Rouva vilkastui yhä puhellessaan. Keskustelumme kääntyi nykyisiin

huveihin, teaattereihin, kirjallisuuteen ja taiteeseen. Hänen

arvostelunsa olivat asialliset, sukkeluutensa sattuvat. Keskustelunsa

kävi keveästi ja luontevasti ja teeskentelemätön naurunsa pulppusi

sydämmen pohjasta. Tuonlainen, aivan tuonlainen, oli hän silloin,

tuona iltana, jolloin ilmoitimme tunteemme toisillemme. Minä ilostuin

ja vilkastuin hänen mukanaan.

Mies vaan istua nurjotti tylyn-näköisenä, sanomatta suurin mitään.

-- Miksi? Miksi hänen piti jättää minut ja ottaa tuo? arvelin

itsekseni. Paremmin tuo olisi sopinut vanhaksipojaksi kuin minä?

Tuli pieni äänettömyys... Ajatteliko hänkin jotakin samanlaista.

-- Te olette siis onnellinen, puhuin minä kiihtyneenä. Hän säpsähti,

havahtui kuin unesta.

-- Minä olen... me olemme onnelliset. Te näette tässä kaksi

onnellista, sopersi hän ja tarttui miehensä käteen.

Tällöin levisi miehen kasvoille hymyilevä ilme, ison nokan pää hieman

punastui ja hän avasi suunsa ja sanoi kuin ippo ihminen.

-- Niin, kaksi onnellista.

Keskustelu ei sitten enää tahtonut oikein käydä, mitä minuun tuli,

vaan rouva puheli sitä enemmän, oli iloinen ja viehkeä.

-- Meidän täytyy viedä kirje postiin, sanoi mies äkkiä.

-- Tee sinä se, armas Ernesto! Minä istun niin kauvan täällä, sanoi

rouva sulavasti.

-- Voimmehan mennä saman tien kotia.

-- Ei, ei! Minä odotan täällä niin kauvan. Meillä -- hän pani

huomattavan painon meillä sanalle -- on vielä paljo juteltavaa,

muisteltavaa.

Yrmeänä lähti mies yksin.

Ja olihan meillä puhelemista, muistelemista. Ja rouva kertoi sitä

paitse omista oloistaan. Heillä oli jossakin rautatienvarrella

suurenlainen maatila, joka oli hyvässä kunnossa, olivat varakkaita

ja voivat hyvin... Perillisiä heillä ei ollut, sen ilmoitti rouva

kysymättäni. Ja nyt olivat tulleet Helsinkiin huvittelemaan ja

miehensä oli ollut niin hyvä, rakastettava ja kohtelias. Kaikki,

mitä hänellä oli päällään, oli uutta ja vasta Magasin du Nord'ista

ostettu, kaikki...

-- Tämä hattu ja tämä kepsi ja tämä... tämä -- ja hän näytti hiukan

taivaankaarenväristä alushamettaan. -- Eikös nämä kaikki ole

kauniita, hyvällä aistilla valituita ja sopivia... oikeinhan nämä

kaunistavat minua, puhui rouva iloisesti viehättävällä tavallaan,

ja nousi ja heitti kepsin olkapäälleen ja pyörähteli seinäpeilin

edessä. -- On, on! Ovat, ovat! huusin minä innoissani ja katselin

ihastuksissani rouvaa.

Kohta oli hän taas entisellä paikallaan ja puhelu ja iloisuus kiihtyi

ett'emme huomanneet ajan kultaisen kulusta sen kuin merkkiä.

-- Mitä kello on? kysäsi hän äkkiä. Hyvä Jumala, puoli kymmenen, eikä

mieheni ole vielä tullut! kuului rouvan suusta.

-- Eikä miehenne... äänsin minä.

-- Hän on mennyt yksin asuntoomme, tulematta ottamaan minua, huusi

hän tuskaisena.

Nyt tuli rouvalle kiire. Oitis oli kepsi paikoillaan ja hattu päässä.

Riensimme sitä kyytiä kadulle. Häthätää heitti hän minulle hyvästit,

otti ajurin ja hävisi kohta illan hämärään...

Seuraavana aamuna, jolloin heidän piti lähteä, en malttanut olla

menemättä asemalle.

-- Ajatelkootpa siitä mitä hyvänsä, arvelin mennessäni.

Asemalla tapasin rouvan yksinään, surullisena, itku kurkussa. Hän

selitti minulle, että miehensä oli matkustanut jo edellisenä iltana,

asunnossaan käymättä. Kirjeessä oli hän vaan ilmoittanut lyhyesti

vaimolleen, että hänen täytyi esiintulleista syistä matkustaa jo

sinä iltana, mutta ei tahtovansa häiritä vaimoaan, joka näytti niin

erinomaisen hyvin viihtyvän Helsingissä.

-- Mikä hirveä ihminen, mikä julma aviomies, joka saattaa jättää

vaimonsa tuolla tavoin, valitti rouva itkuissaan.

-- Mutta kuinka senlainen on mahdollista? utelin minä.

-- Hän on niin surkuteltavan mustasukkainen... Minä olen ihan onneton

hänen kanssaan, puhui hän, kuivaillen kyyneleitään.

En minäkään osannut häntä suurin lohduttaa, vaikka jotakin ehkä

siihen suuntaan koettelin. Hän itki ja meni vaunuihin ja juna lähti.

Mietteineni jäin minä asemalle.

Parin, kolmen päivän perästä sain kirjeen:

Hyvä herra!

Ne kyyneleet, joita toinen meistä vuodatti siellä Helsingin

asemalla, ovat jo aikaa kuivuneet, sillä toinen on sovittanut ja

saanut anteeksi suuren rikoksensa. Kiitos huvittavasta seurasta.

Iloista olisi saada kerran tavata teitä täällä luonamme. Ettekö

voi kiskoa itseänne hetkeksi irti hurmaavista Helsingin huveista

ja tulla ystäviänne tervehtimään tänne maalle? Tätä toivoisi

hartaasti

Kaksi onnellista.

Kirje ja sana "kaksi" oli samaa, tunnettua naisen käsialaa;

"onnellista" sanan oli kirjoittanut joku toinen, hänen miehensä.

-- Huomenna lähden sinne tervehtimään ystäviäni... lähden kuin

lähdenkin.

Hänen puheensa.

Juhlapäivä valkeni, kirkas ja tyyni. Virtten hyminään heräsi isäntä.

Tehtaalla oli juhla, vietettiin isännän viidettäkymmenettä

syntymäpäivää.

Sitä oli valmistettu pitkät aikaa niin isäntä- kuin työväenkin

puolesta.

Isäntä, joka ei ollut mitenkään eikä milloinkaan välittömässä

yhteydessä työväkensä kanssa, tahtoi saada niille pienen

juhlallisuuden taas pitkästä ajasta ja olla itse kerrankaan mukana

ja tutustua tarkemmin etevimpiin ja vanhimpiin työmiehiinsä. Hän ei

ollut ylpeydestä eikä ylenkatseesta työmiestensä kanssa tekemisistä

erillään, vaan luonteensa puolesta. Hän oli kylmä, yksinäisyyttä

etsivä, joka ei näyttänyt pitävän mistään väliä, ei muista eikä

muitten toimista, ei omista asioistaan ja kaikkein vähemmän omasta

tehtaastaan. Harvoin hän kävi siellä ja silloinkin vaan ruokatunnin

aikana ikäänkuin sattumalta. Käveli vinhasti keppi kädessä ympäri ja

palasi asuntoonsa. Hänen ei ollut tapana puhutella työmiehiä eikä

ketään aluskuntalaistaan. Hattuansa nostamalla vaan tervehti, kun

jonkun tapasi; siinä kaikki.

Ja kuitenkin hän tunsi tarkemmin asiansa ja ymmärsi tehtaansa työt ja

liikkeen paremmin, kuin kukaan muu ja johti kaikki.

Työväestään piti hän erityistä huolta. Niille oli rakennettu hyvät

ja terveelliset asunnot tarpeellisen matkan päähän tehtaasta

kauniille, miellyttävälle paikalle, oli laitettu koulu ja kirkko ja

perustettu eläkerahasto. Ja sitä mukaa kohdeltiin muutenkin kaikkia

aluskuntalaisia. Ei tietty, että ketään oli erotettu tehtaan työstä

minkään virheen tähden.

Työkansa oli tyytyväinen ja kiitollinen ja nyt, kun isännän

viideskymmenes syntymäpäivä oli tulossa, tahtoi se sitä juhlallisesti

viettää ja siten jollakin kiitollisuuttaan osottaa.

Monta päivää ennen alkoivat he salaa valmistaa köynnöksiä ja

kiehkuroita koristamista varten ja kävivät metsässä valitsemassa ja

merkitsemässä puut, että sitten äkkiä saadaan, kun tarvitaan. Naiset

olivat näissä töissä toimellisemmat kuin miehet, sillä hehän ne

kaikki seppeleet, kiehkurat ja köynnökset sitoivat, kun miehet vaan

aineen hankkivat. Sen puolesta oli siis kaikki hyvin.

Puhujasta vaan oli puute, juhlapuhujasta.

Vuosi sitten oli tehtaalle tullut uusi työnjohtaja, kun entinen oli

matkustanut Tuonen mustaan maahan. Työnjohtajaksiko vai miksi, sitä

eivät jääneet udelleet. Niin oli mennyt hänkin, tuo vanha rakastettu

johtaja, kaiken maailman tietä, ja tuskin muisto oli miehestä enää

jälellä, ja uusi tuntematon tullut sijaan.

Alussa ei uusi tulokas miellyttänyt ketään, vaan kohta hurmasi hän

kaikki. Hän oli outo, kiinteä muodoltaan ensi näkemältä. Se siinä

oli outoa, että hän oli aina eteenpäin kallellaan koko mies. Vartalo

kumara, kaula, joka oli pitkä kuin amerikkalaisen, oli koukistunut

eteenpäin, leuka oli kapea ja pitkä, eteenpäin, etumaisena oli

kuitenkin miehen nokka, joka oli tavallista isompi, terävä ja

litteä, niinkuin koko muotokin oli oudon latuskainen. Poikkeuksen

tästä miehen yleisestä eteenpäinolosta teki vaan valtava otsa,

joka oli tavallista enemmän taaksepäin kalteva. Silmänsä olivat

tosiaankin kuin "kaksi kultaista käkeä, jotka yli orren tappelivat",

kellertävät, pienet, kiehuvat, joitten teräset näyttivät kääntyvän

kuin koneella, niin varmasti ja tarkoin määrättyyn suuntaan. Kun

hänellä oli vielä tapana astua hyvin vinhasti sivuilleen vilkumatta,

niin näytti hän tosiaankin oudolta tuossa tuimassa menossa, jossa

nokka etumaisena ikäänkuin halkasi ilmaa, sitten seurasi pää, sitten

yläosa vartalosta ja viimmeisenä muu osa. Ja koko tätä laitosta puski

voimakkaasti eteenpäin heikonlainen jalkarakennus, jalkaterät olivat

sentään senlaiset, ett'ei lumikenkiä olisi tarvinnut pehmeässäkään

nietoksessa... tuli niillä arpi hankeen.

Mutta rakenteessa ei ole miehen arvo.

Yhtä miellyttävä oli mies sisällisesti kuin ulkonaisesti outo.

Hän oli iloinen ja leikkisä, luonnollinen ja hilpeä, kohtelias ja

ystävällinen kaikille. Jokaiselle oli hänellä aina ja joka tilassa

sopiva, miellyttävä sana annettavana, tapasipa hänet milloin ja

missä hyvänsä. Hän oli aina tyytyväinen, itse tyytyväisyys: yhtä

tyytyväinen illoilla kuin aamuisin, yhtä tyytyväinen syömään

ruvetessaan kuin syötyäänkin. Ei kukaan ollut vuoden kuluessa nähnyt

hänen kiihtyvän, vielä vähemmin suuttuvan tahi kiivastuvan. Ja työt

kävivät tehtaalla paremmin entistään, vaikka työnjohtaja ei pitänyt

suurta ääntä, ei kiroillut eikä kiljunut. Hänen tullessaan tehtaalle

kammoksuivat häntä kaikki, muutaman viikon päästä ei kukaan,

päinvastoin sukelsi hän kaikkien suosioon. Kaikki hänestä pitivät,

niin miehet kuin naiset, niin aikaiset kuin lapset, niin vanhat kuin

nuoret.

Tämmöinen oli työnjohtaja.

Luonnollista oli siis, että häntä yleisesti työväen kesken tuumattiin

juhlapuhujaksi.

Pari miehistä meni asiata esittämään.

-- Ei, hyvät miehet, ei se sovi. Minä olen nuorin mies täällä, joka

en tunne oloja vielä enkä mitään. Puhe on vanhimman pidettävä, sen,

joka enimmän aikaa on tehtaalla ollut. Kyllä minä saatan auttaa

puhetta valmistettaessa ja ohjata lausumisessa, mutta kunnioitetun

isäntämme arvo vaatii, että tehtaan vanhin työmies tunteemme

tulkitsee...

Näin puhui hän ja niin sitä sovittiin.

Hän kirjoitti puheen ja tehtaan vanhin opetteli puhumaan, lausumaan

työnjohtajan mieltä myöten.

Juhlapäivä valkeni, kirkas ja tyyni.

Virtten hyminään heräsi isäntä.

Hän hyppäsi ylös ja kurkisti ikkunasta. Tehtaan laulajat ja

soittokunta sekä taaja joukko juhlapukuisia työmiehiä seisoi ikkunan

edessä.

Siepattuansa yönutun päällensä, poisti hän verhot ja avasi ikkunan.

Voimakas eläköön-huuto kaikui raikkaasti ulkoa.

