palatte. Mitä auttaa minun kuvailemiseni ja ylistelemiseni! Mitä
ihastuttavaa Te joskus kauneimmissa unissanne olette voinut nähdä, on
ruumiillistunut hänessä luonnossa, ja sen lisäksi vielä mitä rakkain,
hienoin, saastuttamattomin viattomuus! — Mutta hänet näkee harvoin. Hän
poistuu harvoin äitinsä luota. Mutta minä tiedän hänen istumapaikkansa
kirkossa ja joka sunnuntaisen kävelyretkensä, jonka hän tekee äitinsä
kanssa Ulminportin edessä. Samoin olen minä saanut jo selville, että
eräs nuori, pulska mies, eräs puutarhuri, hakkailee häntä. Mutta
tämä ei voi naida häntä, koska hän on köyhä kuin kirkon rotta, eikä
tytölläkään ole mitään. Äiti on erään, kalvetustautiin kuolleen
nuoranpunojan leski."
— Mikä on äidin nimi?
"Leski Bittner Maitokujan varrella, ja hänen tyttärensä nimi on Ruusu,
mikä hän todella onkin."
Hyvälle Filipille tuli tämän niinen kuullessaan kylmä ja lämmin.
Hänellä olisi ollut mitä suurin halu antaa puristeltu nyrkki kertojalle
vasten naamaa. "Oletteko Te paholaisen oma?" huusi Filip.
"Joutavia!" sanoi hollantilainen. "Minä olen tiedustellut jo hyvin.
Teidän täytyy ensin nähdä luo soma olento. Tai kuinka, prinssini, joko
Teidän terävä katseenne on huomannut oivallisen helmen? Tunnetteko Te
hänet todellakin?"
— Minä tunnen hänet tosin.
"Sitä parempi. Olenko kiittänyt liian paljon? Ettekö Te ole yhtä
mieltä? Hän ei ole pääsevä käsistämme. Me menemme yhdessä äidin
luo. Te olette olevinanne ihmisystävä. Lesken köyhyys on tullut
Teidän tietoonne. Te ette voi nähdä yhtään hätää kärsivää. Te otatte
osaaottavasti selvän hyvän rouvan olosuhteista, jätätte jälkeenne
jonkun lahjan, toistatte vieraskäynnin, jatkatte hyväntekeväisyyttä,
tulette Ruusun kanssa tutummaksi. Muu seuraa itsestään.
Puutarhuri-roikale on puoleksi syrjäytetty; hän auttaa ehken vielä, kun
painaa hänen kouraansa tusinan kovia taalereita."
Filip ei tiennyt, mitä vihassaan sanoisi. "Iskeköön ukkonen — —" huusi
hän.
"Jos se lurjus, puutarhuri, tekee vaikeuksia?" keskeytti hänet
hollantilainen. "Oi, siitä antakaa minun huolehtia. Teidän
kuninkaallinen korkeutenne, jos minä Teidän välityksellänne saan
kamariherranavaimen, niin kuuluu tyttö Teille. Puutarhurin panen minä
sotamieheksi ja lähetän hänet armeijaan. Silloin voi hän tapella
isänmaan puolesta. Sillä aikaa olette Te herra kentällä; sillä luulen,
että tyttö riippuu porvarillisella itsepäisyydellä pojassa. Yleensä ei
tule olemaan helppoa ajaa tytön päästä ennakkoluuloja, joita hän on
porvarislurjukselta imenyt. Mutta minäpä tahdon ottaa hänet kouluun."
— Minä katkaisen kaulanne siitä hyvästä.
"Liian ystävällistä. Vain Teidän puolustukseksenne kuninkaalle ja
kamariherran avain..."
— Herra, minä tahtoisin, minä voisin Teidät heti paikalla...
"Oi, älkää imarrelko minua yhtään, armollinen herra! Te tiedätte, joka
silmänräpäys on elämäni tarjona Teidän edestänne. Jos minä olisin
aavistanut, että tuo suloinen olento oli Teille tunnettu, että Te
ette ole kylmä häntä kohtaan, niin olisi hän jo aikoja sitten maannut
sylissänne."
