Poku.
Se oli kirjeen sisällys.
-- Hädässä ystävä tutaan, oli ainoa, mitä Suppo sai sanotuksi, kujeen
luettuansa, vaikka monikin olisi luullut hänen kirota karskauttelevan.
-- Auta itseäsi! sen neuvon sitä osaa toiselle antaa mikä nokka
hyvänsä, mutta todellista apua ei kukaan tahdo kellekään tehdä.
Näin puhuen naukki hän juomain tähteet suuhunsa, otti lakkinsa ja
lähti.
Puhvetissa selitti hän aivan luonnollisesti, ett'ei hänellä nyt ole
rahaa, millä maksaa otoksensa, että toverit ovat häntä narrinaan
pitäneet ja jättäneet hänet pulaan, vaan pyysi saada käydä vasta
maksamassa.
Siitäkös mellakka nousi! Tuonlaista puhetta ei puhvettineiti ottanut
kuulevaan korvaansa, vaan alkoi sättiä ja parjata. Hätään joutui
isäntä raivoissaan ja vieraat kiertyivät Supon ympärille. Kuuli hän
siinä nimensä puolelta ja toiselta, nimi otettiin kirjaan ja uhattiin
sillä ja sillä, jos ei hetimiten käy maksamassa.
-- Tulla ravintolaan syömään ja juomaan eikä ole rahaa penniäkään
taskussa! Hyi, hemmetti, senlaisia herroja! huusi puhvettineiti ja
sillä hän luuli sanoneensa kaiken pahan, mitä tuonlaisesta miehestä
sanoa saattoi.
Ja rähisten ja meluten saatettiin Suppo Saikkonen ulos.
-- Olipa hyvä, ett'eivät lyöneet, arveli hän kadulla, päästyänsä
rähäkästä.
Näin onnistui yritys sinä päivänä, vaikka mies ensimmäisenä vastaan
tuli.
Asioitsija.
-- Nyt tuli joku, isä! kuului lapsen ääni.
Isä nousi ja meni "konttoriin" katsomaan.
Siellä seisoi nuori nainen, joka ujosti kysyi palveluspaikkaa.
-- Ei täällä ole sellaista nyt, vaan kyllä hankitaan, sanoi
asioitsija.
-- Jos toimittaisitte minulle.
Asioitsija kirjoitti naisen nimen ja asunnon kirjaansa.
-- Sisäänkirjoitus maksaa markan.
-- Minulla ei ole, vaan vasta...
-- Hm... Eikö ole puoltakaan?
-- Tuskin, sanoi nainen hätääntyneenä, kuivaten nousevia vesiä
silmistään.
-- Eikö edes viittäkolmatta penniäkään, että saisin pullon olutta? On
niin elämä töhkyräistä, kun illalla tuli juotua, puhui asioitsija.
-- Ehkäpä sen verran...
Nainen etsi rahakukkaron hameensa poimuista ja antoi lantit.
-- Niin tulkaa sitten ylihuomena kuulemaan. Toivon siksi teille
paikan saavani.
-- Kiittäen, kostaen lähti nainen.
-- Laura, ehkä Alma joutaisi hakemaan pullon olutta ennenkuin kouluun
menee? kysyi asioitsija.
-- Miks'ei, mutta meillä ei ole yhtään suupalaa ruokaa. Syömättäkö
Alman pitää kouluun mennä? sanoi Laura, asioitsijan vaimo.
-- Onhan se niin ennenkin... Etkös olekin? kysyi isä.
-- Olen ja menen nytkin. Kyllä siellä joku taas minullekin pullaa
antaa, sanoi Alma reippaasti, vaikka vedet tahtoivat silmään kiertyä.
Lapsi lähti hakemaan isälleen olutta.
-- Kuinka sinä voit olla tuollainen? kysyi vaimo, hieman nuhtelevalla
äänellä.
-- Minkälainen? ärähti asioitsija tylysti. Minkälainen minä olen?
Miten sinä luulet minun muuten kykenevän toimeeni, jos en saa
lasillista olutta... kädet vapisee ja kaikki. Kyllähän tähän taas
joku tulee, että saamme rahaa ruokaan.
Alma toi olutpullon ja lähti syömättä kouluun. Nuorempi lapsi nukkui
vielä kyökin sängyssä.
Asioitsija avasi pullon ja vetäsi sen sisällyksen nahkaansa.
Laura laitteli rikkinäisen peilin edessä, joka vielä muistutti
onnellisempia aikoja, tukkaansa, sovittaen siihen irtolettiä.
-- Minä käyn vähäksi aikaa pitkälleni. Jos joku tulee niin havauta,
sanoi asioitsija, oluen juotuaan.
Tukkansa laitettua, alkoi Laura siistiä konttooria.
Asioitsija oli keskikokoinen, lihava, turpea mies, pyöreämuotoinen,
jossa vaihteli sinervä ja punerva maksankarva. Laura, hänen vaimonsa,
oli pitkä ja joukeamuotoinen. Hänellä oli komonokka, siniset silmät,
hivusmarto selvä ja säännöllisesti kaareva korvallista kohti --
kaikki vanhoja muistoja entisen kaunottaren ajoilta. Niin, kaunotar
oli hän ollut, maankuulu, vedenvalio, jolla oli kosijoita käynyt
läheltä ja kaukaa ja joiden joukosta oli vaali ollut vaikea. Yhtä
hän oli rakastanut, toiselle kuitenkin mennyt. Oli tapahtunut se
tavallinen seikka: köyhä oli hyljätty, rikas oli otettu. Vaatimaton
vallesmanni oli saanut rukkaset ja rikas, ylväs kauppias valittu. Tuo
oli vähän tuskastuttanut, kun vallesmanni, kelpo käytännön mies, ei
ollut mennyt hirteen eikä orteen, vaan tyynesti tyytynyt kohtaloonsa.
Pitäjän rikkain tyttö oli Laura Wahrlin... rikkain, pulskin ja
kaunein. Merikululla ja muilla onnistuneilla yrityksillä oli hänen
isänsä koonnut suuret varat ja parhaaseen aikaan lakannut liikettä
käyttämästä. Oli sitten ostanut suuren maatilan, jota nyt viljeli,
viettäen levollista vanhuutta. Laura oli silloin kihloissa pitäjän
vallesmannin kanssa, kun nuori, verevä ja rikas kauppias, Henrik
Jakke, muutti seurakuntaan. Tämä oli iloinen luonteeltaan, hyvä
seuramies. Herrain joukossa osasi hän juoda ja laulaa ja puhua
sukkeluuksia, ja naisseuroissa pitää sitä hengetöntä lörpötystä,
jonka hienohelmain suosioon pyrkivät katsovat niin välttämättömän
tarpeelliseksi. Mikäs konsti hänen oli vallesmanni laudalta lyödä.
