SEIKKAILU UUDENVUODENYÖNÄ
Kirj.
Heinrich Zschokke
Suomentanut
V. I.
Kirjallisia pikkuhelmiä XXXXVII
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1911.
1.
Äiti Kaarina, vanhan yövartijan vaimo, avasi akkunan kello yhdeksän
illalla Sylvesterinpäivänä ja pisti päänsä ulos yöhön. Lumi putoili
hiljaisina, suurina, akkunasta virtaavan valon punaamina hiutaleina
alas pääkaupungin kaduille. Hän katseli kauan iloisten ihmisten
juoksua ja touhua, ihmisten, jotka ostivat vielä uuden vuodenlahjoja
kauppiasten kirkkaasti valaistuista puodeista ja holveista ja
virtasivat kahviloihin ja viinikellareihin, seuroihin ja tanssisaleihin
ja niistä taas takaisin yhdistääkseen vanhan vuoden uuden kanssa ilossa
ja humussa. Mutta kun hänen nenälleen putosi pari suurta, kylmää
hiutaletta, veti hän päänsä takasin, sulki akkunan ja sanoi miehelleen:
"Rakas Gottlieb, jää nyt kotiin ja anna Filipin kiertää yö edestäsi,
sillä taivaasta tulee lunta niin paljon kuin voi, eikä se tee, kuten
tiedät, vanhoille jaloillesi mitään hyvää. Kaduilla tulee koko yön
olemaan eloisaa. On kuin olisi joka taholla tanssit ja juhla. Näkyy
paljon naamioituja. Filipillämme ei ole yhtään ikävä!"
Vanha Gottlieb nyykäytti päätään ja sanoi: "Rakas Kaarina, se on
kovasti mieleeni. Ilmapuntarini, ampumahaava polven yläpuolella on jo
kaksi päivää ennen sanonut minulle, että ilma muuttuu. On kohtuullista,
että poika auttaa isäänsä toimessa, jonka hän kerran perii minulta!"
Tässä on paikallaan ohimennen sanoa, että vanha Gottlieb oli aikoja
sitten ollut varusmestarina eräässä kuninkaansa rykmentissä, kunnes
hänet ammuttiin rammaksi rynnäkössä erästä vihollisen vallitusta
vastaan, jolle hän nousi ensimäisenä taistelussa isänmaan puolesta.
Hänen päällikkönsä, joka nousi vallitukselle, sen jälkeen kuin
se oli valloitettu, sai sellaisesta sotakentällä aloittamastaan
sankariteosta kunniamerkin ja ylennyksen arvossa. Varusmestariparka
sai olla iloinen selviytyessään rikkiammutuin säärin elävänä. Säälistä
annettiin hänelle koulumestarin paikka, sillä hän oli ymmärtäväinen
mies, jolla oli hyvä käsiala ja joka mielellään luki kirjoja. Mutta
koululaitosta parannettaessa riistettiin häneltä myöskin opettajan
toimi, koska tahdottiin pitää huolta eräästä nuoresta miehestä, joka
ei osannut lukea, kirjoittaa eikä laskea yhtä hyvin kuin hän, mutta
jonka kummi oli yksi kouluveuvoksista. Virkaheitto Gottlieb ylennettiin
yövartijaksi ja hänen apulaisekseen määrättiin hänen poikansa Filip,
joka oikeastaan oli oppinut puutarhurin ammatin.
Pieni talous tuli sen ohessa huonosti toimeen. Mutta rouva Kaarina
oli hyvä emäntä ja sangen toimekas, ja vanha Gottlieb todellinen
maailmanviisas, joka saattoi olla vähästä oikein onnellinen. Filip
ansaitsi riittävän jokapäiväisen leipänsä puutarhurilta, jonka
palkkalainen hän oli, ja kun hän vei tilattuja kukkia rikkaiden
taloihin, sai hän sievosia juomarahoja. Hän oli komea, 26-vuotias
nuorukainen. Ylhäiset naiset antoivat hänelle jo hänen kasvojensa
tähden lantin, ennemmin kuin jollekin muulle, joka ei voinut näyttää
juuri sellaista naamaa.
Rouva Kaarina oli heittänyt jo viitan hartioilleen huutaakseen
puutarhurin talosta poikaansa, kun tämä astui tupaan.
"Isä", sanoi Filip ja antoi isälleen ja äidilleen kättä, "sataa lunta,
eikä lumisade tee sinulle hyvää. Minä tahdon kiertää yön edestäsi, jos
tahdot. Paneudu sinä nukkumaan!"
"Sinä olet kunnon poika!" sanoi vanha Gottlieb.
"Ja sitten", jatkoi Filip edelleen, "olen minä ajatellut: koska
huomenna on uusivuosi, niin tahtoisin minä syödä kanssanne. Äiti,
sinulla ei kai ole paistia keittiössä..."
"Ei juuri sitä", sanoi rouva Kaarina, "mutta kyllä puolitoista naulaa
naudanlihaa, perunoita vihanneksiksi ja riisiä laakeripuun lehtien
kanssa sopaksi. Ja sen lisäksi vielä pari pulloa olutta juomaksi.
Tule vain Filip, me voimme huomenna herkutella! Tulevalla viikollahan
jaetaan yövartijoille uudenvuodenrahoja. Sentähden voimme kyllä elää
pulskasti."
"No, sitä parempi teille. Ja oletteko maksaneet jo vuokran?" kysyi
Filip.
Filip pani rahaa pöydälle ja sanoi: "Siinä on kaksikymmentäkaksi
guldenia, jotka minä olen säästänyt. Minä voin olla hyvin ilman niitä.
Ottakaa ne uudenvuodenlahjaksi. Siten voimme kaikki kolme alkaa uuden
vuoden iloisina ja huolettomina. Jumala suokoon, että me viettäisimme
sen terveinä. Taivas huolehtii edelleen teistä ja minusta."
Rouva Kaarinalla oli kyyneleet silmissä ja hän suuteli poikaansa.
Vanha Gottlieb sanoi: "Filip, sinä olet todella vanhuutemme tuki ja
turva. Jumala maksaa sen sinulle. Koeta edelleen olla rehellinen ja
rakastaa vanhempiasi. Minä sanon sinulle, siunaus ei jää tulematta.
Uudeksivuodeksi en toivo sinulta mitään muuta, kuin että säilytät
sydämesi hurskaana ja hyvänä. Se on vallassasi. Silloin olet kylliksi
rikas. Silloin on sinulla taivas omassatunnossasi."
Niin puhui vanha Gottlieb, meni ja merkitsi kahdenkymmenenkahden
guldenin erän suureen talouskirjaan ja sanoi: "Mitä sinä lapsena
tulit maksamaan minulle, sen olet sinä jo melkein kokonaan maksanut
takasin. Nyt olemme jo saaneet ja nauttineet säästöistäsi kolmesataa
seitsemänJoista guldenia."
"Kolmesataa seitsemäntoista guldenia!" huusi rouva Kaarina suuresti
hämmästyen. Sitten kääntyi hän säälivänä Filipin puoleen ja sanoi
pehmeällä äänellä: "Sydänkäpyni, minä säälin sinua. Niin, oikein paljon
säälin minä sinua. Jos sinä olisit voinut säästää ja tallettaa summan
itsellesi, niin ostaisit sinä nyt kappaleen maata, harjoittaisit omaan
laskuusi puutarhurin ammattia ja voisit naida hyvän Ruusun. Nyt se
ei käy laatuun. Mutta lohduta itseäsi. Me olemme vanhoja, sinun ei
tarvitse enää niin kauan auttaa meitä."
"Äiti", sanoi Filip ja rypisti hiukan otsaansa, "mitä sinä puhut?