"Ei yhtään sanaa enää siitä!" huusi Filip julmasti, niin julmasti
kuin hän hillityllä äänellä tällä paikalla tanssivien, meluavien,
liehakoivien ja vaanivien naamioitujen läheisyydessä saattoi huutaa
ilmaisematta itseään. "Ei yhtään sanaa enää!"
"Ei, tekoja!" puuttui hollantilainen iloisena puheeseen. "Jo huomenna
avataan juoksuhaudat linnoitusta vasten. Sitten hyökkäätte Te
eteenpäin, Te olette tottunut voittamaan. Tiedustelevat etujoukot ovat
pian valmiina. Minä otan puutarhurin osakseni, äiti karkaa Teidän
kultaisen lippunne luo. Sitten rynnäkkö!"
Filip saattoi tuskin hillitä enää itseään. Hän tarttui kourineen
hollantilaisen käsivarteen ja sanoi: "Herra, jos Te uskallatte —"
— Jumalan tähden, armollinen herra, hillitkää ilonne. Minun täytyy
huutaa ääneen. Te muserratte käsivarteni.
— Jos Te uskallatte, jatkoi Filip edelleen, vainota tätä viatonta
tyttöä, niin muserran minä, niin totta kuin elän, kaikki luut
ruumiissanne.
"Hyvä, hyvä!" huokasi, hollantilainen tuskallisessa pelossa. "Suvaitkaa
vain päästää minut irti."
— Jos minä tapaan Teidät joskus vaanimassa tätä tyttöä tahi vain
Maitokujan läheisyydessä, niin olette Te kuoleman oma minun käteni
kautta. Sen mukaan ratkaiskaa.
Hollantilainen seisoi siinä aivan ällistyneenä. "Teidän kuninkaallinen
korkeutenne", sanoi hän vapisten, "minä en voinut tietää, että Te
rakastatte tätä ihanaa tyttöä niin totisesti kuin näyttää."
"Hyvin totisesti, sen tahdon minä koko maailman edessä tunnustaa."
"Ja Teitä rakastetaan vastaan?"
"Mitä se Teihin kuuluu? Älkää puhuko minulle enää koskaan siitä. Älkää
ajatelko enää koskaan tyttöä; Teidän ajatuksenne jo saastuttaa. — Nyt
tiedätte minun mielipiteeni. Korjatkaa luunne!"
Näin sanoen käänsi Filip hänelle selkänsä ja hollantilainen poistui
korvallistaan raapien.
8.
Sillä välin oli myöskin Filipin sijainen näytellyt osaansa yövartijana
kaupungin kaduilla. On kai tarpeetonta ensin huomauttaa, minkä jokainen
jo itsestäänkin tietää, että tämä ei ollut kukaan muu kuin prinssi
Julian, joka täynnä makiata viinaa oli saanut päähänpiston ruveta
yövartijaksi. — Niin pian kun hän oli jättänyt Filipin, huusi ja
puhalsi hän tunnit sydämen halusta kadunkulmassa toisensa jälkeen,
pani lauluunsa kaikenlaisia koomillisia lisäyksiä ja välitti vähät
määrätystä alueesta, jolla hänen olisi pitänyt pitää vahtia ja puhaltaa.
Kun hän juuri mietti uutta laulua, aukeni sivussa erään talon ovi,
hyvin puettu tyttö astui ulos ja viittasi houkuttelevasti kuiskaten:
Pst! pst! Sitten vetäytyi hän takaisin pimeään käytävään.
Prinssi jätti laulunsa sikseen ja seurasi miellyttävää ilmestystä.
Pimeässä tarttui häneen hento käsi, ja pehmeä ääni kuiskasi: "Hyvää
iltaa, rakas Filip! Puhu hiljaa, ettei kukaan kuule meitä. Minä
hiivin vain silmänräpäykseksi pois seurasta tervehtiäkseni sinua
ohikulkiessasi. Oletko tyytyväinen?"