Kun tyttö koetti vastustella ja vakuuttaa rakastavansa vallesmannia,
selitti isä että se tuli vaan miestuttavuuksien puutteesta, että
hän, Laura, vallesmanniin oli ihastunut. Nyt oli asia toinen. Kun
hän vaan rikkoisi välinsä vallesmannin kanssa, niin kyllä se olisi
helppo unohtaa ja joutua uusiin tuttavuuksiin. Laura olisi mielellään
neuvotellut jonkun hyvän naistuttavan kanssa, mutta senlaista ei
ollut. Äiti oli kuollut ja kaikkien muitten mielestä oli hänen
liittonsa vallesmannin kanssa sula tuhmuus. Ja niin sai vallesmanni
muitta mutkitta rukkaset ja Laura joutui uusiin tuttavuuksiin. Ja
sehän siitä seurasi, jota oli tahdottukin: kihlaus, kuuliaiset ja
uhkeat, monipäiväiset häät. Kaikki onnittelivat Lauraa, että hän oli
hyvän osan valinnut ja suuren onnen käsittänyt. Sitä sanoivat miehet
ja naiset niin herrasväkeä kuin talonpoikia...
Tämän rikkaan pariskunnan lapsi se on tuo Alma, joka tänä aamuna
lähti syömättä kouluun iloisessa Helsingissä.
Kuinka se on mahdollista?
Heitä on kohdannut "onnettomuus"... Siksihän sitä ihmiset
tavallisesti nimittävät, kun rakennus hajoo, jolla ei ole ollut
tarpeenmukaista perustusta.
Tällainen tarina on lyhyt, surullinen ja -- jokapäiväinen.
Oli eletty ylöllisesti niin kauvan kuin oli varoja riittänyt.
Sitten oli myöty talot ja liiat tavarat ja muutettu kauvas toiseen
paikkakuntaan ja koetettu alkaa uudestaan. Mutta hajoavata rakennusta
on paha pönkitä. Uusi yritys ei ollut onnistunut sielläkään.
Vararikko oli ollut lopullinen turva.
Ikävätä on elämä niillä tienoin, jossa on onnestaan haihtunut, ja
ikävätä sieltä on erokin. Useampi senlainen valitsee kuitenkin
jälkimäisen ja niin teki Henrik Jakkekin. Pitkään mietti hän ja
aprikoi, minne olisi lähdettävä ja mitä tehtävä. Viimein päätti hän
lähteä pääkaupunkiin "onneansa koettamaan". Yksin lähti hän ensin
ja kutsui joukkonsa perästä. Yhtä ja toista oli hän ensin puuhannut
kunnes pani asioimiskonttoorin "ylös"...
-- Henrik, täällä on vieras, herätti rouva miestään.
Asioitsija meni "konttooriin", joka oli isohko, matala
kivijalkahuone, johon kaksi pientä, katonrajassa olevata ikkunaa
vaivoin sai kuljetetuksi päivän valoa. Kivinen oli permanto, joka
melkein aina kylmänä aikana oli kostea. Kapea porras kadulta johti
matalasta oviaukosta tähän manalaan. Konttoorin vieressä oli
vesijohdolla varustettu kyökki, jonka ikkuna oli pihalle käsin.
Tämä oli perheen tavallinen asunto. Huonekaluja oli konttoorissa
ainoastaan iso, puiseva pöytä, pari natisevaa tuolia ja seinämällä
sohvantapanen; kyökissä oli kaksi leveätä sänkyä vierekkäin,
piironki, kaksi tuolia, halkoloota ja kaappipöytä ikkunan alla.
-- Minulla olisi pari kolme haastetta tehtävänä, sanoi vieras.
Asioitsija kuulusteli asian ja alkoi kirjoittaa.
-- Etteköhän haettaisi pari pulloa olutta, on tässä vähän niinkuin
kohmelo, virkkoi asioitsija vieraalle muutaman rivin kirjoitettuaan.
-- Miks'ei...
Haettihan se.
Kun työ oli tehty, sai asiamies paperit ja hyvät neuvot, kuinka oli
niiden kanssa meneteltävä, että asianomaiset tulisivat laillisesti
haastetuiksi, ja asioitsija sai 6 markkaa vaivoistaan, 2 markkaa
kappaleelta.
-- Näet sen nyt, että onhan meillä rahaa, sanoi hän vaimolleen. Tässä
on sinulle viisi ja puoli markkaa, osta niillä ruokaa ja kolme pulloa
olutta minulle. Itselleni pidätän vaan 50 penniä.
Eukon olisi tehnyt mieli kahvia ja hän oli sanomaisillaan, ett'eikö
saisi ostaa sitäkin, vaan hän ei uskaltanut. Siitähän se oli aina
ennenkin riita syntynyt, jos hän oli jotakin tarvinnut. Hän oli tosin
jo tottunut, että täytyi tyytyä siihen, mitä miehensä määräsi ja
käski ja syödä, mitä milloinkin sai, mutta välistä kuitenkin tahtoi
tehdä mieli kahvia ja jotakin parempata ruokaa. Kurjuuskaan ei voi
tykkönään mielitekoa eikä muistoa kuolettaa.
Hän leuhautti saalin hartioilleen, otti korin käteensä ja lähti.
Asioitsija lähti itse myöskin ulos ja pyysi pienen poikansa sanomaan,
että pappa tulee kohta, jos joku sattuisi tulemaan. Hän osti ensin
puodista puolen punttia "kaukaasia"-paperosseja ja hiipi sitten
anniskeluyhtiön ravintolaan, jossa otti kolme viinaryyppyä....
-- Pitäähän ihmisen saada ruokaryyppy, onhan tässä jo sen verran
tienattu, arveli hän itsekseen.
Kun hän saapui kotia, tuli Almakin samassa koulusta.
-- Onko sinulla paha nälkä, Alma? Elä ole milläsikään, kohta saat
ruokaa. Pappa sai rahaa ja mamma meni ostamaan, puhui asioitsija niin
lempeästi kuin voi.
-- Eipä tuosta tiedä mitään, vastasi Alma, vaikka mieltä tahtoi
itkuun vääntää.
-- Mistä? kysyi isä, jolta kysymys oli jo unhottunut.
-- Nälästäpä.
Kohta saapui mammakin kotia. Hyräillen hän tuli niinkuin hyvällä
mielellä oleva ainakin.
Kohta oli ruoka pöydällä ja käytiin aterioimaan.
-- Syö sinäkin Henrik, kerrankaan. Tässä on hyvää lihaa ja juustoa...
Illaksi laitan lämmintä ruokaa, nyt ei ole aikaa, puhui rouva Jakke.
