-- Oletko sinäkin tullut tänne saamaan voimaa kotipaikalta, uutta
voimaa? kysäsi hän äkkiä.
-- Eihän tämä ole minun kotipaikkani.
-- Eipä, ei! Ei minunkaan, vaan täällähän ne hyvät päätökset tehtiin.
-- Taidettiinhan niitä tehdä täälläkin, mutta mitäpä niistä...
-- Niistäkö?! Niiden tähden minä olen tänne tullut. Näetkös, minä en
ole ikinä senlaista katkerata typeryyttä tehnyt, kuin silloin kun
erosin teoloogisesta tiedekunnasta ja läksin maailman tielle.
-- Onhan sinulla elämän avain kädessä, päätä ja aukase! muistutin
minä.
-- Sinä lyöt minua omilla aseillani ja siinä sinä epäilemättä olet
aivan oikeassa, mutta -- helppo sitä on sanoa. Minulla oli jo ovi
auki, mutta minä vedin sen itse kiinni jälleen ja nyt sitä on
vaikeampi aukasta.
-- Mutta olethan sinä vielä nuori ja voit jatkaa opinnoitasi
yliopistossa. Heitä hornan tuuttiin koko sotilasala, palaa
pääkaupunkiin ja suorita tutkinnot.
-- Luuletko sitten että minä aion tälle alalle jäädä? En koskaan.
Ensi syksynä, kun kesäpalvelus loppuu, eroan ja lähden jatkamaan.
-- Toivotan hartaasti onnea ja menestystä!
-- Kiitos! Ja nyt olen tullut tänne saamaan uutta voimaa näiltä
armailta kotipaikoilta. Olen käynyt kaikissa entisissä muistettavissa
paikoissa. Tänä aamuna olin Inkilän mäellä. Siellä oikeastaan pitäisi
käydä syksyllä ja talvella, niinkuin ennen vanhaan. Mielikuvitus toi
kuitenkin eteeni syksyn ja talven. Kaikki oli niinkuin ennenkin,
suloista ja suosiollista... kaikki muu paitse minä itse. Minä en
tahtonut oikein sopeutua kaikkeen siihen, vaan vähitellen heltyi
mieli ja suli sydän. -- Viime sunnuntaina kävin kirkossa, tuossa
samaisessa kirkossa, jossa koulupoikana niin usein sain kuulla sanaa
julistettavan. Olin ihan sulaa kyyneleihin, niin siellä vaikuttivat
menneet muistot.
Ja hän selitti taas, niinkuin ennen koulupoikana, kuinka pappi oli
saarnannut, kuinka se oli sen ja senkin paikan selittänyt. Hän
innostui ja puhui niin kauniisti, kuinka jaloa ja suurta on olla
sananjulistajana, kun saapi elämän sanalla ravita isoovia ja janoovia
sieluja... niin kauniisti, etten tässä voi yrittääkään sitä esittää,
vaikka se vieläkin lämmittää mieltäni, kun sitä muistelen.
Myöhä jo oli, puolessa valossa, kesäinen yö, kun läksimme talosta.
Kun laiva, jossa minun piti matkustaa, lähti seuraavana aamuna ani
varhain, niin menin laivaan yöksi. Hänenkin oli määrä matkustaa
seuraavana päivänä komppaniaansa. Hän saatteli minua rantaan, jossa
heitimme hartaat jäähyväiset sillä varmalla välipuheella, että ensi
syksynä tapaamme toisemme Helsingissä, yliopistossa.
Kauvan istuin vielä laivan kannella ja arvelin tämän elämän
kummallista menoa. Sinervä selkä lepäsi tyynenä, ilma oli sakea ja
hiestävä ja nouseva päivä alkoi hienosti rusottaa koillisella taivaan
rannalla. Metsistä kaikui lintujen aamulaulu ja käkönen kukkua
helkytteli etempänä lehdossa. Laiva vaan tuntui nukkuvan sikeätä
untaan, huokuen raskaasti, virkistyäksensä uuden päivän uusiin
toimiin.
Sittemmin en ole häntä kuin kerran nähnyt ja silloinkin taas
sattumalta eräässä kievarissa. Muutamien vuosien kuluttua edellisestä
kohtauksesta jouduin moniaalle asemalle odottelemaan junan tuloa koko
päiväksi. Koetin kuluttaa aikaa miten parhaiten taisin. Muutamakseen
neuvottiin minut muutamassa talossa, josta pyysin leposijaa,
kievariin, että "kyllä siellä laittavat."
Kievarin vierashuoneessa makasi mies paitahihasillaan sohvalla. Hän
vääntäysi ylös, kun minä tulin sisään, ja hierusti silmiään.
-- Mistä vieras? kysyi hän, katsomatta minuun. Ääni oli tuttu ja
kysyjä oli entinen toverini, kun tarkemmin katsoin.
-- Parempiko kysymä kuin näkemä? kysäsin minä vastaan.
-- Voi tuhatta laivaa! Sinäkö se olet, vanha veli? kiljasi hän,
kavahtaen kaulaani.
Hevillä en päässyt miehestä irti.
-- En ole tavannut sinua pitkään aikaan, sanoi hän.
-- Syy kait ei ole minun. Sinä et tullut, niin kuin puhe oli.
-- En tullut, en, sanoi hän painavasti, katsella tuijottaen suoraan
eteensä.
-- Et ehtinyt?
-- Minussa ei ollut miestä siihen.
-- Kuinka niin?
Hän oli tovin aikaa ääneti.
-- Minussa ei ollut miestä... olen kovin kulunut.
-- Etpä siltä näytä, olet vaan hieman laihtunut.
-- Vaanpa henkisesti.
-- Onko sotapalvelus sitten niin rasittavaa ja hengen päälle käypää?
-- Ei, vaan minä olen ajanut oman itseni edelle, sanoi hän ykskantaan
ja katseensa kävi jäykäksi ja synkän näköiseksi.
Katselin miestä hämilläni, ymmärtämättä häntä ollenkaan.
-- "Kovin kulunut" ja "ajanut oman itseni edelle!"
En ymmärrä sinua ollenkaan, selitin minä.
-- En sitä oikein tajua itsekään, vaan koetan selittää. Kun
mielikuvituksessa olen mennyt niin pitkälle, etten itse jaksa
todellisuudessa tallustella perässä, niin sitä sanon oman itseni
edelle menemiseksi. Ja kun saat kuulla, että minä olen usein
hengessä selittänyt sanaa ja saattanut monta sielua oikealle tielle,
että minä olen matematiikan professorina monta monituista kertaa
selittänyt tieteen ongelmoita innokkaalle kuulijakunnalle ja vienyt
tiedettäni eteenpäin, että minä olen kenraalina johtanut Venäjän
suuria sotajoukkoja vihollista vastaan ja saanut mainetta ja kunniaa,
niin et ollenkaan ihmettele, jos sanon, että olen kulunut, kovin
kulunut... Niissä kuluu sellaisissa.
Näin puheli hän kiihtyneenä saarna-äänellä ja silmänsä säihkyivät
oudosti. Hän oli kuin mielipuoli.
Minä katselin häntä hämmästyneenä, voimatta sanoa mitään.
-- Tuosta muistojen verestämisestä silloin, kun viimeksi tavattiin,
ei tullut sitä, mitä toivoin. Muistot kyllä kirkastuivat, mutta
uutta voimaa en saanut... kirkastuivat niin, että ne nielevät
minut kokonaan, että useimmin ajoin olen kuin entisissä oloissa,
koulupoika, joka varmasti on päättänyt pyrkiä papiksi. Näissä
tiloissa olen aina kuin poissa nykyisyydestä, etten tiedä mitä
ympärilläni tapahtuu.
Hän oli aivan rauhoittunut ja levollinen tätä puhuessaan.
-- Ja sekö se sinut esti saapumasta yliopistoon silloin viime
kerralla?
-- Osaksi se, osaksi muukin. Muistatko sinä vielä nuo sanat, jotka
lausuin yliopiston porstuassa?
-- Mitkä sanasi? kysyin minä, tekeytyen muistamattomaksi.
-- Senpä elämän avaimen.
-- Mitäpä niistä. Silloin oltiin sillä ijällä, jolloin mielellään
käytetään mahtipontisia lauseita ja väkisanoja.
-- Se oli merkillinen lause, se, mikä sen sitten lieneekään mieleeni
lähettänyt.
-- Soma lause, sanoin minä, sanoakseni jotakin.
-- Silloin käytin sitä ajallisen elämän uran valitsemisesta, nyt olen
saanut sille pysyväisemmän merkityksen. Se avain avaa meille elämän
oven vasta toisessa elämässä. Ja kun kerran olin tästä selvillä, ei
tehnyt mieleni enää jatkaa lukujani. Päätin pysyä siinä, missä olen,
tehdä tehtäväni ja valmistautua tulevata elämätä varten.
-- Ja kun noin ajattelet, ei pitäisi sinulla olla mitään
valittamista, muistutin minä.
-- Ei o--le--le--ka--aan, sanoi hän vetäen pitkään tavuita.
Sitten istui hän pitkän aikaa ääneti ja katseli ulos ikkunasta. Hän
näytti rauhalliselta ja kasvoilla väreili iloinen, hymyilevä ilme.
Hetken päästä kääntyi hän minuun.
-- Minä en tahdo enää pysyä koossa. Työtouhussa olen aina levollinen
ja iloinen, mutta joutohetkinä joudun taas muistojen pyörteeseen.
Silloin olen tosiaankin kuin koulupoika, joka on päättänyt lukea,
suorittaa tutkintonsa ja pääsee toiveittensa perille. Ja siellä
sitten toiveitteni perillä häälyn sinne ja tänne. Milloin siellä on
saarnaaja, milloin tiedemies, milloin arvokas sotilas, ja kun näistä
selviän, olen se mikä olen ja teen työni niinkuin muutkin. Toisin
vuoroin vaivaa minua katkerasti taas se seikka, että erosin siltä
tieltä, jonka kerran olin valinnut ja jota olin jo lähtenyt kulkemaan.
-- Sinun täytyy koettaa päästä noista mielikuvituksista! Sinun pitää
puhutella lääkäriä, hyvä veli.
-- En minä niistä pääse, vastasi hän vakavasti.
Samassa tuli muita matkustajia huoneeseen ja keskustelumme katkesi
siihen. Olikin jo aika lähteä asemalle. Hän tuli kanssani sinne.
Matkalla en hennonut enää kosketella noita helliä kieliä, eikä
hänkään niistä mitään lausunut. Näytti kuin olisi kainostellut
äskeisiä puheitaan. Vasta kun juna vihelsi ja minä hyppäsin siihen,
sanoi hän kuin itsekseen:
-- En minä niistä pääse.
Eikä hän niistä päässyt... Hän ei pysynyt enää koossa.
Sittemmin en häntä kertaakaan tavannut.
Perästä päin sain kuulla, että hän vähitellen oli sekautunut
kokonaan, joutunut mielipuolena hourupäisten parannuslaitokseen.
Siellä oli hän alussa raivonnut, sitten yhä sumentunut ja painunut
täydelliseen tajuttomuuteen. Parantumattomana oli hän sairashuoneesta
laskettu kotona hoidettavaksi...
Nyt hän on kuollut, sammunut sumea henki.
Varmaankin on elämän avain hänelle toisessa elämässä avannut sen
oven, jonka takana on aivan samantekevätä, onko kenraalina johtanut
suuria sotajoukkoja taikka vänrikkinä komentanut reservipoikia.
Meren joulu.
-- Etkö ole sitä kuullut ennen? kysyi hän, kun minä ihmettelin hänen
mainitessaan jotakin meren joulusta.
-- En, en -- muistaakseni.
-- Voin sen kertoa sinullekin.
Olimme tulleet tuttaviksi, hän ja minä. Hän oli ikämies, kokenut...
sen verran on lupa ilmoittaa... minä nuori, vasta neulalta heitetty
ylioppilas.