"Tyytyväinen kuin Jumala, sinä enkelini!" sanoi Julian. "Kuka voisi
olla surullinen luonasi?"
"Filip, minulla on sanottavaa sinulle jotakin hyvää. Sinun on syötävä
huomenillalla meidän luonamme. Äiti sallii sen. Tuletko myöskin?"
"Joka ilta, joka ilta!" huudahti Julian. "Ja niin kauan kuin tahdot.
Minä tahtoisin, että sinä aina voisit olla luonani tai minä sinun
luonasi hamaan maailman loppuun saakka. Se olisi jumalallista elämää!"
"Kuule, Filip, puolen tunnin kuluttua olen minä Yrjönkirkon luona.
Siellä odotan minä sinua. Ethän lyö laimin tulla? Älä anna minun kauan
odottaa. Sitten teemme vielä kiertokulun ympäri kaupunkia. Nyt mene,
ettei meitä kukaan yllättäisi."
Hän aikoi mennä, mutta Julian veti hänet takaisin syliinsä. "Tahdotko
antaa minun erota niin kylmästi sinusta?" sanoi hän ja painoi suudelman
hänen huulilleen. Ruusu ei tiennyt, mitä sanoisi Filipin rohkeudesta.
Sillä Filip oli ollut aina niin kaino ja lempeä, että hän oli
uskaltanut suudella korkeintaan hänen kättään, paitsi kerran, kun äiti
oli tahtonut kieltää heiltä molemmilta kaiken kanssakäynnin. Silloin
olivat he tuntien korkeinta rakkautta ja korkeinta tuskaa vaihtaneet
ensimmäisen suudelman. Sen jälkeen eivät enää koskaan.
Ruusu vastusti, mutta luultu Filip oli niin raju, että hänen täytyi
heittää vastustus välttääkseen ilmiantavaa melua. Hän maksoi suudelman
ja sanoi: "Filip, nyt mene!" Mutta tämä ei mennyt, vaan sanoi:
"Silloinhan olisin pähkähullu. Luuletko, että yövartijatorveni on
minulle rakkaampi kuin sinä? Ei millään muotoa, sinä sydänkäpyseni."
"Voi", huokasi Ruusu, "mutta sehän ei ole oikein."
"Miksi sitten ei, sinä pikku narrini? Onko sitten suuteleminen
kielletty sinun kymmenissä käskyissäsi?"
"Niin", vastasi Ruusu, "jos me saisimme omistaa toisemme, silloin olisi
se jotain muuta."
"Omistaako? Jos se ei ole mitään muuta, niin voit sinä omistaa minut
joka päivä, jos tahdot."
"Oi, Filip, kuinka sinä puhut tänään niin kummallisesti? Mehän emme voi
ajatella vielä sitä."
"Mutta minä ajattelen aivan toden totta vakavasti sitä. Jos sinä vain
tahdot."
"Filip, oletko juovuksissa? Tahdonko minä? Mene, sinä loukkasit minua!
— Kuules, Filip, minä näin viime yönä unta sinusta."
"Oliko se jotakin kaunista?"
"Sinä voitit arpajaisissa. Silloin oli meillä molemmilla riemu. Sinä
ostit itsellesi komean puutarhan. Kauniimpaa ei ole koko kaupungissa
eikä sen ulkopuolellakaan. Kaikkea oli meillä siellä yllin kyllin;
kukkia kukkien vieressä, suuria penkkejä täynnä hienoimpia vihanneksia
ja puita, joiden oksat riippuivat raskaina hedelmistä. Minä tulin
herätessäni oikein surulliseksi, kun uni oli vain narrannut minua.
Sano, Filip, oletko pannut jotakin arpajaisiin? Oletko voittanut
jotakin? Tänäänhän oli arpominen."