Ruusu on minulle tosin yhtä rakas kuin elämäni, mutta tuhat Ruusua
antaisin minä sinusta ja isästä. Minulla ei voi tässä maailmassa olla
muita vanhempia kuin te, mutta kyllä vielä monta Ruusua, vaikkakaan
en kymmenestätuhannesta Ruususta tahtoisi ketään muuta kuin Bittnerin
Ruusun."
"Olet oikeassa Filip!" sanoi vanha Gottlieb. "Rakastaminen ja
naimisiinmeneminen ei ole mikään ansio, mutta kunnioittaa ja auttaa
vanhoja, köyhiä vanhempiaan, se on velvollisuus ja ansio. Uhrautua
intohimoineen ja mieli tekoineen vanhempiensa onnen tähden, se on
lapsen kiitollisuutta. Se hankkii sinulle Jumalan siunauksen, se tekee
sinut sydämessäsi rikkaaksi."
"Ellei vaan", sanoi rouva Kaarina, "aika kävisi tytölle liian pitkäksi,
tai hän tulisi sinulle uskottomaksi! — Sillä Ruusu on kaunis tyttö, se
täytyy sanoa. Hän on tosin köyhä, mutta kosijoita ei häneltä puutu. Hän
on siveä ja ymmärtää taloutta."
"Älä pelkää ollenkaan, äiti!" sanoi Filip. "Ruusu on minulle
juhlallisesti vannonut, ettei hän ota ketään muuta miestä kuin minut,
ja siinä on kyllin. Hänen vanhalla äidillään ei oikeastaan myöskään
ole mitään muistuttamista minua vastaan. Ja jos minä tänään voisin
harjoittaa ammattiani itseni hyväksi, niin huomenna veisin minä Ruusun
alttarin luo; sen tiedän minä. Se on vain kiusallista, että vanha
rouva Bittner kieltää meitä tapaamasta toisiamme niin usein, kuin
me mielellämme tahtoisimme. Hän sanoo, että se ei tee hyvää. Mutta
minä huomaan ja Ruusu huomaa myöskin, että se tekee meille molemmille
varmasti sangen hyvää. Niinpä olemmekin sopineet, että kohtaamme
toisemme taas tänään kello kaksitoista Yrjönkirkon pääoven edessä;
sillä Ruusu viettää Sylvesteriniltaa erään ystävättärensä luona. Sitten
saatan minä hänet yöllä kotiin!"
Näiden keskustelujen aikana oli kello läheisessä tornissa lyönyt kolme
kertaa, neljännestunnin. Silloin otti Filip isänsä yövartijaviitan
kuuman uunin päältä, jonne rouva Kaarina oli huolta pitäen sen
asettanut, kääri sen ympärilleen, otti torven ja sauvan, toivotti
vanhemmilleen hyvää yötä ja läksi vahtipaikoilleen.
2.
Filip astui majesteetillisena kuninkaallisen pääkaupungin lumisia
katuja, joilla kuljeskeli vielä paljon väkeä, ikäänkuin olisi ollut
päivä. Ajopelejä ajoi edestakasin. Kaikki oli taloissa valoisaa ja
kirkasta. Yövartijaamme huvitti hauska elämä. Hän lauloi ja puhalsi
määrätyssä kaupunginosassa kymmenennen tunnin oikein iloisena,
mieluummin ja monenmoisin sivuajatuksin lähellä Yrjönkirkkoa
sijaitsevan talon edessä, jossa hän hyvin tiesi Ruusun olevan
ystävätärtensä luona. "Nyt kuuntelee hän minua", ajatteli hän, "nyt
ajattelee hän minua ja unhottaa ehken puheen ja leikin. Jospa hän vain
olisi kello kaksitoista kirkon oven edessä!"
Ja kun hän oli tehnyt kiertokulkunsa kaupunginosan läpi, palasi hän
takasin rakkaan talon eteen ja katseli ylös Ruusun ystävättären
valaistuihin akkunoihin. Joskus näki hän naisolentoja akkunan ääressä.
Silloin löi hänen sydämensä nopeammin. Hän luuli näkevänsä Ruusun. Kun
olennot katosivat, tutki hän heidän pidentyneitä varjojaan seinillä
ja katossa saadakseen selvän, mikä niistä oli Ruusun varjo, ja mitä
hän teki. Ei tosin ollut aivan mukavaa seistä lumessa ja pakkasessa ja
tehdä huomioita, mutta mitäpä rakastava välittää lumesta ja pakkasesta!
Ja yövartijat rakastavat tähän aikaan yhtä romantillisesti kuin joku
entisajan hentomielinen ritari romansseissa ja ballaadeissa.
Hän tunsi kylmän vaikutuksen vasta sitten, kun kello löi yksitoista ja
hänen piti alkaa uudelleen yövartijakierto. Hänen hampaansa kalisivat
vilusta. Hän voi tuskin huutaa tunnin ja puhaltaa. Mielellään olisi hän
pistäytynyt oluttupaan lämmittääkseen jälleen itseään.
Kun hän nyt kulki pitkin yksinäistä syrjäkatua, astui häntä vastaan
kummallinen olento, tulipunaiseen silkkiviittaan verhottu ihminen,
musta puolinaamio kasvojen edessä, päässä pyöreä taaksepäin heitetty
hattu, joka oli monilla pitkillä, heiluvilla sulilla koristettu.
Filip aikoi sivuuttaa naamioidun. Mutta tämä astui hänen tielleen ja
sanoi: "Sinäpä olet kerrassaan soma miekkonen, sinä! Sinä miellytät
minua! Mihin menet? Sano se minulle."
Filip vastasi: "Mariankadulle, siellä huudan minä tunnin."
"Jumalallista!" huusi naamioitu. "Sitäpä sopii kuunnella. Minä tahdon
seurata sinua. Sellaista ei kuullakaan joka päivä. Tule nyt vain,
narrimainen mies, ja anna kuulua; mutta sen sanon sinulle, taiteellista
pitää sen olla, muuten en ole tyytyväinen. Voitko laulaa jonkun hauskan
pätkän?"
Filip huomasi kyllä, että herra oli hiukan juovuksissa ja
ylhäissäätyinen, ja vastasi: "Herra, paremmin viinilasin ääressä ja
lämpimässä tuvassa kuin tällaisessa pakkasessa, joka jäätää sydämen
ruumiiseeni." — Sen sanottuaan meni hän tietään Mariankadulle ja lauloi
ja puhalsi.
Naamioitu oli seurannut häntä sinne ja sanoi: "Tuo ei ole mitään
taidetta. Sen osaan minäkin, sinä narrimainen mies. Annapa minulle
torvesi, minä tahdon laulaa ja puhaltaa edestäsi. Sinä olet saava
ihmetellä itsesi puolikuoliaaksi."
Filip suostui lähimmällä asemalla naamioidun pyyntöön ja antoi hänen
laulaa ja puhaltaa. Se kävi aivan järjestyksessä. Samoin toisella,
kolmannella ja neljännellä kerralla. Naamioitu ei väsynyt olemaan
yövartijan sijaisena ja oli tyhjentymätön ylistellessään taitoaan.
Filip nauroi täydestä sydämestään hauskan herran päähänpistoille. Tämä
tuli kai iloisesta seurasta tai tanssiaisista ja oli lasillisella
viiniä virittänyt itsensä yli arki-elämän tavallisen korkeuden.
"Tiedätkö mitä, kultamuruseni? Minulla olisi suuri halu olla pari
tuntia yövartijana. Ellei se tällä kertaa tapahdu, niin ei minulla koko
elinaikanani ole sitä kunniaa. Anna minulle viittasi ja leveäreunainen
hattusi: minä annan sinulle tämän dominoni. Mene johonkin oluttupaan
ja juo itsesi puolihumalaan minun laskuuni; ja kun kello on yksi, tule
takasin ja anna minulle naamiaispukuni. Tässä on sinulle pari taaleria
juomarahaa... Mitä ajattelet, kultamuruseni?"
