet sinä ollut?"
— Varmastikaan en puoli tuntia sitten sinun luonasi. Luulen, että
tahdot tehdä minusta pilaa? Vastaa minulle, mistä sait rahat?
"Vastaa minulle ensin, Filip, niistä sait nämä naisen vaatteet? Missä
olet sinä ollut?"
Kun molemmat kärsimättömäsi! odottivat vastausta, ja kun sitä ei
tullut, alkoivat he epäillä toisiaan ja kinastella.
12.
Kuten tavallisesti käy sellaisissa tapauksissa, jolloin rakastavainen
pari riitelee keskenään, siten kävi tässäkin. Niin pian kun Ruusu veti
esiin valkoisen nenäliinan ja kuivasi silmiään, käänsi pois päänsä ja
päästi huokauksen toisensa jälkeen rintansa syvyydestä, niin oli _hän_
ilmeisesti oikeassa, _Filip_ ilmeisesti väärässä. Ja viimemainittu
myönsi olevansa väärässä, kun lohdutti häntä ja tunnusti, että hän oli
ollut naamiaisissa, ja että se, mitä hän kantoi kainalossaan, ei ollut
mikään naisenpuku, vaan silkkiviitta, johon oli kääritty naamio ja
sulkahattu.
Mutta tämän katuvaisen tunnustuksen perästä alkoi vasta mitä ankarin
kuulustelu. Naamiaiset, sen tiesi jokainen tyttö suuressa kaupungissa,
ovat viattomille sydämille vaarallinen harhapolku ja taistelutanner.
Syöksytään suloisten vaarojen mereen ja hukutaan monta kertaa siihen,
ellei olla mitään hyviä uimareita. Ja Ruusu ei pitänyt ystäväänsä
Filipiä juuri parhaimpana uimarina, on vaikea sanoa, miksi? Siis täytyi
Filipin ensin selittää, oliko hän tanssinut? Kun tuli kieltävä vastaus,
kysyi Ruusu, oliko hänellä ollut seikkailuja naisnaamioitujen kanssa?
Sitä ei sopinut kieltää. Filip tunnusti kaikki, mutta lisäsi joka
kerran, että naiset olivat, olleet kaikki tyyni ylhäistä syntyperää
ja pitäneet häntä toisena. Ruusu tahtoi tosin hiukan epäillä, mutta
tukahutti epäluulonsa. Mutta kun Filip hänen kysymykseensä: kenenä
häntä oli pidetty ja keitä hän oli lainannut naamion? yhä mainitsi
prinssi Julianin nimen, pudisti hän epäillen päätään; ja vielä
uskomattomammalta kuulosti hänestä Filipin kertomus, että prinssi
oli toimittanut yövartijan virkaa, sillä aikaa kuin Filip oli
tanssiaisissa. Mutta Filip teki tyhjiksi kaikki hänen epäilyksensä
vakuuttamalla, että prinssi — sillä sinä piti hän sijaistaan — saapuu
sopimuksen mukaan muutaman silmänräpäyksen kuluttua Yrjönkirkon luo ja
vaihtaa yövartijaviitan kauniiseen naamiopukuun.
Nyt alkoi pelästyneelle Ruusulle selvitä hänen seikkailunsa
pimeässä käytävässä. Olihan hän jo silloin huomannut, että luullun
Filipin olennossa oli jotakin niin vierasta. Kun nyt tuli hänen
vuoronsa selittää kaikki tarkkaan, kuinka hän oli päässyt käsiksi
arpajaisvoittorahoihin, sopersi hän kauan ja etsi sanoja, niin että
Filipille tuli paha olla.
Ruusu kertoi vihdoin kaikki, mitä oli tapahtunut; mutta kun tuli
kysymys suukosta ja vastasuukosta, pysähtyi hän puheessaan. Kuitenkin
piti senkin tulla ulos.
"Se ei ole totta!" huudahti Filip. "Minä en ole antanut sinulle
suudelmaa enkä saanut sinulta sellaista."
"Kuitenkin oli se sinulle tarkoitettu", sanoi Ruusu hiljaa ja
imarrellen. Filip hieroi valkoista tukkaansa, ettei se nousisi pystyyn.