-- Minä kiitän teitä, rakkaat työmiehen!! Minä kiitän sydämestäni

teitä kaikkia! Tänä iltana tavataan, sanoi isäntä liikutettuna.

Iloinen laulu kajahti vastaan ja sen loputtua taas valtava

eläköön-huuto.

Soittokunta asettui etunenään ja reippaan marssin soidessa lähti

kansajoukko liikkeelle asunnoitansa kohti.

Isäntä seisoi liikutettuna ikkunassa ja mietteissään katseli

poistuvata kansaa ja avaroita tiluksiaan ja kuinka kaikki oli

somisteltu ja koristeltu yhtenä yönä: oli kuin taikavoima olisi

yön-aikana hänen tiluksensa lumonnut. Ei ollut sitä seinää eikä

pylvästä, johon ei ollut köynnöksiä kasvanut, ei aitaa eikä seivästä,

jota ei oltu kukitettu, seppelöity ja liputettu. Juhlakenttä oli

kasvavilla puilla ympäröitty, varustettu komealla kunniaportilla ja

puhelavalla, ja keskeltä kenttää kohosi pitkän pitkä juhlariuku,

joka oli kukilla, kiemurtelevilla köynnöksillä, lipuilla ja ilmassa

häilyvillä vanteilla kaunistettu...

Isäntä seisoi kauvan mietteissään ja katseli kaunista ympäristöä.

Kello neljältä alkoi varsinainen juhla ulkona kentällä.

Kansaa oli kokoontunut äärettömästi, ei ainoastaan tehtaalta, vaan

paikkakunnan herrasväkeä ja rahvasta taajoista lähikylistä.

Juhlakulussa saattoi soittokunta isäntää perheineen ja kutsuttuine

vieraineen juhlapaikalle, jossa kunniaportilla otti heidät vastaan

laulukunta virren värssyllä.

Sitten kokoonnuttiin puhelavan ympärille. Tässä veisattiin

alkajaisiksi virsi ja tehtaan pastori piti pienen hartaushuokauksen

sille Herralle, jolta kaikki hyvä anto tulee, ja kiitti Häntä

että oli antanut onnellisesti valjeta tämän päivän, joka oli

patroonin viideskymmenes syntymäpäivä ja teroitti työkansan mieliin

kiitollisuutta Jumalata kohtaan, joka heille oli senlaisen isännän

antanut, kiitollisuuttaan isäntäänsä kohtaan, joka heistä on

senlaista huolta pitänyt ja tämän kaiken heille vaikuttanut. Sitten

veisattiin taas virsi, johon koko yleisö innolla yhtyi.

Näin oli pastori tahtonut, eikä tietysti isännälläkään ollut mitään

sitä vastaan, sillä hän oli niitä miehiä, jotka täysin tietävät,

että jos ei Herra huonetta rakenna, niin ne turhaan työtä tekevät,

jotka sitä rakentavat, että kaikki ihmiselliset pyrinnöt ilman Hänen

avuttansa turhaan raukeevat.

Sen perästä julisti tehtaan insinööri juhlan avatuksi, ja leikit ja

kisailut alkoivat.

Ohjelmaan kuului vielä esitelmä "työväen oloista Amerikassa", jonka

mainittu insinööri piti sujuvasti ja huvittavasti.

Taas kaikui alkusoitto, pitkään ja kutsuvasti.

Kansa riensi kokoon. Puhelavalle ilmestyi vanhan miehen tutut kasvot.

Hän katseli levollisesti kertyvää kansaa ja alkoi:

Korkeasti kunnioitettu isäntämme, hra patrooni!

Lukuisa työväkenne tahtoo Teille tällä hetkellä minun

kauttani toivottaa onnea ja menestystä ja kantaa hartaimmat,

sydämellisimmät kiitoksensa siitä hellästä isällisestä

huolenpidosta, jolla Te aina olette työmiehiänne holhoneet ja

heidän parastansa valvoneet. Me vanhemmat tällä tehtaalla, jotka

olemme tässä aina tehtaan syntymisestä asti työkennelleet, jotka

olemme ikäänkuin kiinni kasvaneet tähän suureen yritykseen,

me tiedämme, me tunnemme, kuinka tämä tehdas on syntynyt

nerokkaalla toimellanne, kuinka tämä on tälle kannalle kehittynyt

Teidän tarmokkaalla, viisaalla johdollanne, me tiedämme kuinka

rehellisesti, vilpittömästi Te olette menetelleet kaikkia

kohtaan. Ei mitään vääryyttä, ei mitään petosta ketään kohtaan,

suoruus, rehellisyys, se on aina ollut Teidän tunnussananne,

niin, minä sanon sen suoraan, huudan kaikille tuulille. Te olette

täysin tunteneet kansamme perussävelen, elämän ydin-ohjeen:

"Rehellisyys maan perii", ja toimineet sen mukaan. Mitä sitten

tulee meihin työmiehiin, Teidän aluskuntalaisiinne, niin meidän

kiitollisuuttamme Teitä kohtaan ei voi sanoin selittää, niinkuin

ei Teidänkään hyviä töitänne meitä kohtaan voi kukaan luetella.

Tuo taaja, hyvinvoipa, juhlapukuinen kansajoukko, joka tässä

ympärillänne seisoo, on paras todistus teidän huolenpidostanne,

niinkuin heidän tyytyväinen ja iloinen mielensä, kiitollisuudesta

paisuvat rintansa ja tällä juhlahetkellä kyyneleissä kylpevät

silmänsä ovat paras todistus siitä, että tässä tehtaassa on

isännän ja työväen keskinäinen väli ja suhde senlainen, kuin sen

ollakin pitää ja aina ja joka paikassa olla pitäisi. Kunnioitettu

isäntämme! Te olette kelpo tavalla näyttäneet kaikille ajoille

ja ijille, että tuo Suomen kansan sananlasku: rehellisyys maan

perii, on horjumaton totuus, että se on rehellisyys, suoruus,

vilpitön oikeudentunto yhdessä tarmokkaan työn ja viisaan

menettelyn kanssa, joka tässä maailmassa tosimenestyksen,

tosi-onnen, arvon ja siunauksen tuottaa. Antakoon korkein isämme,

taivaan ja maan ja meidän kaikkien suuri Luoja Teille monen

monta terveyden ja voiman vuotta yhä jatkuvalla menestyksellä

toimia ja työskennellä oman perheenne, lukuisan aluskuntanne

ja koko kansamme, armaan isänmaamme onneksi ja siunaukseksi!

Toverit, veljet! Ja Te arvoisat vieraat! Kohottakaamme raikuva

eläköön-huuto kunnioitetun isäntämme ja hänen perheensä kunniaksi

ja onneksi! Eläköön!

-- Eläköön!

Voimakkaasti oli puhunut vanha mies. Valtava kuin ukkosen jyrinä

vyöryi eläköön-huuto kautta juhlakentän: kautta tehtaan rakennusten,

kunnes se vähitellen vaipui mustan metsän hiljaiseen poveen.

Isäntä oli syvästi liikutettu. Hän ei kyennyt puhumaan vähään aikaan,

tuskin kiitti ystäväin onnitteluista.

Hetken päästä ilmestyi hän puhelavalle, liikutettuna, kalpeana.

-- "Velvollisuuteni olisi", alkoi hän värähtelevällä äänellä,

"kiittää niistä ystävällisistä, opettavista sanoista ja

onnitteluista, jotka tässä minulle on lausuttu, mutta siihen tuskin

kykenen. Kaikki me tiedämme, että ihminen on erehtyväinen, mutta että

ihmisen myöskin on erehdyksensä korjattava. Ja kun hän sen tekee,

niin... niin... niin..."

Enempätä ei hän saanut sanotuksi. Kalpeana seisoi vaan ja tuijotti

eteensä.

Syntyi pitkä, kiusallinen paussi.

Vaimonsa koetti antaa merkkiä, insinööri huomauttaa, mutta niitä hän

ei huomannut, ei tajunnut.

Kylmänä, jäykkänä kuin patsas seisoi hän siinä, värähtämättä,

silmäänsä räpäyttämättä.

Hän eli menneitten muistoissa.

Hänen eteensä avautui koko mennyt, eletty elämänsä: lapsuus, nuoruus,

miehuus.

Hän näki entisen, iloisen lapsuutensa kodin. Hän muisti ne kultaiset

neuvot, joita armas äiti-vainaja oli antanut; muisti koulun,

opettajat ja niiden hyvät ohjeet; muisti nuoruutensa onnelliset

päivät. Hän kauhistui sitä rahanhimon kirottua käärmettä, joka hänen

mieheksi saapuessaan oli alkanut hänen sisuansa jäytää. Muisti hyvin

kuinka äidin kuolema, siitä seurannut katkera suru ja tuska oli

hetkeksi sulkenut jäytävän madon ahnaan kidan, ja kuinka se sitten

sitä nälkäisempänä oli alkanut taas pureskella hänen sydämmensä

juurustimia; kuinka se häntä ajoi toisesta yrityksestä toiseen,

huonosta keinottelusta pahempaan, kuinka hän oli koettanut kirjurina,

puotipalvelijana, tukin-uittajana, kauppiaana, tukkisaksana; kuinka

hän tässä oli tavannut mainion kosken sahalaitosta varten. Silloin

oli se kunnollisen maanviljelijän hallussa. Hän oli sortua maahan,

kun muisti, kuinka väärillä kaupoilla sai itselleen kymmenkunnalla

tuhannella markalla maatilan, jonka arvo oli määräämätön; kuinka

hän käyttäen hyväksensä miehen hädän-alaista tilaa teki valekaupat;

kuinka hän sitten, kun kauppakirjat olivat saaneet lain voiman,

ajoi armotta miehen perheineen pois talosta... Mies oli syöksynyt

epätoivoissaan koskeen. Hän tunsi valuvan niskaansa kaikki ne

runsaat, kuumat kyyneleet, joita vaimo oli polvillaan hänen edessään

vuodattanut, mutta niine hyvineen saanut mennä matkaansa ja kuollut

surusta kohta sen perästä. Kaksi lapsista oli mennyt samaa tietä

hoidon puutteessa. Koko perheestä ei ollut jälellä muuta kuin yksi

tyttö, joka vieraan palveluksessa ansaitsi kovalla työllä niukan

leipänsä...

Patroonista tuntui kaikki tämä raskaalta, painavalta, niinkuin

hänen päällensä olisi sälytetty koko tuo suuri tila kaikkine

rakennuksineen, sanoineen, konepajoineen, lisätty siihen miehen

kuolema, kerätty vaimon kaikki kyyneleet ja lasten kurjuus... kaikki,

kaikki. Mutta kukapa tässä yleisön edessä lannistuisi, sortuisi,

luhistuisi alas, maahan... Ei! Ei koskaan...

Tuskallisessa äänettömyydessä, henkeänsä pidättäen, seisoi yleisö

kuin ukkosen lyömänä ja katseli patroonia, joka ei hievahtanut

paikaltaan, ei ääntänyt, ei pieninkään piirre hänen kasvoissaan

liikahtanut... Jäykkänä, kylmänä, tylynä seisoi hän siinä.

Ei kukaan liikahtanut, ei hengähtänyt... ei tuuli eikä ihmiset.

Koski yksin, aina levoton koski, joka entisen isännän oli epätoivosta

pelastanut, tuskat lieventänyt, yksinkertaiset erhetykset peittänyt,

se yksin ei hämmästynyt, ei hiljentänyt kulkunsa huimaavata

nopeutta, ei hillinnyt kolkkoa pauhuansa. Tällöin se tuntui vielä

uhkaavammalta, vielä raivokkaammalta. Oli kuin olisi se tahtonut

riuhtoa itsensä irti, repiä kaikki mukaansa, tuntui kuin olisi se

huutanut tuhansin äänin: heittäkää tänne kaikki tuskat, upottakaa

kaikki rikokset ja saastat! Minä en nöyrry, en masennu sittenkään...

En, en, en! En, en, en!

Hetki oli tuskallinen, pitkä odottavalle yleisölle, ijankaikkinen,

vaikk'ei se itsessään pitkä ollut, moniminuuttinen.

Pastori ilmestyi puhujalavalle.

-- Te voitte pahoin, hra patrooni, sanoi hän ja laski kätensä isännän

olkapäälle.

-- "Niin, niin... Kun hän sen tekee, niin häntä ei tuomita", sanoi

patrooni viimmein ja laskeusi pastorin turvaamana puhelavalta.

-- Perheensä ja omaistensa saattamana kulki hän sitten sanaakaan

lausumatta asuntoonsa.

Näin keskeytyi juhla ja kansa hajosi hiljaisesti kentältä,

kummeksien, että mikähän äkillinen kouristus mahtoi isäntää kohdata.

-- Mikä mahtoi patroonille tulla? kysyi vanhus, joka oli puheen

pitänyt.

-- Se, mitä tarkotettiin, vastasi työnjohtaja.

-- Lieneekö hän vaarallisestikin kipeänä?

-- Ei kaikki taudit ole kuolemaksi, jotkut ovat elämäksikin, sanoi

työnjohtaja vakavasti.

Jonkun ajan päästä oli isäntä ruumiillisesti ennallaan, henkisesti

kokonaan muuttunut.

Eräänä aamuna ilmestyi hän tehtaalle iloisena ja terveenä. Kävi

ensin uutta paperitehtaan rakennusta tarkastamassa, tervehti

ystävällisesti, puhutteli muutamia työmiehiä leikillisesti ja meni

sitten sahalle.

Tällaista ei tietty koskaan ennen tapahtuneen.

Sahalla tapasi hän työnjohtajan.

-- Oliko se hänen puheensa tuo tuonnoinen? kysyi hän sävyisästi tältä.

-- Kuinka niin?

-- Se ei ollut minusta tavallisen työmiehen tekemä...

-- Pyynnöstä sen minä kirjoitin.