-- Isäni olisi tahtonut minusta pappia, alkoi hän, äitini ehkä
sitä samaa, mutta ne toiveet pettivät, niin kuin monet muutkin
sellaiset tässä maailmassa. Kaksi vuotta kyllä oljentelin
teoloogina Helsingissä, mutta en tikkua ristiin tehnyt sitä
varten. Siirryin sitten omin lupini lainopilliseen tiedekuntaan.
Koetin siinä harjoitella lakitieteellisiä opinnoita, mutta eipä ne
nekään tahtoneet edistyä. Rahaa tietysti tarvittiin, kun en minä
enempätä kuin moni muukaan varakkaan poika ollut oppinut kultaista
säästäväisyyttä. Olin lakitieteitä tutkinut pari vuotta, kun isäni
sai tietää -- mistä lienee saanut -- että minä en kuulu koko
teoloogiseen tiedekuntaan enkä yleensä ole tehnyt mitään yliopistossa
ollessani.
Sepä oli vasta kirje, jonka isältäni tämän johdosta sain. Hän oli
ankara mies, jonka kanssa ei ollut leikkimistä. Hän oli kerrassaan
raivostunut. Kirje oli täynnä ankaroita nuhdesanoja ja uhkauksia.
Se musersi minut kokonaan, varsinkin kun sain samassa veljeltäni
kirjeessä kiellon, että elä ollenkaan tule jouluksi kotia, isä on
kiukustunut ja sanonut sitä ja sitä. Mitä auttoi tässä äitini ja
sisareni hellä kirje, jossa he hartaasti pyysivät minua tulemaan heti
kotia sekä lupasivat lepyttää vihastuneen isän. Heidän kehotustaan
olisi tietysti pitänyt heti noudattaa, mutta siihen minussa ei ollut
miestä, vaan päätin olla joulua Helsingissä.
Ilmoitin lyhyesti armaalle äidilleni, että minä en lukujeni tähden
kerkiä kotona käymään, ja pyysin hänen lepyttämään isää sekä
selittelin aikeitani ja mitä kaikkea lienen puhunutkaan.
Tuo parin viikon aika, joka vielä oli jouluun, kului pelkässä
tuskassa ja ahdistuksessa. En ollut kertaakaan vielä ollut joulua
kotoa poissa, vaan viettänyt sen aina kotona omaisteni iloisessa
seurassa. Kaikista jouluista, niin pitkälle kuin muistaa voin, oli
minulla vaan vihantia, kirkkaita muistoja. Nyt oli käyvä toisin.
Toverit olivat menneet kotiinsa ja niitä, jotka olivat jääneet, en
tahtonut tavata, vaan karttelin miten parhaiten taisin.
Valkeni sitten viimein jouluaatto. Ilma oli sakea ja raskas ja sataa
tuhuutti siitettä, joka puolelta päivin muuttui vedeksi. Ei ole
pitkä joulunaikuinen päivä kirkkaallakaan ilmalla saatikka sitten
tuonlaisella. Mutta minusta tuo aatto oli pitkä kuin tuskallinen
ijankaikkisuus. En tahtonut mennä ulos päiväsaikaan, kun pelkäsin
tapaavani tuttavia. Pysyin kotona koko päivän ja olin muuten kuin
mieletön. Isäntäväkeni pyysi minua viettämään joulua heidän luonansa.
Minä kiitin ja kieltäysin. Minulla oli toista mielessä.
Päätin lopettaa päiväni sinä iltana.
Illan hämärässä läksin ulos etsimään keinoa aikeeni täyttämistä
varten. En tiennyt oikein itsekään, mihin piti mennä ja mitä yrittää.
Kuljin kauppatorin ylitse. Siellä oli vielä joulukuusen myyjiä ja
onnellisia ostajia. Olin jähmettyä tuskasta, kun näin nuo kuuset ja
muistin, kuinka monta jouluiltaa olin tuonlaisen ympärillä viettänyt.
-- Etsiikö herra kuusta? kysyi eräs myyjä ystävällisesti.
-- En, vaan muuta puuta, vastasin minä ja ajattelin hirsipuuta ja
menin matkaani.
Koko illan samoilin pitkin katuja tietämättä itsekään mihin mennä.
Mitään, keinoja päätökseni toimeen panemiseksi en keksinyt enkä
tainnut kyetä suurin ajattelemaankaan.
Vähitellen alkoi elämä kaduilta hälvetä ja siirtyä huoneisiin Vihdoin
ei näkynyt kuin joku yksinäinen kulkija, joka jouduttaen askeleitaan
kiiruhti kotikullan lämpimille. Yhä enemmän alkoi sitä vastaan näkyä
elämätä ja liikettä huoneista. Yhä useammasta ikkunasta alkoi valo
virrata kadulle ja kuulua puhelu ja iloinen nauru. Kaikki viettivät
iloisesti jouluaattoaan omaistensa helmassa, kaikki muut paise minä.
Vihdoin ei ollut kaduilla ketään muita kuin minä, levoton yökulkija.
Kun arvasin kortteerissani asetutun levolle, palasin sinne,
päätöstäni toimeen saamatta.
Asetuin levolle, päästäkseni unen helmassa lepoa nauttimaan. Siitä
ei kuitenkaan tullut mitään. Peppuroin ja kiemuroin sängyssä
kuin painajaisen vaivaama. Mieleeni tuli koti ja omaiseni siellä
ja kaikki. Arvelin, kuinka siellä nyt tällä hetkellä joulukuusi
kirkkaana loistaa vanhassa ystävällisessä salissa, kuinka joululahjat
ovat jaetut ja asetutaan illallispöytään, eikä kukaan minua muista
eikä ajattele eikä tiedä minkälaisessa tuskassa ja ahdistuksessa minä
olen... Olin ihan kuristua.
Senlainen se on ihminen itsekkäisyydessään.
En jaksanut käsittää, että kotonani minua kaikki ikävöivät,
vanhempani, sisareni ja veljeni, palvelijat ja ehkäpä
nimikkohevosenikin tallissa, en tajunnut, että omaisteni joulu ei
voinut olla entisenlainen, kun en minä ollut seurassa, en tiennyt,
että olivat aatto-illan istuneet ääneti, illallispöydässä puhelleet
hiljaa kuin hautajaisissa ja menneet aikaseen maata, kenenkään
kuitenkaan unta saamatta...
Perästäpäin sain kaikki tietää.
Nousin ylös, puin päälleni ja läksin ulos yön selkään: jostakin piti
löytää rauha taikka hauta.
Ilma oli tällä välin muuttunut: Oli ruvennut tuulemaan ja se oli
karkottanut sumut ja ohentanut pilvet ja kun oli kuuvalo, niin oli yö
valosampi kuin samea päivä.
Kadut olivat tyhjät ja hiljaiset, ei edes järjestyksen valvojaa
näkynyt liikkeellä... Kukapa se jouluyönä menisi kenenkään rauhaa
rikkomaan. Oli kuin pyhä rauha olisi tosiaankin lumonnut levottoman
elämin.
Yksi vaan oli rauhaton kadulla, yksi ihminen, järkevä muka.
Päätin mennä suoraan mereen. Siellä oli rauhoittuva rauhaton rinta.
Tiesin Ursinin kallion luota pistävän mereen niemekkeen, joka oli
aikeilleni sopiva. Siellä ei tähän aikaan olisi ketään näkevätä,
kuulevata.
Jo kaukaa kuului meren mahtava pauhina.
-- Siellä on toinen rauhaton, joka ottaa toisen rauhattoman luokseen,
arvelin itsekseni.
Mahtavina vyöryivät kuohupäiset aallot meren aavalta selältä rantaa
kohden, mutta pian heidän valtansa kukistui ja toivottomasti
roiskahtaen, ikäänkuin viimeisiä voimiaan ponnistaen, painaltuivat
murtuneina takaisin syvyyteen, ja toinen vyöryi päälle, säälimättä
sortunutta koettaen murtaa kovaa kalliota. Mutta vahvana kesti kallio
ryntäyksen, niinkuin oli vuosisatoja tehnyt.
Voimakas tunne valtasi mieleni ja levollisemmin alkoi elämän virta
kuohua suonissa tuota mahtavan meren ja järkähtämättömän kallion
keskinäistä voimankoetusta katsellessani.
Koetin päästä likemmäksi rantaa, parempaan paikkaan, ihaillakseni
oikein meren kuohuvata temmellystä, kun pelottavan iso aalto
tyrskähti rantaan. Minä vähän säpsähdin tuosta, jalkaani livetti
kaljamassa ja minä keikahdin selälleni...
Kuinka kauvan makasin tainnuksissa, en voi tarkoin sanoa. Kun
viimein aukasin silmäni, oli ilma ylennyt ja korkea taivas kaareutui
luonnon ylitse. Tuuli oli poistanut pilvet ja kuuhut, joka oli
lopettamaisillaan yöllisen työnsä, valaisi vienosti seutua ja meri
pauhasi yhtä mahtavana kuin ennenkin.
Päätäni tunsin hirveästi pakottavan ja hartiani tuntuivat olevan
rikki. Suurella tuskalla pääsin istuilleni ja käänsin katseeni
merelle.
En ikinä unhota sitä näkyä! Kuun lievässä valossa välkkyi meri
omituisista väreistä. Aaltojen noustessa ja laskiessa muodostui
kummallisia, monivärisiä valojuomuja. Oli kuin tuhansia erivärisiä
valoja ja soihtuja olisi ollut jokaisen laineen harjalla ja aaltojen
pohjassa ja jokainen puhkeava tyrsky toi uusia ja yhä uusia
valoilmiöitä esiin. Meren mahtava pauhu kuului kuin valtava urkujen
soitto, joilla säestetään ylistysvirttä laulavata kööriä.
Se oli valtavin jouluvirsi mitä koskaan olen kuullut. Mieleni heltyi
ja kyyneltulva täytti silmäni.
Siinä samassa tärisytti ilmaa kumea, kutsuva ääni, voimallisempi
meren veisuuta, kohta toinen ja kolmas...
Se oli Nikolainkirkon kumajava kello, joka kutsui kansaa aamukirkkoon.
Ne kutsut olivat minullekin... Ne ovat kaikille.
Olikinpa siitä aikaa, kun olin kirkossa käynyt.
Kiitin merta sydämmessäni, nousin ylös ja läksin kutsuvata ääntä
kohti.
Kun astuin kirkkoon, alkoi samassa kuulua alttarilta ylentävä
ylistyslaulu, johon urkujen ylevä ääni yhdistyi:
Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä
tahto!
Minä painausin penkkiin ja itkin...
Kirkosta lähtiessäni olin kokonaan rauhoittunut. Toivotin äidilleni
iloista joulua sähköteitse ja vielä samana päivänä kirjoitin isälleni.
Sitä seurasi täydellinen sovinto isäni ja minun välillä ja hän oli
tytyväinen, vaikka eivät hänen toiveensa tulleetkaan minun suhteeni
täytetyiksi, niinkuin hän olisi tahtonut...
Tätä sanon minä meren jouluksi sen vuoksi, että meren valtavuus esti
minut itsemurhasta sekä siitä syystä että kokonainen meri tulisi
niistä kyyneleistä, joita sain vuodattaa, ennen kuu Jumala kirkasti
itsensä sydämmessäni ja minä sain uutta voimaa.
Tähän lopetti kertoja.
Heräämiseni.
Oli heleä heinäaika. Koko viikon oli ollut kaunista, pilvetöntä
poutaa. Heinänteko oli täydessä vauhdissa. Kaikkialla niityillä ja
heinämailla oli kiire, tulinen kiire, kun edellisellä viikolla ei
oltu sopimattomien säiden vuoksi saatu mitään kokoon, vaan sitä
enemmän kaadettu kumoon, seuraten vanhaa, viisasta neuvoa, että
joka sateella niittää, se poudalla kokoaa. Mitä viime viikolla oli
niitetty, se oli nyt kokoon saatava. Kiire oli siis, tulinen kiire
kaikkialla niityillä ja heinämailla, sitä kun ei voi arvata kauvanko
poutaa kestää.