Henrik otti hätäisesti leipäpalasen ja lihaa ja kävi kohta oluen
kimppuun. Hän ei malttanut ruveta pulloa korkkiruuvilla avaamaan,
vaan työnsi korkin lyijykynällä sisään.
Pikku Kallu vetäysi verkkaan pöytään. Vaikka hän ei ollut koko
päivänä mitään syönyt, ei hän ollut valittanut eikä mitään virkkanut.
Hän oli sellaiseen tottunut. Sanaakaan puhumatta otti hän voileivän,
vetäysi sohvanpäähän paperilappujensa luokse, joilla oli aamusta asti
leikkinyt ja alkoi jatkaa tointaan.
Alma sitä vastoin söi hyvällä halulla ja oli iloinen ja tyytyväinen.
Hän kertoi, kuinka hyvin hän oli taas läksynsä osannut ja kuinka
opettajatar oli kiittänyt ja kuinka hyviä muut tytöt olivat hänelle:
Anna Sjövall oli antanut kaksi konfektia, joista hän toisen oli
säästänyt Kallulle, ja Maria Oksanen ison piparkakun, josta siitäkin
oli Kallu puolet saanut.
Äidit, varsinkin köyhät, joutavat harvoin säännöllisesti syömään.
Niin kävi nytkin. Palasen hän otti ja meni sitten kyökkiin sänkyä
kokoomaan ja siivoamaan.
Isä istua murjotti ja joi olutta... näpisti palasta ja taas joi. Ja
kun yksi pullo loppui, alkoi toisen.
-- Laura, tuoss' on lasi sullekin, tule ja ota. Tarvitsethan sinäkin
jotakin, sanoi hän.
Nöyrästi tuli äiti ja otti.
Se oli viimeinen tilkka, jonka vaimo sai.
Sitten pisti asioitsija tupakan ja kävi sohvalle pitkälleen. Siinä
poltteli, nikotteli ja röhki mies vähän aikaa, nukkui sitten ja alkoi
kuorsata.
Illan suussa saapui mies. Hän ei ollut mikään asiamies, vaan
asioitsijan hyvä tuttava, ystävä ja veli.
-- Taitaapa mies olla siukkana, sanoi vieras.
-- Liekö tuo niin vaarallista, naurahti Laura. Vaivoin saatiin
asioitsija valveelle.
-- Terve! Olipa hyvä, että tulit... peijakkaan hyvä. Tuntuu pääni
kipeältä... sinä kait pistouvaat lasin olutta, sinullahan sitä on
rahaa.
-- Mitäpäs sitä köyhällä on muuta kuin rahaa. Jos Laura on hyvä ja
hakee olutta, sanoi vieras, heittäen 2-markkasen pöydälle.
-- Ei! Kyllä minä menen, ehätti Alma sanomaan, ottaen korin kyökistä.
-- Paljoko tuodaan?
-- Koko rahan edestä, mutta sineprykohvia, sanoi vieras.
Kun Alma oli oluet tuonut ja Laura lasit toimittanut, alkoi
tavallinen meno.
-- Missäs rouvan lasi on? kysyi vieras.
-- Kiitos! En välitä.
Mutta eihän siinä mikään auttanut. Rouvankin täytyi ottaa itselleen
lasi. Hän ei istuutunut herrain seuraan, vaan otti olutlasin ja
meni kyökkiin, jossa sen vähin erin ryypiskeli. Miehet vetivät
sitä uhemmin. Kun entiset olivat lopussa, sai Alma noutaa lisää.
Rouvallekin tarjottiin vielä, vaan hän ei mitenkään voinut ottaa
enempätä.
-- No, kosk'ei olut kelpaa, niin ottakaa sitten kahvia ja pullaa,
sanoi vieras antaen rouvalle pari markkaa.
Sill'aikaa kun Alma oli ostamassa tarpeita, teki äiti tulen kyökin
hellaan. Alman tultua vetäysi hän lapsineen kyökkiin, puuhasi kahvin
valmiiksi ja alkoi nauttia pienten tovereinsa kera. Siinä tahtoi
vanhat muistot johtua mieleen ja vedet kiertyä silmään.
Miehet eivät huolineet kahvista.
Sitten alkoi äiti puuhata illallista tulelle.
Miehet istuivat konttoorissa ja nauttivat nauttimistaan olutta.
-- Tämä oli onnellinen päivä tämä, mutta mitäs huomenna... sanoi
rouva tultuansa konttooriin.
-- Huomenna?! Kullakin päivällä on suru itsellään, puhui asioitsija,
jonka kieli jo alkoi käydä kerkiäksi.
-- Vieläkö ostamme olutta? kysyi vieras.
-- Vielä, vielä! vastasi isäntä.
Olutta haettiin lisää.
-- Mull'on huomenna raastupapäivä... kova päivä. Tule sinä,
veikkonen, aamulla tänne, että saan kohmeloryypyn, puhui asioitsija,
kompuroiden sohvan luo, rötkähti siihen ja syvästi nikotellen nukkui
kohta. Vieraskin lähti ja pääsi kuin paasikin jyrkänlaisia portaita
ponnistellen kadulle.
Rouva sulki konttoorin ja meni lapsineen kyökkiin, jossa illasteli,
laittoi lapset maata ja kävi sitten itsekin levolle, saatuaan astiat
puhtaiksi ja paikoilleen.
Vuoteellaan arveli hän jonkun aikaa tämän maailman menoa. Hän tunsi
itsensä onnelliseksi muistoissaan, siunasi hartaasti ja nukkui kohta,
herätäkseen uuden päivän uusiin vaivoihin.
Marivainaja.
En muista, kuinka hän meille tuli, vaan äitini kertoi usein siitä.
Köysissä oli hänet tuotu köyhäin huutokauppaan, kuin pahantekijä,
kädet selän taakse sidottuina.
Tämä oli sitä aikaa tämä, -- joka on vielä monen muistissa -- jolloin
köyhiä myytiin huutokaupalla, kun ei tunnettu parempata niiden
sijoittamistapaa eikä tietty mielivaivasia sopivammin hoitaa kuin
erityisissä karsinoissa taikka köysissä.
Ja Marivainaja oli mielipuolen kirjoissa.
Niinkuin elukkata oli häntä kuljetettu. Mies oli, taluttanut
nuorasta, toinen ohjaillut takaa köydestä, ett'ei pääsisi pahasti
rimpuilemaan. Perille tultuansa oli hän päästänyt kimakan volinan,
huutaen kaiken maailman "joukkoja" avukseen, pelastamaan "petojen
kynsistä".
Tämän nähtyänsä oli isäni käskenyt päästää hänet heti vapaaksi.