"Kuule, Filip, ettet se ollut sinä", sanoi Ruusu pelokkaana, "niin
uskon minä kaiken uskomattoman, jonka olet minulle sanonut, — ja
silloin se oli prinssi Julian sinun vaatteissasi."
Sitä oli Filip jo kauan aavistanut ja hän huudahti: "Se lurjus! Hän on
varastanut minulta sinun suudelmasi. Nyt minä käsitän! Vain sentähden
antoi hän minulle naamionsa, vain sen tähden tahtoi hän olla puoli
tuntia minun sijassani!" — Ja nyt muistui hänen mieleensä naamioitu,
joka oli kertonut hänelle oopperalaulajatar Rollinasta ja sitten
Ruususta. Hän uudisti kuulustelunsa ankarammin kuin ennen: oliko Ruusu
nähnyt prinssiä ennen ja kuinka? eikö hän ollut huomannut erästä
ylhäistä herraa, joka oli hiipinyt hänen perässään kirkkoon mennessä
tai ollut olevinaan asioilla Maitokujalla? tai eikö koskaan joku herra
tai muuten joku ollut tullut hänen äitinsä luo auttaakseen häntä hänen
hyljätyssä asemassaan rahalla ja hyvillä töillä?
Ruusun vastaukset tulivat kaikki niin rauhoittavina, ja niissä oli
niin suuri teeskentelemättömän viattomuuden leima, että Filipin sydän
tuli jälleen keveäksi. Hän varoitti Ruusua vaanijoista ja ylhäisten
armeliaisuudesta, ja tämä taas puolestaan varoitti häntä naamiaisten
vaaroista ja kaikista seikkailuista ylhäissäätyisten naisten kanssa,
joiden kautta moni nuori mies oli tullut jo onnettomaksi. He antoivat
toisilleen anteeksi tietämättömyydessä tehdyt synnit, ja Filip oli
aikeissa vaatia suudelman, joka oli ollut määrätty hänelle ja jota hän
ei ollut saanut — kun parin keskeytti parhaalla hetkellä vieras ilmiö.
Heitä kohti tuli täydessä juoksussa ja hypyssä eräs mies, joka
hengästyneenä pysähtyi heidän luokseen. Viitasta, sauvasta, hatusta ja
torvesta tunsi Filip heti paikalla miehensä. Tämä sitä vastoin etsi
naamiopuvun kantajaa. Filip ojensi hänelle hatun ja silkkiviitan ja
sanoi: "Armollinen herra, tässä on Teidän tavaranne. Tässä maailmassa
emme vaihda enää koskaan osia keskenämme; minä tulisin siinä liian
lyhyeksi!"
Prinssi huusi: "Pian, pian!" heitti yövartijapuvun päältään lumeen,
pani naamion kasvoilleen, verhoutui viittaan ja pani hatun päähänsä.
Ruusu hyppäsi pelästyneenä takasin. Filip kääriytyi viittaansa, pani
vanhan huopahatun päähänsä ja otti sauvan ja torven.
"Minä lupasin sinulle juomarahoja, toveri", sanoi prinssi, "mutta niin
totta kuin elän, ei minulla rahapussi ole mukanani.
"Se on minulla!" vastasi Filip ja ojensi hänelle kukkaron. "Te
annoitte sen tuolle minun morsiammelleni — mutta, armollisin herra, me
kieltäydymme sellaisista lahjoista."
"Toveri, pidä mitä sinulla on ja ota pian koivet allesi; sinulle ei
ole täällä turvallista!" huusi prinssi ja aikoi mennä. Filip piti
häntä kiinni viitasta: "Armollisin herra, meillä on vielä yksi asia
sovittavana!"
"Pakene, sanon minä sinulle, yövartija! Pakene, sinua ajetaan takaa."
"Minulla ei ole mitään syytä paeta, armollisin herra. Mutta minulla on
tässä teidän kukkaronne —"
"Pidä se. Juokse minkä voit!"
"Ja eräs marsalkka Blankenschwerdin viidentuhannen guldenin vekseli
annettavana Teille."
"Tuhat tulimmaista, kuinka olet tullut tekemisiin marsalkka
Blankenschwerdin kanssa, yövartija?"