-- Kiitos! sanoi patrooni ja ojensi kättä työnjohtajalle.

Uusi elämä alkoi tehtaalla.

Isäntä liikkui itse jokajalla, milloin vaan aikaa oli, puheli

työmiesten kanssa ja lasketteli leikkipuheita, milloin soveltui.

Kävi usein työväen asunnoilla miesten poissa ollessa tervehtimässä

perheitä, tarkastamassa elämätä ja tutkimassa tarpeita ja puutteita.

Usein nähtiin hänet tuon samaisen työnjohtajan kanssa kulkevan

työpaikalta toiselle, kyselevän ja neuvottelevan hänen kuin

parhaimman ystävän kanssa.

Kaikki ihmettelivät uusia oloja ja suurta muutosta, joka isännässä

oli tapahtunut, mutta kukaan ei kyennyt arvoitusta selittämään.

Tehdaslaitosten alapuolella jonkun matkan päässä oli vielä tuo vanha

talo, jossa entinen omistaja oli perheineen asunut. Sitä sanottiin

Vanhaksi pihaksi ja siinä asui vaan jokunen konttoorikirjuri.

Ne saivat nyt sijansa tehtaalla ja Vanhaa pihaa ruvettiin asettamaan

uuteen kuntoon. Kaikki paikat siinä korjattiin ja uudistettiin sekä

asuinhuoneet että ulkosuojat ja piha. Ja pulska lappuaita pantiin

erottamaan Vanhan pihan tiluksia tehtaasta.

Kun talo oli kunnossa, toimitettiin siihen karjaa ja juhtia, se mikä

katsottiin talossa tarvittavan, sekä maanviljelys- ja talouskaluja

samoin-ikään.

Kaikki luulivat, että patrooni laittaa kaiken tuon itseänsä varten,

että hän aikoo yrittää maanviljelyksenkin alalla entistä enemmän.

Niin luulivat ihmiset.

Kun talo oli kaikin puolin täydellisessä kunnossa, lähetti patrooni

hakemaan entisen isännän ainoata tytärtä, joka näistä toimista

tietämättä työskenteli palveluspaikassaan. Työnjohtajan täytyi

hakemaan lähteä ja tuoda tyttö joka tapauksessa tullessaan.

Suorittihan hän tehtävän senkin.

Mitä sinä päivänä puhuttiin ja keskusteltiin patroonin ja tyttären

välillä, ei ole kenenkään tietoon tullut, mutta hyvin liikutettuna

oli patrooni palannut ja sanonut työnjohtajalle, että nyt on entinen

erehdys osaksi korjattu.

Näin tuli uusi emäntä Vanhaan pihaan, johon kuului puolet entisen

suuren tilan laajoista maista.

Vuoden päästä oli siinä uusi isäntäkin ja se ei ollut kukaan muu kuin

tuo samainen työnjohtaja, joka kuitenkin pysyi edelleenkin tehtaan

toimissa, sillä patrooni ei tahtonut hänestä missään tapauksessa

luopua, ja hän hoitikin yhtä taitavasti tehtävät molemmat.

Ajan oloon tuli hänestä tehtaan osakas, patroonin oikea käsi, veli ja

ystävä.

Siunaus seurasi heitä ja patrooni usein muisteli hänen puheensa

ihmeellistä vaikutusta ja seurauksia...

He ovat nyt jo aikoja päiviä hekin olleet sen tuomarin edessä,

joka kultavaa'alla punnitsee, missä mielessä olet työsi tehnyt ja

kutsumuksesi täyttänyt.

Enkeli ja piru.

Mies kulki katua, työmies, ja vaikeroi:

-- Tämä on kuitenkin merkillistä tämä köyhän elämä! Tee työtä, tee

hengen edestä, tuskin saat mitä elämiseksesi tarvitset... ryypystä ei

puhettakaan. Jos sen otat, olet juoppo. Sanotaan: rupea raittiiksi,

raittiusseuraan, elä säännöllisesti. Niinpä niin. Hyvä on rikkaan

olla raitis ja säännöllinen, saattaa juoda mitä tahtoo, ja syödä mitä

haluttaa... siten saattaa olla säännöllinen. Toista on täällä köyhän.

Hänen täytyy syödä mitä saapi, ravitsipa se taikka ei, kunhan vaan

täyttää vatsan; juoda mitä anniskelut tarjoovat. Niin anniskelut,

nuo kapakat, jotka hyvät ihmiset ovat perustaneet juoppouden

hävittämiseksi, köyhän auttamiseksi ja tiesi sen mitä kaikkea hyvää

tarkotusta varten. Sitä se on, ottipa sen puolin taikka toisin, että

köyhä, että työmies on holhuun alainen...

Tätä sanoessaan oli hän läkähtyä.

Samassa tuli häntä vastaan nainen, tyttö, nuori ja kaunis.

-- Miksi vaikeroit, hyvä mies? kysyi nainen leppeästi.

-- Enhän minä puhu mitään.

-- Vaanpa ajattelet...

-- En pahaa.

-- Et vainen. Valittelet köyhän vaivoja ja kurjuutta, soimaat ja

kadehtit onnellisempien kohtaloa ja unhotat, ett'ei Jumala pane

kenellekään raskaampata kuormaa, kuin hän kantaa jaksaa. Oletko

kertaakaan ajatellut, minkä verran sinä ehkä itse olet syynä

kohtaloosi? Oletko tosiaankin kaikesta voimastasi koettanut parantaa

asematasi? Oletko koettanut elää säännöllisesti ja raittiisti? Oletko

koskaan pyytänyt Jumalalta voimaa alkaaksesi uutta elämätä? Oletko

milloinkaan rukoillut itsesi, perheesi ja lähimmäisesi edestä? Oletko

kertaakaan tuntenut sitä rauhaa mielessäsi, jota harras rukous

tuottaa?

Mies katseli naisen vakaita silmiä eikä virkkanut mitään.

-- Ei se kannata köyhän, sanoi hän viimein.

-- Mikä ei kannata?

-- Elää säännöllisesti...

-- Tuollaista sitä saapi kuulla! Ei kannata köyhän elää

säännöllisesti! Mitä ajattelematonta puhetta! Koeta kerran

todenperästä alkaa uutta elämätä! Ryhdy taisteluun! Jätä pois nuo

10 pennin ryypyt ja 30 pennin olutpullot! Karta anniskelua ja muita

kirouksen pesiä! Päätä se heti ja rukoile Jumalaa, että hän tukisi,

auttaisi ja vahvistaisi sinua tässä taistelussa. Tee työsi Jumalan

pelvossa! Mene työstäsi, poikkeamatta mihinkään, suoraan kotiasi

vaimosi ja lastesi luo, joiden tuki ja turva sinä yksin olet.

-- Mikäs siitä sitten...

-- Kun täten olet jonkun aikaa täydestä mielestäsi ja voimastasi

taistellut, niin alkavat seuraukset näkyä. Kalpeus vaimosi ja lastesi

kasvoilta alkaa kadota, repaleiset vaatteet heidän päältään hävitä,

puhtaus vallita majassasi, riidat ja torat loppua huoneestasi, ja

sinä itse... sinä olet tyytyväinen, mielesi rauhallinen, sinä tunnet

itsesi kristillisen yhteiskunnan jäseneksi ja Jumalan valtakunnan

perilliseksi.

Mies seisoi ääneti, katsellen pitkin kovaa katua.

-- Tiedän hyvin, mitä ajattelet. Vaimosi laittoi sinut asialle ja nyt

tuumailet, että jos saisit tarvittavat 20 markkaa, niin olisit valmis

alottamaan uutta elämätä. Kuule, hyvä mies! Minä annan sinulle nuo

rahat. Osta tarpeet, joita vaimosi pyysi, ja vie loput rahat hänelle.

Hyvästi! Muista aina: rukoile ja tee työtä.

Niin puhuen antoi nainen hänelle 20 markkaa, pisti kättä ja meni

matkojansa.

Mies jäi miettimään tapausta. Hänestä tuntui kummalta kuinka nainen

tiesi hänen ajatuksensa, hänen elämänsä, hänen tapansa ja tarpeensa,

ja kuinka se puhui lempeästi ja kauniisti! Ei se mahtanut olla oikea

ihminen. Ja mies lähti asioilleen.

Kun hän oli ehtinyt Esplanaadikadulle, tuli häntä vastaan siististi

puettu räätälinsälli.

-- No, mutta oletko se sinä, vai mitä mä näen? sanoi sälli ihmeissään.

-- Olenko minä minä... Antti Auvinen, sanoi mies.

-- Sitähän minäkin. Tunnetkos minut?

-- E-en. En jaksa muistaa.

-- Kusti Kähkönen, samasta kylästä, vanhat tappelutoverit.

-- No, nyt ollaan kummissa! Ettäkö sen vanhan Kähkös-vainajan poika.

-- Jopa sen... tuttu mies.

-- Tuttupa hyvinkin. Terve!

-- Terve!

-- No, kuinka se maailma sinua muokkaa? kysyi Kusti.

-- Tuossahan tuota... Onhan tuota toimiin tultu.

-- Enkös minä saa tarjota lasia, niin muistellaan menneitä, ehdotti

Kähkönen.

-- Enhän tuota... eikä tässä ole aikaakaan esteli Antti.

-- Aikaa? Aina sitä... Olisipa sekin seikkojaan, jos kaksi ystävystä

näin eroaisi, kun vuosien päästä toisensa tapaavat. Tule pois, minä

maksan.

Miehet menivät lähimmäiseen kapakkaan. Eihän niistä puutetta ole

tässä kylässä.

-- Kahviako otetaan ja konjakkia? kysyi Kähkönen.

-- Vieläkö mitä näin aamupuoleen. Otetaan ryypyt ja olutta.

-- Sama se.

Ottivat pöydän ääressä ryypyt ja pienet voileivät.

-- Pari pulloa olutta, käski Kähkönen. Miehet istuivat pöytään.

-- On se sentään hyvä, että näitä tällaisia paikkoja on, ja näin

halpoja, alkoi sälli.

-- Kyllä tultaisiin ehkä vähemmälläkin toimeen, sanoi Antti Auvinen

epäillen.

-- Kun kerran laitetaan sivistyneille ja herroille hotelleja ja

ravintoloita, niin eikö sitten käsityöläisillä ja työmiehillä niitä

saisi olla? Häh? Maljasi! jatkoi Kusti Kähkönen.

-- Terve! Enhän minä sitä, ettei olla saisi, vaan että vähemmälläkin

toimeen tultaisiin. Jos kapakoita olisi vähemmin, niin harvemmin

niihin heikot sielut horjahtelisivat, koetti Antti puolustautua.

-- Järki mies, ja sinuunkin raittiusmiehet alkavat vaikuttaa. Mihin

seuraan kuulut, ilveili Kusti.

-- En minä mihinkään seuraan... Näethän, että minä juon olutta.

-- Otetaanko vielä? sanoi sälli.

-- Kiitos! En välitä... minun täytyy lähteä.

-- Mitä, lähteä? Pari purkkia vielä, neiti, puhui Kusti.

Tuotiinhan sitä.

Antin mieltä karvasteli, kun hän oli luvannut tehdä ostokset ja

mennä kotia. Hän ei kuitenkaan kyennyt lähtemään, vaan jäi jatkamaan

maistelemista.

-- Nyt on sinun vuorosi, sanoi Kusti, kun viimeiset oli juotu.

Tottahan sinäkin puolestasi, kun sinulla kerran on rahaa.

-- Mistä sinä tiedät minun rahani? Häh? Sano!

-- Arvaan, ett'et sinäkään rahatta ole.

-- Enkä olekaan, jos se kerran siksi tulee. Olutta, enemmän olutta

pöytään, huusi Antti, josta olut oli ehtinyt kaikki hyvät aikeet

haihduttaa.

Kusti Kähkösen mieltä kutkutti, mutta ei hän vielä ääneen nauranut.

-- Tästä tulee hyvä, vel' Antti, erinomaisen hyvä, kunhan vielä

hiukan maistellaan, puhui Kusti.

-- Täytyisi kai sitä saada ruokaakin, eihän tässä elettäne ainoastaan

juomalla, sanoi Auvinen.

-- Eipä, ei. Vaan ei syödä tässä -- näyttäisi rumalta -- mennään

toiseen esitteli Kähkönen.

-- Sitä minäkin.

Miehet lähtivät toiseen... Eihän tässä kaupungissa ole pitkältä

kapakkain väliä.

Siellä he söivät ja joivat ja melusivat siksi kun Antin rahat olivat

lopussa jok'ikinen penni ja heidät ajettiin ulos.

-- Sinä, kele, joka viekottelit minut juomaan, ärjyi Antti kadulla.

-- Nyt minua jo naurattaa: ha ha haa, hi hi hii, nauroi Kusti.

-- Naurattaako, sen vietävä! Mitä minä nyt kotia vien? kirkui Auvinen.

-- Mitä se minuun tulee, katso itseäsi, ilveili Kähkönen.

-- Sinuun se juuri tuleekin. Laita tänne rahat heti, taikka muuten

--, huusi Antti Auvinen raivoissaan.

-- Kyllä sinulle enkeli toista tuopi, sanoi Kusti Kähköseksi luultu

ja katosi samassa.

-- Kyllä sinulle enkeli... höpisi Antti ja jäi kauhistuneena seistä

noljottamaan kadulle.

Vihdoin lähti hän astua törkkimään kotiansa kohti, johonka vaivoin

saapui.

-- Itse pääenkeli antoi minulle rahoja ja pirun kanssa ne juotiin,

sanoi Antti Auvinen kolkosti kompuroiden asuntoonsa ja rötkähti

sänkyyn.

Kauhistuneena alkoi hänen vaimonsa itkeä katkerasti. Lapset jo

nukkuivat... eivät toki heränneet.