Siihen ei yövartijalla ollut mitään halua. Mutta naamioitu ei
hellittänyt pyynnöissään, ja kun molemmat astuivat synkälle kadulle,
tuli sovinto. — Filipiä paleli kauheasti; lämmin tupa olisi tehnyt
hänelle hyvää, eivätkä hyvät juomarahat vähemmin. Hän myönsi siis
nuorelle herralle yövartijan viransijaisuuden puoleksi tunniksi,
nimittäin kello kahteentoista saakka; silloin pitäisi naamioidun tulla
Yrjönkirkon pääoven eteen ja vaihtaa viitta, hattu, torvi ja sauva
pitkään, punaiseen silkkiviittaan, naamioon ja sulkahattuun. Filip
neuvoi herralle vielä neljä katua, joilla tämän olisi huudettava tunti.
"Sydänkäpyseni!" huudahti naamioitu ihastuneena. "Minä tahtoisin
suudella sinua, ellet olisi tuollainen poronokka. No, sinä et kadu
kauppojasi. Kello kaksitoista saavu kirkon luo ja nouda juomarahoihisi
vielä paistirahoja. Huhhei, minä olen yövartija!"
Vaatteet vaihdettiin. Naamioitu pukeutui yövartijatamineihin. Filip
sitoi naamion, pani säkenöivällä rusetilla koristetun sulkahatun
päähänsä ja kääriytyi pitkään, tulipunaiseen silkkiviittaan. Kun hän
jätti sijaisensa, painoi hänen sydäntään kuitenkin ajatus, että nuori
herra voisi vallattomuudellaan poiketa yövartijan arvosta. Hän kääntyi
vielä kerran ympäri ja sanoi: "Minä toivon, että Te ette käytä väärin
hyväntahtoisuuttani ja harjoita vallattomuutta. Se voisi tuottaa
minulle harmia ja riistää virkani."
"Mitä ajatteletkaan, narrimainen mies?" huudahti viransijainen.
"Luuletko, etten tiedä, mitä virkaani kuuluu? Siitä anna minun
pitää huolta. Minä olen kristitty, kuten sinäkin. Korjaa luusi tai
minä heitän sauvan kinttujesi väliin. Kello kaksitoista olet sinä
välttämättömästi Yrjönkirkon luona ja annat minulle takasin pukuni.
Hyvästi! Tämä on paholaispilaa minulle."
Ylpeänä meni uusi yövartija tiehensä. Filip kiiruhti läheiseen
oluttupaan.
3.
Samassa kun hän kääntyi kuninkaallisen palatsin kulman ympäri, tunsi
hän, että eräs naamioitu henkilö, joka juuri nousi vaunuista tämän
palatsin edessä, kosketti häntä. Filip pysähtyi ja kysyi naamioitujen
tapaan, nimittäin hillityllä, hiljaisella äänellä: "Mitä käskette?"
"Armollinen herra, Te kuljitte ajatuksissanne tästä oven ohitse!"
vastasi naamioitu. "Eikö Teidän kuninkaallinen korkeutenne tahdo —"
"Mitä? Kuninkaallinen korkeus?" sanoi Filip nauraen. "Minä en ole
mikään korkeus. Kuinka Te saatte sellaisen päähänpiston?"
Naamioitu kumarsi kunnioittavasti ja katseli salaa säteilevää
dimanttirusettia Filipin sulkahatussa. "Pyydän anteeksi, jos loukkaan
naamiaisoikeutta. Mutta mihin pukuun hyvänsä Te verhouduttekin,
ilmaisee teidän jalo vartalonne Teidät aina. Suvaitkaa mitä
armollisimmin astua edellä, tanssitteko, jos saan luvan kysyä?"
"Minäkö? Tanssinko? — En. Näettehän, minulla on saappaat jalassa!"
vastasi Filip.
"Pelaatteko siis?" kysyi naamioitu edelleen.
"Vielä vähemmän, minulla ei ole yhtään rahaa mukanani!" vastasi
yövartijan apulainen.
"Jumalani, mutta käyttäkää minun kukkaroani, kaikkea, mitä minä olen
ja mitä minulla on!" huudahti naamioitu ja tarjosi hämmästyneelle
Filipille täyden rahapussin.
"Mutta tiedättekö sitten, kuka minä olen?" kysyi tämä ja työnsi
rahapussin takasin.
Naamioitu kuiskasi sulavasti kumartaen:
"Kuninkaallinen korkeus, prinssi Julian."
Tässä silmänräpäyksessä kuuli Filip sijaisensa huutavan äänekkäästi
tuntia läheisellä kadulla. Nyt vasta hän huomasi vaihdokset,
Prinssi Julian, joka pääkaupungissa oli tunnettu nuorena, hurjana,
rakastettavana ja henkevänä miehenä, oli saanut päähänpiston
vaihtaa osia hänen kanssaan. "No", ajatteli Filip, "jos hän esittää
yövartijan osan hyvin, niin en minäkään tahdo tuottaa hänelle häpeää
prinssinaamiossani, vaan osottaa, että voin kyllä puoli tuntia olla
prinssinä. Se on hänen syynsä, jos minä kenties lyön kirveeni kiveen."
— Hän kääriytyi lujemmin tulipunaiseen viittaan, otti rahapussin, pani
sen taskuunsa ja sanoi: "Naamioitu, kuka Te olette? Minä annan Teille
huomenna rahanne takasin."
"Minä olen kamariherra Pilzow."
"Hyvä. Käykää edellä! Minä seuraan Teitä."
Kamariherra totteli ja lensi edellä leveitä marmoriportaita, Filip
kintereillään.
He astuivat suunnattoman suureen saliin, jota tuhannet kynttilät
valaisivat, Näiden säteet taittuivat seinillä lukuisiin
peileihin, katossa heiluviin kristallikynttiläjalkoihin. Kirjava
joukko naamioituja aaltoili lattialla; siinä oli sulttaaneja,
tyrolilaistyttöjä, haarniskoituja ritareja, nunnia, rihkamakauppiaita,
rakkaudenjumalia, munkkeja, fauneja, juutalaisia, persialaisia ja
medialaisia. Filip oli hetken ällistynyt ja häikäisty. Sellaista
näytöstä ei hän koko elämässään ollut nähnyt. Salin keskellä ui
tuhansia tanssijoita ja tanssijataria musiikin harmoonisissa aalloissa.
Filip, jolle teki hyvää vaan lämmin, jota hän täällä hengitti, oli
ihmettelystä niin lamassa, että hän tuskin kiitti, kun muutamat
ohikiitävistä naamioiduista tervehtivät häntä milloin leikiten, milloin
kunnioittavasti, milloin tuttavallisesti.
"Suvaitsetteko lähteä pelipöytään?" kuiskasi hänelle kamariherra, joka
nyt valossa nähtynä seisoi siinä braminina.
"Antakaahan minun nyt ensin hengähtää!" vastasi Filip. "Minua palelee
hirveästi."
"Mutta lasi lämmintä punssia?" sanoi bramini ja vei hänet erääseen
sivuhuoneeseen. Valeprinssi ei antanut pyytää itseään kahdesti.
Tyhjennettiin lasi toisensa jälkeen. Punssi oli hyvää, ja pian virtasi
sen tuli Filipin kaikissa suonissa.
"Kuinka se onkaan, bramini, ettekö tanssi tänään?" kysyi hän
kamariherralta, kun he astuivat takasin saliin.
Bramini huokasi ja kohautti olkapäitään: "Minulta ovat peli- ja
tanssihalu menneet, nauru kadonnut. Ainoa, jota tahtoisin pyytää
tanssiin... kreivitär Bonau... minä luulin, hän rakastaa minua...
ajatelkaa epätoivoani... meidän kotimme olivat yhtä... äkkiä katkaisee
hän kaikki välimme."