Meilläkin oli koko viikon niitokset hajallaan Sydänmaan niityllä.
Siellä oli kaikki väki työssä, niin vuosipalkolliset kuin kesämiehet
ja kasakat.
Viikon lopulla lähetti isäni minut sinne katsomaan, kuinka
heinänkokuu kävi. Ja määrätty oli, että, jos työ näytti käyvän
veltosti ja leväperäisesti, minun oli jäätävä sinne antamaan pontta
käynnille.
Sydänmaan niitty on laaja suoniitty, jonka lävitse juoksee pieni
puro. Se on siis jonkinlaista jokivartta. Siinä on monen kyläkunnan
niityt yhdessä jaksossa. Pohjoispuolella sitä on metsätön vuori, kun
toisaalla taas on alavata, metsäistä maata.
Läksin ani varhain aamulla matkaan, joutuakseni perille aamuviileän
aikana. Noin kello kuuden korvilla olinkin jo mäellä, jolle näkyi
koko niittylakeus. Ei ikinä mene mielestäni se näky, joka siinä
avautui silmieni eteen. Koko niittyaukealla, niin pitkälti kuin
silmä kantoi, liehui työväkeä vaaleoissa ja valkosissa puvuissa.
Mitkä hajoittelivat rukoja, mitkä kouhottelivat karhoja, mitkä
tekivät luokoja, ja toisin paikoin heilui vielä reippaita miehiä,
viikatteet kädessä. Oli siinä elämätä, reipasta, iloista heinäajan
elämätä. Ääretön on se työn paljous, joka lyhyellä heinäntekoajalla
suoritetaan. Sinä aikana tehdään milt'ei enemmän työtä kuin koko
muuna aikana vuotta. Jokainen, halvin päiväläinenkin silloin pitää
kunnian asiana ponnistaa kaikki voimansa, ihan äärimmäisiin asti,
jokainen tekee kuin omaa työtään. Eikä siinä joudeta suurin lepoja
pitämään eikä öitä makaamaan. Auringon päivätyö on lyhempi kuin
heinämiehen...
Ensi silmäyksellä jo huomasin, minkä jättiläistyön meidän väkemmekin
oli sillä viikolla suorittanut ja että työ oli aivan lopuillaan,
eikä siis minua siellä enää ollenkaan tarvittu. Viivähdin kuitenkin
hetkisen heinämiesten luona, siksi että söin heidän kanssaan einettä
ja läksin sitten kotia kohti viemään hyvää sanomata.
Joutuakseni pikemmin perille ja saadakseni metsän siimeksessä
suojaa auringon polttavilta säteiltä, päätin oijustaa poikkimaiseen
sydänmaan kulmitse kotia. Siitä ei mennyt mitään tietä eikä polkua,
eikä edes karjan uraa, vaan kun oli siitä kautta ennenkin kulkenut,
niin eihän siinä ollut mitään kammoksuttavata.
Ilomielin ja tyytyväisenä astuin metsän mieluisaan poveen ja aloin
matkani. Se on rauhallinen kuin äidin syli tuo tyynen metsän povi.
Raitis tuoksu lemusi vastaani ja joka aukosta ja joka mäeltä hymyili
viettelevästi etäinen sinertävä salo. Nautin täysin henkäyksin
tuoretta metsän tuoksua, ja salon hiljainen elämä viehätti minua.
Kotvasen kuljettuani, istausin kivelle levähtämään ja katselemaan
somallista seutua, joka aukosta pisti eteeni. Siinä oli lampi, sen
takana pienonen niittypatama, jonka reunasta kohosi rintava aho,
ja molemmin puolin reunusti musta metsä lammen kirkasta silmää.
Omituiselta näytti tuo maisema. Kivi, jolla istuin, oli korkealla
rantatöyräällä, ikäänkuin putoamaisillaan lampeen, jonka ranta näytti
alkavan aitani. Lampi edessäni oli yhtä syvä kuin taivas oli korkea.
Se oli kuin pelottava syvyyden kaivo, jota ympäröi synkkä salo sekä
ylhäällä rannalla että alhaalla syvyydessä ja taustalla loiveni
mäen rinta. Katsellessani veteen, näin ahon äärimmäisessä reunassa
suuren kuusen, joka pisti syvemmälle kaikkia muita puita, alemma, yhä
alemma syvyyttä kohti. Tuuhea se oli ja valtava ja valtasi mieleni
kokonaan. Hetken päästä olin kyllästynyt syvyyteen. Sinne ei vienyt
minun tieni. Ummistin silmäni ja nostin pääni, päästäkseni erilleni
syvyyden viettelevästä kuvastimesta. Kun sitten avasin silmäni,
tapasivat katseeni tuon valtaavan kuusen. Nyt se ei ollut enää
syvyydessä, vaan ahon yläreunassa lammen takana, korkeammalla muita
puita. Se oli minusta kuin rauhan enkeli, joka siunasi maata ja muuta
metsää, ympäröivää seutua. Olin kokonaan kiintynyt kuuseen. Kun siitä
toinnuin ja aijoin lähteä jatkamaan matkaani, en enää tiennytkään,
mihin päin oli mentävä. Niin oli minut hurmannut seutu ja metsän
hiljainen henkevyys. Koetin tähystellä taivaalle ja ottaa suuntaa
auringosta. Se ei ollut pitänyt huolta minusta, ei ollut seisahtunut
odottamaan minua. Se oli kulkenut tietään jättäen minut siihen, missä
olin. Näissä toimissa toperruin yhä enemmän ja kohta olin selvillä,
että olin eksyksissä. Tämä huomio ei ollenkaan mieltäni masentanut.
Päätin pitkittä arveluitta pyrkiä seudun valtijasta, turvallista
kuusta kohti. En luullut voivani ihan veden viertä astua, kun arvelin
rannalla olevan ryteikkötä ja kun se muuten oli jyrkkärinteinen, vaan
poikkesin ulomma metsään ja läksin kiertämään lampea. Kuljin, ja
mielestäni olisi pitänyt jo kahdestikin tuon kuusen vastaani tulla.
Sitä vaan ei kuulunut ja väsyttääkin jo alkoi. Kuljin ja kuljin. Mitä
kummaa! Siinä oli aukko edessäni, aukko samanlainen kuin äsköinen,
josta avautui samanlainen näköala eteeni kuin se, jota olin äsken
ihaillut. Ihmettelin ja katselin ja katselin ja ihmettelin. Se oli se
sama aukko, josta vasta olin syvyyttä silmäillyt, sama kuusi takana,
joka oli näyttänyt niin valtavalta sekä alhaalla syvyyden pohjassa
että ylhäällä ahon reunassa kirkasta taivasta vasten, sama oli kivi,
jolla ojin istunut. Sama, sama, samaa kaikki. Olin kiertänyt lammen
niin kauvatse ett'en ollut kuusta huomannut...
Muistui mieleeni kuulemani kertomus, että eksyneet useinkin
joutuvat, pitkät matkat kuljettuaan, samaan paikkaan, missä ensin
huomasivat olevansa eksyksissä. Tämän muistin, mutta en siitä
hämmästynyt. Muistan aivan hyvin kuinka kummallisella mielellä olin.
Olisin tahtonut häipyä metsän hiljaiseen henkeen. Metsän hengeksi
olisin suonut henkeni ja näkyväisen olentoni pieneksi näreeksi
kiven viereen, jolla olin istunut, että olisin aikani saanut
ihailla luonnon käsittämätöntä syvyyttä lammen tyynessä povessa ja
turvallisesti kääntyä korkeata kuusta kohti, joka valtavana kohosi
ahon reunassa näköalan taustalla. Kuusi, kuusi, vihanta kuusi! Se oli
soitto sisimmässäni.
Arvelin, että kyllä kait niityltä, järven takaa, viepi joku polku
kyliä kohti, ihmisasunnoille. Mutta ett'en antaisi metsän enää
kuljettaa itseäni harhaan, päätin koettaa laskeutua jyrkkää,
pelottavaa rinnettä rantaan ja yrittää sitä pitkin niitylle. Se oli
helpompata kuin luulinkaan ja rannalla oli karjan ura.
Sillä välin oli päivä mennyt pilveen. Ja kun pääsin aholle, näin että
musta, synkkä pilvi nousta mouvotti taivaalle ja tahtoi herruutta
yläilmoissa. Ilma oli tukahduttavan kuuma ja tunkka. Noustessani ahoa
ylös, huomasin, että ukonilma oli tulossa. Salamat leimahtelivat ja
jyrinätä alkoi kuulua. Mikä oli turvana, kun en tietäkään löytänyt...
mikä oli turvana. Olin jo ahon yläreunassa ja siinä oli kuusi, tuuhea
kuusi, jota edempätä olin ihaillut. Vettä alkoi vihmoa pilvestä. Olin
väsynyt enkä tiennyt mihin mennä. Katselin vanhaa, harmaapartasta
kuusta, joka näytti ystävällisesti hymyilevän. Se tarjosi ainakin
sateen suojan. Hiivin sen turviin, sen laajain, lehväisten oksain
alle. Se oli turvallinen paikka, ei mikään sade sinne osunut. Minua
alkoi painostaa. Heitin kengät jalastani, otin puseron päältäni ja
panin sen kenkäin päälle päänalaseksi ja rupesin pitkälleni.
Lepo tuntui väsyneestä hyvältä ja miellyttävä tunne hervosi jäseniä,
mutta mieli alkoi liikkua sitä vilkkaammin. Ensin tuli mieleeni
äitini ja että mitähän hän sanoisi, jos tietäisi poikansa makaavan
puun juuressa keskellä erämaita, rajuilman noustessa. Siitä oli
hyvä, ettei hän sitä tiennyt, että siltä puolen voin olla huoleti.
Sitten muistin sisarukset kotona ja kuinka heillä on hyvä, kun
saavat, illallisen syötyään, nukkua turvallisen huoneen sänkyyn.
Silloin tahtoivat vesikierteet tulla silmiini ja sisässäni tuntua
nälän oireita. Eikähän se ihme ollutkaan, kun en ollut syönyt muuta
kuin minkä aamupäivästä heinämiesten luona ja koko päivän olin
ollut liikeliepeellä. Yksinäisyyskin rupesi tuntumaan oudolta ja
turvattomalta. Mieli alkoi myrtyä, mutta samassa ilmestyi isäni kuva
eteeni. Kohta silloin kuivuivat vaikeroimisen vedet silmistäni, kun
muistin hänen opetuksensa ja neuvonsa, että missä erämaassa ihminen
vaeltaneekin, hän ei koskaan ole yksin eikä turvaton, sillä yksi on,
joka aina valvoo, on seuralaisena ja murheen pitää. Tämä muisto teki
hyvää ja rauhoitti. Oikein näpisti katumus sydänalaa arvellessani,
että nyt, kun kerran tarvitsi turvautua vanhempaini opetuksiin ja
hyviin neuvoihin, olin ne kokonaan unhottamaisillani. Saadakseni
mieleni täysin levolliseksi, aloin hartaasti muistella kaikkia niitä
opetuksen kohtia, jotka osottivat, mistä yksinäinen saapi seuraa,
turvaton turvaa ja murheellinen lohdutusta. Nämä muistot rauhoittivat
mieltäni, antoivat voimaa, ja yksinäisyyden tunne katosi kokonaan
sekä olin ihan varma mielessäni, että seuraavana aamuna kyllä löydän
polun ja osaan kotia. Ja kohta olin täysin vakuutettu, ett'en
ikänä ole maannut sen turvallisemmassa paikassa. Sateen tohina,
tihenevät salaman leimaukset ja koveneva jyrinä eivät minua härinneet
ollenkaan. Suljin silmäni ja nukuin kohta. Enkä tiedä koskaan
rauhallisemmin ja paremmin maanneeni kuin sinä yönä.