Joku kuukausi on kulunut. Sama mies nähdään taas kadulla. Hänen

sisunsa on paisunut ja mielensä katkera. Hän muistelee kiroillen

Kusti Kähköstä ja sitä päivää, jona hänet tapasi. Hän on pakahtua

muistaissaan, kuinka rahat meni ja kaksi kokonaista päivää

työttömänä. Kotona olisivat lapset nälkää nähneet, jos ei äiti olisi

uutta hamettaan ja nuttuaan pantannut. Kelpo äiti ja aviopuoliso

tuo vaimo. Tällä kertaa se ei ollut häntäkään torunut vihassa, ei

parjannut; oli vaan nuhdellut sävyisästi ja kehoittanut työhön,

ja ensi kerran avioliittonsa aikana lohduttanut, että ainahan

ihminen erehtyy ja että vahinko saadaan kyllä ahkeruudella ja

säästäväisyydellä korjatuksi, mutta että vasta on miehuudella

taisteltava kiusauksia vastaan. Niin... niin on tehtävä. Ja

nyt hän olisi valmis ja voimakas taisteluun, jos sattuisi apua

saamaan, että saisi aluksi tarpeita kotia ja vaimonsa vaatteet

pois panttilaitoksesta. Miksi ei sekään nainen saattanut jättää

tapaamistaan täksi päiväksi, niin saisin 20 markkaa, ja nyt se vasta

olisikin tarpeen eikä menisi juontiin... ei juontiin eikä muuhunkaan

joutavaan.

Näissä arveluissa astellessaan pitkin katua näki hän jo etäältä

vastaansa tulevan saman naisen yhtä sävyisännäköisenä ja hymyilevänä

kuin viime kerralla. Antti ei ollut näkevinään naista, koetti

karttaa. Hänen sydämmensä löi levottomasti ja mieltä tuntui

ahdistavan. Nainen kuitenkin huomasi hänet ja seisahtui hänen eteensä.

Nainen tervehti ystävällisesti ja kysyi kuinka hänen kotonansa

voidaan?

Antti ei rohjennut puhua mitään.

-- Hyvin tiedän, jatkoi nainen, kuinka sinun yrityksesi viime

kerralla kävi, kuinka kiusaaja sinut viekotteli, sinä kun et jaksanut

houkutuksia torjua. Sinun on vaikea, arvelet sinä, saada apua, että

minun olisi pitänyt täksi päiväksi jättää apuni ja kuinka sinä nyt

tänään olisit voimakkaampi taistelua alkamaan. Voin sinua vieläkin

auttaa koetteeksi, mutta koetakin taistella henkesi koko voimalla

kiusaajata vastaan.

Näin sanoen antoi hän Antille 100 markkaa.

Antti heltyi itkuun, ett'ei voinut mitään sanoa. Hän puristi rajusti

naisen kättä, jonka tämä erotessaan ojensi.

Mies jäi yksin.

-- Sata markkaa, kokonainen satamarkkanen! Mikä onnen päivä! huusi

Antti riemuissaan. Nyt se voidaan elämä alottaa uudestaan. Nyt

saadaan, Mari, sinunkin ainoat vaatteesi pantista... saadaan ne ja

vielä muutakin.

Keveä oli Antin jalka kun hän lähti astumaan.

Hänen aikomuksensa oli mennä torille ostamaan joitakin ruokatavaroita

kotia vietäväksi sekä käydä lunastamassa vaimonsa vaatteet. Mitähän

silloin Mari sanoo, kun senlaista näkee miehestään. Ilo täytti Antin

mielen ja hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi taistelemaan kaikkia

kiusaajan houkutuksia vastaan. Tyytyväinen mieli on täynnä tunnetta,

joka tahtoo kuohua ilmi laulun, soiton, veisuun tahi muun hyräilyn

muodossa. Näin oli Antinkin. Hän alkoi hyräillä virttä:

"Jumala ompi linnamme".

Samassa joutui hän kellokaupan kohdalle, jossa oli paljo kauniita

kelloja ikkunassa. Hän seisahtui katselemaan kelloja...

"Varustus vahva aivan"...

-- Minulla ei ole ollut kelloa sitten kun naimiseen jouduin...

"Hän aseemme on, kilpemme"...

-- Nyt sitä olisi rahaa ostaa... "Ajalla vaaran, vaivan"...

-- Jäisi sitä vielä muihinkin tarpeihin... "Se vanha vainooja"...

-- On tuota tultu kellottakin toimeen...

"Kavala, kauhia"...

-- Olisi se sittenkin ostettava. --

Hän oli saapunut toisen kellokaupan luo -- "On kiivas, kiukkuinen"...

-- Ehtiipähän sen vielä... Käynpä häntä ensin torilla.

"Ja julma, hirmuinen;

Ei löydy maassa vertaa."

Torilla hän käveli ja katseli kaikkea tavarata. Perunoita hän osti

ja leipää ja voita ja lihaa, tuoretta sekä suolasta, ja kalaa, niin

että hänellä oli kannannainen kuorma tavarata ja vielä oli vaatteet

lunastamatta. Ne olivat kuitenkin välttämättömästi otettavat. Leivät

olivat nuorassa, muut tavarat paperissa. Hän sitoi ne nuoralla yhteen.

-- Ompa siinä kantamista. Ei sitä jaksa, eikä ole tarviskaan.

Hän kutsui issikan, nosti tavarat siihen, maksoi ja käski viedä

tavarat sinne ja sinne; itse sanoi tulevansa perästä.

Hän astui hiljanverkkaan katua ja meni suoraan kellokauppaan.

Siinäpäs oli katsomista ja valitsemista. Kohtelias oli

kelloseppäkin... näytteli kelloja ja kehui... kehui ja näytteli.

Sovittiinhan siinä viimmein kaupoissa. 30 markkaa maksoi kello

perineen. Perät tosin eivät olleet pulskat, vaan työmiehenhän ne

olivatkin. Sitten lähti Antti panttilaitokseen, jossa katsoi pari,

kolme kertaa kelloaan, ja lunasti vaimonsa vaatteet.

Kun hän astui ulos laitoksesta, tuli häntä vastaan nuori ylioppilas.

-- Eno Auvinen, sanoi tämä ja seisahtui.

Antti kääntyi katsomaan.

-- Kah, sanoi hän, oletko sinä kaupungissa?

-- Niinkuin näet, eno.

-- Etkä ole meillä käynyt.

-- Tulin vasta eilen, enkä tiennyt asuntoanne.

-- Tule nyt matkaan, sanoi Antti ja katsoi kelloaan.

-- En ehdi, täytyy käydä yliopistolla.

-- Pahuus, kun minulle sattui nämä vaatteet, olisin tullut kanssasi.

Olisi sitten yhdessä menty.

-- Saadaanhan tuosta kaupunginlähetti. Laitetaan se viemään.

Siitä suostuttiin. Lähetti sai vaatteet ja maksun ja lähti.

Ylioppilas oli käypinään yliopistossa. Antti odotti kadulla.

-- Eikös sitä pistäydä jossakin juomassa kuppi kahvia, esitti

ylioppilas tultuaan.

-- Voisihan tuota senkin, mutta saammehan me kotona.

-- Vaikkapa, mutta kuitenkin. Menivät kahvilaan ja tilasivat kahvit.

-- Etkös ota, eno, konjakkia?

-- En nyt pidä väliä.

-- Minä tarjoon. Saaneehan tuota sisarenpoika enolleen kerrankaan

yhden lasin tarjota. Eihän tässä aina yhdessä olla. Minun ainakin

täytyy ottaa, tuntuu vatsaani vääntävän.

-- Jos tuota sitten ottaisi.

Miehet tekivät "kupit", ja kun kerta yhdet oli tehty, niin tottahan

sitä piti toiselle jalallekin ottaa... Tottahan tuota sisarenpoika

saapi enolleen kaksikin lasia tarjota. Eihän se ole missään

kielletty... ei sanassa eikä laissa eikä missään. Ja kun ne on

kaikki, niin "ei kaksi kolmannetta." Kun sitten sisarenpoika on

enolleen tarjonnut, niin kyllä kait enokin saapi sisarenpoikaansa

vieraana pitää, olletikin kun sattuu varoja olemaan. Eihän sitä siltä

juoppo ole, eikä jatkaa tarvitse. Ja kyllähän kotonakin toimeen

tulevat. Onhan siellä ruokaa... ruokaa jos muutakin.

Näistä ja muista tällaisista syistä sitä tavallisesti ryypätään

ja niin teki eno ja sisarenpoikakin. Kupin toisensa perästä he

kallistivat, puhe kävi yhä pulskemmaksi ja ilo nousi ylimmilleen,

niin kuin ainakin, kun eno ja sisarenpoika pitkän ajan perästä

toisensa tapaa. Päivä alkoi jo iltaantua, kun sisarenpoika ehdotti,

etteikö lähdetä Alppilaan saamaan vähän raitista ilmaa. Sitä

ehdotusta vastaan ei tietysti enolla ollut mitään muuta kuin -- millä

sinne mennään, kun taitaa varat alkaa väsäytyä.

Ottivat siitä ja pitivät kassantarkastuksen, jonka lopputulos ei

suinkaan ollut ilahduttava, sillä enolla oli ainoastaan 2 markkaa

jälellä, sisarenpojalla 1.

Ylioppilas ei kuitenkaan koskaan ole neuvoton.

-- Paljoko kello? kysyi hän enoltaan.

-- Puolivälissä kuusi!

-- Tiedätkö mitä?

-- En! Enpä arvaa...

-- Kuuteenhan on panttilaitos auki.

-- Niin, mutta mitäs sinne viedään?

-- Tuo enon kello.

Sisarenpoika vihelteli ja vilkui salaa, minkä vaikutuksen ehdotus

enoon teki.

-- Kyllä minä sen aamulla lunastan... lunastan varmaan, jatkoi hän.

Antti koetti tuumailla asiata, mutta toinen mies oli jo hänen

isäntänsä.

-- Joutuun nyt! Aika kuluu, sanoi sisarenpoika.

-- Kukas viepi?

-- Minä.

-- Heh, tuoss' on, sanoi eno, antaen kellon. Miehet lähtivät ja

sisarenpoika kävi panttaamassa kellon.

-- En saanut kuin 8 markkaa, vaan nyt meill' onkin 11... Me olemme

herroja! huusi sisarenpoika.

-- Issikka!

-- Issikka!

Ajoivat miehet aika vauhtia Alppilaan.

Siellä alkoi sama meno. Mutta kun oli ilta, niin piti juoda totia...

piti juoda ja syödä. Enon puheella ei ollut enää paljo puolta,

kun ei ollut huolta haastajalla. Sisarenpoika oli sitä vastaan

elementissään. Hän kertoi paljo hupaista ja naurettavaa... puheli

vakavampatakin. Hän sanoi kohta suorittavansa papintutkinnon ja

rovastiksi päästyään kyllä auttavansa enoa ja enon lapsia, jos niin

tarvittaisiin.

Enon mieltä kutkutti. Tuntui niin hyvältä, kun oli yksi heidänkin

suvustaan herraksi luotu... luotu sielunpaimeneksi.

Niin kului miehiltä hetki hetkeltä, kunnes palvelija tuli

ilmoittamaan, että herroilla alkaisi olla lähtöaika käsissä, ja

ottamaan maksua.

Rahoista tuskin saatiin maksetuksi, kun sisarenpoika ei luopunut

markastaan.

-- Täytyy vielä käydäkseni kylpemässä, että pääsen selväksi. Ei

minulla ole aikaa huomenna kohmelossa maata, niin kuin enolla. Eno

kyllä voi juoda ja mässätä joka päivä, minä siihen en ehdi, puhui

sisarenpoika lyhyesti ja lähti. Eno koetti potkaltaa perässä, mutta

jalka ei tahtonut enää totella.

-- Minäkö juon ja mässään joka päivä? Minäkö? Häh? Ja sinäkö sen

sanot? Sinäkö? Oman sisareni poika, sielunpaimenen taimi? Häh? kirkui

Antti ja koetti ottaa ylioppilasta rinnuksista kiinni.

-- Minä sen sanon, minä, ja niinhän sinä teet. Jos ei varasi riitä,

niin enkelit tuovat lisää, huusi sisarenpojaksi luultu kauhealla

äänellä.

Samassa näki Antti ylioppilaan päähän kasvaneen pitkät sarvet, joista

toisen päässä killui valkoinen ylioppilaslakki, ja toisessa iso pullo

pistettynä suustaan sarveen, ja sen käden, jolla tämä oli kallistanut

niin monta lasia päivän kuluessa, muuttuneen kavioksi.

Kauhistuneena horjahti hän kumoon erään pensaan juureen. Hän koetti

huutaa, mutta ei voinut. Hänen päänsä tuntui kovin raskaalta ja

järkensä oli jähmettynyt. Sikeään uneen hän vaipui ja keltanen

vaahto kuohui hänen suustansa. Kun hän oli jonkun aikaa nukkunut,

rupesi hän hirveästi huutamaan. Hän oli nähnyt kamalata unta: Hänet

oli paholainen asettanut seisomaan kuumalle rautalevylle, josta hän

ei voinut liikkua. Tukasta veti häntä Kusti Kähkönen ja kädestä

sisarenpoikansa toisaanne päin, toisaanne taas toisesta kädestä

nainen, joka hänelle oli rahaa antanut, ja vaimonsa ja takinliepeestä

kolme lastansa. Mutta kummallekaan puolen ei hän hievahtanut. Eikö

hän sitten voinut liikkua, vai vetikö kumpikin puoli yhtä kovasti --

sitä ei käsittänyt. Silloin näki hän edessään kauhean suuren hirviön,

joka oli kuin takajaloillaan seisova hevonen, mutta häkkyräsarvilla

varustettu pää kuin ihmisen, ja etujalat kuin ihmisen kädet.