"Ohoh, ensi kerranpa kuulen siitä!" huudahti Filip.
"Jumalani, ettekö tiedä? Koko pääkaupunki puhuu siitä!" huokasi
kamariherra. "Jo neljätoista päivää sitten katkaisimme me välimme.
Kreivitär ei edes salli minun puolustaa itseäni. Kolme kirjettä lähetti
hän minulle avaamattomina takasin. Hän on paronitar Reizenthalin
verivihollinen. Minä olin luvannut hänelle välttää kaikkea seurustelua
tämän kanssa. Ajatelkaapa onnettomuuttani; kun leskikuningatar lähtee
metsästysretkelle Freudenwaldiin, määrää hän minut paronittaren
kavalieriksi — mitä piti minun tehdä? Voinko minä vastustaa? Juuri
jumalallisen Bonaun nimipäivänä täytyi minun odottamatta lähteä pois...
hän sai tietää kaikki... hän tunsi väärin sydämeni."
"Hyvä bramini, käyttäkää tilaisuutta. Yleinen ilo sovittaa kaikki. Eikö
kreivitär ole täällä?"
"Ettekö näe häntä tuolla ylhäällä, vasemmalla, karmeliittinunnaa,
kolmen mustan naamioidun vieressä? Hän on ottanut naamion pois. Oi,
prinssini, Teidän armollinen sananne hänelle..."
Filip, jota punssi oli rohkaissut, ajatteli: tuossa on hyvä työ
tehtävänä! ja läksi kursailematta karmeliittinunnan luo. Kreivitär
Bonau tarkasteli häntä hetkisen totisena ja punastuneena, kun hän
istuutui hänen viereensä. Kreivitär oli kaunis tyttö, mutta Filip
huomasi pian, että hänen Ruusunsa oli vielä kymmenentuhatta kertaa
kauniimpi.
"Kreivittäreni..." sopersi hän ja joutui hämilleen, kun tämä käänsi
kirkkaan, haaveilevan katseensa häneen.
"Prinssi", sanoi kreivitär, "Te olitte hetki sitten melkein liian
vallaton."
"Kaunis kreivitär, nyt olen sen sijaan sitä totisempi."
"Sitä parempi, siis minun ei tarvitse paeta luotanne, prinssi?"
"Kaunis kreivitär, yksi kysymys sallikaa vain minulle: kadutteko myös
todella tässä nunnanpuvussa syntejänne?"
"Minulla ei ole mitään katumista."
"Mutta kuitenkin, kreivitär, Teidän julmuutenne... Teidän vääryytenne
rakasta braminia kohtaan, joka seisoo tuolla alhaalla Jumalan ja kaiken
maailman hylkäämänä."
Kaunis karmeliittinunna painoi silmänsä alas ja tuli jonkun verran
rauhattomaksi.
"Tiedättekö myöskin, kaunis kreivitär, että kamariherra on
Freudenwaldin juttuun yhtä viaton kuin minäkin?"
"Kuin Te prinssi?" sanoi kreivitär ja rypisti otsaansa. "Mitä sanoitte
Te minulle vasta tunti sitten?"
Te olette oikeassa, rakas kreivitär, minä olin liian vallaton.
Te itsehän sen sanoitte. Nyt vannon minä, kamariherran täytyi
leskikuningattaren käskystä lähteä Freudenwaldiin, täytyi vasten
tahtoaan sinne, täytyi alituisesti olla vihaamansa Reizenthalin
kavalierina..."
"Vihaamansa!" nauroi kreivitär ivallisesti ja katkerasti.
"Niin kyllä, hän vihaa, hän halveksii paronitarta. Uskokaa minua,
hän on käytöksessään paronitarta kohtaan mennyt melkein kaikkien
sopivaisuuden rajojen yli ja tuottanut siten itselleen paljon harmia.
Minä tiedän sen. Ja tämän kaiken on hän tehnyt Teidän tähtenne. Vain
teitä hän rakastaa, vain Teitä hän jumaloi. Ja Te − Te voitte sysätä
hänet luotanne!"
"Mistä johtuu, prinssi, että Te tunnette niin harrasta osanottoa
Pilzowin asioihin? Ennen ei kuitenkaan ollut siten."
"Se johtuu siitä, kreivitär, etten minä häntä ennemmin tuntenut, vielä
vähemmän hänen surullista asemaansa, johon Te olette syössyt hänet.
Minä vannon Teille, hän on viaton. Teillä ei ole mitään anteeksi
annettavaa hänelle, mutta hänellä kyllä Teille!"
"Hiljaa!" kuiskasi karmeliittinunna ilostunein kasvoin. "Meitä
tarkastellaan. Tulkaa pois täältä!" — Hän asetti naamion kasvojensa
eteen, nousi ylös ja antoi luullulle prinssille käsivartensa. Molemmat
menivät pitkin salia, sitten tyhjään sivuhuoneeseen. Täällä toi
kreivitär esiin katkeria valituksia kamariherraa vastaan, mutta ne
olivat vain mustasukkaisen rakkauden valituksia. Hän kuivasi pois
kyyneleen. Silloin astui rakastunut bramini kainosti sisään. Syntyi
syvä hiljaisuus. Filip ei tiennyt tehdä siinä mitään parempaa, kuin
viedä kamariherra karmeliittinunnan luo, asettaa heidän kätensä yhteen
sanomatta sanaakaan ja jättää heidät kohtalonsa varaan. Itse meni hän
takasin saliin.
4.
Täällä töyttäsi häntä eräs mamelukki ja sanoi kiivaasti: "Hyvä, domino,
että tapasin Teidät. Onko ruusutyttö täällä sivuhuoneessa?" — Mamelukki
astui sisään ja tuli siinä silmänräpäyksessä jälleen takasin. "Yksi
sana kahden kesken, domino!" sanoi hän ja vei Filipin salin etäisimpään
osaan akkunan luo.
"Minä vannotan Teitä!" sanoi mamelukki hillityllä, mutta kamalalla
äänellä. "Missä on ruusutyttö?"
"Mitä minulla on ruusutytön kanssa tekemistä?"
"Mutta minulla sitä enemmän!" vastasi mamelukki, jonka hillitty ääni ja
rauhattomat liikkeet ilmaisivat koko hänen sisäisen olemuksensa kauheaa
kuohumista. "Minulla sitä enemmän! Hän on minun vaimoni. Te tahdotte
tehdä minut onnettomaksi. Prinssi, minä vannotan Teitä, älkää pahettako
minua mielettömyyteen. Jättäkää vaimoni!"
"Sangen mielelläni!" vastasi Filip kuivasti. "Mitä minulla on teidän
vaimonne kanssa tekemistä?"
"Voi! Prinssi! Prinssi!" huusi mamelukki. "Minä olen viimeiseen saakka
luja, vaikka se maksaisi elämäni. Älkää teeskennelkö silmänräpäystäkään
kauemmin edessäni. Minä olen huomannut kaikki. Tässä — näettekö — tässä
on lappu, jonka tuo petollinen vaimo painoi käteenne, ja jonka te
tungoksessa hukkasitte lukematta sitä."
Filip otti lapun. Lyijykynällä oli siihen naisen käsialalla
kirjoitettu: "Muuttakaa naamiota. Kaikki tuntevat Teidät. Mieheni pitää
Teitä silmällä. Minua ei hän tunne. Jos olette kiltti, palkitsen sen
Teille?
"Hm!" murisi Filip. "Tämä ei ole, niin totta kuin elän, kirjoitettu
minulle. Minä välitän vähät Teidän puolisostanne."
— Taivas ja helvetti, prinssi, älkää saattako minua raivoon!