"Hän sanoi, että se on eräs pelivelka, jonka hän on Teille maksava. Hän
aikoo jo tänä yönä puolisonsa kanssa puolalaisille maatiloilleen."
"Oletko hullu? Mistä sinä sen tiedät? Missä hän antoi sinulle nämä
tiedot?"
"Armollisin herra, ja raha-asiainministeri Bodenlos tahtoo maksaa
kaikki Teidän veikanne, jos Te käännytte hänen tähtensä kuninkaan
puoleen pyynnöllä, että hän pysyisi ministeristössä."
"Yövartija, sinä olet paholaisen riivaama!"
"Mutta minä ajoin hänet pois Teidän korkeassa nimessänne!"
"Sinä ministerin?"
"Niin, armollisin herra; sitä vastoin sovitin minä jälleen
täydellisesti kreivitär Bonaun kamariherra Pilzowin kanssa."
"Kumpi meistä on narri?"
"Ei kumpikaan. Laulajatar Rollina on yleinen tyttö, armollisin herra.
Minä tunnen hänen rakkausjuttunsa. Te olette petetty. Sen tähden pidin
minä Teidän kuninkaalliselle korkeudellenne arvottomana lähteä hänen
luokseen ja peruutin illallisen tänä yönä hänen luonaan."
"Rollina?"
"Vielä yksi. Herttua Hermann on kauheasti vihoissaan Teille sen
kellarijutun tähden. Hän aikoi valittaa teistä kuninkaalle."
"Herttua? Kuka sitten on kertonut sinulle kaikki?"
"Hän itse. Te ette ole vielä turvassa. Mutta kuninkaan luo ei hän
mene enää, sillä minä peloitin häntä sillä lapulla, jonka hän antoi
leipuritytölle. Sitä vastoin aikoi hän taistella kanssanne elämästä ja
kuolemasta. Varokaa häntä."
"Sanos minulle yksi asia: tiedätkö, mistä herttua tietää, että minä —"
"Hän on saanut tietää kaikki marsalkan rouvalta; tämä on sen hänelle
lörpötellyt, samoinkuin senkin, että hän oli noita-akkana näytelmässä."
Prinssi otti Filipiä käsipuolesta ja sanoi: "Vekkuli, sinä et ole
mikään yövartija!" Hän käänsi Filipin kasvot kaukaa loistavan lyhdyn
valoa kohti ja pelästyi, kun näki täydellisesti vieraan miehen.
"Oletko pirun riivaama tai... Kuka olet sinä sitten?" kysyi Julian,
joka pelästyksestä oli tullut aivan selväksi.
"Minä olen puutarhuri Filip Stark, yövartija Gottlieb Starkin poika!"
vastasi Filip rauhallisesti.
13.
"No niin, tuotapa juuri etsimme! Seis, mies!" huusivat useammat äänet,
ja Filip, Ruusu ja prinssi näkivät äkkiä olevansa kiitettävän poliisin
kuuden lujakätisen palvelijan ympäröiminä. Ruusu päästi äänekkään
huudon. Filip tarttui pelästyneen tytön käteen ja sanoi: "Älä pelkää!"
— Prinssi taputti Filipiä olalle ja sanoi: "Se on tyhmä kolttonen. Minä
en sanonut sinulle turhaan, että sinun pitäisi pötkiä tiehesi oikeaan
aikaan. Mutta älä pelkää; sinulle ei tapahdu mitään pahaa."
"Siitä saamme perästäpäin sopia!" vastasi eräs lujakätisistä. "Ensin
saa hän tulla kanssamme."
"Mihin?" kysyi Filip. "Minä olen virassani, minä olen yövartija."
"Sen me jo kuulimme, ja juuri sen tähden seuratkaa meitä."
"Antakaa hänen mennä, miehet!" sanoi Julian ja etsi taskustaan rahaa.
Kun hän ei löytänyt mitään, kuiskasi hän Filipille salaa, että tämä
antaisi hänelle kukkarosta. Mutta lujakätiset riuhtasivat heidät
erilleen ja huusivat: "Pois! Tässä eivät auta enää sopimukset.