Kun heräsin, arvelin jo olevan aamun, kun tunsin itseni
virkistyneeksi ja voimakkaaksi. Ilma tuntui tuoreelta ja raittiilta.
Ei näkynyt leimahtelevia salamoita eikä kuulunut mitään jyrinätä.
Pistin kengät jalkaani, puseron päälleni, kiitin sydämmessäni kuusta
ja kuusen kasvattajaa hyvästä yösijasta ja pyörähdin lehväin alta
vapaaseen ilmaan.
Mikä aamu, mikä pirteä, kirkas aamu! Ei ainoatakaan pilven hipaletta
näkynyt taivaalla. Sama Herra, joka oli ne lähettänyt, sama oli
käskenyt ne poistumaankin. Aurinko oli jo lähtenyt metsän povesta
hänkin mutta ei ollut vielä ehtinyt pitkältä taivalta tehdä. Koko
luonto oli kuin uudesta luotu. Raittiisti huokui vihanta metsä.
Silmäilin ihastuksissani seutua. Koko ahon rinta hohti vesihelmistä
kuin kirkkaista tähdistä. Jokaisesta pensaasta, jokaisesta
lehtipuusta kimalteli monivärisiä säteitä ja sankka havumetsä oli
niin iloisen, niin tyytyväisen näköinen. Lampi ahon alla hymyili
armaasti ja taivaan korkeus ja salon vihannuus näytti samalta sen
syvyydessä. Metsistä kuului monenlaista iloisten lintujen aamulaulua,
liverrystä ja vihellystä.
Hämmästyneenä seisoin keskellä tuota luonnon juhlallisuutta. Mieleni
keveni ja oli kuin olisin kokonaan haihtunut suureen luontoon, puiksi
ja pensaiksi, kukiksi ja ruohoiksi, vesipisaroiksi ja ilman puhtaaksi
hengeksi. Se oli kuin herääminen uuteen, ennen näkemättömään
elämään...
En tiedä, kuinka olin osunut niittypataman veräjälle, josta lähti
polku metsään. Kevein askelin läksin astua kapsuttelemaan polkua
ja puolen päivän aikaan avautui tuttu kylä eteeni ja sieltä näkyi
tuttuja paikkoja ja koti ja kaikki. Kyyneleet täyttivät silmäni ja
minun täytyi istuutua tiepuoleen katselemaan armasta kotia.
Kerroin kotona harhateistäni. Toiset lapset keräytyivät ympärilleni,
äitini syleili kyynelsilmin minua ja isäni oli liikutettu ja sanoi,
että vasta kokemuksesta tieto eläväksi tulee.
Tämmöinen oli heräämiseni, joka ei koskaan mene mielestäni ja
jonkalaista en ennen enkä jälkeenkään päin ole elänyt vaan jonka
tiedän vielä kerran tulevan, mutta siitä en ole sinulle kertomassa,
hyvä lukija, eikä se olekaan tarpeen, sillä me tiedämme kaikki kerran
heräävämme uuteen päivään, tiedämme valkenevan aamun eteemme, josta
meillä on vaan hämärä käsitys, mutta varma tieto.
Milloinka Rooma perustettiin?
Koulumuisto.
Muutamana syksynä tuli meidän luokalle uusi oppilas.
-- Eihän siinä mitään ihmettä ole, jos kouluun uusia oppilaita
tulee, sillä joka syksyhän senlaista tapahtuu, arvellee ehkä joku.
Ei olekaan, enkä tätä ihmeenä mainitsekaan sen vuoksi, että kouluun
niitä tuli, vaan siitä syystä että yksi tuli meidän luokalle, joka
ei ollut lisinyt vaan päinvastoin vähennyt siitä, kun "Lapin koulun"
ensi luokalta alettiin ja nyt oltiin jo "Suuren koulun" viimeisellä.
N.k. "vanhojakaan" ei ollut luokallamme ollut kertaakaan, kun
edellämme oleva luokka oli siksi etevä, ett'ei siitä yksikään jälkeen
jäänyt.
Outo ilmiö se siis oli että uusi mies tuli joukkoomme.
Hän oli pieni kasvultaan, laiha, hintelo ja kivuloisen näköinen,
mutta mieleltään virkku ja iloinen, avonainen ja hyväntahtoinen.
Päänsä, jota lyhyeksi leikattu vaalea tukka somisti, oli pieni,
melkein oudon pieni, mutta säännöllisesti muodostunut; kauniisti
kupuva otsansa oli aina kirkas ja valoisa, vaikka laihoilta kasvoilta
oli haihtumassa nuoruuden heleät värit; pienet, raukeat silmänsä
katselivat tavallisesti ystävällisesti ja henkevästi, toisinaan
niissä välähteli omituinen liekki; nokka hänen oli kyömy ja ohut,
melkein läpikuultava, ja leveä suunsa oli varustettu ohuvilla ja niin
kaitasilla huulilla, että ne tuskin ylettyivät peittämään valkoisia
hammasrivejä. Ja kun vielä mainitsen että leukansa oli suippo ja
terävä ja kaula laiha, pitkä ja hieman eteenkäsin koukistunut, niin
on ihminen valmis.
Hän seisoi laivarannassa kun meistä muutamia 1 p:nä Syyskuuta saapui
pienessä laivassa kouluun kaupungin rantaan. Meitä poikia tähysteli
hän pitkään ja sitten, arvaten meidän olevan koululaisia, tuli
puhuttelemaan.
-- Oletko koululainen? kysäsi hän minulta.
-- Olen.
-- Mistä koulusta? Mainitsin koulun ja luokan.
-- Sepä hupaista! huusi hän lapsellisen riemuisena. Minä olen uusi
oppilas samalta luokalta... päässyt samalle luokalle... vasta tullut!
Hän puhui vienolla äänellään niin mielissään, ystävällisesti,
iloisesti ja luottavasta, että luuli tavanneensa iki vanhan tuttavan.
-- Terve! sanoin minä liikutettuna uuden toverin armaudesta.
Ja niin oli tuttavuus tehty, ystävyys syntynyt välillämme, joka
kesti niin kauan kuin meidän oli sallittu yhdessä olla ja elää. Yhtä
sievään oli hän tutustunut muihinkin tovereihin, vaikka eivät kaikki
hänestä pitäneet. Irvihampaat, sellaiset, jotka luulevat jotakin
olevansa ja joita aina on joka koulussa, koettivat heti valjastaa
suitaan, saadaksensa uuden tulokkaan narrikseen. Mutta siinä he
pahoin pettyivät. Häneen ei pystynyt mikään. Terävinkin pistosana
kimposi hänestä tylsyneenä takaisin vasten heittäjän itsensä naamaa.
Hän otti kaikki asiat tosiksi, ymmärtämättä laisinkaan pilapuheita.
Noloksi kävi hänen edessään leikinlaskija. Kun yrittivät pistellä
häntä sillä, että oli jo kolmatta vuotta samalla luokalla, niin
selitti hän aivan rauhallisesti, että sehän oli luonnollista. Jos ei
pääse kahdessa vuodessa luokalta muuttamaan, niin täytyy olla kolme,
ehkäpä neljäkin vuotta samalla luokalla. Minkäs sille sitten kukaan
teki, senlaiselle.
Ja koulussa oli hän tosiaankin jo ollut jossakin kaksi vuotta
samalla luokalla, mutta hänen oli täytynyt erota. Sitten oli tullut
meidän kouluun ja päässyt samalle luokalle tutkimatta -- seikka,
josta ystävämme oli kovin mielissään ja usein sitä mainitsi. Hänen
vanhempansa olivat aikoneet jättää silleen hänen koulunkäyntinsä,
mutta sen oli poika ottanut niin pahakseen, että hänen heikko
terveytensä oli alkanut siitä kärsiä. Lääkärin kehotuksesta
oli poikaa sitten tarjottu meidän kouluun. Kyllähän rehtorimme
oli koettanut selittää, ett'ei valtion oppikoulu ole mikään
parannuslaitos, vaan oli hän kuitenkin suostunut pojan vastaan
ottamaan hänen siivon käytöksensä tähden.
Ja siivo hän olikin, peräti siivo. Ei hän luokalla melunnut eikä
telmännyt, oli hiljukainen puheissaan ja näytti tarkoin ja hartaasti
seuraavan opetusta. Siitä ei ollut kuitenkaan hänelle suurta apua,
siitä hartaudesta, sillä hän ei oppinut sanottavasti mitään. Hän oli
nimittäin yhtä heikko henkisesti kuin ruumiiltaankin. Hänen päähänsä
eivät pystyneet tieteitten alkeet. Äidinkieltään, ruotsia, hän hieman
osasi ja oppi hiukan saksaa, muuta ei mitään. Yhteen kysymykseen
osasi hän kuitenkin aina oikein vastata, kysymykseen: Milloinka
Rooma perustettiin? Ja historian-opettaja se muistikin häneltä tuota
seikkaa kysyä sekä sopivassa että sopimattomassa kohdassa. Kun eräs
toveri pilanpäin kysäsi, kuinka hän oli niin tarkoin perehtynyt
tuohon asiaan, selitti hän toimessaan, että hän tässä toissa kesänä
oli tuon vuosiluvun päähänsä päntännyt, kun se edellisenä talvena
oli hänelle niin suurta kiusaa tehnyt. Ja tuon vastauksensa, vuonna
753, niinkuin oppikirjamme ilmoitti, sanoi hän aina niin varmasti
ja omituisen iloisella tavallaan, ett'ei häneltä tehnyt mieli juuri
muuta kysymäänkään. Ainahan se meni mukiin, jos historian ja vanhan
latinan opettaja sai syytä kysyä että milloinka Rooma perustettiin,
mutta kun luonnontieteitten opettaja alkoi vatkuttaa samaa kysymystä,
niin rupesi se jo tuntumaan kovin hassulta. Mutta poika itse ei
näyttänyt siitä välittävän. Hän piti aivan luonnollisena, että
häneltä kysyttiin sitä, mitä hän tiesi, olipa sitten tunnilla puhe
mistä hyvänsä.
Niin sitä käydä jyrättiin koulua ja vähitellen totuttiin siihen, että
useimmalla oppitunnilla kuului ainakin yksi kysymys: Milloinka Rooma
perustettiin.
Vakava, mutta leikillinen rehtorimme, joka opetti uskontoa,
ei ollut koskaan tuota kysymystä tehnyt, vaikka ei hän muihin
kysymyksiinsäkään vastausta saanut. Tästä ei ollut toverimme
laisinkaan tyytyväinen. Jouduimme siten vihdoin lukemaan apostoli
Paavalin matkoja ja siinä tuli Roomastakin puhe. Kun tästä oli läksy
kuulusteltavana, oli roomalaistoverimme levotoin ja kiihtynyt. Hän ei
osannut enempätä kuin ennenkään. Silloin lähenimme Roomaa.
-- Se on hyvin vanha kaupunki tuo Rooma, sanoi rehtori toimessaan.
Milloinka se perustettiin, Mollström?
-- Vuonna 753, vastasi ystävämme riemuissaan.
-- Neen, äänsi rehtori, niinkuin hänen tapansa oli niin-sanaa lausua.
Koko luokka istui jännityksessä katsellen tarkoin rehtorin kasvoja.
Jos hetkeksikään olisi ilmestynyt hänen huulilleen tavallisesta
poikkeava hymyily tahi naurahdus, olisi koko luokka pärähtänyt
nauruun. Mutta rehtorin vakavuus pelasti toverimme, joka oli suuresti
mielissään kun sai kerran "uskonnossakin" ja "vielä rehtorille"
vastata aivan oikein.