Tiedättekö, kuka on edessänne? Minä olen marsalkka Blankenschwerd. Se,
että Te mielistelette vaimoani, ei ole enää minulle tuntematonta viime
hovinaamiaisista saakka.
"Herra marsalkka", vastasi Filip, "älkää panko pahaksenne,
mustasukkaisuus sokaisee Teidät. Jos te tuntisitte minut oikein, niin
Te ette edes ajattelisi minusta sellaista hulluutta... Minä annan Teille
kunniasanani, Teidän puolisonne saa olla rauhassa minulta."
Onko se Teidän puoleltanne täyttä totta, prinssi?
"Täydellisesti!"
— Antakaa minulle todistus.
"Millaisen haluatte?"
— Te olette häntä tähän saakka pidättänyt — minä tiedän sen —
matkustamasta kanssani hänen sukulaistensa luo Puolaan. Suostutelkaa
hänet nyt puheillanne siihen.
"Sangen mielelläni, jos Te sillä olette tyydytetty!"
— Täydellisesti, Teidän kuninkaallinen korkeutenne, Te estätte kauhean,
välttämättömän onnettomuuden.
Mamelukki lörpötteli vielä yhtä ja toista, milloin itkien, milloin
rukoillen tai uhaten, niin että hyvä Filip pelkäsi, että mies voisi
alkaa hulluudessaan hänen kanssaan tappelun kaiken maailman edessä. Ja
siihen ei Filipillä juuri ollut aikaa. Hän oli iloinen päästessään irti
marsalkasta.
Tuskin oli hän kadonnut muiden joukkoon, kun eräs surupukuun puettu
naisnaamioitu nipisti häntä ystävällisesti käsivarresta ja kuiskasi:
"Mihin perhoseni? — Eikö hyljätty leski herätä Teissä yhtään sääliä?"
Filip vastasi hyvin kohteliaasti: "Kauniit lesket löytävät lohduttajia
aivan liian paljon; saanko lukea itseni Teidän lohduttajienne joukkoon?"
"Miksi Te olitte niin tottelematon, että ette muuttanut naamiota?"
sanoi leski, samalla kuin astui hänen kanssaan sivulle, missä voi
antautua vapaammin hänen kanssaan keskusteluun. "Luuletteko sitten,
prinssi, ettei jokainen tunne Teitä täällä?"
"Ihmiset", vastasi Filip, "ovat kuitenkin epävarmoja ja erehtyvät minun
suhteeni."
"Ei ollenkaan, prinssi; ja ellette hetipaikalla pukeudu toisin, niin
jätän Teidät koko illaksi. Sillä minä en tahtoisi antaa miehelleni
mitään aihetta kohtaukseen."
Nyt tiesi Filip, kenen kanssa hän oli tekemisissä. "Te olitte kaunis
ruusutyttö Ovatko ruusut niin pian lakastuneet?"
"Mikäpä ei olisi katoovaista? Erittäinkin miehen uskollisuus! Näinhän,
kuinka Te hiivitte pois karmeliittinunnan kanssa. Tunnustakaa pois
huikentelevaisuutenne. Te ette voi enää kieltää."
"Hm!" vastasi Filip kuivasti. "Älkää syyttäkö minua, muuten syytän minä
myös Teitä."
"Esimerkiksi, kaunis perhoseni?"
"Esimerkiksi ei ole yhtään uskollisempaa miestä kuin marsalkka."
"Sitä hän on kyllä. Ja minä olen väärässä, todella suuresti väärässä
kuunnellessani Teitä liian paljon. Minä moitin itseäni kylliksi. Hän on
ikävä kyllä nuuskinut suhteemme."
"Viimeisissä hovinaamiaisissa, kaunis leski."
"Missä Te olitte niin hillitön ja varomaton, kaunis perhonen."
"Tehkäämme se jälleen hyväksi. Erotkaamme. Minä kunnioitan marsalkkaa.
Minä en voi nähdä hänen kärsivän minun tähteni."
Leski katseli häntä hiukan sanattomana.
"Jos Teissä todella on", jatkoi Filip edelleen, "hiukankaan
kunnioitusta minua kohtaan, niin matkustakaa marsalkan kanssa Puolaan
sukulaistenne luo. On parempi, että me emme näe toisiamme liian usein.
Kaunis nainen on kaunis, mutta uskollinen, siveä nainen on vielä
kauniimpi."
"Prinssi!" huudahti hämmästynyt marsalkan rouva. "Onko se täyttä totta
Teidän puoleltanne? Oletteko minua koskaan rakastanut, tai oletteko
vain vaihdellut?"
"Katsokaas", sanoi Filip, "minä olen kiusaaja ja aivan omituista
laatua. Minä etsin hyvettä ja uskollisuutta naisissa ja löydän niitä
niin harvoin. Uskollinen ja hyveellinen voi minun yksin kiinnittää —
siksi minua ei kiinnitä kukaan. Mutta minähän valhettelen. Yksi on
minua kiinnittänyt, mutta — se tekee minulle kipeää — Te ette ole juuri
se?
"Te olette inhoittavalla tuulella, prinssi", sanoi leski, ja hänen
vapiseva äänensä ja kohoileva povensa ilmaisivat, mitä hänessä tapahtui.
"En", vastasi Filip, "minä olen, niin totta kuin elän, maailman
rehellisimmällä tuulella. Minä tahtoisin tehdä tyhmän kepposen
mielelläni jälleen hyväksi. Minä olen sanonut sen myöskin Teidän
miehellenne?
"Kuinka?" huudahti leski pelästyneenä. "Te olette ilmaissut kaikki
marsalkalle?"
"En juuri kaikkea, ainoastaan sen, mitä tiesin."
Leski kääntyili kovassa liikutuksessa oikealle ja vasemmalle. Hän
väänteli käsiään. Vihdoin hän kysyi: "Missä on mieheni?"
Filip osoitti mamelukkia, joka juuri lähestyi hitain askelin.
"Prinssi!" sanoi leski äänellä, joka ilmaisi sanomatonta vihaa.
"Prinssi, Jumala antakoon Teille anteeksi, minä en voi antaa Teille
anteeksi koskaan. Niin inhoittavaan tekoon mahdollisena en ole pitänyt
ihmissydäntä milloinkaan. Te olette petturi. Minun mieheni on kunnon
mies mamelukinpuvussa, Te olette mamelukki kunniallisessa puvussa.
Tässä maailmassa, ette Te näe minua enää!" — Näin sanoen käänsi hän
nopeasti ja ylpeästi Filipille selkänsä, meni mamelukin luo ja ryhtyi
hänen kanssaan, kuten näytti, hyvin vakavaan keskusteluun.
Filip nauroi salaa partaansa ja ajatteli itsekseen: "Minun sijaiseni,
yövartija, katsokoon, kuinka tulee toimeen. Minä en esitä osaani hänen
nimessään niinkään huonosti. Kun hän vain huomenna niin rehellisesti
jatkaisi, kuin minä olen alkanut!"
Hän astui tanssivien luo ja huomasi tyytyväisyydekseen kauniin
karmeliittinunnan tanssijattarien rivissä ylen onnellisena bramininsa
rinnalla. Tämä oli tuskin huomannut tulipunaisen dominon, kun hän
heitti lentosuukon ja osoitti elein autuutensa korkeutta. Filip
ajatteli itsekseen: "On vahinko, etten ole prinssi koko elinaikaani.
Ihmiset olisivat pian kaikki minuun tyytyväisiä. Maailmassa ei ole
mikään helpompaa, kuin olla prinssinä. Yhdellä sanalla saa hän aikaan
enemmän, kuin parhain asianajaja pitkällä puheellaan. Hänellä on oikeus
käydä suoraan ja puhua vapaasti suunsa puhtaaksi Niin, kun minä olisin
prinssi, silloin olisi Ruusuni minulta mennyttä. Ei, minä en tahtoisi
olla prinssi."