Uhkaavasti kohotti se kaksin käsin summattoman suurta, välkkyvätä

kaksiteräistä miekkaa ja huusi pelottavalla äänellä:

-- Koska sinua ei voi saada kokonaisena kukaan meistä, niin täytyy

minun halaista sinut kahtia tällä aseella, että me saamme paistaa

puolen ja enkeli avustaan saapi toisen... Silloin alkoi Antti

kauheasti kirkua.

Ratsastava poliisi sattui kuulemaan huudon, potkallutti sinne ja

löysi Antin. Hän hankki issikan ja kuljetti tunnottomana olevan

Antin poliisikamariin. Siellä huomattiin hänet olevan juovuksissa

ja pistettiin putkaan. Antti laskettiin kuitenkin aamulla varhain

menemään, kun ei mitään sen pahempata ollut tapahtunut ja muuan

poliisi sattui hänet tuntemaan. Antti parka ei ollut onnekseen

herännyt putkassa ennen kuin tultiin herättämään. Miehen nimi pantiin

kirjaan ja nuhteet annettiin vakaat.

Kauheasti porotti päätä ja mieltä käänteli ytelästi, kun hän lähti

putkasta. Hän ei hirvinnyt ajatella kotiaan, ei vaimoaan eikä

lapsiaan eikä eilisiä tapahtumia. Hän päätti mennä suoraa päätä

mereen taikka hirteen.

Kun hän oli jonkun matkaa kulkenut, näki hän taas vastaansa tulevan

entisen avuliaan naisen. Antti päätti mennä matkojaan huolimatta

vähääkään hänestä, mutta nainen astui hänen eteensä.

-- Terve, sanoi hän.

Antti oli ääneti ja katseli pitkin kivistä katua.

-- Olipa hyvä, jatkoi nainen, että sinut tapasin. Olen juuri

menossa kotiasi lohduttamaan vaimoasi ja lapsiasi, jotka ovat hyvin

huolissaan sinusta, kun olet niin kauan poissa ollut, eivätkä

tiedä missä olet. Nyt sopii sinun tulla yhtä matkaa, niin ei minun

lohdutustani suurin tarvita. Sinä kuljet itsemurha-aikeessa... Se

vielä tarvittaisiin kaiken muun lisäksi. Sinä et tahdo etkä jaksa

käsittää minkälainen loppusi olisi.

Nainen katseli miestä vakavasti kasvoihin, mutta Antti tuijotti alas.

-- Nyt sen itse näet, jatkoi nainen, ett'ei miehuutta eikä voimaa

rahalla saa. Se saavutetaan ainoastaan taistelulla... ankaralla

taistelulla ja hartaalla rukouksella. Sinä et jaksanut kestää näitä

pieniä kiusauksia, kuinka sitten kestäisit suuremmissa. Sinua ei saa

kuitenkaan jättää yksin. Minä tulen teille puhumaan vaimosi kanssa.

Hänen avullaan voit sinä päästä alkuun... totisen rukouksen alkuun.

Hän on vuodattanut sydämmensä Herran eteen, rukoillut hengessä ja

totuudessa ja Jumala on kuullut hänen rukouksensa.

Näin puhuen olivat he saapuneet Antin asunnolle.

Ja enkeli astui sisälle köyhän miehen huoneeseen...

Tämän perästä ei ole Antti Auvista kapakoissa nähty.

Oma kuvani.

Ameriikkalaisen ystäväni kertoma.

Vanha rakkaus ei ruostu.

Sananlasku.

-- Kyllähän se on totta, että siitä oli kulunut jo kolmekymmentä

vuotta, mutta ihmeellistä se on sittenkin...

Näin alotti ja lopetti aina vanha kapteeni kertomuksensa, kun tahtoi

puhua tapauksen, mitenkä hän löysi vanhan morsiamensa ja sen kautta

saavutti nykyisen onnensa.

-- Ihmeellistä oli se sen puolesta, että sulhanen ei tuntenut

kihlattua morsiantaan eikä morsian sulhastaan, jatkoi sitten kertoja

tarinaansa.

Tuo vanha merikapteeni omisti isonlaisen maatilan jossakin

sisämaassa, johon minut oli lähettänyt New-York'ista eräs konttoori,

josta olin käynyt työtä kysymässä.

Meistä tuli kohta hyvät ystävät isännän kanssa. Kun minä taisin

jokseenkin hyvin hänen kieltään ja puutarhatöissä tulin alati olemaan

hänen parissaan, sitä paitse olin kaukalainen ja osasin hiukan kertoa

iloisia merijuttuja, niin mielistyi hän suuresti minuun.

Vanhasta, ankarasta merikarhusta ei tuossa kapteenissa ollut enää

muuta jälellä kuin ruskea, päivän paahtama muoto, sillä luonteeltaan

oli hän herttainen ja sulava hyvyys. Katseensa oli puhdas, kirkas

ja lempeä kuin lapsen ja leveä muotonsa hohti hyväntahtoisuutta

ja rauhaa kuin taivaalla kesäisenä iltana mouvottava kuu. Hän oli

avomielinen ja puhelias, niinkuin ikämiehet useinkin ovat.

Hänen vaimonsa oli aivan samaa maata, itse lempeys ja armaus, joka

kohteli miestään niin hellästi ja rakkaasti kuin vasta kihloihin

joutunut nuori tyttö kohtelee sulhastaan.

-- Olen oikeastaan englantilainen, alkoi kapteeni eräänä iltana, kun

istuimme verannalla päivän töistä päästyämme, syntynyt Englannissa,

vaikka nuorena sieltä pois jouduin maailmalle avaralle. Paloi

haluni merille ja merelle lähdinkin aivan nuorena. Mutta sieltä en

kuitenkaan löytänyt sitä viehätystä ja vapautta, jota etsin, vaan

tylyyttä ja ankarata työtä. Kyllästyin siis merielämään pikemmin

kuin olin voinut aavistaa ja päätin siitä tehdä lopun ensimmäisessä

sopivassa tilassa. Tämän päätökseni panin toimeen niin pian kuin

olimme päässeet Austraaliaan, joka oli matkamme maali, karkaamalla

laivasta. Se oli ajattelematon teko. Siitä tulin vakuutetuksi

pikemmin kuin luulin. Mitä minä, tyhjä mies, sain vieraassa maassa

aikaan. En kerrassaan mitään. Täytyi ruveta ankaraan työhön, jos

mieli saada henkensä säilytetyksi... vieläpä töihin, joihin olin

aivan outo ja tottumaton. Paetessani yksipäistä sutta tapasin

kaksipäisen karhun. Niin on käynyt monelle ja käypi vastakin.

Vahingosta sitä viisastutaan, mutta ainoastaan omasta vahingosta...

moni ei siitäkään. Katkera katumus poltti mieltäni, kun olin luopunut

kotimaisesta laivasta... luopunut aivan suotta. Mutta myöhäinen

katumus ei auta, sen sain minä kokea, niinkuin jokainen senlaiseen

tilaan joutunut on saanut tehdä. Kotimaahan ei ollut kääntymistä

karkulaisen... Sitä ei uskaltanut ajatellakaan. Täytyi puristaa

outoa asetta, purra vierasta leipää. Koetin taltua uusiin oloihin

ja aloihin, mutta siitä ei tuntunut tulevan mitään. Ennen uskoin

nääntyväni kuin niissä oloissa toimeen tulevani. Jokin keino oli

siis pelastukseksi keksittävä... jokin, mikä hyvänsä. Ja sen luulin

keksineenikin: päätin pyrkiä Ameriikkaan.

Helppo oli saada se päätös toimeen, mutta toivottua tulosta siitä

ei ollut, sillä New-Yorkissa, johon saavuin, oli sama kopu edessä

kuin entisessä paikassakin. Työtä täytyi tehdä sitä, mitä sai

henkensä ylläpitimiksi. Ja olikin ne sitten miehen töitä! Kanneskella

hiiliä... puhdistaa patoja ja kattiloita... pestä astioita...

miehisen miehen, joka kykenisi mihin työhön hyvänsä... ush!

Kapteeni nousi ja pani tupakan. Sitten istui hän hyvän aikaa ääneti

ja veteli savuja kuin heinäleivisköitä piipustaan, ikäänkuin

haihduttaaksensa siten noitten joutavain töitten muiston mielestään.

-- Niissä töissä minä kuitenkin silloin perustin tulevan onneni,

jatkoi hän tuokion kuluttua savupöllyjen seasta. Muutamassa talossa

tutustuin, näet, viidentoista vuoden vanhaan tyttöön, joka minusta

oli ihanin ja viehättävin impi, minkä milloinkaan olen matkoillani

tavannut. Hänen viehättävyyttään ei voi sanoilla toiselle selväksi

tehdä. Me tutustuimme, ihastuimme toisiimme, rakastuimme ja ikuiset

valat vannoimme, ollaksemme uskolliset toisillemme niin onnen kuin

onnettomuudenkin päivinä sekä päätimme mennä naimiseen niin pian kuin

olosuhteet sen myöntäisivät. Tyttöparka! Hän ei käsittänyt, mitä tuo

"niin pian kuin olosuhteet sen myöntäisivät" oikeastaan merkitsi,

vaan minä sen käsitin ja ymmärsin hyvin, että niissä töissä eivät

olosuhteet olisi sitä koskaan myöntäneet. Tästä tuli minulle uutta

huolta ja ajattelemista. Omatuntoni löi minua ankarasti, että kuinka

voin mennä pettämään kokematonta tyttöä naimislupauksilla, vaikka

hyvin tiedän, ett'ei siitä koskaan voi ehyttä eikä totta tulla.

Tytön parissa ollessani nuo tunnon äänet aluksi vaikenivat ja hetket

kuluivat kuin linnun lentimin... hupaiset, unhottumattomat hetket.

Muutamakseen kävimme valokuvaajassa, mutta ei otettu kuin yksi

kuva kummastakin, että hän sai minun ja minä hänen kuvansa. Tämä

tapahtui nimenomaan hänen tahdostaan ja toimestaan. Ja kun näin oli

tapahtunut, niin oli hän tyytyväinen ja iloinen.

-- Nyt sen tiedät, sanoi hän, että tällaista kuvaa sinusta ei ole

kenelläkään muilla kuin minulla eikä kukaan saakaan, ja samoin on

minun kuvani sinulla senlainen, jonkalaista ei ole muilla kellään...

Ja minä tietysti myönsin mielissäni että nyt sen tiedän.

Mutta kuta enemmän aikaa kului, sitä levottomammaksi tulin. Minua

alkoi kovin huolettaa tulevaisuutemme, tytön kohtalo, joka kasvoi

siihen uskoon, että minä olin hänen tuleva turvansa. Siihen tuli

vielä lisäksi koti-ikävät ja muut.

Näissä tuskissa selvisi minulle vähitellen, että merelle se sittenkin

oli hyvä Jumala minun leipäni luonut. Tuota ajatusta elättelin

mielessäni, kunnes se kasvoi ja varttui vahvaksi päätökseksi, joka

ei puuttunut muuta kuin täytäntöön panemista. Mutta siinäpä oli

vaikeuksia edessä. Kuinka ensinnäkin saada asia tytölle selitetyksi

ja mitenkä sitten suoriutua jäähyväisistä ja erota hänessä. Minusta

ei ollut siihen miestä, sen tunsin selvästi, vaan siihen luulin

olevani mies, mitä olin jo hieman kokenut, nimittäin karkaamiseen.

Muuta keinoa tästä pulasta päästäkseni en keksinyt. Ja niin menin

eräänä kauniina päivänä satamaan, otin pestin englantilaiseen laivaan

ja lähdin, hiiskumatta sanakaan morsiamelleni, ja sille tielle jäin.

Arvata saattaa millä mielellä minä olin, kun Ameriikan ranta

näkyvistäni katosi, mutta ei sanoin kertoa.

Ensimmäisestä satamasta, mihin saavuimme, kirjoitin kullalleni

kirjeen ja selitin asian, mutta mitään vastausta en saanut. Kirjoitin

toisen, kirjoitin kolmannen ja neljännenkin kerran, mutta kaikki

yhtä turhaan. Hän oli kaite tuskastunut lähdöstäni, suuttunut ijäksi

ja päättänyt hyljätä minut. En ollenkaan voinut arvella, ett'ei hän

olisi saanut kirjeitäni. Senlainen oli minusta aivan mahdotonta...

Mereltä minä sitten löysinkin sen toimialan, jota turhaan olin

maalta etsinyt. Toisen kerran merelle päästyäni, mielistyin suuresti

merielämään ja tartuin täydellä tarmolla työhön. Onni seurasi

minua, niinkuin jokaista tosityömiestä. Menestyin hyvin merellä,

suoritin tutkinnot ja olin sitten onnistunut kapteeni. Vuosien

kuluessa rauhoittui mieli ja haihtui ikävä, mutta koskaan en voinut

unhottaa tuota vanhaa mielitiettyäni. Niin syvästi oli hänen kuvansa

sydämmeeni syöpynyt, ett'ei minkään toisen naisen kuva ole siellä

koskaan sijaa saanut.

Kun kapteenina olin puolitoista kymmentä vuotta laivaa kuljettanut,

luovuin merielämästä ja rupesin osakkaaksi muutamaan liikeyritykseen

kotimaassani. Siinäkin oli onni myötäinen ja menestys suotuisa.

Puolittain tämän yhtiön asioissa, puolittain matkailijana jouduin

sitten toistamiseen New-Yorkiin lähes kolmekymmentä vuotta siitä, kun

ensi kerran olin sinne karkulaisena, köyhänä työnhakijana tullut.

Olipa ne olot muuttuneet kolmessa kymmenessä vuodessa!