Näin kului syyslukukausi, meni joululupa ja virkistyneinä
kokoonnuttiin alottamaan kevätlukukautta. Kaikki muut olivat
virkeitä ja reippaita paitsi se roomalaistoverimme. Hän oli
surkastunut ja näivettynyt. Hänen vieno äänensä oli painunut melkein
kuulumattomaksi. Ainoastaan silmänsä olivat vielä ennallaan. Päivä
päivältä kuihtui hän yhä ja kävi voimattomammaksi. Viimein täytyi
hänen lähteä kesken päivin pois koulusta. Se oli surullinen hetki.
Hän saapui, niinkuin muutkin, aamusella kouluun, mutta jo tunnin
päästä täytyi hänen lähteä kotiin, ja sille tielle hän jäi. Usein
lähetti hän sanan luokkatovereilleen että tulla ja tulla häntä
katsomaan, ja ahkerasti häntä tervehtimässä käytiinkin. Kohta oli
hän vuoteen omana ja riutui riutumistaan. Muutaman kuukauden perästä
näytti loppu käsissä olevan.
Eräänä iltana tuli monias tovereistani pyytämään minua kanssaan
sairasta katsomaan kun se oli lausunut hartaan halunsa saada tavata
tovereitaan. Kelmeänä makasi hän vuoteellaan meidän saapuessamme.
Tuskin huomattava ihastuksen punaväre kulki hänen laihojen kasvojensa
yli, kun astuimme sisään. Lääkäri oli hetkinen sitten lähtenyt hänen
luotaan -- viimeisen kerran. Sairas ei jaksanut paljon puhella,
vaan virkistyi muuten tulostamme jonkun verran. Hänen kuihtuneilla
kasvoillaan ja sammuneissa katseissaan näkyi jonkunlainen halu saada
sanoa meille jotakin, mutta hän joko ei jaksanut taikka ei voinut,
näytti kuin olisi hän odottanut meiltä jotakin. Surumielin katselimme
sairasta.
-- Milloinka Rooma perustettiin? kuulin silloin toverini arvelevan
enemmän kuitenkin itsekseen kuin kuultavasti.
-- Vuonna 753, kuiskasi sairas tyytyväisenä hymyillen.
Hänen kasvoilleen nousi punerva väre, jota heti seurasi sinertävä
varjo. Hän ojensi toisen kätensä minulle, toisen toverilleni ja
katseli ihastuneen näköisenä meitä molempia. Kohta kuitenkin alkoivat
silmänsä painua umpeen, ja sitä myöten kuin ne ummistuivat, haihtui
niistä elämän valo kuin Elokuun myöhäinen iltarusko läntiseltä
taivaan rannalta, ja kasvoille jäi sinertävä varjo. Tunsin kuinka
hänen kätensä kylmeni kädessäni, mutta mitään tuntuvampaa ilmettä
tahi merkkiä kuoleman hiljaisesta työstä ei ollut huomattavissa. Minä
laskin hänen kätensä omastani ja huomasin oitis, että vieno henki oli
lähtenyt riutuneesta ruumiista ja muuttanut siihen kouluun, jossa ei
enää kysellä:
Milloinka Rooma perustettiin?
Testamentti.
-- Nyt se on ukki kuollut.
-- Niinpä tuntuu.
-- Käsketin sinut tänne...
-- Niinhän ne tuntuivat akat ääninä pitävän.
Panivat tupakan.
-- Se on tehnyt testamentin.
-- Olipahan tuolla mitä testamentteerata.
-- Olipa... Onhan tässä yhtä ja toista, rahaa, jos muutakin.
-- Onko se sinun hotelliasi tuo testamentti?
-- Minullehan sen vainaja jätti.
-- Sinusta tulee nyt koko mies.
-- Niinhän se taisi ukkivainaja meinata... Voimmehan silmäillä tuota
paperia, sanoi tämä ja pistäysi ulos hakemaan testamenttia, joka oli
toisen pohjakamarin kaapissa.
Ja niinhän se oli ukki meinannut.
Hän oli testamentannut koko suuren omaisuutensa, niin kiinteän kuin
irtaimen vanhemmalle vävylleen. Testamenttia oli hän säilyttänyt
tarkoin kuin silmäteräänsä, kunnes vähää ennen kuolemataan oli
uskonut sen sille jolle se kuuluikin. Se oli pitänyt panna saman
huoneen kaappiin, jossa hän sairasti, saadaksensa pitää kaappia
silmällä viimeiseen asti. Siihen oli hän heittänyt viimeisen
silmäyksen tämän maailman valossa ja sitten sulkenut näkimensä
ikuiseen uneen siinä varmassa toivossa ja tiedossa, että hänen hiellä
ja vaivalla kokoamat varansa olivat jääneet hyviin käsiin.
Siinä hän makasi kuolinvuoteellaan, kun ei oltu vielä ehditty pestä
eikä viedä riiheen paikkakunnan tavan mukaan. Valkosen lakanan oli
tytär kuolleen katteeksi heittänyt.
Säpsähti hieman onnellinen vävy, kun astui huoneeseen ja näki
vainajan kylmät, levolliset kasvot. Jalka ei tahtonut tehdä
palvelustaan eikä viedä häntä kaapin luokse. Vasten tahtoansa
seisahtui hän ja katseli hetkisen ukkia, että avaako tuo vielä
silmänsä ja nuhtelee ja estää häntä aikeistaan. Turha pelko! Eihän
kuollut kummittele... Ei hievahtanut, ei piirre kasvoissa värähtänyt.
Siinä lepäsi ukki ikuista untaan, huoletonna asioista, joista hän
ennen oli ollut hyvinkin huolellinen. Oikein hymähti heikkouttaan
elävä mies.
-- Olisihan sitä saattanut ensin saattaa ukin maan poveen ja sitten
vasta näistä... mutta eteenpäin elävän mieli, ja toisekseen ei tämä
asia siedä viivytystä, sillä mikä sen tietää mitenkä se mieli muuttuu.
Hän otti ja avasi kaapin, hiljaa ja varovasti, ett'ei mitään
ääntä, pienintäkään rapsahdusta kuulunut. Senlainen on tapa kaunis
kansallamme kunnioittaa ruumiin rauhaa. Sitten hiipi hän varpaillaan
ulos ja painoi oven varovasti -- ei ihan kiinni. Raosta täytyi hänen
vielä tahtomattaankin salaisesti silmäillä oliko kaikki niinkuin olla
piti ja oliko hän päässyt pujahtamaan huomaamatta.
* * * * *
Siinä lepäsi ukki rauhallisesti, otti unta senlaista, jommoista
ei ollut elämän hyörinä ja pyörinä hänelle koskaan suonut, sitten
tunnottoman lapsuuden päiväin. Nyt vihdoinkin oli tullut levon aika
pitkä, pitkän pitkä ja rauhallinen.
-- Sieti sitä jo hänenkin, haastelivat ihmiset, päästä ansaittuun
lepoon, lakata häärimästä ja ahnehtimasta tämän maailman hyvyyttä.
Johan tuon olisi aikoja luullut riittävän yhden miehen osaksi, jopa
jo...
Ja riittihän se.
Puoli miljoonaa oli paperissa, jonka vävy otti kaapista näyttääkseen
toiselle langolleen.
Puoli miljoonaa meidän maaseutumme pienissä, köyhissä oloissa!
Mitä työtä, tuskaa, vaivaa ja valvomista oli noitten varojen
hankkimisessa tarvittu, käytetty ja kärsitty, se tuskin juolahti
perillisten mieleen.
Hän ei ollut perinyt, tuo vainaja, mitään, sillä mistäpä kulkupoika
mitään perisi. Sillä ei ole rikkaita sukulaisia ja jos onkin, on
niillä tavallisesti omat perillisensä, ett'ei mierolaiselle mitään
liikene. Eikä hän ollut rikkaasta nainnut, sillä harvoin se renkimies
joutuu siihen rikastumisen tilaan. Ei mitään senlaista. Itse oli
hän hankkinut kaikki. Oli niissä kuitenkin ollut hankkimista niissä
varoissa, työtä, tuskaa, vaivaa ja valvomista.
Hänen elämänsä oli ollut pitkä, vaikkei hän kuollessaan ollut
täyttänyt vielä kuuttakymmentäviittä. Tapaukset ja käänteet eivät
siinä ole monet eivätkä monivaiheiset, tavallista menoa vaan.
Lapsuutensa oli ollut tavallisen köyhän lapsen. Viisivuotiaana oli
hän joutunut mierontielle. Silloin oli kuollut isä ja kun äiti oli
kivuloinen eikä kyennyt pitämään huolta itsestään ja lapsestaan,
saivat he kokea sen ajan köyhäin kohtelua, kovuutta. Ensin oli
riepotettu äitiä lapsinensa kyläkyydillä talosta taloon. Sitten oli
tullut hiukan parempata. Rovastin toimesta, joka sääli heikkoa äitiä
ja turvatonta lasta, oli heidät toimitettu vakinaiseen paikkaan,
huutolaisiksi. Kymmenvuotiaana oli hän lähtenyt juoksupojaksi ja
viidentoistavuotiaasta oli pitänyt huolta äidistään. Palveltuaan
useita vuosia renkinä, oli hän ostanut mökin ja pannut sen
äärettömällä ahkeruudella ja säästäväisyydellä kelpo kuntoon.
Tähän tullessaan oli hän akottunut: nainut yhtä toimellisen kuin
säästäväisen palvelustytön. Kun isäntä, jonka maalla mökki oli, oli
huolimattomuutensa ja leveän elämänsä tähden köyhtynyt ja talonsa
rappiotilaan saattanut, vaihtoi hän tämän kanssa tiluksia, antaen
täydessä kunnossa olevan mökin kerrassaan ränsistyneestä talosta
ja vielä hyvän summan rahaa. Tässä vasta tuli hänen ja vaimonsa
kunto ja kestävyys näkyviin. Sen näytti hän mahdolliseksi, mikä
muista näytti kerrassaan mahdottomalta. Tarmolla ryhtyi hän työhön,
taisteli ja voitti. Monta oli ihmisillä kertomusta hänen tavoistaan
ja menettelyistään, hänen ahneudestaan ja itaruudestaan. Nauruna oli
häntä pidetty ja pilkkana hänen toimiaan, kuinka Kivelän isäntä ei
syönyt eikä juonut eikä pukeutunut kuin repaleihin, kuinka hän aina
oli itse työväkensä etunenässä, olipa aika mikä hyvänsä, talvi taikka
kesä ja työ mitä tahansa; kuinka hän oli voinut olla oma piikansa,
oma renkinsä: oli lypsänyt, kuorinut pyttyjä, kirnunut, keittänyt,
leiponut y.m. tehnyt, kun ei muita ollut taikka muut eivät joutaneet;
kuinka hän ei nukkunut öillä eikä levännyt päivillä; kuinka hän ei
antanut palvelijoilleen ruokaa eikä rahaa eikä vaatteita. Kaikkien
täytyi kuitenkin tunnustaa, ett'ei missään palvelijat pysyneet niin
kauan paikoillaan kuin Kivelässä, ne eivät olleet vaan vuoden, pari,
kolme, vaan kymmenen, parikymmentä, vieläpä kauvemmankin.
Tätä ihmettelivät ihmiset tietämättä, että Kivelä oli maailman
jaloissa oppinut tuntemaan ihmisiä ja osasi valita kaltaisensa
palvelijat. Ne olivat aina kuin luodut Kivelän tapoihin. Ja jos ei
joku sitä tullessaan ihan ollut, se ajan oloon siksi kasvoi. He
söivät ruokaa mitä näkivät isännän syövän, tyytyivät pukuun siihen,
missä näkivät isännän käyvän, pitivät kunnianaan kestää työssä siinä,
missä isäntäväkikin. Senlainen lauma kuin paimenkin.