Hän katsoi kelloa, se oli vasta puoli kaksitoista. Silloin tuli
mamelukki kiireesti hänen luokseen, veti hänet sivulle ja antoi hänelle
jonkun paperin. "Prinssi", huudahti mamelukki, "minä tahtoisin langeta
jalkoihinne ja kiittää Teitä tuhassa. Minä olen sopinut vaimoni kanssa.
Te olette murtanut hänen sydämensä, mutta se on hyvä, että se tapahtui.
Hän tahtoo matkustaa jo tänä yönä. Hän aikoo jäädä maatiloilleen
Puolassa. Eläkää terveenä! Mikä hetki olisikin, minä odotan Teidän
käskyjänne, kun on kysymyksessä käydä kuolemaan Teidän kuninkaallisen
korkeutenne edestä. Minun kiitollisuuteni on ikuinen. Eläkää terveenä!"
"Seis!" huudahti Filip, kun marsalkka aikoi kiireesti poistua. "Mitä
pitää minun tehdä tällä paperilla?"
Marsalkka vastasi: "Se on pelivelkani edelliseltä viikolta, jonka olin
melkein unhoittanut ja nyt lähtiessä muistin. Minä olen tunnustanut
vekselin Teidän kuninkaalliselle korkeudellenne." Sen sanottuaan
marsalkka katosi.
6.
Filip katseli lehteä, luki siitä jotakin viidestätuhannesta guldenista,
pisti paperin laskuunsa ja ajatteli: "Onpa vahinko, etten ole prinssi."
Samassa ruikutti joku hänen korvaansa: "Teidän kuninkaallinen
korkeutenne, me molemmat olemme ilmi. Minä ammun itseni." — Filip
katseli suurin silmin ympäri ja näki erään neekerin.
— Mitä Te tahdotte, naamioitu? kysyi Filip aivan rauhallisena.
"Minä olen eversti Kalt", vastasi neekeri kuiskaten. "Onneton marsalkan
rouva on lörpötellyt kaikki herttua Hermannille, ja nyt sylkee tämä
tulta ja liekkejä Teitä ja minua vastaan."
— Sylkeköön minun puolestani! vastasi Filip.
"Mutta kuningas tietää kaikki!" huokasi neekeri pelokkaana. "Minut
pistetään jo ehken tänä yönä arestiin ja viedään huomenna linnaan. Minä
hirtän mieluummin itseni."
— Siitä Teille ei ole minkäänlaisia hyötyä! sanoi Filip.
"Pitääkö minun antaa itseni alttiiksi häpeälle koko elinajakseni?
Minä olen hukassa. Herttua tulee vaatimaan verisen hyvityksen. Hänen
selkänsä on vielä varmasti sininen selkäsaunasta, jonka annoin hänelle.
Minä olen hukassa ja leipuri tyttö sen lisäksi. Minä hyppään sillalta
ja hukutan itseni vielä tänä yönä."
Jumala varjelkoon! sanoi Filip. Mitä hyötyä siitä Teille ja
leipuritytölle olisi?
"Teidän kuninkaallinen korkeutenne laskee leikkiä, ja minä olen
epätoivossa. Minä rukoilen alamaisimmin, suokaa minulle vain pari
silmänräpäystä kahdenkesken."
Filip seurasi neekeriä yksinäiseen sivuhuoneeseen, missä muutamat
kynttilät levittivät himmeätä valoaan. Neekeri heittäytyi lamautuneena
alas sohvalle ja huokasi ääneen. Filip löysi eräältä pöydältä
virvokkeita ja hienoa viiniä ja rupesi maistelemaan.
"Minä en käsitä, kuinka Teidän kuninkaallinen korkeutenne voi pysyä
niin rauhallisena tässä kirotussa jutussa!" sanoi neekeri. "Jospa vain
se lurjus, se neapelilainen Salmoni, joka näytteli henkienmanaajan
osaa, olisi vielä täällä! Se miekkonen oli täynnä juonia hampaista
päälakeen saakka ja olisi ehken voinut pelastaa meidät jollakin
viekkaudella. Nyt on hän puhdistanut tomut jaloistaan."
"Sitä parempi! vastasi Filip ja täytti lasinsa uudelleen. Niinpä
lykätkääkin kaikki syy hänen niskoilleen. Hän on poissa.
"Kuinka, lykätä hänen niskoilleen? Herttuahan tietää, että Te, minä,
marsalkan rouva ja leipurityttö olimme salaliitossa hyötyäksemme
hänen taika-uskostaan. Hän tietää, että Te lahjoitte Salmonin henkiä
manaamaan, että minä neuvoin leipurityttöä, johon hän oli rakastunut,
houkuttelemaan hänet ansaan, että minä olin henki, joka heitin hänet
maahan ja pehmitin hänen nahkansa. Jospa vain en olisi mennyt pilassa
liian pitkälle! Mutta minä tahdoin kolisuttaa hänestä ulos hiukan
rakkautta minun tyttöäni kohtaan. Se oli kirottu kepponen. Minä otan
myrkkyä."
Ottakaa mieluummin lasi viiniä; se on hyvää! sanoi Filip ja otti
suurella ruokahalulla uuden palan torttua. Ja muuten, lisäsi hän,
täytyy minun Teille suoraan tunnustaa, rakas eversti, että Te olette
everstiksi hyvin pelkuri, kun tahdotte tuollaisen narrijutun tähden
samalla ampua, hukuttaa, myrkyttää ja hirttää itsenne. Se olisi jo
liikaa yhdelle. Ja toiseksi täytyy minun Teille sanoa, etten minä
tullut Teidän lörpöttelystänne vielä hullua hurskaammaksi.
"Teidän kuninkaallinen korkeutenne, minä en tiedä, missä minun pääni
seisoo. Herttuan kamarijunkkari — hän on minun vanha ystäväni — uskoi
minulle juuri, että marsalkan rouva, pirun riivaamana oli vasta
muutamia minuutteja sitten astunut herttuan luo ja sanonut hänelle:
komedian leipurin talossa suunnitteli prinssi Julian, joka ei soisi
sisartaan Teille. Noita-akka, jonka näitte, olin minä itse prinsessan
valitsemana, ollakseni Teidän taikauskonne todistajana. Prinssi
Julianilla on Teidän velkaluettelonne, jonka Te heititte: kuoppaan,
josta Teidän piti nostaa aarre, kuten myöskin Teidän määräyksenne
leipuritytön suhteen, jonka Te, naituanne prinsessan, tahdoitte ottaa
luoksenne kamarineitona ja aateloida. Ja henki, joka antoi Teitä
selkään oli eversti Kalt, prinssin apulainen. Sen tähden Teidän
naimisiinmenonne meni päin seiniä. Älkää toivoko kauempaa; Te odotatte
turhaan. Niin oli marsalkan rouva sanonut herttualle ja kadonnut."
Filip pudisti päätään ja murisi: "Nepä vasta kauniita juttuja Sellaisia
kolttosiahan häpeää alhaisinkin rahvas. Mitä konnankoukkuja, eikä
mitään loppua!"
"Ei", huudahti eversti, "mitään halpamaisempaa, kuin marsalkan rouva
teki, ei voi enää tehdä. Naisen täytyy olla itse raivotar. — Armollinen
herra, pelastakaa minut!"
— Missä sitten on herttua? kysyi Filip.
"Kamarijunkkari sanoi, että herttua oli noussut kiivaasti ylös ja
huudahtanut vain: Minä menen kuninkaan luo! — Ajatelkaa, prinssi, jos
hän menee kuninkaan luo ja maalaa juttumme omaan tapaansa."
— Onko sitten kuningas täällä?