Kun aikeeni oli viipyä useampia kuukausia tuossa maailman

kaupungissa, niin hankin itselleni yksityisen asunnon, saadakseni

olla rauhassa ja levossa, jota ei hotelleissa parhaissakaan tahdo

saada.

Talon omistaja oli vanhanpuoleinen neiti, joka asui kesät

maatilallaan ja talvet kaupungissa omassa talossaan. Tältä sain minä

kaksi huonetta asuakseni. Oli nimittäin kevätaika ja neiti hankkiutui

muuttamaan maalle, jonka vuoksi minä sain nuo huoneet.

Hän oli herttainen ja hilpeä nainen, itse hyvyys ja ystävyys, joka

oli valmis auttamaan ja palvelemaan jokaista. Minuun teki hän heti

pysyväisen vaikutuksen ja tunnustan sen suoraan, että minä oitis

ihastuin häneen ja jos ei tuota entistä kuvaa olisi sydämmessäni

ollut, niin kukapa tiesi, kuinka olisi käynyt. Lähtiessään pyysi

hän minun tulemaan maalle katsomaan amerikkalaista maatilaa ja sen

viljelystä. Ja niin hän meni enkä minä tullut ajatelleeksi asiata sen

enempätä.

New York ei minua sillä kertaa miellyttänyt ollenkaan. Muutaman

päivän perästä olisin jo ollut valmis matkalle Niagaralle, jossa oli

aikomukseni käydä, jos asiat eivät olisi viipymistä vaatineet. Näitä

odotellessani päätin noudattaa emäntäni ystävällistä kutsua ja käydä

häntä tervehtimässä maakartanossaan...

Päätetty ja tehty.

Vastaanotto oli herttainen ja avomielinen ja monikertaan lausui

emäntä minut tervetulleeksi ja mielihyvänsä siitä, että olin niin

ystävällinen ja muistin häntä tulemalla tervehtimään. Vierasvarainen

emäntäni näytteli mielissään tiluksiaan ja puheli ja selitteli

innoissaan. Hän oli minusta niin järkevä ja ymmärtäväinen, ett'en

vielä ikinäni ollut senlaista naista tavannut. Virkistävää ja

opettavaista oli olla hänen parissaan. Siten meni päivä, kului

toinen ja kolmantena rupesin minä jo neuvottelemaan itseni kanssa.

-- Mitä minun tarvitsee muistella enää tuota menneen vuotista lunta,

tuumailin itsekseni. Kyllähän ne ikuiset valat vannottiin, mutta eipä

hänkään niistä välittänyt, ei vastannut kirjeisiin eikä mihinkään.

Suuttui suotta aikojaan... hänen parastaanhan minä tarkotin.

Näitä tällaisia tuumailin sen iltaa ja toisen aamua ja päätökseni

oli valmis: rohkasta itseni ja yrittää, varsinkin kun jo edellisinä

päivinä olin hänelle selväksi saanut kuka olin ja minkälaisissa

oloissa, ett'ei hänen tarvinnut luulla minun pyrkivän varoihinsa

käsiksi.

Hän ei ollenkaan hämmästynyt kosimisestani, ei hitustakaan.

Luultavasti oli hän sellaiseen tottunut perinpohjasesti, arvelin minä

itsekseni.

-- En voi ottaa vastaan teidän arvokasta tarjoustanne, jos

tahtoisinkin, en missään tapauksessa, puhui hän vakavasti. Olen

jo toisen oma, lupautunut toiselle, vannonut olevani ikuisesti

uskollinen...

Ja hän kertoi surullisen lemmentarinan, kuinka hän oli ollut

kihloissa muutaman kelpo nuorukaisen kanssa, joka oli hänelle samoin

vannonut ikuista uskollisuutta, mutta joka tapaturman kautta oli

suistunut surman suuhun... ja emäntä vuodatti vieläkin kaipauksen

kyyneleitä. Kertomusta minä en suurin kuunnellut, kun niin nolosti

oli yritykseni käynyt, ja aioin poistua talosta niin pian kuin

suinkin soveltuisi. Tottapa emäntäni lienee huomannut mielentilani,

koskapahan kuivasi kyyneleensä ja alkoi kehuskella sulhonsa

ulkomuotoa, että minä tulisin vakuutetuksi, että mies senkin puolesta

täysin ansaitsi hänen rakkautensa.

-- Ja onhan minulla hänen kuvansakin, että saatte itse päättää, sanoi

hän ja pyörähti toiseen huoneeseen.

-- Minä annan tulen korvettavan teidän kuvillenne! arvelin minä

pahasisusesti itsekseni.

-- Tässä se on, ja teidän täytyy tunnustaa, että minä en ole liikoja

laskenut, puhui hän tultuaan, ojentaen kuvan minulle.

Olin sen antaa takaisin katsomatta, kun katseeni sattui siihen.

-- Hyvä Jumala! huusin minä ja kuva putosi kädestäni.

Emäntäni säikähti, että oli topertua siihen paikkaan.

-- Herran tähden, mikä teidän on! Mikä teitä vaivaa! huudahteli hän.

-- Ei mikään, sanoin minä, ei mikään! Hämmästyin vähän...

Ja kumartuen ottamaan kuvaa lattialta, koetin hillitä itseäni, minkä

voin.

Kuva oli, näet, oma kuvani.

Sanaakaan puhumatta otin sitten lompakon taskustani ja etsin sieltä

naisen kuvan, jonka asetin oman kuvani viereen hänen eteensä...

Kenenkään sanat ei voi kertoa, mitä siitä seurasi ja kuinka kaikki

tapahtui.

Hän katseli minua, katseli kuvaa, vuoroin molempia, vaaleten ja

punastuen ja hengittäen kuin tuskainen. Minä jo kaduin, että olin

niin varomattomasti, valmistamatta asian ilmaissut.

-- Jim! Jim! Oma Jimini! huusi hän hetken päästä kuin mieletön ja

karkasi kaulaani ja itki ja voihki ja vavahteli sylissäni. Liikutettu

olin tietysti minäkin ja virtoina valuivat vedet silmistäni.

Niin istuimme sanattomina pitkän aikaa.

-- Oletko sinä sinä ja olenko minä minä vai onko tämä vaan suloista

unta? puhui hän viimein hellästi ja katseli minua tarkoin ja otti

kuvani taas käteensä.

-- Et sinä ole sinä ja sinä kuitenkin olet sinä, oma, oma, oma

Jimini! puhui hän kuin unissaan, itkien ja nauraen ja kääriytyi

kaulaani.

Kun siitä viho viimeinkin selvisimme ja toinnuimme, sanoi hän,

hymyillen kyynelten seasta:

-- Paremmin ei ole kenenkään kosiminen onnistunut kuin sinun nyt.

-- Vai niin, vaikka olit antaa minulle vähällä rukkaset, sanoin minä.

-- Niin, kun en ollut sinua tuntea, enkä vieläkään voi käsittää

tätä tapahtumaa, sillä olithan sinä kuollut ja olet taas elävä,

olit kadonnut ja olet taas löydetty... Ja sitä seurasi taas hellää

hyväilyä ja hartaita suuteloita.

Mutta mitäpä minä rupean tätä kohtausta yksityisseikkojaan myöten

kertomaan, eihän se siitä tule sen paremmaksi. Lisään vaan, että

hän toimitti vihkiäisemme niin pian, ett'en olisi uskonut niiden

Ameriikassakaan voivan niin sukkelaan tapahtua... Oli sillä eukolla

kiire, naurahti kapteeni.

Hän nousi, kopisti piippunsa ja pisti uutta tupakkaa ja minun piti

tehdä samoin. Sitten istui hän pitkän aikaa ääneti, tyytyväisenä ja

onnellisena, ja vedellä lummautteli savupöllyjä piipustaan kuin hyviä

pilvenhulmuja.

-- Sen verran huvittanee teidän vielä kuulla, että Ketty oli minun

kadottuani surrut katkerasti ja ameriikkalaisella pontevuudella

tehnyt kaikki voitavansa, saadaksensa minusta jotakin tietoa, mutta

kaikki turhaan, niinkuin arvattava oli. Kirjeistäni ei, näet, ollut

saapunut yhtään hänen käsiinsä... Tämän suuren omaisuutensa oli hän

saanut periä muutamalta kaukaiselta sukulaiseltaan, joka oli kuollut

jättämättä muita perillisiä... Tietysti oli kosijoita ilmestynyt,

että olisi ollut ottaa vaikka joka sormelle, mutta tyttö ei ollut

ottanut sillä korvalla kuullakseen, vaan päättänyt odottaa ja olla

uskollinen, ja onpahan vaan kestänyt...

-- Vanha rakkaus ei ruostu, sanotaan siellä meillä, piskin minä

väliin.

Tästä ihastui isäntäni ja lähti heti vaimolleen kertomaan, kuinka

kaukaisessa Suomessakin on tehty se kokemus, että vanha rakkaus pysyy

kirkkaana ja kestävänä.

Komeat teelekeet tulivat tämän perästä pöytään ja itse herttainen

rouva tuli täyttämään laseja.

-- Monasti tapasin vaimoni perästäpäinkin katselemasta kuvaani

ja hän oikein säpsähti kun minut näki, jatkoi isäntäni, rouvan

mentyä. Hän sanoi tahtovansa täyttää mielessään sitä aukkoa, joka

olin kuvan ja minun nykyisen muotoni välillä. Ja aukkohan se oli

minunkin mielessäni, kolmikymmenvuotinen taival, jolla emme ollut

toisiamme tavanneet, emmekä edes osanneet mielessämme kuvailla,

minkälaisiksi olisimme mahdollisesti muuttuneet ja muodostuneet

tuon ajan kuluessa, niin kokonaan oli sydämmemme vallannut armaan

kuva ensimmäisiltä rakkautemme ajoilta. Meille oli käynyt niinkuin

tapahtuu sille, joka kasvavana joutuu pois lapsuutensa kotitienoilta.

Hänen sielunsa silmäin edessä on kotiseutu kirkkaana, suurena,

selvänä ja kauniina, ja hänen halunsa palaa sinne, näkemään noita

armaita seutuja. Mutta kuinka kaikki on sitten kokonaan toisin, kun

sinne vihdoin pääsee! Kaikki näyttää aikaisen silmästä toiselta kuin

lapsen. Kuvat ovat mielessä lapsen, todellisuutta katselee hän nyt

aikaisen kokeneella silmällä. Se mikä mielessä on suurta, on nyt

pientä, mikä on kaunista, on nyt rumaa... joki on joutava puro, järvi

on lammakko, metsä vesakko ja huimaava mäki, josta tuskin hirvisi

laskea, on nyt vaan mitätön, hieman viettävä rinne. Kaihomielin

katselee hän seutua, joka niin kokonaan näyttää toiselta, kuin

kuvautuu mielen kuvastimessa... Kaihomielin hän katselee ja kyynel

nousee silmänurkkaan, kun huomaa, kuinka kokonaan hän on kasvanut

pois noista lapsuudenoloista ja kun tuntee, kuinka elämä on karaissut

silmän, ja yhtä hartaasti, kuin oli halunnut kotiseuduille, yhtä

kaihomielin ne jättää. Mutta päästyänsä niitä näkemästä, kirkastuvat

taas lapsuuden kuvat mielessä... kirkastuvat ja suurenevat ja

kaunistuvat ennalleen ja tuo äskeinen näkemänsä on ainoastaan kuin

ilkeä painajainen, joka on hänen unelmiaan häirinnyt. Jos hänen taas

loppuijääkseen täytyy jäädä samoille seuduille, niin elää hän kuin

kahdessa paikassa, toisena lapsuuden valoisa kotiseutu, toisena

nykyinen todellisuus, joita ei mitenkään tahdo saada sopeutumaan

yhteen...

Kauvan kului ennenkuin me saimme täytetyksi tuon samaisen aukon

mielessämme, saimme entisen, sydämmessä olevan kuvan sopusointuun

nykyisen todellisen kanssa. Vaimoni onnistui siinä pikemmin kuin

minä, joka vieläkin olen kuin epäselväin unelmain vallassa, enkä

taida selvitä niistä koskaan, eikä se olekaan tarpeellista, sillä hän

on onnellinen ja minä olen onnellinen, että olen sulaa koko mies...

tunnen löytäneeni sen eheyden ja täyteläisyyden, jota niin pitkän

aikaa olen etsinyt.

Näin puhuen nousi kapteeni ja vei tupakkalekeensä huoneeseen.

-- Kyllähän se on totta, että siitä oli kulunut jo kolmekymmentä

vuotta, mutta ihmeellistä se sittenkin on, puhui hän lopuksi,

puristaen kättäni erojaisiksi, ja minä poistuin verannalta, hiukan

kadehtien mielessäni noita onnellisia ihmisiä ja heidän elämänsä

vaiheita.

Ahven.

-- Mitäs tämä on? Musta hauta! Musta kosto!... Kala!... Ahven,

hyväkäs!... Musta ahven... huu!

Näin huudahteli povaaja, vanha mustalaisämmä, ja heilutteli

ihmeissään vanhaa päätään, käännellen ja kierrellen kahvikuppia

kädessään.

Mies, jolle mustalaisnoita oli povaamassa, istui hätäisenä kuin

tulisilla hiilillä.

-- Ahven... musta ahven... ei se muuksi muutu, hoki noita.

-- Mitä teillä on ollut tekemistä ahvenen kanssa? kysyi musta noita

tiukasti ja katseli miestä silmiin. Mies säpsähti, vaaleni.

-- Minullako?... E-ei mitään, äänsi mies tuskaisena.

Nainen käänteli kuppia kädessään ja katseli siinä olevata

kahvinsakkaa, johon ennekuvien piti ilmestyä.