Naamioitu on myöskin epäluulon alainen ja hänen täytyy lähteä
kanssamme!"
"Hänen ei!" sanoi Filip. "Te haluatte yövartijaa, se olen minä. Jos te
voitte vastata siitä, että viette minut virantoimituksesta, niin viekää
minut, mihin haluatte. Mutta tämän herran antakaa mennä."
"Teidän asianne ei ole neuvoa meitä, ketä meidän pitää pitää epäluulon
alaisena", vastasi eräs poliisipalvelijoista. "Mars, kaikki mukaan!"
"Myöskinkö tyttö?" kysyi Filip. "Siihen en suostu."
"No, neitonen menköön. Teitä varten ei meillä ole mitään käskyä. Mutta
nimi, kasvot ja olopaikka täytyy meidän hätävaralta tuntea."
"Hän on leski Bittnerin tyttö Maitokujan varrelta!" sanoi Filip ja
suuttui kovasti, kun miehet käänsivät itkevän Ruusun kasvot kaukaisten
katulyhtyjen valoa kohden ja töllistelivät niitä.
"Mene kotiin, Ruususeni!" sanoi Filip. "Mene kotiin; älä pelkää minun
tähteni. Minulla on hyvä omatunto."
Mutta Ruusu nyyhkytti ääneen, niin että se herätti itse
poliisipalvelijoissa sääliä. Prinssi tahtoi käyttää tätä seikkaa
hyväkseen päästäkseen pakoon. Mutta yksi lujakätisistä oli vielä
parempi juoksija ja seisoi yhdellä loikkauksella hänen edessään ja
sanoi: "Hei! tällä on huono omatunto; hänen täytyy lähteä kanssamme.
Eteenpäin, mars!"
"Mihin?" kysyi prinssi.
"Suoraan ja päätä pahkaa Hänen, jalosukuisuutensa herra poliisimestarin
luo."
"Kuulkaas, miehet", sanoi prinssi hyvin totisena, mutta ystävällisesti
— sillä hänellä ei ollut tässä jutussa ollenkaan hyvä olla, koska hän
ei tahtonut juuri ilmaista yövartijana oloaan. "Kuulkaas, miehet,
minä tulin juuri vain sattumalta tämän yövartijan luo. Minä olen
hovista. Jos te uskallatte pakottaa minua tulemaan kanssanne, niin te
tulette katumaan erehdystänne ja istumaan huomenna tornissa vedellä ja
leivällä."
"Antakaa tämän herran Jumalan tähden mennä, miehet!" Imusi Filip.
"Luottakaa minun sanaani, hän on suuri herra, joka voi tehdä virkanne
teille liian karvaaksi. Hän on..."
"Vaiti!" huusi Julian. "Kukaan ei ole saava kuulla suustasi, kuka minä
olen, vaikkakin olisit arvannut, kuka olen. Kuuletko, ei kukaan! Ei
kukaan, sanon minä sinulle, tapahtukoon mitä tahansa. Kuuletko?"
"Me teemme velvollisuutemme!" vastasi eräs poliisipalvelija, "eikä sen
tähden kukaan pane meitä torniin. Mutta se kai voi loppujen lopuksi
tapahtua naamioidulle herralle itselleen. Me tunnemme jo sellaiset
puheet emmekä pelkää uhkauksia. Eteenpäin, mars!"
"Miehet, tulkaa järkiinne!" huusi Filip. "Hän on sangen huomattavassa
asemassa oleva herra hovissa."
"Ja vaikka hän olisi itse kuningas, täytyy hänen lähteä kanssamme; se
on meidän velvollisuutemme; hän on epäluulon alainen!" vastasi eräs.
"Katsos vaan!" huusi toinen, "suurilla hoviherroilla on kai
yövartijoiden ja teidän laistenne kanssa sovittavana salaisia asioita
ja kuiskattavana toisilleen korviin kuten taannoin."
Kun riideltiin vielä prinssin tähden, tuli kahdeksanvaljakko ajaen
kirkon ohi. "Seis!" huusi ääni vaunuista, kun nämä olivat juuri
poliisipalvelijajoukon kohdalla, joka ympäröi prinssiä.