Vaimo ei kestänyt taistelussa, vaan kaatui kesken ikänsä. Ihmiset
olivat tietävinään, että hän oli kovissa töissä rasitettu kuoliaaksi.
Isäntä suri katkerasti poismennyttä uskollista toveria, mutta
tavoistaan ei luopunut hituistakaan, eikä muutenkaan emännän kuolema
vaikuttanut talon menoihin. Vanhin tyttö, joka äidin kuollessa oli
vasta rippikoulusta päässyt, astui hänen sijaansa. Lapset kun olivat
kasvaneet työhön ja järjestykseen, niin ei pahaa aukkoa oloihin
jäänyt, jos äidistäkin aika jätti. Nuorin lapsi oli tyttö hänkin
ja useampia ei niitä ollutkaan. Olihan se isä toivonut miehistä
perillistä, mutta mistäpäs sen otti, kun ei Jumala antanut.
Kun emäntä oli saatu kunnialla hautaan, meni elämä talossa entistä
latuansa.
Kivelä vaurastui vaurastumistaan ja muutti kokonaan muotonsa uuden
isännän ankaroissa kourissa. Läheinen talo oli ostettu lisäksi ja
muokattu hyvään kuntoon sekin. Isäntää alettiin pitää rikkaana,
seurakunnan ensimmäisinä, jonka maine kuului laajalti ympäristöön.
Hän vaan ei hetkeksikään muuttanut vanhoja tapojaan eikä jättänyt
töitään ja toimiaan. Vaikeni siinä ihmisten nauru ja pilkka ja
nöyrinä tulivat hätäiset häneltä apua ja neuvoja saamaan.
Hän oli pienikasvuinen, vähäpätöisen näköinen, tavallinen. Hänen
muotonsa ei ollut varsin tavallinen. Tukkansa oli vaalea, suora,
keskeltä jakaisella, otsa mykevä, kookas, kulmat korkeat, varustetut
pitkillä, tuuheilla kulmakarvaviuhakkeilla, silmänsä olivat pienet,
siniset, levolliset, nokka ohut, litteä ja kippura, sieraimet isot,
ohutreunaiset, läpikuultavat, posket punakat ja pullevat, suu leveä,
huulet ohuet ja tivit, leukansa oli pitkä ja terävä. Senlainen oli
miehen muoto.
Luonteeltaan oli hän hiljainen, rauhaa rakastava, mutta päättäväinen
ja vaativa. Hän puhui tavallisesti nöyrästi, hiljaisella äänellä
niinkuin vaatimaton kerjupoika, mutta mitä hän kerran päähänsä sai
ja oikeaksi katsoi, sitä ei kukaan muuksi muuttanut eikä toiseksi
tehnyt, ja silloin tiukkeni ääni ja voimistui, jos puheella asiaa
puolustaa piti.
Yhteisiin seurakunnan asioihin ei hän sekautunut koskaan.
-- Tottapahan pappi ja lukkari ne asiat hoitavat, kun kerran siitä
palkankin saavat, sanoi hän aina, kun niihin puhe kääntyi. Ja niinpä
taisi ollakin siihen aikaan.
Muutaman kerran joulun seutuun tuli Kivelään komeita vieraita
suurella melulla, kellojen ja kulkusten kanssa kuin suuret herrat.
Pulska oli supiturkki miehen päällä ja välähtelivät hopeankarvaiset
hevosvärkit uljaan orihin seljässä. Se oli äveriään talon poika
naapuri seurakunnasta, joka puhemies mukanaan tuli kosimaan kuulun
Kivelän Annaa.
Isäntä otti vieraat ystävällisesti vastaan tapansa mukaan.
-- Ei tuota tässä meillä tarvita, sanoi hän salaa tyttärelleen, liian
isosta... Mikä lieneekään tuhlaaja... hävittää kaikki. Ei tuota tässä
meillä tarvita.
-- Eikä tarvita, vastasi tytär varmasti, mutta nöyrästi.
Ja vieraat saivat mennä niine hyvineen kuin olivat tulleetkin.
Pääsiäispyhinä tulivat uudet sulhaset. Se oli varakkaan talon isäntä
eräästä sydänmaan kylästä, vanha tuttu, joka poikansa kanssa tuli
koommin niinkuin vieraiksi, mutta yksi tie, kaksi asiata.
Kivelä arvasi kohta asian ja päätti puhua tyttärensä kanssa jo
edeltäpäin.
-- Tiedätkö sinä, Anna, mitä asioita noilla vierailla täällä on?
-- En! En tiedä, isä.
-- Minä arvaan ja ilmoitan jo edeltäpäin sinulle, että jos... niin
että tiedät, että tuo tarvitaan tässä. Minä alan jo vanheta... tuo on
meille otettava, kelpo mies.
-- Otetaan vaan, kun isä niin tahtoo, vastasi tytär kainosti.
Ja kun sitten isä poikansa puolesta esitti asian, niin oli tämän
varsin helppo vastata.
-- Mitäpä meillä vanhoilla lienee paljoksi sanomista, kun nuoret
keskenänsä sopinevat... Kyllähän tässä jo nuorempi mies tarvittaisiin
ja sinullahan noita on poikia... Kun nuoret keskenänsä sopinevat,
niin...
Ainahan ne nuoret sopivat.
Ja vuoden päästä oli Kivelässä vävy, nuori isäntä.
Jo tullessaan oli vävy tiennyt, ett'ei siinä talossa jouda kukaan
herraspäiviä viettämään ja niin kävikin. Aluksi oli hän toivonut
saavansa toisen talon haltuunsa, mutta sillä korvalla ei appi ottanut
kuullakseen. Uusi työmies vaan tuli taloon lisää, siinä kaikki
mitä vävyn tulosta seurasi. Appi piti itse isännyyden, piti sen
kuolemaansa asti.
Nuorempi tytär oli kokonaan toista maata kuin vanhempi. Hän oli
iloinen ja hilpeä, laulava ja naurava, avomielinen ja suora.
Rippikoulussa, jota pidettiin neljä viikkoa, oli hän saanut
tutustua kirkonkylän tyttöihin ja herrasneitosiin. Varsinkin
rovastin tyttärien kanssa tuli hän hyväksi ystäväksi. Kun ne
olivat soitannollista väkeä, oppi hänkin siellä laulamaan lauluja
monenlaisia ja lukemaan muutakin kuin hengellisiä kirjoja.
Kirjallisuutta sitä, mitä kielellämme oli, sai hän lainakirjastosta,
jonka hoitajana oli rovastin vanhin tytär. Kotia täytyi tosin kirjat
salaisesti kuljettaa ja vielä salaisemmasti niitä viljellä, sillä isä
ei ollenkaan suvainnut tuonlaista "joutavuutta" ja "ajan hukkaa",
vaan kävihän se sitenkin. Ainahan sitä on lomaa lukemiseen, kun vaan
on halua ja harrastusta.
Isännän tarkotus oli saada toinenkin mieleisensä vävy, jonka voisi
asettaa syrjätalon isännäksi; vanhempi saisi jäädä Kivelään, kun
hänestä aika jättää.
Senlaista oli helpompi ajatella kuin toimeen saada, sen sai isäntä
kokea, hänkin, joka oli tottunut vastuksia voittamaan.
Kun isä koetti tarjota mieleistään miestä nuoremmalle tyttärelleen
niinkuin oli tehnyt vanhemmalle, karahti yritys heti kallioon.
-- Ei se ole isä, joka tyttärelleen miehen valitsee, vaan tytär itse;
paitse sitä en minä näe tässä vielä mitään kiirettä miehelään, sanoi
tyttö hörymättä, mutta nöyrästi.
Isä äimistyi, eikä virkkanut mitään.
Siihen tapaan ei siis asia onnistunut ollenkaan.
Isä koetti ankaruutta, mutta yhtä huonolla menestyksellä.
-- Minä en huoli koskaan miehestä, joka ei minua miellytä. Pyydän
nöyrästi, että isä ottaa huomioon tämän seikan. Minunhan sen kanssa
täytyy elää yhdessä maailman läpi ja tulla toimeen vielä sittenkin
kuin te olette muuttanut toiseen elämään.
Ukko kauhistui tuonlaista puhetta ja jäi sanattomaksi, arvellen että
mistä hornan kattilasta se tuonlaisia tuumia ja puheita on saanut.
-- Etkö sitten aio ottaa miestä ollenkaan? ärähti isä.
-- Kun mieleiseni tulee, senlainen, jota minä voin rakastaa, joka
myöskin pitää minusta, rakastaa minua, niin en tiedä miksi en häntä
ottaisi miehekseni; luulen, että niin tekisi jokainen muukin tyttö.
Silloin ei jää, isä hyvä, teille mitään muuta tehtävätä, kuin antaa
suostumuksenne ja siunata liittomme.
Tämän puhui tyttö kuin kirjasta. Keveästi, melkein leikillisesti,
mutta kuitenkin siten, senlaisella äänenpainolla, että isä tajusi sen
olevan täyttä totta ja vakavuutta.
Hän oli kuin puusta pudonnut.
-- Senlaista ei tule koskaan, tiuskasi hän viimein.
-- En tiedä, tuleeko vai ei, vaan mahdotonta se ei ole, vastasi Sanna
levollisesti ja meni töilleen.
Isä oli ähmissään eikä tiennyt mitä ajatella. Ensi kerran elämässään
näki isäntä edessään ojan, jonka yli ei päässyt... pitäneekö kiertää
ympäri.
-- Mitäs hupsutuksia!
Se tuli sitten kuitenkin, se mielitietty, tuli pikemmin kuin ukki oli
osannut, aavistaakaan.
Se ei ollut kukaan muu kuin Rantalan Samppo, torpan poika naapurista,
Sannan kasvinkumppani, leikkitoveri.
Tapahtui tuo ikivanha seikka, joka on niin luonnollinen ja josta on
usein kuultu, kirjoitettu ja luettu.
Hän oli muutamia vuosia vanhempi Sannaa. Yhdessä olivat he viettäneet
lapsuutensa ajan, yhdessä alkaneet yhtä viehättävät nuoruutensa
päivät, ja samalla kertaa päässeet Herran pyhälle ehtoolliselle.
Sanna oli kertonut hänelle kaikki, mitä oli kirjoista lukenut, ja
toimittanut kirjallisuutta hänellekin.
Rantalassa oli rakennuksella uusi tupa, jota isä ja poika yhdessä
valmistivat. Sen oli isä ehdottanut rakennettavaksi, kun alkoi
huomata, mihin päin asiat rupesivat kallistumaan. Kun tupa oli
täydellisesti valmistunut sisustettu ja kaikki, esitti Samppo isälle
naima-aikeensa.
Isä oli hämmästyvinään.
-- Oikeinko kotivävyksi isoon taloon? kysyi hän puolittain ivalla.
-- Ei, vaan miniän tuon tähän.
-- Puhu asiasta äidillesi, sehän se ne sellaiset...
Äiti yhtyi ilolla asiaan, joka ei hänelle ennestäänkään ollut vieras.
Kun asiasta oli perinpohjin keskusteltu, lähti isä Kivelään.
Lyhyeen siellä asiat päättyi. Isäntä ei kärsinyt Samppoa eikä hänen
isäänsä, naimisasiasta ei ottanut puhuaksensa sanaakaan. Jos Sanna
tahtoi mennä, niin sitä hän ei sanonut voivansa väkipakolla estää,
vaan siinä tapauksessa ei tytön tarvitsisi odottaa mitään eikä
minkäänlaista kotoansa, sen verran sanoi hän kuitenkin voivansa.
Se oli viimeinen sanansa.