-- Ei kuuna, päivänä ole minulle vielä tällaista tapahtunut... ei

ilmosen ikänä. En voi teille mitään ennustaa. Tuo musta tuossa on

niinkuin jonkunlainen kosto ja tämä tässä vieressä on hauta, mutta

tuo kala, iso musta ahven! Mitä sillä on siinä tekemistä, se jääpi

sanomatta. Pankaa kuitenkin mieleenne: te joudutte kerran tekemiseen

mustan ahvenen, oikean hirviön kanssa, ja silloin tapahtuu jotakin...

hauta! Siinä on likellä hauta, hyvä isäntä!

Täten puheli mustalaisakka vakavasti, syvällä, pohjattomalla

äänellään ja silmäili isäntää tuikeasti että välähteli mustat

silmänsä. Sitten poistui hän toisten luokse. Isäntä istua turjotti

alla päin, mietteissään, kuontumatta mitään sanomaan.

-- Mitä sinä huolit mustalaisen puheista! Kala! Iso ahven! Kaikkiapas

vielä! Mikä ahven siihen kuppiin tuli, koetti emäntä lohduttaa

miestään.

Sitä ei tämä kuitenkaan kuullut eikä siitä välittänyt, sillä hänellä

oli muuta mielessä. Hän muisti nuoruutensa ajan, iloiset poikavuodet,

jolloin jalka oli keveä ja mieli virkeä, vaikk'eihän tuo ikä vielä

paljon painanut, kun oli vasta hiukan yli kolmenkymmenen. Hän muisti

ja kauhistui sitä tylyyttä, sitä tunnottomuutta, jota oli osottanut

viattomia luontokappaleita kohtaan. Hänen suurimpia huvituksiaan oli

ollut eläinten kiduttaminen ja rääkkääminen. Hän muisti, kuinka oli

alottanut ensin kärpäsiä ja muita hyönteisiä piinaamalla, kuinka oli

niiltä siipiä repinyt ja jalkoja katkonut, kuinka oli pistänyt piikin

niiden perään ja sitten laskenut lentämään. Hänen mieltään kaiveli,

kun muisti, kuinka isompana oli jatkanut samaan tapaan. Hän oli

samoillut pitkin metsiä ja rantoja ja etsinyt lintuin pesiä ja niitä

hävittänyt: särkenyt munia, rääkännyt ja tappanut poikia. Samoin oli

hän menetellyt kalojen kanssa. Niitä oli hän pyytänyt silmustamalla

ja ongella ja sitten monin tavoin kiusannut ja kiduttanut.

Erittäinkin oli yhden tapauksen mustalaisen ennustus hänen mieleensä

tuonut, tapauksen, joka siihen alunpitäinkin oli syvempään syöpynyt.

Nyt se taas selvänä ja koko surkeudessaan ilmestyi hänen eteensä.

Sattuma oli seuraava:

Muutamana päivänä oli hän saanut ongella hyvin ruman, mustan, puolen

korttelin mittaisen ahvenen. Ihmeteltyään hetkisen sen rumuutta

ja mustuutta, oli hänessä piinaamishalut heränneet. Ensin oli hän

pitänyt paisteessa siksi kun oli nääntynyt puolikuoliaaksi ja sitten

pannut veteen ja virotellut sen taas henkiin sekä sen perästä

ottanut uudestaan vedestä ja sitä tehnyt pitkän aikaa. Viimein

oli kyllästynyt tuohon, ottanut pienen rautanaulan ja painanut

sen ahvenen otsaan ja päästänyt kalan sitten veteen. Ensin oli se

yrittänyt selälle päin, mutta kääntynyt takaisin ja katsellut häntä

niin nuhtelevasti ja lupaavasti silmiin, ikäänkuin olisi tahtonut

sanoa, että vielä sitä kerran tavataan, vielä kerran ja toisissa

oloissa, ja sitten kääntynyt ja sukeltanut syvyyteen. Hämmästyneenä,

puolipökerryksissä oli hän jäänyt rannalle seisomaan, katsoa

tuijottamaan veteen, ahvenen jälkeen.

Tämä tapaus muutti hänet kokonaan, sen muisti hän selvästi. Sen

perästä ei hän ollut mennyt ollenkaan ongelle eikä muutenkaan kalaan,

kun oli pelännyt tapaavansa tuon samaisen ahvenen. Kun oli kasvanut

ja miehistynyt, oli tapaus melkein haihtunut hänen mielestään.

Vuosien vieriessä oli hän saanut talon periä isältään ja tuonut

emännän taloon, jonka kanssa oli jo puolikymmentä rauhallista vuotta

yhteiselämätä viettänyt ja -- nyt tuli tuo mustalaisakka ja veti

nuo vanhat, ikävät muistot uudestaan esiin ja uhkasipa vielä niistä

kostoa tulevaisuudessa...

-- Mistäpä se sentään mustalainen sen tiesi... ei mistään, arveli

hän itsekseen. Mutta kun hän sitä tuumaili, arveli ja ajatteli, niin

tuli hän sittenkin siihen uskoon, että kyllä se kuitenkin tiesi,

mitä oli tapahtunut ja mitä tuleva oli. Ja tässä uskossa häntä vielä

vahvistivat muistamansa kertomukset mustalaisten viisaudesta ja

ennustuslahjoista.

Kun mustalaisnoita lähti talosta, nousi isäntä ja meni kamariin.

Hän oli levoton, alakuloinen, ikäänkuin sairas, tämän tapahtuman

jälkeen. Viihtyä ei tahtonut missään. Sen seikankin, että heillä ei

ollut perillistä, otti hän pahalta puolen. Hän arveli, että Jumala

ei antanut heille perillistä siitä syystä, että hän oli lintujen

lapsia ja perillisiä niin pahoin, niin julmasti pidellyt. Vaimonsa

teki kaikki mitä taisi, haihduttaaksensa miehestään "noita turhia

luuloja", niinkuin hän sanoi. Ja vähitellen näytti hän onnistuvankin

pyrinnöissään, sillä mies alkoi tulla ennalleen ja liikkua

toimissaan...

Ihmisen ikä ei ole pitkä ijankaikkisuuteen verraten, eikä se ole

pitkä elettäväksikään, vaikka moni vaivainen sitä valittaa. Pitkäksi

ei ollut tuntunut tässä kerrotun mielien ikäkään, vaikka paljolta

se vuosien luvussa korvin kuului... ei pitkäksi eikä ikäväksi ollut

tuntunut, kun hän kerran oli täysin selvinnyt mustalaisen ennustuksen

tuottamista häiriöistä. Hiljaista elämätä oli hän vaimonsa kanssa

viettänyt siihen asti, kun hänestä aika jätti, päivä meni mailleen

ja työaika loppui. Hän oli silloin seitsemänkymmenen vanha, mutta

kappera ukko vielä.

Viime hetkeen asti oli hän isännän toimet täyttänyt, mutta ei itse

suurin muuhun työhön yritellyt kuin kalastamaan...

Kalastamaan?

Niin. Se kammo kalanpyyntiä vastaan, jonka ahvenen katse oli

hänessä nuorena herättänyt ja mustalaisakan ennustus miehen

ijässä verestänyt, oli jo hänestä aikoja päiviä haihtunut. Eihän

vakautunut, elämätä kokenut mies, voi senlaisista turhista puheista,

kuin mustalaisen ennustuksista, mitään huolia eikä välittää...

joutavatahan mikä joutavaa. Ja sen synnin kärki, jonka hän nuorena,

ymmärtämättömänä julmuudellaan eläimiä kohtaan oli terästänyt ja

teroittanut, oli katkaistu sen hellyyden ja tunnollisuuden kautta,

jolla hän miehuutensa ja vanhuutensa päivinä on luontokappaleita

kohdellut ja jonkalaiseen kohteluun hän on kaikkia muitakin

ohjannut ja kasvattanut... Näin oli kammo kalanpyyntiä vastaan

haihtunut ja kokonaan mielestä hälvennyt. Ongella hän, miehinen

mies, ei kyllä käynyt, vaan pyydysteli rysillä, verkoilla ja kävipä

joskus nuotallakin, kun niikseen sattui ja kaunis ilma oli, kykeni

köysimieheksi, niinkuin ennenkin. Kalastustoverikseen oli hän ottanut

monivuotisen renkinsä, joka ei hänkään enää muihin töihin toimennut.

Oli kevät. Lumi oli jo vähänä mailta ja jäiltä. Rannat olivat

poreissa niin että niihin saattoi jo rysiä virittää ja Kivipuron

suu oli laajalti auki, kun virta oli kuluttanut jäätä alta ja päivä

paahtanut päältä. Siihen kokoutui paljo kaloja, joita vieras vesi

vietteli. Rysiä oli isännällä kahdenpuolen puron suuta. Siitä kävi

hyvästi kalaa, ahventa, haukia, säynettä...

Muutamana aamuna saivat he vakan täyden kaloja, joukossa harvinaisen

iso ahven. Kahden hengen kantoivat he vakan pihaan ja laskivat tuvan

lattialle ja kehuskelivat saaliitaan.

Emäntä tuli katsomaan. Hän otti havut, joita oli vakan päälle

peitteeksi pantu ja katseli kaloja.

-- Hyvä Jumala! Tuossapa on oikea hirviö! huudahti emäntä.

Isäntä töytäsi katsomaan. Siinä oli suuri ahven, joka oli

pyristäytynyt luonnolliseen asemaansa ja katseli harja pystössä

isäntää.

Isäntä tuijotti ahveneen ja ahven isäntään. Sitten laukesi isännän

jännitys ja hän pykertyi lattialle.

Kun riennettiin hätään, katsomaan, oli henki jo lähtenyt omille

teilleen.

Mutta kun ahventa alettiin perkata, löytyi sen otsasta rautanaula,

jonka ympärillä liha oli rustottunut.

Se oli sama ahven, jonka otsaan isäntä kerran oli naulan iskenyt. Se

painoi punnittaessa kuusi naulaa.

Mutta emäntä ei antanut keittää kalaa, vaan käski rengin haudata

suohon.

Näin olivat he tavanneet toisensa vielä kerran ja "toisissa oloissa",

mutta kuoltuaan oli heillä kummallakin oma sijansa: toinen saatettiin

siunattuun maahan, toinen kuopattiin suohautaan.

Punanen lippu.

Aamusta varhain on hän jo siellä liikkeessä, ratavartija, uskollisena

toimessaan. Hän tarkastelee rataa, karkottaa kaikki luvattomat

kuljeksijat radalta, niin kaksi- kuin nelijalkaisetkin, ja avaa ja

sulkee portit radan molemmilla puolin, kun juna tulee ja ohitse

kiitää... Kulkee, näet, maantie siltä kohtaa radan ylitse. Ja

saatuansa portit kiinni, ottaa hän lipun taikka lyhdyn, aina sen

mukaan mikä vuorokauden aika on, ja näyttää esiin porhaltavalle

junalle, että tie on täydessä kunnossa niin pitkälti kuin hänen

piirinsä ulottuu ja huoleti saapi laskea menemään täyttä pohtia.

Kun juna on ohitse, aukasee hän portit ja viepi verkkaan lipun

takaisin kojuun. Noista porteista onkin puuhaa koko lailla, varsinkin

kesäaikana, jolloin junia kulkee monin kymmenin päivässä ja ajajiakin

on ehtimiseen...

Usein tapaan minä hänet kävelymatkoillani, istun hänen kojussaan,

lepuutan jalkaani ja juttelen hänen kanssaan joko menneistä ajoista

taikka päivän tapahtumista. Koju on pieni, kummallakin sivulla penkit

ja pieni ikkuna molemmissa sivuseinissä sekä perässä kamiini, että

talvipakkasessakin on koju suloisen lämmin, kun vaan puita muistaa

pesään heittää. Ennen oli tukala talvisin, kun ei ollut kamiinia,

nykyisin tässä jokunen vuotta sitten toimitettiin tuo siunattu

lämmitin, ett'ei tarvitse pakkasellakaan vilussa värjötellä.

Hän on jo vanha mies, elämän lumet peittävät hänen päänsä ja

vaalennut on partakin leuvan alla. Kooltaan on hän keskimaita,

ystävällinen ja hyväntahtoisen näköinen. Valtion töissä on hän

harmaantunut, sillä niissä on melkein koko ikänsä toiminut. Oli

tullut ensin Saimaan kanavalle työhön ja siitä päivin uskollisesti

toimensa täyttänyt. Kanavatyöstä oli hän siirtynyt rautatietyöhön

Pietarin radalle ja sen valmistuttua päässyt ratavartijaksi.

Omasta elämästään ei hänellä ole mitään järkyttäviä, jännittäviä

kohtauksia kerrottavina, sillä se on ollut tyyniluontoisen miehen

rauhallista elämätä, vaan sitä enemmän on hän nähnyt ja kuullut

sillä pitkällä ja melkein tiettömättömällä taipaleella, jolla hän

on viipynyt hamasta lapsuudestansa tähän päivään asti. Hän puhelee

mielellään, juttelee ja kertoo näkemistänsä ja kuulemistansa, kun

tutustuu ja kuulijassa harrastusta huomaa...

-- Nyt se on kuollut, sanoi hän eräänä sunnuntai-aamuna, kun tulin

hänen kojuunsa, sitten kun hyvät päivät oli tehty ja kuulumiset

kysytty...

-- Nyt se on kuollut.

-- Kuka? Kuka on kuollut?

-- Sepä, josta tuonnoin kerroin.

Minä koetin koota ajatuksiani, muistella, selailla kaikkia mielessäni

olevia muistoja, kertomuksia ja tarinoita.

-- Vai nyt, vastasin mietteissäni ja samassa muistin, että se oli se

surullinen kertomus, jolle olin arvellut nimeksi: "Punanen lippu."

Oli erähtä ratavartija Pietarin takana rautatiellä monia aikoja

sitten. Suomalainen oli mies ja suomalainen seutu, jonka läpi kulki

rautatie, jossa hänen oli toimensa. Häneltä oli vaimo kuollut ja

yksi lapsi jäänyt, poika. Isä piti pojastaan hellää huolta, kasvatti

vointinsa mukaan ja hankki hänelle opetusta, mitä saatavissa oli.