Vastenmielisesti olivat miehet totelleet, päästäneet köydet ja
lähteneet samassa pakkulaan... niin oli pelko heidät käsittänyt.
Vaikutus oli kuitenkin ollut vastoin heidän luuloansa. Ensin oli
Mari seisonut kuin puulla päähän lyöty, sitten heltynyt itkuun,
heittäytynyt isäni eteen ja syleillyt hänen polviansa, voimatta
lausua sanaakaan. Itkuansa oli hän jatkanut porstuan kynnyksellä
kunnekka oli väsynyt. Sitten oli kiivennyt tuvan uunille, nukkunut
sinne ja maannut kuivilla päreillä koko toimituksen ajan. -- Kotonaan
hän ei ollut moniin aikoihin levollisesti maannut. Herättyänsä oli
arasti udellut, mihin oli joutunut tulevaksi vuodeksi. Kun oli saanut
tietää päässeensä pappilaan, oli hän pyörähtänyt tielle ja juosta
viilettänyt yhtä kyytiä sinne... Vuoden päähän oli vielä kuukauden
ajat.
Näin se oli Marivainaja meille tullut.
Hän oli pitkä ja laiha, ijältään nelikymmenissä. Alkuperäisiä
piirteitä ei voinut enää tarkoin erottaa hänen muodossaan, niin oli
tuska ja mielikarvaus ne pitkällisessä vankeudessa väännellyt. Otsa
hänen oli matala, nokka pysty ja hivusmarto epäselvä, tukkansa oli
vaalea, harva ja takkuinen. Muulta ruumiiltaan oli hän solakka ja
muuten säännöllinen paitse kädet, jotka olivat luonnottoman pitkät
ja olkapäät, joiden tavaton jyrkkyys oudostutti äkikseltä. Hänen
haaleansinisissä, vetisissä silmissään oli arka, surullinen katse,
joka toisinaan jähmettyi jäiseksi tuijotukseksi, toisinaan kiihtyi
liekehtiväksi pyörteeksi, mutta mielipuolen mitään sanomatonta
levottomuutta ei niissä milloinkaan huomannut.
Uusi elämä alkoi Marille meillä. Hän sai olla niinkuin tahtoi ja
tehdä mitä halutti. Ei kukaan saanut häntä härnätä, ei loukata
eikä muutenkaan häiritä. Tämä näytti aluksi oudoksuttavan Maria,
niinkuin muut oudoksuivat häntä, mutta viikon, parin perästä oli
Mari jo perehtynyt uuteen oloonsa ja toiset opastaneet häneen,
että hän oli niin talon väkeä kuin muutkin. Hän sai tehdä töitä
niitä, joihin kykeni, tahi olla tekemättä. Ja ahkera hänestä
tulikin. Hän askaroitsi päivin kaikenlaisissa pienissä töissä,
joita taloisessa talossa on yllimmän kyllin, toisin taas joutiloi
ja pistäytyi naapurin eukkoja haastattamassa. Mielipuoleksi, vielä
vähemmin raivohulluksi, häntä ei voinut huomata. Vasta kevätpuoleen
alkoi hänessä ilmestyä nöyrämielisen viitteitä. Hän alkoi tulla
levottomaksi ja tähystellä jäille, ett'eikö rupeaisi näkymään sulia
tahi rantaporeita, että pääsisi uimaan, niinkuin hän sanoi. Kun
sitten ensimmäiset poreet ilmestyivät, paiskautui hän vaatteineen
päivineen niihin. Jos ei niissä vielä sopinut uimaan, niin hän edes
pulikoi hetkisen ja juoksi sitten tupaan ja kuivasi vaatteensa
uunilla. Sitä hän sitten uudisti aina jonkun päivän perästä pitkin
kevättä siksi, kun viimeinen jäänsirpale oli sulanut. Silloin hän
jätti uimisen, kun muut alottivat, uudistaaksensa sen taas seuraavana
keväänä. Ja merkillisintä tässä oli, että hän aina uiskenteli
täysissä tamineissa, parhaassa puvussaan.
Toinen hänen omituisia oireitaan tuli näkyviin kesän päälle.
Hänellä oli kummallinen tapa pitää terveydestään ja kauneudestaan
huolta. Itse hän tiesi keittää ja valmistaa rohtonsa ja hankkia
niihin aineet. Kun nurmennukka alkoi maasta nostaa vihantaa päätänsä,
niin silloin tuli Marille kiirettä hommaa ja touhua. Hän alkoi kuoria
pajahtimia ja kerätä kukkasia, kuljeskellen halki niittyjen, pitkin
pellon pientaria, törmiä ja mäkilöitä, iloisesti laulellen ja hyppien
kuin lapsi. Pajahtimen kuorista keitti hän vettä, rohtoa, jota nautti
halukkaasti pitkin päivää, kun vahvasti uskoi sen lisäävän terveyttä
ja ikää -- sekä pesi usein kukista keitetyllä vedellä silmänsä ja
kätensä, että hipiä pysyisi nuorteana ja kauniina.
Omasta itsestään ei ottanut mitään puhuaksensa, kun oli muutenkin
vähäpuheinen, ett'ei hänen menneisyydestään saatu suurin tietää
eikäpä taittu suurin tiedustellakaan. Itse kutsui hän itseään
Marivainajaksi, johon muutkin pian tottuivat.
Näin oli Marivainaja asunut meillä muutamia vuosia hiljaisesti ja
huomiota herättämättä, kun hän alkoi eräänä talvena puhua häistä,
jotka sitten samana keväänä viettikin.
Oli muutama Maaliskuun ilta. Äitini istui rukin takana hyräillen ja
Mari kuori perunoita uunin edessä. Hetken päästä alkoi tämä:
-- Marivainaja tarvitsee uudet vaatteet.
-- Mitäs se Mari nyt niillä?
-- Tarvitsee.
-- Mitä vasten?
-- Tässä tulee häät...
-- Häät?!
-- Niin!
-- Oikeinko oikeat häät?
-- Jo tok'... ihan oikeat.
-- Kenenkä häät? Enhän minä ole mitään kuullut.
-- Marivainajan.
-- Marin häät? -- Kaiken varmaan.
-- Onkos sulhasta?
-- Kuinkas muuten.
Äitini vähän hymähti ja katseli Maria, jonka muoto oli käynyt
hehkuvan punaseksi ja silmät liekehtivät oudosti.
-- Missä se Marin sulhanen on?
-- Järvessä.
-- Järvessä?!
-- Järvessä! Niin, niin järvessä, mutta hän on luvannut tulla
minua hakemaan tänä keväänä ja hän tulee, tulee, tulee! puhui Mari
innokkaasti, hyppäsi pystyyn ja alkoi tuohuksissa astua edes takaisin
huoneessa.