Kivelä ei vieronnut Samppoa sen vuoksi, että se oli köyhän mökin
poika, alhainen muka rikkaan rinnalla. Hän ei miestä varoilla
mitannut, sillä kokemuksesta hän tiesi, että köyhästä se rikas
tulee, jos on tullakseen. Mutta kun hän oli aikoinaan ollut
epäsovussa, riidoissa, Sampon isän kanssa, oli hän saanut päähänsä,
että nyt tahdottiin kostoksi hänen tyttärensä kautta päästä hänen
varoihinsa käsiksi, laiskoina elelemään, herrastelemaan hänen hikensä
vaivannäöillä.
Se oli miehen usko, jota ei paljailla puheilla voitu horjumaan saada,
ja hän ennätti kuolla ennenkuin ehti kokemuksen kautta saada Samposta
toisen käsityksen.
Sanna itki katkerasti, kun sai kuulla isänsä tuomion, mutta luopua
aikeestaan, sitä hän ei voinut, ei mitenkään.
-- Minä en ollenkaan itke sen vuoksi, että te, isä, minulta perinnön
kiellätte, sillä olettehan te sen itse näyttänyt paremmin kuin kukaan
muut, että kyllä kaksi nuorta, tervettä ihmistä tässä maailmassa
toimeen tulee, vieläpä rikastuu, kun vaan tahtoo, vaan minä surkeilen
sitä, että minun täytyy kotoa lähteä vastoin isäni mieltä ja tahtoa.
Päätös oli tehty molemmin puolin, luja kuin vuoren selkä.
Sanna kuivasi kyyneleensä ja muutti mökkiin.
Vihkiäiset olivat Rantalan uudessa tuvassa. Vieraita oli vaan vähä,
läheisimpiä sukulaisia; Kivelästä sisar Anna miehineen, ukki ei ollut
tullut.
Väleen perehtyi Sanna uuteen kotiinsa, mutta ei silti unhottanut
entistä. Hän kävi siellä, milloin soveltui, niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut ja oli muutenkin yhtä iloinen, naurava ja laulava kuin
ennenkin.
Samppo ei ollut Kivelässä käynyt sitten kun Sanna muutti. Hänestä
tuntui niin kummalta, kun hän nyt istui Kivelän kamarissa heti, kun
ukin pää oli kaatunut.
* * * * *
-- Tässä se on, sanoi lanko sisään tultuansa, antaen kirjan.
Se oli lyhyt, yksinkertainen ja selvä, se vainajan viimeinen tahto,
testamentti. Siinä ilmoitti hän, että kaikki hänen omaisuutensa,
olipa se mistä nimestä hyvänsä, oli tuleva hänen vävyllensä Kaapro
Kähköselle; toisesta vävystä ei oltu mainittu sanaakaan. Ehtoja ei
ollut muita kuin hyvät maahanpanijaiset, kahdeksan sadan markan
maksava muistokivi haudalle ja rautainen aita ympärille.
Se oli papin tekemä ja lukkari oli toisena todistajana.
Samppo antoi testamentin takaisin lausumatta sanaakaan.
-- Mitäs sanot? kysyi Kaapro.
-- Mitäpäs siihen... Onhan se jo aikoja päiviä ollut tietty asia,
vastasi Samppo tyytyväisesti.
-- Minä en ole siihen ollenkaan tyytyväinen.
-- Onhan se vainajan viimeinen tahto.
-- Vaikkapa vaan...
Hän nousi, riipasi äkkiä tulen, sytytti paperin, pisti sen uuniin ja
vetäsi peltit auki.
Samppo istui tyynenä ja katseli kuinka testamentti muutti
olomuotoansa.
Pianhan se olikin, vainajan viimeinen tahto harmaana tuhkana.
-- Jumalan kiitos! Nyt se on tehty, sanoi Kaapro.
-- Mikä on tehty? kysyi Samppo verkalleen, enemmän itsekseen kuin
vastausta saadakseen.
-- Se, minkä ukki itsekin olisi tehnyt, jos vaan olisi saanut
kauvemmin elää, kuului vastaus.
Miehet istuivat kotvan aikaa sanattomina.
-- Asiain näin ollen ei ukilta ole jäänyt mitään testamenttia. Nyt
olemme me molemmat perilliset ja on tässä meille kummallekin talo
mieheen molemmille ja muuta tavarata enemmän kuin tarpeeksi, puhui
Kaapro tyytyväisenä.
Samppo kuivaili silmiään.
-- Parasta kai on, että tämä asia on vaan näin meidän kesken, ehdotti
Kaapro.
-- Niinkuin tahdot.
-- Ja nyt vasta voimme ukille pitää hautaiset, hautaiset sellaiset,
kuin hän ansaitsee, sanoi Kaapro hymyillen.
Ja niin he tekivätkin.
Onnen saari.
Kaukana meren ulapalla on saari, joka hiukan häämöittää maihin. Se
on kummallinen saari sen puolesta että sitä ympäröipi erityinen
auer, usmaverho, joka usein muuttaa väriään. Milloin säihkyy se
kuin sädekehä, milloin hohtaa hopealta, milloin kullalta, milloin
taas tummenee, samenee ja näyttää synkältä, toivottomalta. Ja meren
elämä vaan lisää saaren värivaihteluita, sillä meri on tässäkin
kaltaisensa: vuoroin rauhaton ja myrskyinen, vuoroin tyyni ja
rauhallinen. Kukaan ei tarkoin tiedä minkälainen tuo saari muuten
on, vaan jokaisella on siitä oma, omituinen käsityksensä. Harva on
nimittäin sinne päässyt, ei kukaan ole takaisin tullut.
Se saari on nimeltä Onnen saari.
Ja ihmiset juoksevat rannalla, kurkottelevat ja pyrkivät tuohon
saareen.
On siinä vilskettä! Juoksentelee, liehuu kansaa kaikellaista. On
siinä rikkaita pohatoita, herroja ja rouvia, komeissa, viimeisen
muodin puvuissa; on siinä virkamiehiä ja kauppiaita, on sotilaita
ja siviilimiehiä, on työnantajia ja työmiehiä, tehtaan-isäntiä ja
käsityöläisiä, on koronkiskojia ja kerjäläisiä... Kaikkea siinä on
kansaa ja kaikilla on sama matka ja pyrkimys: saareen selälliseen,
Onnen saareen, pitäisi kaikkien päästä.
Olisi siinä lähtijätä, kun vaan olisi kuljettaja.
Kulkuneuvoja ei myöskään puutu rannalta. Aluksia siinä on joka
lajia. On uudenaikaisia, isoja ja komeita höyrylaivoja, on pieniä
huvialuksia, joita kuljettaa kutakin eri voima, mitä sähkö mitä
höyry, on pulskia purjeveneitä ja yksinkertaisia soutupursia, on
kanootteja ja jokapäiväisiä kalastajain ruuhia. Ja näiden ympärillä
häärivät nuo levottomat ihmiset ja pyrkivät niihin, sillä myötäänsä
tehdään matkoja merelle, milloin tosiyrityksiä päästä Onnen saareen,
milloin vaan huviretkiä, tarkastusmatkoja, koetteeksi, että jos
sattuisi pääsemään lähempätä näkemään tuota haluttua ja ikävöityä
saarta. Mutta ei kenenkään onnistu päästä sitä tarkoin näkemään,
sillä saari on yhtä vaihteleva asemaltaan kuin muodoltaan. Moni joka
luulee jo lähellä olevansa huomaa surukseen, tarkemmin tähystettyään,
pettyneensä: Onnen saari häämöittää yhtä kaukana, jopa loitompanakin
kuin ennen.
Mutta liike ja levottomuus vaan kiihtyy yhä rannalla. Ihmiset
juoksentelevat kuin mielipuolet edestakaisin, ojentelevat käsiään ja
heittelevät hartaita katseita Onnen saarta kohti, ja laiva tulee ja
toinen lähtee ehtimiseen. Ja sitä menoa kestää päivästä päivään ja
viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen ja vuodesta vuoteen... sitä
menoa kestää ja yhä se kiihtyy.
Muutamana päivänä ilmestyi rannalle mies ja nainen. Miehen kädessä
oli kirves, naisen kädessä kirja. Ne eivät hätäisesti hyökänneet
ensimmäiseen laivaan, minkä näkivät lähtevän, eivätkä veneeseen.
Vakavina astelivat he verkkaan ja silmäilivät hätiköiviä ihmisiä.
Lähtömieltä ei niillä näkynyt olevan laisinkan. Kulkivat vaan pitkin
rantaa eteenkäsin, aina sinne asti, missä alkoi metsäinen seutu.
Tekasivat siihen metsän reunaan havumajan ja rupesivat taloksi.
Majan lähistössä, jonkun matkan päässä siitä, kasvoi vanha, vuosien
painosta harmaantunut, tanakka petäjä. Mies kiersi pariin kertaan
vanhan puun, silmäili sitä joka puolelta, katseli ja arveli itsekseen:
-- Tuosta se tulee.
Sitten kutsui hän vaimonsa, sillä hän ei ryhtynyt mihinkään
neuvottelematta ensin hänen kanssaan.
Vaimo tuli ja tarkasteli hänkin vuorostaan vartevata mäntyä.
-- Kyllä se tästä tulee, sanoi vaimo myöntävästi. Ja niin alkoi työ,
ankara ja tarmokas.
Mies otti kirveen ja alkoi voimakkaasti iskeä vanhan puun tyveä.
Laaja piti ottaa lastuus pinnalta, jos mieli saada sydäntä myöten
kun puu oli niin paksu. Iloisesti teki mies työtä ja oli ahkera.
Varhaisesta aamusta kuuluivat jo iskut hongan juurelta ja valkoiset
lastut sinkoilivat ympäri puuta. Helmeili siinä miehen otsa
palavuudesta, heiluessa kirves kädessä. Pitkän suoritti hän aina
päivätyön, sillä vasta, kun kesäinen yö alkoi viileyttä huokua
väsyneeseen luontoon, lopetti hän ja kävi havumajaan yövuoteelle.
Vaimonsa hommasi sillä välin talouden toimissa. Hän valmisti ruuan,
piti majan hyvässä hoidossa, teki pesut ja mitä muuta talossa
tarvittiin, auttelipa vielä miestään missä kykeni. Ja lomasta,
lepohetkinään, istui hän majan ovella ja luki ja tutkisteli kirjaa,
joka hänellä oli, ja kun mies saapui hänen luokseen, levähtämään
ankarasta työstään, luki hän ääneen.
Näin elivät he jonkun ajan, eivätkä ihmiset heistä välittäneet
eivätkä he ihmisistä. Ne kyllä kuulivat hakkuun metsästä, mutta eivät
siitä sen enempätä huolineet, sillä siellähän sitä hakataan, missä
puita on. Mutta kun mies oli saanut hongan hakatuksi ja se suurella
ryskeellä ja rytinällä kaatua rouskahti, niin ihmiset alkoivat
höristellä, että mikäs outo rytäkkä se sieltä kuului, ja uteliaina
lähtivät kurkuilemaan, että olisiko siellä mitä uutta nähtävää ja
kuultavaa.
Mutta kun tulivat, eivät ne nähneet muuta kun suuren männyn
kaadettuna ja miehen, joka oksi puuta, ja havumajan ja naisen
lukemassa sen ovella. Toiset kääntyivät kohta takaisin, kun ei
siinä mitään sen kummempata ollut, toiset seisahtuivat kuitenkin
katselemaan, töllistelemään miehen toimia ja havumajaa ja lukevata
naista, ja jotkut uteliaat tulivat aivan lähelle ja istuutuivat
kannon päähän, katsellen ja ilakoiden.
-- Mitä sinä siitä teet? kysäsi yksi piloillaan.
-- Venettä, vastasi mies toimissaan.
Kysyjä tyrskähti nauruun ja lähti ilkamoiden pois. Mutta kohta oli
toinen kysyjä mailla:
-- Minkä sinä aiot siitä tehdä?
-- Veneen.
-- Ja kysyjä alkoi nauraa kohti kurkkuaan.