"Jos minä sinun onnellasi, sinä kaunis lapseni, voittaisin suuren
arvan, kuka tietää, mitä tapahtuisi? Kuinka paljon pitäisi minun
silloin voittaa sinulle?"
"Jos sinä olisit vain niinkin onnellinen, että voittaisit tuhat
guldenia, silloin voisit sinä jo ostaa sievosen puutarhan."
"Tuhat guldenia? Ja jos olisi enemmän?"
"Oi, Filip, mitä sinä sanot? Onko se totta. Ei, älä petä minua, kuten
uneni! Sinä olet asettanut, sinä olet voittanut. Tunnusta se vain!"
"Niin paljon kuin tahdot."
"Oi Jumalani!" huudahti Ruusu ja heittäytyi ilon juovuttamana hänen
kaulaansa ja suuteli häntä hehkuvalla ilolla. "Enemmän kuin tuhat
guldenia? Mutta annetaankohan sinulle niin paljon rahaa?"
Ruusun suudellessa unhotti prinssi vastata. Hänestä tuntui sangen
kummallisella pitää sylissään hentoa, jaloa olentoa, jonka hyväilyt
eivät olleet hänestä niinkään yhdentekeviä, ja hän olisi ottanut ne
niin mielellään oinaankin laskuunsa.
"Vastaahan toki, vastaahan toki!" huudahti Ruusu kärsimättömästi.
"Annetaanko sinulle myös niin suuri paljous rahaa?"
"Minulla on se jo; ja jos se tuottaa sinulle iloa, niin annan sen
sinulle."
"Kuinka, Filip, onko se sinulla mukanasi?"
Prinssi veti esiin kukkaronsa, jonka hän, täynnä kultaa, oli pistänyt
taskuunsa käyttääkseen sitä pelipöydässä. "Ota ja punnitse, tyttöseni!"
sanoi hän ja pani sen, samalla kun suuteli pieniä, hienoja huulia,
Ruusun käteen. "Rakastatko sen tähden minua?"
"En, Filip, todellakaan en paljon rahasi tähden, jollet olisi minun
Filipini."
"Ja kuinka, esimerkiksi, jos minä antaisin sinulle vielä kerran yhtä
paljon enkä olisi sinun Filipisi.
"Niin heittäisin minä aarteeni jalkojesi eteen ja tekisin sinulle
kohteliaan niiauksen", sanoi Ruusu.
Samassa aukeni eräs ovi ylhäällä, kuului naisääniä ja naurua. Kynttilän
valo lankesi ylhäältä portaille. Ruusu pelästyi ja kuiskasi: "Puolen
tunnin kuluttua Yrjönkirkon luona!" ja juoksi pois ylös portaita.
Prinssi seisoi jälleen pimeässä. Hän meni ulos talosta ja katseli
rakennusta ja valaistuja akkunoita. Äkillinen ero oli tapahtunut
hänelle luonnollisesti aivan liian aikaisin. Rahapussi, jonka kanssa
tyttö oli paennut pois, ei tosin kaduttanut häntä, mutta kyllä se,
ettei hän ollut nähnyt tuntemattoman kaunottaren kasvoja valossa,
että hän ei tiennyt edes hänen nimeään ja vielä vähemmän, olisiko
hän täyttänyt uhkauksensa heittää rahat hänen jalkoihinsa, jos hän
olisi esiintynyt hänelle oikeassa olennossaan. Sillä välin lohdutti
hän itseään kohtauksella Yrjönkirkon luona. Juuri tämän paikan oli
yövartijakin neuvonut hänelle. Julian ymmärsi pian, että hän oli
kiitollisuuden velassa onnellisesta seikkailustaan vain tälle, vaikka
se oli tapahtunutkin tämän tahtomatta.
9.
Oliko, että viinihöyryjen vaikutus uudenvuodenyön kasvavan kylmyyden,
tai Ruusun petoksen johdosta oli kohonnut, ruhtinaallisen yövartijan
vallattomuus vei voiton?