"Kyllä. Hän pelaa sivuhuoneessa arkkipiispan ja poliisiministeri
l'Hombre'in kanssa."
Filip kulki pitkin askelin läpi huoneen. Tässä oli hyvä neuvo tarpeen.
"Teidän kuninkaallinen korkeutenne", sanoi neekeri, "pelastakaa minut.
Teidän oma kunnianne on kysymyksessä. Se on Teille helppoa. Muuten
olen minä varustautunut kaiken varalle, ja ensimäisen pahan tuulen
puhjetessa olen minä rajan yli. Huomenna odotan minä Teidän viimeisiä
määräyksiänne menettelyni suhteen." — Näin sanoen neekeri hävisi.
6.
"On parasta, että rupeat yövartijaksi, Filip!" ajatteli Filip
itsekseen. "Sinä sotket itsesi ja sijaisesi jumalattomiin asioihin,
joista ei pelasta sinua eikä häntä ei sinun oma eikä hänenkään
viisautensa. — Sekö siis on ero yövartijan ja prinssin välillä? Hyvä
Jumala, kuinka paljon hulluja juttuja, joista me yövartijatorven ja
kangastuolin, lapion ja lestin ääressä emme ole osanneet uneksiakaan,
tapahtuukaan täällä hovitaivaan alla maallisten jumalien kesken! Me
kuvittelemme mielessämme, että jumalat elävät, kuten enkelit, synnittä
ja suruitta. Kaunista elämää! Minä olen täällä neljännestunnissa
hyvittänyt enemmän koiruuksia, kuin itse koko elämässäni tehnyt."
"Niin yksin, prinssini?" kuiskasi eräs ääni hänen takanaan. "Ylistän
itseäni onnelliseksi tavatessani Teidän kuninkaallisen korkeutenne
silmänräpäyksen ajan yksinään."
Filip katseli ympärilleen. Se oli kultaan, silkkiin ja jalokiviin
puettu aseenkantaja. — Mitä tahdotte? kysyi Filip.
"Vain silmänräpäykseksi armollista kuulemista!" vastasi aseenkantaja.
"Se on kiireellistä laatua ja tulos ehken mieluinen Teille."
— Kuka sitten olette, naamioitu, jos saan kysyä?
"Kreivi Bodenlos, raha-asiainministeri, Teidän kuninkaallisen
korkeutenne palvelija!" vastasi aseenkantaja ja kohotti naamiota
näyttääkseen naaman, joka suurine silmineen ja kuparinkarvaisine
nenineen näytti olevan uusi naamio.
— No, herra kreivi, mitä käskette? kysyi Filip edelleen.
"Saanko puhua avomielisesti? Minä annoin ilmoittaa itseni jo kolme
kertaa Teidän kuninkaalliselle korkeudellenne saamatta armoa päästä
puheille. Ja kuitenkaan — Jumala on todistajani! — ei koko hovissa
tunne kukaan niin harrasta osanottoa Teidän kuninkaallisen korkeutenne
menestykseen kuin minä."
— Herra kreivi, minä olen Teihin kiintynyt! vastasi Filip, mutta mitä
tahdotte? Tehkää se pian.
"Saanko puhua kauppahuoneesta Abraham Levi?" kysyi aseenkantaja.
— Niin paljon kuin tahdotte.
"Se on kääntynyt puoleeni niiden viidenkymmenentuhannen guldenin
tähden, jotka Te olette sille velkaa. Se uhkaa kääntyä kuninkaan
puoleen. Ja, Te, tiedätte, minkä sanan Te annoitte kuninkaalle, kun hän
käski maksaa Teidän viimeiset velkanne."
— Eivätkö ihmiset voi odottaa? kysyi Filip.
"Yhtä vähän kuin veljekset Goldschmidt tahtovat odottaa, jotka vaativat
Teillä seitsemänkymmentäviisituhatta guldenia."
— Yhdentekevää minulle! Jos ihmiset eivät tahdo odottaa, niin täytyy
minun...
"Ei mitään epätoivoisia päätöksiä, armollinen herra! Minä voin saattaa
kaikki jälleen radalleen, jos..."
— Mitä sitten, jos?
"Jos Te lahjoitatte minulle armonne, jos te suvaitsette vain kuunnella
minua silmänräpäyksen. Minä toivon voivani täyttää vaivatta kaikki
Teidän velkanne. Kauppahuone Abraham Levi on tehnyt suunnattoman suuria
vilja-ostoja, niin että viljan hinnat ovat nousseet tavattomasti.
Kielto tuoda viljaa naapurivaltioista nostaisi hinnat kaksin- ja
kolminkertaisiksi. Siten annettaisiin Abraham Leville hyvitystä, ja
kaikki olisi järjestyksessä. Kauppahuone silittäisi velat, ottaisi
maksaakseen Teidän puolestanne ne seitsemänkymmentäviisituhatta
guldenia ja minä antaisin Teille kuitit. Mutta kaikki riippuu siitä
seikasta, saanko minä olla vielä muutamia vuosia raha-asioiden
johdossa tai en. Jos paroni Greifensackille onnistuu sysätä minut
ministeristöstä, niin olen voimaton toimimaan Teidän hyväksenne, kuten
hartain toivoni olisi. On Teidän kuninkaallisen korkeutenne vallassa,
että jätätte Greifensackin puolueen, ja silloin on pelimme voitettu.
Minulle on yhdentekevää, pysynkö ministeristössä tai en. Minä haluan
lepoa. Mutta Teidän kuninkaallisen korkeutenne tähden ei se ole
yhdentekevää. Ellen voi sekottaa kortteja mieleni mukaan, niin olen
hukassa".
Hetkiseen ei Filip tiennyt, mitä vastata esitykseen. Vihdoin, kun
raha-asiainministeri vastausta odottaen veti esiin jalokivillä
koristetun nuuskarasian ja otti hyppysellisen nuuskaa, sanoi Filip: —
Jos minä teitä oikein ymmärrän, herra kreivi, niin tahdotte Te hiukan
kuristaa maata nälällä maksaaksenne velkani. Oletteko myös ajatellut,
kuinka paljon kurjuutta saisitte aikaan? Ja tuleeko kuningas myöntymään
siihen?
"Jos minä pysyn asioissa, niin jättäkää se minun huolekseni, armollinen
Herra. Niin pian kun elatusvarojen hinnat kohoavat, tulee kuningas
heti itsestään ajattelemaan viljapulaa ja estämään viljan ulosviennin
korkeilla tulleilla. Sitten annetaan kauppahuoneelle Abraham Levi lupa
viedä ulos kymmenen säkkiä ja se vie sata. Ei mikään ole helpompaa kuin
se. Mutta kuten sanottu, jos Greifensack pääsee ohjaksiin, ei siitä
tule mitään. Ennenkuin hän on tutustunut asioihin, kuluu vuosia. Niin
kauan pelaa hän pakosta rehellistä miestä nylkeäkseen sittemmin sitä
kovemmin kuningasta ja kansaa. Hänen täytyy ensin tuntea alansa. Ei
löydy yhtään ilkeämpää juutalaista, kuin Greifensack. Hänen ahneutensa
löyhkää."
— Siis pitää kuningasta neuvoa vaihtamaan raha-asiainministeriä joka
kahdestoista kuukausi, jos hän tahtoo tulla rehellisesti palvelluksi.
"Minä toivon, armollisin herra, ettei kuninkaalta ja hovilta ole
puuttunut mitään sinä aikana, jolloin minä olen johtanut raha-asioita."
Minä uskon sen, kreivi mutta kansa raukalta sitä enemmän. Se pystyy
tuskin enää maksamaan verojen ja maksujen paljoutta. Teidän pitäisi
menetellä vähän säälivämmin meidän kanssamme.