Hymy katosi äitini huulilta. Hän katseli Maria pelokkaasti, mutta
antoi rukkinsa pyöriä kahta kiivaammin, olevinaan huomaamatta mitään.
Hetken päästä viihtyi Mari ja istuutui työlleen.
-- Järvessähän se on... järvessä, huokasi Mari raskaasti.
-- Milloinka hän on järveen joutunut.
-- Siitä on jo kauvan, niin, niin, niin kauvan.
Ja kauvanhan siitä oli...
Mari oli silloin elämänsä keväässä, nuori ja verevä, kahdeksantoista
vuotias impi, varakkaan mökin, Suonsaaren, ainoa tytär, Kirkonkylän
reunamalta. Hän oli kylän suosikki ja vanhempainsa ilo ja onni.
Monta kävi hänellä kosijata, monta pulskaa ja rikasta, mutta hän
ei tahtonut mielistyä miehiin hyvihin, sanoi tahtovansa olla
vanhempainsa "oma ainoa" lapsi. Niin kului aikaa, mutta viimeinhän se
tuli hänenkin vuoronsa... tuli mielitietty. Se oli nuori torpan poika
Korpisilta, joka kirkkomatkoillaan oli Suonsaaren Marin tuttavuutta
tehnyt ja armon hänen edessään löytänyt. Hän oli pitkä, solakka,
reipas nuorukainen, vaalahtava tukaltaan. Iloinen ja leikillinen
oli hän luonteeltaan, jonka miellyttäviä kokkapuheita tuttavat
tytöt mielissään kirkkomäellä kuuntelivat ja jota oudotkin neitoset
suosiollisesti loitompata katselivat. Tämä oli päässyt Suonsaaren
Marin hellään suosioon, johon moni oli niin innokkaasti pyrkinyt.
Eikä Kortteisten Paavollakaan ollut muuta palavampaa halua, kuin
saada Mari kotinsa katsojaksi, mitä pikemmin sitä parempi. Häät
päätettiin viettää Juhannuksena, kesäisen ilon ja valon juhlana ja
sen vuoksi oli kiiruhdettava kuuliaisia. Ne päätettiin ensi pyhäksi
ja lauvantaina aiottiin käydä "pappiloissa."
Odotettu lauvantai tuli... tuli kaunis, mutta hieman kolea, niinkuin
keväinen ilma usein on, ja iltapuoleen alkoi huokua jäistä usmaa
järveltä kylään.
Suonsaarelaiset kokoutuivat tuttavineen Kalliolle, odottamaan
sulhasta seuroineen. Siinä oli päätetty yhtyä, ottaa lämpöset kupit
ja mennä pappilaan.
Levottomina odotettiin sulhasta.
Oli, näet, jo täydellinen kelirikko, ett'ei jäitä tahtonut päästä
mitenkään, josta syystä sulhasen piti tulla Pankasalon kautta.
Venheellä oli hänen ensin kuljettava Hiekkasalmen ylitse Pankasaloon
ja siitä suksella Kirkkosaareen.
Haihtuivat siinä odotellessa ruusut morsiamen miellyttäviltä
kasvoilta.
Odotettiin yhä...
Jopa vihdoin alkoi Talassaaren päästä näkyä joukko hiihtäjiä.
Siinä ne tulivat, viisi miestä ja kolme naista jotensakin etäällä
toisistaan. Etumaisena ensin yksi mies, sitten toiset parittain,
naiset viimeisinä.
Levottomuus alkaa hälvetä odottavista.
Etumainen näyttää haastelevan ja viittovan toisille. Ne kääntyvät
hieman Koirasaareen päin.
Ovat jo puolisalmessa.
Nyt tunnetaan, että etumaisena hiihtää sulhanen -- hänkin kääntyy
Koirasaarta kohti.
Sulhanen tervehtii kohottamalla lakkiaan, kun näkee väkeä rannalla.
Vaaleana seisoo morsian portailla, pidellen kovasti kaiteesta kiinni.
Sulhanen kiiruhtaa kulkuansa, potkaltaen varomattomasti eteenkäsin.
Hetki vielä ja -- hän on jään alla.
Morsian kaatuu tuskan huudolla portaille.
Riennetään sinne... hän on tainnuksissa.
-- Kääntykää enemmän Koirasaarta kohti, kuuluu sulasta sulhasen
iloinen, reipas ääni.
Lähimmäiset rientävät avuksi, mutta ovat kohta samassa avannossa.
Keväinen jää on haprasta.
-- Enemmän Koirasaarta kohti, siell' on jää kovempata, huutaa
sulhanen tavallisella äänellään.
Apua ei huudeta: ei huuto hädästä päästä.
Hetkessä on riski miesjoukko temmannut rannalta talviteloillaan
olevan veneen ja rientää avuksi. Se näyttää saapuvan parhaaseen
aikaan. Kaksi miestä on kohta jäällä, mutta kolmatta ei näy enää,
vaikka se vast'ikään rohkasi toisia hätäilemästä. Suksen kantaa näkyy
jään alta, siihen tartutaan ja, kun se tuntuu raskaalta, vedetään
hiljaksiin, että jalka pysyy varpaallisessa ja sulhanen saadaan ylös,
mutta millään tavalla ei voida häntä enää henkiin saada, vaikka
hätään ovat rientäneet papit ja lukkarit. Elävä henki oli hänet jo
ijäksi jättänyt.
Tuskaa ja valitusta oli sinä iltana Kirkonkylässä.
Liikuttavan puheen tapauksen johdosta piti rovasti kirkossa
seuraavana päivänä, mutta murheellinen morsian ei ollut sitä
kuulemassa. Hänet oli kamala tapaus kokonaan murtanut. Toinnuttuansa
oli hän Marivainaja.
Mari eleli tämän jälkeen hiljaisesti surullisessa kodissaan,
johon tuli vielä uusia surun syitä. Hänen äitinsä saattoivat nämä
surulliset tapahtumat ennenaikaiseen hautaan. Isänsä kuoltua
hoidettiin Maria perinnöillään niin kauvan kuin niitä riitti. Sitten
joutui hän mieron kovalle tielle, jonka kärsimykset ja kivuttamiset
saattoivat hänet usein raivoksi ja köysiin taikka karsinaan. Niissä
sammui hänestä viimeinenkin kipinä järjen valoa.
Hän ei ollut ensimmäinen eikä, Jumala paratkoon, viimeinen, joka on
mieron tietä saanut köysissä kulkea...
Lupaamalla uudet vaatteet sai äitini Marin rauhoittumaan, eikä häistä
ollut sen enempätä puhetta.