Keskellä kävelevien joukkoa pysähtyi hän erääseen kadunkulmaan ja
puhalsi torveen sellaisella voimalla, että kaikki naiset hyppäsivät
takasin ääneen huudahtaen ja miehet jäykistyivät pelosta. Sitten huusi
Julian tunnin ja lauloi:
Kauppa rakkaan kaupunkimme korin on käynyt kurjaksi, eikä enää
tyttäremme kelpaa kenenkään rouvaksi. Tavara itseään koristaa,
kuitenkaan ei miestä saa.
"Sehän on hävytöntä!" huusivat muutamat naisäänet joukosta, "verrata
meitä tavaraan." — Mutta monet läsnäolevista miehistä nauroivat
täyttä kurkkua. "Da capo!" kiljuivat muutamat hauskat veljet. "Bravo,
yövartija!" huusivat toiset. "Kuinka uskallat, mies, loukata naisiamme
julkisella kadulla?" sähisi yövartijalle eräs nuori luutnantti, joka
kuljetti komeata tyttöä käsivarressaan.
"Herra luutnantti, yövartija laulaa, Jumala paratkoon, totuuden!"
vastasi hänelle nuori mylläri. "Ja juuri tuo naiskuvatus, jota Te
kuljetatte käsivarressanne, vahvistaa totuuden. Hei, naikkonen,
tunnetko minut? Tiedätkö, kuka minä olen? Häh? Sopiiko kihlatulle
morsiamelle kuljeskella öisin haaveilemassa toisten miesten kanssa?
Huomenna sanon sen äidillesi. Minä en tahdo olla enää missään
tekemisissä kanssasi!"
Tyttö peitti kasvonsa ja painautui upseerin käsivarteen päästäkseen
pois. Mutta luutnantti ei tahtonut sotasankarina niin helposti peräytyä
myllärin edestä, vaan puolustaa kunnialla kenttää. Hän syyti suustaan
joukon kirouksia, ja kun hän ei ollut enää yhtään sanaa velkaa,
heilutti hän keppiään. Mutta äkkiä kohosi kaksi paksua espanjalaista
ruokokeppiä työmieskourissa varoittavina luutnantin pään päälle.
"Herra!" huusi leveäharteinen oluenpanija sotilaalle. "Tässä ei ole
alotettava tappelua tuon tyttörepakon tähden. Minä tunnen myllärin,
hän on kelpo mies. Hän on oikeassa, ja yövartija on oikeassa, niin
totta kuin elän! Rehellinen porvari tai käsityöläinen voi ja tahtoo
tuskin ottaa tyttöä vaimokseen kaupungistamme. Naisenheikaleet
tahtovat kohota yli säätynsä; sen sijaan että neuloisivat sukkia,
lukevat he romaania; sen sijaan että pitäisivät huolta keittiöstä ja
kellarista, juoksentelevat he teattereissa ja konserteissa. Kotona ovat
he likaisia ja kaduilla kulkevat he koristettuina kuin prinsessa. He
eivät tuo miehelle kotiin muita myötäjäisiä, kuin pari kaunista nuttua,
pitsejä, nauhoja ja koristuksia, romaaneja ja laiskuutta. Herra, minä
puhun kokemuksesta. Jos meidän porvaristyttömme eivät olisi niin
turmeltuneita, niin olisin minä aikoja sitten mennyt naimisiin."
Kaikki ympärillä seisovat purskahtivat raikkaaseen nauruun. Luutnantti
laski aseensa hitaasti alas molempien espanjalaisten ruokokeppien
edessä ja sanoi suuttuneena: "Se nyt vielä puuttui, että sai täällä
kuunnella porvarillisen roskaväen parannussaarnoja!"
"Mitä, porvarillisen roskaväen?" huusi eräs naulaseppä, toisen
espanjalaisen ruokokepin omistaja. "Te aateliset laiskurit, joita
meidän täytyy elättää veroillamme ja maksuillamme, tahdotteko te puhua
porvarillisesta roskaväestä? Teidän rietas elämänne on syynä kaikkeen
onnettomuuteen taloissamme. Olisi puolta enemmän rehellisiä tyttöjä,
jos te olisitte oppineet rukoilemaan ja tekemään työtä."