"_Meidän_ kanssamme? — Enkö tee kaikkeni hovin hyväksi?"
— Ei, säälivämmin pitäisi Teidän menetellä kansan kanssa, tarkoitin.
"Prinssini, minä tiedän, millaisen arvonannon olen velkaa Teidän
sanoillenne. Kuningas korkeasyntyisine perheineen on kansa, jota
palvelen; se, mitä kansaksi kutsutaan, ei voi tulla huomioon. Maa on
kuninkaan omaisuutta. Kansat ovat kunnioitettavia vain sikäli, mikäli
he toisten nollien tavoin, jotka seuraavat päälukua, suurentavat sen
arvoa. Mutta tämä ei ole hetki uudistaa seulottua sanakiistaa kansojen
arvosta, vaan minä pyydän armollisinta ratkaisua, saanko kunnian
suorittaa Teidän veikanne mainitulla tavalla?"
— Vastaus: ette, ette ja ette koskaan satojen tuhansien köyhien
perheiden kustannuksella.
"Teidän kuninkaallinen korkeutenne, sehän käy vain kauppahuone Abraham
Levin laskuun. Ja jos minä pakotan tämän kauppahuoneen lisäämään
Teille vielä viisikymmentätuhatta guldenia puhdasta Teidän velkojenne
maksuksi? Minä luulen, että se käy päinsä. Kauppahuone voittaa yhdellä
ainoalla leikkauksella niin paljon, että —"
— Otaksuttavasti myöskin Teille, herra kreivi, tulee vielä sievoset
juomarahat?
"Teidän kuninkaallinen korkeutenne suvaitsee laskea leikkiä. Minä en
voita siinä mitään. Minä palan vain halusta saada takaisin Teidän
suosionne."
— Te olette sangen ystävällinen.
"Siis saan minä toivoa, prinssini?"
— Herra kreivi, minä teen, mikä on oikein; täyttäkää Te
velvollisuutenne.
"Minun velvollisuuteni on palvella Teitä. Huomenna kutsutan Levin
luokseni, päätän kaupan hänen kanssaan ja minulla on kunnia jättää
Teidän kuninkaalliselle korkeudellenne mainitut kuitit sekä osotus
viidellekymmenelletuhannelle guldenille."
— Menkää, minä en tahdo kuulla siitä!
"Ja teidän kuninkaallinen korkeutenne antaa armonsa auringon paistaa
jälleen päälleni? Sillä pysymättä ministeristössä, on minulta
mahdotonta —"
— Minä tahtoisin, että Te, Teidän ministeristönne ja Abraham Levinne
istuisitte kaikki kolme hornassa. Sen sanon Teille, että jos syntyy
viljapula eivätkä elatusvarojen hinnat laske heti paikalla tai jos
Teidän juutalaiskauppahuoneenne ei myy haalimaansa viljaa heti
ostohintaan, niin menen minä muitta mutkitta kuninkaan luo, ilmaisen
hänelle kaikki koirankoukut ja ajatan Teidät ja Abraham Levin maasta.
Luottakaa siihen, minä pidän sanani.
Filip kääntyi ympäri, meni tanssisaliin ja jätti raha-asiainministerin
aivan kivettyneenä seisomaan paikalleen.
7.
"Milloin käskee Teidän kuninkaallinen korkeutenne vaunut ajettavaksi
oven eteen?" kuiskasi hänelle eräs ääni, kun hän kulki pitkin salia
naamioitujen joukossa. Se oli paksu, lyheläntä peruukilla varustettu
hollantilainen kauppias, joka teki hänelle tämän kysymyksen.
— Minä en aja.
"Kello on yli puoli kaksitoista, prinssi. Kaunis laulajatar odottaa
Teitä. Hänellä on ikävä."
— Siis laulakoon jotakin.
"Kuinka, prinssi, olisitteko muuttanut mielenne? — Viehättävän Rollinan
tahtoisitte jättää pulaan? — Kadottaa se kultainen silmänräpäys,
jota kaksi kuukautta turhaan ikävöitte? — Teidän kirjeenne, jonka Te
jalokivillä koristetun kellon kanssa lähetitte kauttani tänä aamuna
Signora Rollinalle, teki tämän ihmeen. Ylpeä hurskastelija taipuu. Te
olitte vielä päivällä niin suuresti ihastunut ja nyt yhdellä kertaa
niin kylmä kuin jää! Mitä Teille on tapahtunut? Muutosta minä en
ymmärrä."
— Se on minusta yhdentekevää.
"Mutta Te käskitte minun seuraamaan itseänne kello puoli kaksitoista.
Olisiko Teillä kohtauksia?"
— Kyllä.
"Ehkä supé kreivitär Bornin luona? Häntä ei ole näkynytkään
tanssiaisissa, ainakaan ei hänestä ole jälkeäkään täällä muiden
naamioittujen joukossa. Minä voisin erottaa hänet tuhansien seasta
hänen käynnistään ja omituisesta tavastaan kantaa somaa päätään.
Kuinka, prinssi?"
— Ja jos olisikin, pitäisikö minun uskoa se Teille?
"Ah, minä ymmärrän ja vaikenen. Mutta tahdotteko kumminkin ilmoittaa
Signora Rollinalle, että Te ette tule?"
— Kun hän on antanut itseään ikävöidä kaksi kuukautta, niin ikävöiköön
nyt hänkin puolestaan kaksi kuukautta minua. Minä en mene.
"Siis komeasta kaulakoristeesta, jonka Te määräsitte hänelle
uudenvuodenlahjaksi, ei nyt otaksuttavasti tulekkaan mitään."
— Tuskin, mikäli se minusta riippuu.
"Tahdotteko katkaista kokonaan välinne hänen kanssaan, armollinen
herra?"
— Minä en ole hänen kanssaan vielä alkanutkaan.
"No sitten, prinssi — siis saan olla avomielinen. Siis saan sanoa
totuuden, jonka Te ehken jo tiedätte. Otaksun ainakin sitä Teidän
äkillisestä mielenmuutoksestanne. — Vain Teidän intohimonne Rollinaa
kohtaan pelotti minua tunnustamasta sitä Teille aikaisemmin. Te olette
petetty!"
— Kuka sen on tehnyt?
"Viekas oopperalaulajatar. Teidän täytyisi jakaa hänen suosionsa erään
juutalaisen kanssa."
— Erään juutalaisen kanssa?
"Niin kyllä, Abraham Levin pojan kanssa."
— Onko se lurjus sitten kaikkialla?
"Te ette siis vielä tiedä? Minä sanon Teille pyhän totuuden. Ellei
Teidän kuninkaallinen korkeutenne olisi tullut väliin, huvittaisi
juutalainen julkisesti kaupan olevaa kaunotarta. Minun on vain sääli
kelloa."
— Minun ei.
"Portto ansaitsisi pölyharjaa."
— Moni ei tule arvostelluksi ansionsa mukaan.
"Teidän kuninkaallinen korkeutenne, aivan liiankin totta. Esimerkiksi,
minä keksin erään tytön — oi prinssi, koko kaupungissa ei ole yhtään
kauniimpaa, ei yhtään houkuttelevampaa. Mutta harvat ihmiset tuntevat
tuon taivaallisen olennon. Pyh, mitä on Rollina häneen verraten! Vanha
Dennerin noita-akka. Katsokaas, tyttö solakka ja norja kuin ruoko;
väri, hieno hipiä kuin iltarusko lumella; pari silmiä kuin aurinkoja;
kultaiset, paksut hiukset — lyhyesti, en eläissäni ole nähnyt mitään
kauniimpaa. Mutta kukapa voisi arvostella tätä Venusta? Hän on
rakkauden jumalatar porvarillisessa päähineessä. Tätä vastaan täytyy
meidän alkaa metsästys."
— Siis porvaristyttö?