Kun kevätpuoleen tuli pitkät suojailmat, jotka kestivät viikkomääriä
ja veivät kaiken lumen maasta, niin tuli Mari levottomaksi. Hän
kuljeskeli pitkin rantoja ja tarkasteli jäitä sekä muistutti joka
päivä äitiäni uusista vaatteistaan. Mutta kun ilma taas jäähtyi ja
sataa tupruutti uutta lunta maan Valkoseksi, niin tyyntyi Marikin
ennalleen ja askaroitsi pienissä toimissaan.
Toukokuu tuli ja rupesi todella kesän tekoon.
Mari sai uudet vaatteet.
Ne olivat sinistä puolivillasta, tehdyt herrastyyliin, kapea,
valkonen rimpsu kaulan ympäri. Äitini olisi antanut mustat vaatteet,
mutta Mari ei niistä pitänyt, vaan sanoi olevansa liian nuori käymään
mustissa. Sinisiin hän sitä vastaan mielistyi suuresti.
Toukokuun puolivälissä alkoi taas Marin levottomuus lisäytyä. Hän
juoksi usein rantaan, ja istuskeli Kallion portailla, katsellen
hartaasti järvelle. Tätä ei saatettu ottaa mihinkään huomioon, kun
joka kevät oli käynyt melkein samalla tapaa.
Eräänä aamuna varhain ilmestyi Mari äitini luokse uusissa
vaatteissaan, sievästi puettuna ja siistittynä. Hän syleili äitiäni
innokkaasti kyynelsilmin, lausuen hätäisesti: häät, häät. Äitini
heltyi eikä voinut aavistaa, mitä tuonlainen käytös merkitsi.
Oli kaunis aamu. Tuuli ei ollut vielä valveella. Aurinko loisti
keväisesti siniseltä taivaalta ja leivo liverteli aamulauluaan
ilmassa. Sulava järvi huokui hiljaisena hienoa usmaa ilmaan...
-- Apuun! Apuun! kuului äkkiä huuto, Marivainaja on pudonnut sulaan!
Erottuansa äidistäni oli hän kiiruhtanut Kalliolle, istunut siellä
portailla ja katsellut järvelle. Äkkiä oli hän sitten hypännyt ylös,
siepannut sukset seinämältä, hiihtänyt jäälle ja paiskautunut sulaan.
Moni oli nähnyt hänen menevän, mutta luullut sitä Marin tavalliseksi
uimamatkaksi.
Tämä tapahtui melkein samoilla paikoin, missä sulhanen oli hukkunut
vuosikymmeniä ennen.
Hänet saatiin kyllä aivan heti ylös, mutta ei enää henkiin tämän
maailman valossa.
Häät oli pidetty...
Talon piruja.
-- Talatta! Talatta! kuului toverini huutavan, joka kulki jonkun
matkaa edellä.
Ponnistaen viimeiset voimani riensin minäkin paikalle.
Talo kuin linna oli edessämme mäen notkelmassa.
-- Tuossa pätii meidän yötä olla, tuossa, sanoi toverini.
Me istuimme veräjän sulkupuulla ja katselimme laskevan auringon
punervassa valossa päilyvätä seutua.
Olimme tieteellisellä tutkimusmatkalla... On sitä oltu senlaisillakin.
Aamusta ani varhain olimme olleet liikkeellä, eksyneet tieltä,
emmekä koko pitkänä päivänä maistaneet murua muuta kuin mustikoita
metsästä. Meidät oli neuvottu Kivelän mökiltä oikotietä Pihlajamäkeen
ja sanottu olevan montakin mökkiä taipaleella, joissa voisi levätä
ja ruokaa saada. Me emme tavanneet yhtään mökkiä, emmekä muutakaan
ihmisasuntoa koko päivänä. Olimme siis eksyneet oikealta suunnalta,
harhailleet missä lienemmekään ja menettäneet aikaa paljon enemmän,
kuin tavallista tietä tullessa olisi tarvittu. "Parempi virsta
väärää, kuin vaaksa vaaraa" -- tuo hyvä neuvo oli unhottunut meillä
kokonaan. Taival oli ollut koko lailla vaivaloinen. Toisinaan niitä
oli polkuja enemmän kuin tarpeeksi, toisinaan ei ollenkaan. Olimme
saaneet rämpiä suosilmäkkeitä, kavuta kallioita ja tunkeutaa tiheäin
metsikköjen läpi. Päivä oli polttavan kuuma, senlainen, jonkalaisia
vaan heinäkuussa voipi olla. Tuntui kuin päiväkulta olisi tehnyt
liiton Pihlajamäen kanssa, tehdäksensä matkamme niin vaivaloiseksi
kuin mahdollista. Päivä tuntui yhä lisäävän poltinainetta tuliseen
uuniinsa ja Pihlajamäki nostavan yhä pystympään leveätä rintaansa
meidän eteemme. Tuulta ei tuntunut, ei edes henkäystä, joka
hiemankaan olisi viilentänyt kiehuvata kuumetta ja kiehuttavaa
hellettä. Siihen vielä kaikenlaiset kuuman päivän seuralaiset
liehuivat ympärillämme, koetellen ihomme kovuutta, ja jos eivät
saaneet purra eivätkä pistää, niin koettivat tunkeutua suuhun ja
sieramiin. Oli kuin hiiden hörhiläiset olisivat saaneet meidät
valtaansa, löylyttääkseen. Siinä oli polttiaista, siinä hyttystä,
siinä mäkärätä ja surviaista, siinä itikkata ja muuta pientä
lentiäistä. Liikkeessä ollessaan noilta hieman rauhaa sai, mutta
herkesipä levolle, yhteen kohti pitkälleen, niin kohta olivat nuo
ystävät kiinni joka kohdassa, missä vaan lomaa puremiseen oli.
Toverini, joka astui edellä, pitäen suuntaa silmällä, oli reipas
mies, joka ei vähistä välittänyt. Hänellä oli keppi oikeassa
ja leheksiä vasemmassa kädessä, joilla hän, hosui ympärilleen
kuin riivattu ja astui vaan ja lauleli. Minä tallustelin perässä
väsyneenä, näännyksissä ja huohottaen kuin hyvätkin palkeet,
heittäytyen pitkälleni jokaiseen varjoon ja katvepaikkaan, josta
kuitenkin oli asia hetimiten taas taipaleelle, kun tuo elävitten
joukko syöksi niskaani.
Kun päivä alkoi mailleen kääntyä, niin kävi kuumuus vähin erin
kärsittävämmäksi, mutta siipiniekat tulivat sitä kiukkuisemmiksi...
Nyt olivat kuitenkin päivän vaivat unhotetut, kun talo oli
edessämme... talo kuin linna.
Läksimme taloon kesantopellon piennarta, jota myöten polku veti.
Pelto oli hyvässä muokassa, odottaen kylväjätä. Ojat olivat vasta
pohjatut ja siivotut, piertamet kuokitut ja ojamullat hajotetut.