Nyt juoksi siihen useampia nuoria upseereja, mutta myöskin mestarit
ja käsityöläiskisällit kokoontuivat. Pojat tekivät lumipalloja ja
heittelivät niitä tiheimpään joukkoon saadakseen siitä myöskin huvia.
Ensimäinen kuula sattui mainitun ylhäisen luutnantin nenään. Tämä
piti sitä porvarillisen roskaväen hyökkäyksenä ja kohotti uudelleen
keppinsä. Kahakka alkoi.
Prinssi, joka oli kuullut ainoastaan sanasodan alun, oli vetäytynyt
iloisena ja nauraen aikoja sitten toiselle kadulle, välittämättä
laulunsa seurauksista. Hän tuli raha-asiainministeri Bodenlosin
talolle. Tämän herran kanssa ei hän ollut parhaimmissa väleissä, kuten
Filip jo oli saanut tietää. Julian näki kaikki akkunat valaistuina.
Ministerin rouvalla oli suuri seura. Julian asettui satiirisella
runoilijatuulellaan vastapäätä palatsia ja puhalsi voimakkaasti
torveensa. Muutamat herrat ja naiset avasivat uteliaina akkunan,
kuunnellakseen yövartijaa kun heillä ehken ei ollut mitään parempaakaan
tehtävää.
"Yövartija!" huusi eräs herroista. "Laulapa myöskin komea pätkä
uudeksivuodeksi!" Tämä kehoitus houkutteli vielä useampia ministerin
rouvan seurasta akkunan ääreen.
Kun Julian oli tavan mukaan huutanut tunnin, lauloi hän kovalla äänellä
sangen kuuluvasti:
Te joita painaa velkataakka ilman pilaa 'kurssiin' saakka, tänä yönä
Herraa rukoilkaa, hän teidät ministeriksi asettaa, joka finansseitta
jättää maan, koska pitää rahat taskussaan.
"Tuohan saattaa tainnoksiin!" huusi ministerin rouva, joka juuri oli
astunut akkunan luo. "Kuka sitten on tuo halpamainen ihminen, joka
uskaltaa sellaista?"
"Jalosukuinen rouva!" vastasi Julian teeskennellyllä äänellä
juutalaisten tapaan murtaen. "Minähän tahdoin Teitä hiukan huvittaa.
Teidän armonne, minä olen vain hovijuutalainen Abraham Levi;
jalosukuinen rouvahan tuntee minut jo."
"Kuka?" huusi eräs ääni ylhäältä akkunan äärestä. "Jumalaton mies,
kuinka tahdot olla Abraham Levi? Enkös minä itse ole Abraham Levi? Sinä
olet petturi!
"Hälyyttäkää vartiosto!" huusi ministerin rouva. "Panettakaa mies
putkaan!"
Näiden sanojen kuuluessa jättivät kaikki vieraat suurella kiireellä
akkunan. Mutta eipä prinssikään jäänyt seisomaan, vaan suuntasi
kulkunsa pikamarssissa läpi muutamien pienien syrjäkatujen.
Lauma palvelijoita muutamien sihteerien seuraamana syöksyi ulos
palatsista ja hajaantui etsiäkseen pilkkaajaa. Äkkiä huusivat muutamat
kovasti: "Me olemme saaneet hänet kiinni!" Toiset kiiruhtivat; kohti
huutoa. Todellakin olivat he löytäneet sen alueen yövartijan, joka
asteli virkapolkuaan kaikessa viattomuudessa.
Hänet ympäröitiin, vangittiin, ja kuinka paljon hän vastustikin,
laahattiin hänet hänen pirullisten kompiensa tähden päävahtiin.