Kaikin puolin piti isä poikaansa kuin silmäteräänsä ja koetti saada

hänestä kelpo miestä. Mutta tässä kävi, niinkuin usein tapahtuu, että

isän pyrinnöt menivät aivan turhaan.

Maailma ryösti häneltä pojan.

Kun poika oli varttunut ja alkoi olla viidentoista ijässä, pantiin

hänet kultasepän oppiin Pietariin. Kulta- enemmän kuin muutakaan

seppää ei hänestä tullut, vaan renttu, pahantekijä, josta isällä oli

alituista huolta, tuskaa ja katkerata surua. Hän kävi tuon tuostakin

isänsä luona rahaa pyytämässä ja tiukkaamassa. Isä antoikin alussa,

kun poika lupasi parantaa tapansa ja ruveta työtä tekemään. Siitä ei

ollut apua, vaan pahennusta. Työstä ei tullut mitään, parannuksesta

vielä vähemmän. Hän vaan juopotteli ja hävitti, mitä sai. Kun poika

oli joutunut niin pitkälle, että hän kerran kotona käydessään oli

omin lupinsa vienyt äitivainajansa kellon ja sen hävittänyt, oli

isä ankarasti kieltänyt hänet luokseen tulemasta ja silmäinsä eteen

ilmestymästä. Sen perästä oli hän ollut pitkän aikaa kotonansa

käymättä, ruvennut näpistelemään, varastanut, joutunut kiinni,

vankeuteen.

Isä kuuli kaikista noista, katkeroittui ja koveni. Oli eräs

kesä-aamu, kostea ja sumuinen. Vartija oli lähtemäisillään toimeensa

radalle, kun näki poikansa tulevan. Tämä oli jo toisen kerran ollut

kiinni, mutta todistuksien puutteessa päässyt irti. Isä lähti, sulki

ovensa, eikä ollut näkevinäänkään poikaansa.

Tämä töytäsi isänsä eteen, ei nöyränä, rikollisena tuhlaajapoikana,

vaan tylynä, röyhkeänä, vaatien äitinsä perintöä.

-- Minulla ei ole mitään poikaa, sanoi isä vakaasti ja jatkoi

matkaansa.

Poika kyöritti perässä, uhkasi, vannoi ja kiroili. Hän uhkasi

ankarasti ja vakuutti heittäytyvänsä junan alle, jos ei isä suostuisi

jakamaan tavaroita hänen kanssaan. Vartija ei puhunut mitään, eikä

huolinut hänen uhkauksistaan, vaan meni toimeensa... Junan jyminä

kuului etäältä.

Vartija pistäysi kojuun ja otti kaksi lippua, valkosen ja punasen.

Kuului pitkähkö, kimakka vihellys. Vartija pisti punasen lipun

kainaloonsa, asettui tiepuoleen ja nosti vakavana valkosen lipun...

olihan tie kunnossa kaikin puolin.

Hän näki, kuinka poikansa asettui poikkipuolin tielle jonkun matkaa

hänestä.

-- Ei miestä niin peloteta, arveli vartija, kääntyen selin sinne

päin, ja piti vakavasti Valkosta lippua ylhäällä.

Samassa syöksi juna ähkäin puhkain täyttä vauhtia esiin.

Vilahdus vaan ja samassa pyörähti junan alla miehen pää ruumiista

erilleen.

Sitä ei huomannut muut kuin vartija, joka ei kaikessa

ankaruudessaankaan voinut olla vilkasematta siihen suuntaan.

Lippu putosi hänen kädestään, juna oli samassa ohitse. Hän seisoi

hetken liikkumatta kuin kivettynyt. Sitten lähti juosta potkaltamaan

junan perässä huutaen, täyttä kurkkua karjuen: punanen lippu, punanen

lippu!

Töin tuskin sai toinen vartija hänet kiinni ja kykeni pitelemään

siksi kun apua joutui...

Hän oli mielipuoli.

Isän sydän oli särkynyt.

Hänet toimitettiin mielivaivaisten parannuslaitokseen, jossa oli

kohta vaipunut täydelliseen tajuttomuuteen.

Kauvan hänen ei kuitenkaan tarvinnut siellä kitua. Kun hänellä oli

jonkun verran omaisuutta ja sai pienen eläkkeen, otti sisarensa hänet

hoitoonsa. Mitäpä hän sairaalassa teki, kun ei sanottu ikinä tervettä

tulevan...

Tämä oli kertomus.

-- Nyt se on päässyt tämän maailman vaivoista, jatkoi vartija.

-- Olihan se hyvä sekin.

-- Viimeisen kymmenen vuoden kuluessa ei hän ollut lausunut yhtään

ainoata sanaa, oli syönyt, kun oli syötetty, maannut, kun oli

makuutettu.

Vartija kuivaili vanhoja silmiään.

-- Minä tunsin hänet, jatkoi hän vähän päästä, olimme yksissä töissä

Saimaan kanavalla.

Hän vaikeni, katseli ikkunasta ja jatkoi:

-- Valkonen lippu! oli hän sanonut selvästi ja käskevästi viime

hetkellään, sulkenut silmänsä ja niin oli sumea henki lähtenyt

ikuiseen kirkkauteen selvenemään, kirkastumaan.

Tähän lopetti vartija. Junan jyminä kuului etäältä.

Hän otti Valkosen lipun, meni ja sulki veräjät.

Juna vihelsi.

Hän asettui tiepuoleen, nosti lipun merkiksi, että tie on täydessä

kunnossa niin pitkälti kuin hänen piirinsä ulottuu, ja minä... minä

läksin omille teilleni.

Elämän avain.

Hän on nyt kuollut, hänkin, sammunut sumea henki.

Koulussa olin jo häneen tutustunut ja erittäin kiintynyt, vaikka

emme olleetkaan samalla luokalla. Hän kun oli liikkuva luonteeltaan,

niinkuin minäkin, niin tapasimme toisemme usein kävelymatkoilla,

metsästysretkillä, luistinradalla, mäenlaskussa, kilpa-ajoissa ja

muissa senlaisissa tiloissa.

Hän oli muuten harras mies, joka seurasi tarkasti uskonnon opetusta

koulussa ja kävi ahkerasti kirkossa. Perästä päin kertoi hän sitten

toisille, mitä saarnaaja oli puhunut, kuinka se oli selittänyt sen ja

senkin paikan. Muistan monta hetkeä, kuinka hän Inkilän kamarissa,

jossa kävimme kahvilla ja lepäämässä hiihtomatkoillamme, selitti

sanaa ja puheli aikeistaan. Hän aikoi varmasti lukea papiksi, sillä

hän oli vakuutettu siitä, että hän oli papiksi luotu. Oikein hän

innostui puhellessaan, kuinka jaloa ja ylevää on ruokkia elämän

sanalla isoovata seurakuntaa. Moni tovereista hienosti kadehti hänen

varmaa päämaaliaan, kun itsellään ei ollut vähintäkään selvillä,

miksi sitä pitäisi pyrkiä ja mikä tulevaisuus oli kovain läksyjen

takana, joita vaivoin sai nujerretuksi opettajain mieliksi...

Hänellä oli tie selvänä, Korkeimman viittoma, ja olihan niitä

muutamia muitakin, joilla oli pyrinnöillään päämaali ja tarkotus,

jotka pyrkivät oppineiksi, kirjailijoiksi -- jopa jokunen "suoraan

senaattiinkin" -- jotka "kehittelivät henkeään."

Yhtä aikaa jouduimme ylioppilastutkintoon... niin olivat asiat

kiertyneet. Hörymättä ilmoitti hän itsensä teoloogiseen tiedekuntaan,

sillä välin kun jotkut vielä akateemian eteisessä kyselivät

toisiltaan että mihinkähän tiedekuntaan sitä pitäisi tämän papan

pojan ilmoittautua... Niin epäselvällä kannalla sitä on usea vielä

yliopiston ovella, moni vielä haudan ovellakin.

-- Onhan sinulla elämän avain kädessä, päätä ja aukase! Itse minunkin

on pitänyt päättää, sanoi hän minulle, kun häneltä hyviä neuvoja

pyysin tuossa samaisessa seikassa.

Ja itsehän sitä piti päättää.

Lapsuuden tuttavuudet haihtuvat usein vanhemmaksi tultua, kun

joudutaan eri oloihin ja eri toimiin, ja ylioppilaalla on harvoin

samat toverit kuin koulupojalla. Niin kävi meidänkin. Vuoden olimme

"tutkineet" tieteitä itse "vapaitten" tieteitten pääpesässä,

tapaamatta suurin toisiamme, kunnes sattumalta kohtasimme eräänä

"pörssipäivänä" ylioppilastalossa, "paremmalla puolen".

Iloisena riensi hän vastaani, huomattuaan minut. -- Terve monesta

päivästä! huusi hän reippaasti ja paiskasi kättä, niinkuin ennen

Inkilän mäellä. Käy pöytään!

Katselimme toisiamme ja ilmoitimme ihastustamme molemmin puolin

onnellisen sattuman johdosta.

-- Vanhat verkot, joihin olin kietoutunut koulussa, ovat ruvenneet

repeilemään, puhui hän vakaasti, ensi ihastuksesta toinnuttuamme.

Olen tullut huomaamaan, ett'ei minusta olekaan arveluttavaan papin

toimeen... en ole luotu siksi. Niinkuin muistat, oli minulla koulussa

suuri taipumus matematiikkiin, ja olen nyt päättänyt antautua

kokonaan tuon korkeimman tieteen palvelukseen. Se on se ainoa,

johonka minä tunnen sisällisen kutsumuksen minuani vetävän. Sillä

tiellä, eikä millään muulla...

Enempätä emme saaneet asiasta kahden kesken jutella, kun toisia

iloisia tovereita syöksyi huoneeseen oven täydeltä, ja noin vakavat

asiat eivät kuulu päiväjärjestykseen senlaisessa seurapiirissä.

Kovin kauvan ei saanut hän mieliainettaan yliopistossa tutkia.

Kun Suomen kansa otti nykyisten sivistyskansain kuorman, yleisen

asevelvollisuuden, niskoilleen, niin syttyi isänmaallinen innostus

moneen nuorukaiseen lähteä palvelemaan maatansa tuolla uudella

alalla, opettamaan isänmaan poikia sotapalvelukseen. Tämä innostus

tarttui entiseen toveriinikin. Hän lähti kadettikouluun, päästäksensä

upseeriksi. Ja miksikäpäs ei olisi mennyt? Olihan hänellä suuri

taipumus matematiikkiin, ja sitä ainetta kuulutaan sotakoulussa

tarvittavan. Niin hän lähti ja tietysti pääsi oppilaaksi kouluun.

Muutamien vuosien päästä, kun olin jo melkein unhottanut entisen

toverin, tapasin hänet taas aivan sattumalta. Olin muutamana

kesänä matkoilla sisämaassa ja saavuin muutamakseen vanhaan

koulukaupunkiimme. Siinä kun ei ollut valitsemisen varaa kortteerien

puolesta, niin menin seurahuoneelle, jossa olin joskus ennenkin

majaa pitänyt. Salongissa istui siellä muutamia herrasmiehiä, puhua

pärpätellen, naureskellen ja rähisten, niinkuin iloiset juomaveikot

konsanaankin. Muutamassa syrjäpöydässä istui sotilas, upseeri,

yksin, pää käden nojassa ja punssiksi edessä. Katselin, sattuisiko

olemaan tuttavata seurassa, mutta upseeriin en suurin huomiotani

kääntänyt, sillä ainahan niitä näkee tähän aikaan; sitä vähemmän

veti se huomiotani puoleensa, kun en muistanut ketään tuttavata

univormumiestä niillä tienoin olevan. Painausin muutamaan pöytään ja

pyysin jotakin ruokaa. Kun upseeri kuuli ääneni, hypähti hän kuin

unesta ja kääntyi minuun päin, mutta neiti astui samassa väliimme,

tarjoten ruokalistaa minulle. Tytön poistuttua, katsella tuijotti

mies yhä minuun. Tuntui oudolta sotilaan kylmä katse. Käännyin

toisaalle ja otin sanomalehden käteeni.

Tunsin näkemättä kuinka sotilas nousi ja asteli vakavin askelin minua

kohti.

-- Näenkö oikein...? Ka, terve, vanha veli! kuului ääni vierestäni,

ja samassa tunsin minäkin vanhan toverini.

-- Terveh! huudahdin minä, kavahtaen seisalleni ja tarttuen hänen

ojennettuun käteensä.

Toveroisen aikaa kului pelkissä molemminpuolisissa

ihastushuudahduksissa.

-- Mitä saan tarjota? kysyi hän. -- Tilasin ikään ruokaa.

-- Ei, ei! Peruuta se, juodaan ensin jotakin.

-- Täytyy saada ruokaa, olen nälissäni matkan perästä. Etkö

sinäkin...?

-- Samapa se, mutta ei annoksittain erikseen, vaan aterioittain

yhteisesti. On niin ikävätä, kun kukin syöpi kupistaan kuin äkäset

porsaat. Otetaan pieni seksa ja syödään niinkuin ennen Helsingissä.

Se on sitovaa, lähentävää, yhdistävää näin vanhojen veljien kesken.

Näin puhuen meni hän peruuttamaan pyyntöni ja tilaamaan seksaa.

Odottaessamme sai hän selitellä sotilasoloja.

"Syödessä tulee ruokahalu" ja mekin söimme oikein mielihalusta, "kun

kerran taas olimme tavanneet toisemme" -- niinkuin hän sanoi -- ja

juttelimme iloisesti ja muistelimme menneitä hauskoja hetkiä.