Näitä minä en olisi huomannut enkä pitänyt niillä väliä, jos ei
toverini, joka oli virkku ja reipas kuin kosken kala, olisi huomannut
ja minulle huomauttanut. Muutamakseen huomasi hän miehen, joka makasi
vasta pohjatussa ojassa... näytti sikeästi nukkuvan.
-- Siinä kaite lienee viileä maata, sanoi toverini.
Pääsimme pihaan.
Ei yhtään elävätä sielua näkynyt, ei kuulunut talossa.
Astuimme tupaan.
Se oli heiniä täynnä... heiniä kuivamassa. Niitä oli lattialla, niitä
penkillä ja uunilla, niitä kaikki orret täpösen täynnä.
Muuan akkanen ihminen istui karsinpenkillä ja ruopotteli päätään.
Minä nakkausin heti heinille pitkälleni.
-- Hyvää iltaa! alkoi toverini.
-- Pankaahan siihen, vastasi nainen karsinpenkiltä. Toverini vähän
ällistyi naisen oudosta tervehdyksestä ja tarkasteli ihmistä.
-- Missäs isäntäväki on? kysyi hän sitten.
-- Ettäkö sinne menisitte, ärähti nainen.
-- Eipähän niin sinne, eikä tänne, vaan että saisimme kysyä yösijaa,
ehätin minä sanomaan, ett'ei toverini, joka oli kiivas luonteeltaan,
ehtisi pikastua.
-- Näyttääkös tässä sijaa puuttuvan? kysäsi akka jotenkin äreästi.
-- Eipä silti, eikä sen tähden, vaan onhan tavallista ja tarpeellista
matkamiehen sitä kysyä, selitin minä niin sävyisästi kuin voin.
-- No, nyt sen tiedätte, ärähti nainen.
-- Onkos talossa ruokaa? kysäsi tylysti toverini, joka alkoi ärtyä
akan viisastelusta.
-- Ei täss' ole koskaan ruuatta eletty, sanoi nainen heti ja
hörymättä.
-- Niinpä kanna sitten pöytään ja sukkelaan! käski toverini äänellä,
joka osotti, että käskyä oli siekailematta toteltava.
Nainen lähti ja nopeaan lähtikin.
Ensi panos oli kolme kokonaista, paksua leipää, joita monikin
vertaisi myllyn kiviin.
-- Mitä se mies tuolla ojassa makaa? kysyin minä, saadakseni tietää,
millä mielellä arvoisa emäntämme nyt oli.
-- Mikä makaa missäkin, vastasi hän samassa ja meni ulos hakemaan
lisää monttumia pöytään.
Toverini otti muistikirjansa ja minä aloin tarkastella toimeliasta
emäntäämme, joka höntäsi ovessa edestakaisin, tuoden aina yhden
kappaleen kerralla pöytään. Hän näytti tarkoin seuraavan sananlaskua:
"laiska kerralla katkaseksen, viidesti vireä käypi". Tarkastettuaan
aina hieman pöytää, pyörähti hän jotakin puuttuvata noutamaan...
milloin se oli veitsi, milloin lautanen, milloin mikin.
Hän oli punakka, vaaleatukkainen, varmaankin vanhempi kuin näytti.
Hänen otsansa oli oudon matala ja hivusmarto epäselvä, posket
lihavat, hyllyvät, paljon otsaa leveämmät, nokka kevelä ja leveä,
sieramien väliseinä paksu ja lihakas, joten itse reijät supistuivat
jotenkin pieniksi, suu leveä... korvallisille asti, huulet paksut,
pyöreät ja mehevät, joiden välistä loisti kaksi riviä valkeita,
säännöllisiä hampaita, korvat olivat suuret ja pörhällään. Leuka
vielä puuttuu tästä kuvasta, mutta puuttui se alkuperäisestäkin. Sitä
ei ollut muuta kuin pieni nystyrä noiden pullevain poskien välissä.
Tämän seikan mainitsen viimeiseksi, vaikka ensiksi sen katsoja
huomasi.
Hänen puvustaan ei ollut paljon puhettakaan... mikäpäs sitä
senlaisessa värissä. Päällään oli vaan lyhythihainen, avopäänteinen
paita, polveen asti ulottuva hameenrepale... Ei muuta mitään ja
tuskinpa tarvitsikaan.
-- So, vieraat, päin pöytään, selin seinään! sanoi hän, kun
mielestään oli saanut ruuan laitetuksi.
Kahta käskyä ei tarvittu.
Olipa siinä "ruokakultaa ja monttumia"! Komppania sotaväkeä olisi
huoleti voinut pöytään käydä.
Siinä oli, paitse noita kolmea leipäkyörää, sievonen punkka voita,
pytty suolasta, suurta lahnaa, kaukalo muikkuja, iso, savustettu
sianlape, paistetut vasikan nivuset, kaksi viilipyttyä, iso tuoppi
nuorta maitoa -- kaikki maukasta ja hyvää. Tavallinen pärepuukko oli
liha-astian vieressä, edessämme lautaset, linkkuveitsi kummallakin
lautasella, linkkuveitsi, senlainen, tasakärkinen, joita laukkuryssät
entiseen aikaan kauppailivat.
Ruoka-ajaksi pistäytyi emäntämme ulos.
Kun olimme lopettaneet kelpo ateriamme ja emäntämme alkanut kantaa
hössytellä ruokia pöydältä, ilmestyi mies tuvan ovesta.
Se vasta oli näkemys!
Jos arvoisa emäntämme oli tanakka, lihava, punakka, hyllyvä, niin
oli tämä hontelo, laiha, luinen, ihan luuranko, kaikin puolin
emäntämme vastakohta. Hän oli tavan pitkä, polvet hieman koukussa,
tukka takkuinen, kaiken karvanen, muoto joukea, pitkä, otsansa
oli onteva, huomattavasti kovertunut sisäänpäin, silmät pienet ja
tiirottavat, nokka kippura ja pieni, huulet ohuet ja tiivisti kiinni,
leuka pitkä ja vahva, josta huoleti olisi puolet riittänyt emäntämme
leuvan jatkoksi ja sittenkin olisi miehelle jäänyt tavallinen leuka.
Muotonsa oli iholtaan väritön, likasen harmaa.
Tämän muotoinen oli mies, joka ilmestyi tuvan ovesta ja tuli suoraan
meidän luoksemme.
-- Terve! sanoi hän ja pisti kättä meille kummallekin ja istuutui
rahille.