Päivystävä upseeri pudisti ihmetellen päätään ja sanoi: "Minulle on
tuotu jo yksi yövartija, joka laulullaan pääkaupungin tytöistä oli
saanut aikaan kiihkoisan tappelun upseerien ja porvarien kesken."
Vasta tuotu vanki ei tahtonut tunnustaa ollenkaan mitään ja melusi
kauheasti, että joukko nuoria miehiä, jotka nähtävästi olivat juoneet
liian paljon, oli häirinnyt häntä hänelle uskotun viran hoitamisessa.
Mutta yksi sihteereistä lausui hänelle koko laulun, joka oli herättänyt
ministerin rouvassa ja kaikissa hänen vieraissaan oikeutettua vihaa.
Kaikki sotilaat purskahtivat raikuvaan nauruun. Mutta rehellinen
yövartija vannoi kyyneleet silmissä, ettei mitään sellaista ollut
juolahtanut koskaan edes hänen mieleensäkään.
Kun tätä vielä kuulusteltiin, ja kun tämä vakuutti viattomuuttaan ja
vaati nuoria herroja edesvastuuseen heidän käytöksensä seurauksista,
ja kun sihteerit jo itse asiassa alkoivat epäillä, olivatkohan he
vanginneet oikean miehen, huusi vahtisotilas ulkona: "Vartio ulos,
aseisiin!"
Sotilaat juoksivat ulos. Sihteerit piirittivät yövartijaa edelleen
kysymyksillään. Silloin astui kenttämarsalkka päivystävän upseerin
seuraamana vahtitupaan.
"Sitokaa tuo mies!" huusi kenttämarsalkka ja osoitti kädellään
taaksensa. Kaksi upseeria, jotka kuljettivat aseista riisuttua
yövartijaa käsipuolesta, astui esiin.
"Ovatko sitten kaikki yövartijat tulleet hulluiksi?" huudahti
päivystävä upseeri sangen hämmästyneenä.
"Minä tahdon maksaa huomenna tuolle lurjukselle hänen hävyttömät
laulunsa!" huusi kenttämarsalkka.
"Teidän jalosukuisuutenne", vastasi äsken vangittu vartija vapisten,
"minä en ole, taivas sen tietää, tehnyt mitään lauluja, en koko
elämässäni yhtään laulua!"
"Vaikene, lurjus!" karjui kenttämarsalkka kauhealla äänellä. "Sinut
pitää lähettää linnaan tai hirsipuuhun. Ja jos vastustat vielä
sanallakaan, niin hakkaan sinut heti paikalla tuhansiksi kappaleiksi!"
Päivystävä upseeri huomautti kenttämarsalkalle kaikella
kunnioituksella, että kaupungin yövartijain kesken oli kai puhjennut
runollinen sairaus, sillä hän oli saanut nyt neljännestunnissa jo kolme
näitä isäntiä vartioitavakseen.
"Herrani", sanoi kenttämarsalkka häntä seuranneille upseereille, "koska
mies ei aio ensinkään tunnustaa, että hän on laulanut laulua, niin
muistutelkaa mielessänne kompaa ennenkuin sen unhoitatte. Kirjoittakaa
se muistiin. Huomenna tahdomme jo saattaa hänet tunnustamaan. Nyt en
tahdo kadottaa aikaa, ja takasin tanssiaisiin! Kuka muistaa sen vielä?"
Upseerit muistuttelivat mielessään. Toinen auttoi toistaan. Päivystävä
kirjoitti ja sai kokoon seuraavan laulun:
Kun sulkahatun alla on tyhjä pää, ja niskassa jäykkä letti törröttää,
kun rinta on ulos, ja vatsa sisään, Se kaikki sotajoukon voimaa lisää.
Tansseissa ja viulun soidessa, pelissä ja rakastellessa päästään
kenttämarskiksi.
"Tahdotko kieltää, lurjus?" huusi kenttämarski pelästyneelle
yövartijalle uudistuneessa raivossa. "Tahdotko kieltää, ettet laulanut
sitä, kun minä astuin ulos taloni ovesta?"