Vaunut pysähtyivät. Ovi aukeni. Eräs, herra, puettuna päällystakkiin,
jossa loisti tähti, hyppäsi ulos ja meni ihmisryhmän luo. Hän sysäsi
poliisipalvelijat sivulle, katseli prinssiä päästä jalkoihin ja sanoi:
"Oikein! Tunsinhan jo linnun heti kaukaa sulastaan. Naamioitu kuka,
kuka olette?"
Julian ei tiennyt, mihin kääntyisi pulassaan, sillä hän tunsi herttua
Hermannin.
"Vastatkaa minulle!" huusi herttua jyrisevällä äänellä. Julian pudisti
päätään ja antoi herttualle merkin poistua. Mutta tämä tuli vielä
uteliaammaksi saada tietää, kenen kanssa hän oli ollut tekemisissä
tanssiaisissa. Hän kysyi poliiseilta. Nämä seisoivat paljain päin
herttuan ympärillä ja sanoivat, että heillä oli käsky viedä yövartija
heti poliisiministerin luo; vartija oli laulanut jumalattomia lauluja,
kuten he omin korvin olivat kuulleet; mutta oli päässyt heidän
käsistään pakoon; nyt täällä kirkon luona olivat he tavanneet hänet
tuttavallisessa keskustelussa naamioidun kanssa, joka näytti melkein
epäilyttävämmältä kuin yövartija. Naamioitu oli sanonut olevansa
hoviherra, mutta se näytti olevan ilmeinen valhe, He olivat sen tähden
pitäneet velvollisuutenaan vangita naamioidun.
"Mies ei ole hovista!" vastasi herttua, "siitä saatte olla varmat;
minä annan teille sanani. Hän hiipi uskomattomalla tavalla naamiaisiin
ja luulotteli jokaiselle olevansa prinssi Julian. Vihdoin täytyi
hänen poistaa naamionsa minun edessäni, kun hän oli pettänyt myöskin
minun, mutta pääsi karkuun käsistäni. Hän oli tuntematon mies,
seikkailija. Minä ilmoitin sen ylihovimestarille. Viekää te hänet heti
kuninkaalliseen palatsiin, te olette saaneet hyvän saaliin."
Näin sanoen kääntyi herttua ympäri, nousi vaunuihinsa, huusi vielä
kerran: "Älkää laskeko häntä!" ja ajoi pois.
Prinssi huomasi hävinneensä. Näyttää poliisipalvelijoille kasvonsa,
piti hän sopimattomana; näiden kautta olisivat hänen neronleimauksensa
tulleet liian tunnetuiksi kaupungissa. Pienempään vaaraan antautuisi
hän, jos hän ottaisi pois naamion ylihovimestarin tai poliisimestarin
edessä. Hän huusi siis päättävästi: "Minun puolestani! Tulkaa!"
He menivät. Ruusu katsoi itkien heidän jälkeensä.
14.
Filip oli melkein uskoa noituuteen tai, että hän näki unta. Sillä niin
sotkuista ja kirjavaa kuin tänä yönä sattui, ei hän ollut kokenut koko
elämässään. Hän ei oikeastaan voinut moittia itseään muusta kuin siitä,
että oli vaihtanut pukua prinssin kanssa ja sitten vasten tahtoaan
näytellyt tämän osaa naamiaisissa. Mutta kun prinssi otaksuttavasti ei
ollut näytellyt yövartijan osaa juuri sääntöjen mukaan — sillä miksi
hänen täytyi antaa vangita itsensä yövartijana? — toivoi hän löytävänsä
armon tämän luona.
Palatsin edessä löi Filip raukan sydän kovemmin. Häneltä otettiin pois
viitta, torvi ja sauva. Prinssi puhui muutamia sanoja erään ylhäisen
herran kanssa. Heti lähetettiin poliisipalvelijat pois; prinssi nousi
ylös portaita, ja Filipin täytyi seurata. "Älä pelkää!" sanoi Julian ja
jätti hänet. Filip vietiin pieneen etuhuoneeseen, missä hän sai kauan
aikaa olla yksin.
Vihdoin tuli eräs kuninkaan kamaripalvelija ja sanoi: "Tulkaa kanssani.
Kuningas tahtoo nähdä Teitä."