-- Ettäkö oikein veneen tuosta puusta, vaikka ranta on täynnä entisiä
ja oikeita veneitä? kysyi hän naureskellen.
-- Niin! Veneen minä tästä teen, vakuutti mies. Kysyjä lähti nauraa
tyrskien kertomaan ihmisille tuota hassua uutista.
Sen perästä vasta alkoi katsojia havumajalle kertyä. Kaikkienhan
sitä piti saada nähdä tuota hullua miestä, joka vielä tähän maailman
aikaan teki venettä polttamalla ja kovertamalla yhdestä ainoasta
puusta... tähän koneitten ja sähkön aikaan.
Mies oli nimittäin sillä välin saanut puusta leikatuksi tarpeellisen
palasen ja alkanut siihen kovertaa sisustaa vanhojen esi-isien
tavoin. Hän keräsi kuivia tervaspuita metsästä ja poltti niillä
venepuuhun pykälätä, ja sill'aikaa kun toisesta kohti paloi, veisti
hän kirveellä hiiltynyttä loisesta, siirsi tulen taas veistetylle
paikalle ja veisti hiiltynyttä palaneesta, ja sitä tekosta teki ja
sisus syveni.
Ja katsojat seisoivat ääressä ja ihmettelivät.
Kulki siinä joukossa komea sotaherra, loistavassa, kimaltelevassa
puvussa. Hän katseli venemestaria, menipä katselemaan majaakin.
-- Mikä kirja se on? kysyi hän naiselta, joka istui majan ovella ja
luki.
-- Tämä on sotasuunnitelma vastasi nainen. Kun tämän suunnitelman
mukaan käypi sotaa, niin voittaa vihollisen ja saavuttaa ikuisen
rauhan.
Sotaherra otti kirjan, vilkasi nimeä ja antoi sen somasti hymähtäen
takaisin naiselle, kääntyi poispäin ja meni matkaansa.
Pitkään katseli nainen hänen jälkeensä.
Tuskin oli sotilas poistunut, kun joukosta pyörähti esiin reipas,
vilkasliikkeinen herrasmies. Hän oli matkailija, turisti, sen huomasi
jo miehen puvusta. Keltaset oli hänellä kengät jalassa, kirjavat
sukat, polvipöksyt, keveä lippalakki liuhotti päässä, kiikari riippui
remmissä ja keppi heilui kädessä. Hän kehuskeli ihmisjoukossa, kuinka
hän oli paljon matkustellut ja laajalti maailmaa nähnyt, kulkenut,
kaikissa maissa, käynyt joka sopukassa, missä vaan näkemistä
ansaitsevata ajatella saattaa, mutta tuossa saaressa selällisessä,
Onnen saaressa, siellä hän ei ollut vielä ennen käynyt, vaan sinne
hän nyt palasti, halusi kiihkeästi.
Ja hän nosti kiikarin ja katseli, tähysteli merelle. Siellä säteili
Onnen saari, hohti hopealta ja kullalta, kuin päivän nousu kesäisenä
aamuna.
Ja niin pyörähti hän naisen luokse.
-- Mikä on se kirja, jota te niin hartaasti luette? kysyi hän.
-- Tämä on Baedeker, matka-opas, vastasi nainen. Tämän avulla
pääsette te siihen maahan, jossa ette ole vielä koskaan käynyt.
Mitäs ihmeitä minä nyt kuulen. Minäkö en olisi käynyt! Sitten
ei varmaankaan ole siinä maassa mitään merkillistä, näkemistä
ansaitsevaa.
-- Se on merkillisin paikka, mitä ihmiset tietävät, vakuutti nainen.
-- Minunkin täytyy sinne sitten päästä, kaiken varmaan. Olkaa hyvä ja
neuvokaa minut sinne!
-- Siihen maahan pääsee ainoastaan tämän oppaan avulla, sanoi nainen
vakavasti ja ojensi kirjaa.
Mies selaili kirjaa, selaili ja katseli. Leveä hymy ilmestyi hänen
huulilleen ja, ojentaen kirjan takaisin, nosti hän kohteliaasti
lakkiaan ja poistui nopeasti toisten joukkoon.
-- Se on ihan mielipuoli tuo nainen, sanoi hän siellä.
Aikaa oli siten kulunut ja mies oli työskennellyt väsymättä. Hän oli
jo ehtinyt kaavailla pölkyn veneen muotoon. Sisus oli jo melkein
valmis ja päällyspuoli oli veistetty ja silitetty. Jokainen näki
kysymättäkin, että venehän siitä tulee kuin tuleekin.
-- Venettäpä siinä valmistetaan, sanoi joku joukosta.
-- Venettä, venettä, hoki mies vastaukseksi.
-- Mihinkäs te aiotte veneellänne purjehtia? kysyi sulavasti eräs
komea nainen, jonka puku oli aivan uusinta muotia.
-- Onnen saareen, vastasi mies varmasti.
Nainen tyrskähti nauramaan, samoin kaikki muutkin, jotka sattuivat
kuulemaan.
Se on mielipuoli tuo miesriepu, selitti nainen toisille. Oikein on
sääli miestä, joka muuten on noin reipas ja terve.
-- Ja nainen siirtyi miehen vaimoakin puhuttelemaan, lausuaksensa
hänelle jonkun lohduttavan sanan.
-- Muotilehtikö se on, jota te niin hartaasti tutkitte? kysyi
muotinainen puolittain piloillaan.
-- Niin! Se, joka tämän mukaan pukeutuu, on aina uusi, aina nuori,
eikä vanhene milloinkaan, vakuutti nainen.
Pila haihtui kysyjän kasvoilta ja vakavasti hän tarttui kirjaan.
Mutta katsottuaan nimeä, työnsi hän sen heti takaisin.
-- Hullu on tuon mielipuolen vaimokin... kurjaa, surkuteltavata,
säälittävää, puhui nainen ja meni menojaan.
Ja niin levisi sanoma, että kaksi mielipuolta, mies ja nainen, asui
tuolla mäkirinteellä, jotka välttämättömästi olivat toimitettavat
lääkärin tutkittavaksi ja saatettavat sairaalaan yhteiskunnalle
vaarallisina henkilöinä.
Tutkimus pantiinkin toimeen. Hallitusmiehet toimittivat taitavan
lääkärin, kuuluisan tiedemiehen ja yliopiston professorin heidän
luokseen. Hän oli pitkä, laiha mies ja hänellä oli kahdet silmälasit
nokalla.
-- Miksi sinä itse teet tuota venhettä, vaikk'et osaa? kysyi
professori.
-- Siksi, että toisen tekemällä ei pääse Onnen saareen.
-- Hah? Eikö pääse?
-- Ei! Onhan se jo nähty noista monista turhista, yrityksistä...
Jokaisen täytyy itse tehdä venheensä.
-- Mielipuoli, sanoi professori, ja kävi naista tutkimaan.
-- Mikä kirja se on, jota sinä olet lukevinasi? kysyi kuuluisa
tiedemies naiselta.
-- Ei tämä ole mikään harvinainen kirja, vaan kuitenkin on tämä
kaikkien tieteitten alku ja juuri, samalla kuin tämä on kaiken
tutkimuksen lopputulos, tarkotus ja päämaali.
Puolta kyynärätä pitkäksi venähti tiedemiehen naama ja nopeasti
tarttui hän kirjaan.
Hän pyyhki silmälasinsa huolellisesti. Otti taskustaan vielä
kolmannet, puhdisti nekin ja pani nokalleen. Sitten aukasi hän kirjan.
Kauan ei hän kirjaa katsellut ennen kuin pisti sen takaisin naiselle
ja puisti arveluttavasti viisasta päätään.
-- Sairas... mielipuoli... hullu hoki lääkäri ja lähti toimittamaan
niille sijaa houruinlaitokseen.
Kun professori oli lähtenyt, saapui pulska rouva paikalle. Hän
oli ijäkäs ihminen, lihava ja hienopiirteinen, pukunaan oli
silkkiä ja samettia, ja punanen parasolli esti auringon säteet
pääsemästä paahtamaan hänen hienoja kasvojaan. Hän asteli hitaasti
ja arvokkaasti. Miestä katseli hän ensin säälien ja kääntyi sitten
vaimon puoleen.
-- Mikäs uusi romaani se on? sanoi hän, ottaen kirjan naiselta.
Hän selaili sitä hetkisen.
-- Ush! Uusi Testamentti! Ja minä luulin, että se on Zolan uusin
teos, Pariisi, sanoi hän.
Ja hän silmäili naista säälivin, surkuttelevin katsein.
-- Onko se mielipuoli, tuo polonen? kysyi hän hetken päästä toisilta.
-- On, on, on, kuului väkijoukosta. Uteliaita nimittäin virtasi uusia
ja yhä uusia katsomaan.
Mies oli jo sillä välin saanut veneen valmiiksi ja tehnyt airot ja
melan. Hän pani ne veneeseen ja hilasi sen vaimonsa kanssa rantaan.
-- Mene sinä perään, minä soudan, sanoi vaimo.
-- Niinhän sitä on tähän asti tultu: nainen on soutanut ja mies
pitänyt perää. Mutta nyt ruvetaan tekemään päinvastoin. Mene sinä
perää pitämään, sillä sinulla on tarkempi silmä, minä soudan, puhui
mies.
Nainen otti kirjansa ja meni perään. Mies työnsi veneen vesille,
hyppäsi siihen ja istui soutamaan, ja niin alkoi matka.
Mutta ihmiset, jotka jäivät rannalle, nauraa hohottivat kohti
kurkkuaan.
-- Kun palaavat, niin pääsevät sairaalaan, sanoivat ne keskenään.
-- Kauan kesti matka. Nainen istui perässä ja valvoi matkan suuntaa,
mies souti tarmokkaasti ja matka joutui ja tie lyheni rauhallisesti,
kunnes he muutamana tyynenä iltana laskivat Onnen saaren rantaan.
Rannalla oli saaren hengetär heitä vastaan ottamassa. Hän otti kirjan
naisen kädestä ja katseli sitä.
Kaukaa jo huomasin, että teillä on oikea matkaopas, sillä tähän
saareen ei kukaan pääse muuten kuin tämän oppaan avulla, puhui hän
vienosti.
Mutta siinä samassa tulla pursusi mereltä upea laiva, sähkön voimalla
kulki se kiivaasti.
-- Katso! sanoi mies vaimolleen. Tuoltapa tulee tänne uljas alus.
-- Ei se tänne tule... Ei se pääse eikä osaa, sanoi hengetär.
-- Miksi ei?
-- Tänne ei kukaan pääse muulla, kuin omatekoisella venheellä, eikä
osaa, jos ei tämä kirja ole opastamassa, sillä muuta opasta ei ole
ihmisille annettu.
Turhaan odottivat ihmiset rannalla miestä ja naista palaaviksi.
Ne eivät tulleet. Ja kun ne eivät tulleet, niin levisi huhu, että
ne olivat päässeet Onnen saareen omalla tekemällään veneellä. Ja
siitäkös ryske alkoi metsässä. Jokainen tahtoi tehoa itse veneen ja
samanlaisen kuin mies oli tehnyt. Kilpaili siellä ylhäinen alhaisen
kanssa ja rikas köyhän. Itsekukin koki opetella kirvestä käyttämään,
sekin, joka ei ollut tuota asetta koskaan ennen nähnyt. Ja moni
saikin veneen valmiiksi ja lähti merelle, mutta täytyi palata monen
harharetken perästä takaisin maihin, kun ei ollut osannut Onnen
saareen.
He olivat unhottaneet kirjan, jota nainen oli lukenut ja tutkinut.
Mutta sillä aikaa kuljettaa saaren hengetär miestä ja hänen vaimoaan
Onnen saarella ja näyttelee heille sen rauhallisia asunnoita ja
onnellisia asukkaita.