"Lie laulanut kuka hyvänsä, minä en tiedä mitään!" vastasi yövartija.
"Miksi juoksit sitten pakoon, kun näit minun astuvan esiin?" kysyi
marsalkka edelleen.
"Minä en juossut."
"Mitä?" huudahtivat molemmat upseerit. "Etkö juossut? Etkö ollut
hengästyksissä, kun me saavutimme sinut vihdoin tuolla torilla?"
"Niin, minä olin suunniltani pelosta, kun herrat hyökkäsivät päälleni
niin väkivaltaisesti. Se on vielä nytkin kaikissa jäsenissäni."
"Pistäkää putkaan tuo uppiniskainen koira!" huusi marsalkka
päivystävälle. "Hänellä on huomiseen mennessä kyllin aikaa tulla
järkiinsä." Näin sanoen kiiruhti marsalkka tiehensä.
Melu kaduilla ja yövartijoiden pilarunot olivat saattaneet koko
poliisivoiman liikkeelle. Vielä samana neljännestuntina vangittiin
kaksi muuta yövartijaa, jotka tosin eivät olleet oikeita, ja tuotiin
päävahtiin. Toinen oli laulanut ulkoasiain ministeristä häväisevän,
seuraavansisältöisen laulun hui: ministeri ei ole koskaan muulloin
ulkona asioillaan, kuin virastonsa aukioloaikana. Toista syytettiin
siitä, että hän oli laulanut piispan palatsin edessä: kirkon
kynttilöistä ei puutu talia, mutta ne levittävät sentään maahan enemmän
katkua ja savua kuin kirkkautta.
Prinssi, joka vallattomuudellaan oli tehnyt kaikille pääkaupungin
yövartijoille niin ilkeän kepposen, selviytyi kaikkialla onnellisesti
ja tuli juuri sentähden yhä rohkeammaksi. Asia synnytti melua. Ennen
niin rauhallisten yövartijoiden runollisesta kokeilusta oli lähetetty
raportti ja yksi pilalauluista todistukseksi itse poliisiministerille,
joka istui kuninkaan kanssa pelipöydässä. Kuningas kuunteli laulun,
joka oli suunnattu itse huonoa poliisilaitosta vastaan, joka pisti
nenänsä kaupungin kaikkiin perhesalaisuuksiin eikä kuitenkaan
huomannut omassa talossaan mitään, sentähden olisi sille suotava
hyppysellinen nuuskaa. Kuningas nauroi ääneen ja käski vangita yhden
yövartijarunoilijan ja tuoda hänet luokseen. Hän nousi pelipöydästä,
silla hän huomasi, että poliisiministeri oli kadottanut hyvän tuulensa.
10.
Pelihuoneen vieressä olevassa tanssisalissa oli Filip, ruhtinoitu
yövartija, huomannut juuri kellostaan, että oli aika lähteä
kohtaukselle Yrjönkirkon luo. Hän iloitsi siitä, että saa antaa
sijaiselleen takasin purppuraviitan ja sulkahatun, sillä hän ei ollut
aivan hyvällä tuulella ylhäisten naamioitujen joukossa.
Kun hän etsi juuri ovea pujahtaakseen siitä ulos, tuli neekeri hänen
perässään ja kuiskasi: "Teidän kuninkaallinen korkeutenne, herttua
Hermann etsii Teitä kaikkialta!" — Filip pudisti vihaisena päätään ja
meni ulos, neekeri kintereillään. Kun he molemmat astuivat eteiseen,
kuiskasi neekeri: "Kautta Jumalan, tuolla tulee herttua!" ja näin
sanoen läksi musta jälleen kiireesti saliin.
Korkea, pitkä naamioitu astui kiivain askelin Filipiä kohti ja huusi:
"Pysähtykää silmänräpäykseksi, minun on puhuttava sana kanssanne. Minä
olen Teitä jo kauan etsinyt."