-- Kuulkaapas, hyvät vieraat, kun teitä pirut pelkäävät, jatkoi hän
siitä. Kun minä makasin tuolla ojassa ja odottelin piruja, niin ei
niitä tänä iltana tullutkaan. Minä aattelin, että mikähän niillä
nyt on, kun eivät tulekaan, vaikka muina iltoina hypätä luikkivat
ylitseni, että parta viuhkaa... Sitten tulitte te, ja minä arvelin,
että noita, noita kaite ne pelkäävät.
-- Kyllä ne meitä ainakin pikkupirut pakenevat, sanoi toverini.
-- Ne, näet, vainoovat minua, ett'en saa niiltä rauhaa näin illan
kuhjussa muualla kuin ojassa, sinne eivät, näet, huomaa tulla. Öillä
en saa niiltä maata muualla kuin pöydällä. Siihen eivät osaa, vaikka
niitä tuvan täydeltä tulla pakkaa tupaan, selitti ukko hätäisesti,
ikään kuin vavahdellen pelosta.
-- Mitä piruja ne senlaiset ovat? kysyi toverini.
-- Talon piruja, vastasi emäntämme karsinpenkiltä, johon hän taas oli
asettunut, saatuaan ruuat korjuuseen.
-- Tottapa ne lienevät talon piruja, arveli ukkikin.
Huolimatta piruista taikka muista, heitin minä kengät jalastani ja
aloin kokoilla heiniä vuoteekseni.
Kun nainen karsinpenkiltä tämän huomasi, nousi hän sanaakaan
puhumatta ja meni ja toi suuren syleyksen makuuvaatteita ja laittoi
kaksi tilaa lattialle. Kokosi ensin heiniä kasaan, levitti niille
karkean alusvaatteen, pani lakanan sen päälle, asetti päänalaset ja
leväytti somasti koristellun peitteen molemmille vuoteille.
-- Maatkaa tuossa, vieraat, jos piruilta saatte, sanoi hän sitten,
meni ja asettui entiselle paikalleen karsinpenkille.
Ukki istua noljotti rahilla ja katseli naisen toimia.
-- Ei, vieraat! Ei, hyvät vieraat, se sovi. Ette siinä rauhaa saa,
sanoi hän, kun emäntämme oli tilat tehnyt, ja nousi katsomaan
soveliaampaa paikkaa.
-- Kyllä me siinä saatamme nukkua hyvinkin... Ei tänne pirut tule, ei
ikinä enää, sanoi toverini vakavasti.
Minä heitin päältäni ja kävin tilalleni.
-- Ettäkö pirujen kanssa liitossa nämät vieraat, arveli ukki, enemmän
kuitenkin itsekseen.
-- Emme liitossa, emmekä missään, sanoi toverini päättävästi,
vaan pirut pelkäävät meitä... pelkäävät eivätkä uskalla tulla
likimaillekaan.
-- Pelkäävät eivätkäkö uskalla?
-- Aivan niin. Ja ne pelkäävät jokaista kelpo työmiestä.
Ukki istui ja tirkisteli toverini vakaita kasvoja.
-- Pelkäävätkö työm...? kysäsi hän.
-- Pelkäävät! Työmiestä ne pelkäävät, ahkerata, mutta joutilasta,
laiskaa vetelystä ne vainoovat ja pyytävät pauloihinsa, puhui
toverini varmasti.
Ukki jäi sanattomaksi ja katseli naista, joka istui karsinpenkillä.
-- Tuokaapa minulle raamattu tahi uusi testamentti, pyysi toverini.
Nainen lähti ja toi tanakan kirjan.
-- Tämä on pyhä kirja, sanoi toverini, ottaen kirjan. Sitä, joka
tätä kirjaa lukee, tekee ahkerasti työtä ja käypi kirkossa, sitä
eivät pirut koskaan kiusaa, eivätkä vainoo, puhui toverini vakavasti
hartaalla äänellä, asettaen raamatun pöydän nenälle.
Se oli tuonlainen vanha, vahva, puukantinen raamattu, vahvoilla
messinkiheloilla varustetuilla hakasilla, jonkalaisia nähdään vielä
siellä täällä maaseuduilla maassamme. Se oli "Turusa, Prändätty
j.n.e., 1758", niinkuin ensi lehden alareunassa oli luettavana.
Ukki hieman hymähti toverini puhuessa ja näytti epäilevältä ja
katseli karsinpenkillä istuvata naista, johon puhe näytti tehneen
vaikutuksen.
Silloin toverini päätti antaa sanoilleen pontta ja voimaa. Hän otti
veitsensä ja leikkasi ovenpieleen rivan kohdalle isonlaisen ristin.
Sieppasi sitten ison tupakkihakkurin ja poukautti sillä kolme kertaa
ristin kohdalle, että jymähti vanha honkanen seinä.
-- Lyö, lyö! Lyö vielä! kivotti ukki.
-- Ei tarvitse kuin kolmasti... kolmella naulalla oli Vapahtajakin
lyöty ristinpuuhun, sanoi toveri hartaasti.
Se vaikutti: ukki vaikeni kokonaan.
-- Olemme joutuneet mielipuolten joukkoon täksi yöksi, sanoi toverini
ruotsiksi.
-- Hulluin ja pirujen, mutta sama se, sanoin minä. Siunasin itseni ja
nukuin heti, tapani mukaan.
Toverini sitä vastaan ei ollut saanut unta koko yönä. Hän oli
valpastunut kokonaan, kun ukki ei ollut ruvennutkaan pöydälle, vaan
hiipinyt hänen vuoteensa viereen heinille maata. Arvoisa emäntämme
oli maannut karsinlattialla uunin edessä.
Aamulla varhain oli ukki noussut ja hiipinyt ulos tuvasta. Sitten oli
noussut nainen ja mennyt ulos hänkin.
Kun minä heräsin, ei ollut tuvassa muita kuin toverini, joka
tuskitteli vuoteellaan, ettei ollut saanut unta ja ihmetteli minua,
joka voin nukkua missä tahansa.
Siihen annoin minä selitykseksi, että kun en minä ole ikinäni
ennenkään unetonta yötä viettänyt, niin kuinka minä nyt olisin parin
mielipuolen ja muutaman tusinan piruja antanut untani häiritä.
Samassa tuli emäntämme tupaan, kantaen kahvia vieraille. Hän oli
kokonaan muuttunut ulkoasultaan sitten eilisen: oli peseytynyt,
kammannut ja palmikoinut tukkansa, muuttanut toisen puvun,
pyhävaatteet, että hän oli tosiaankin emännän näköinen.
-- Missäs ukki on? kysyin minä saadakseni puheen ainetta.
-- Työhönhän herrat sitä käskivät ja työssä se nyt on, ojanpohjuussa
pellolla.
Hän jutteli nyt lempeästi sointuvalla äänellä, eikä tylysti
ärähtelemällä, niin kuin illalla. Kertoi koko väen olevan sydänmaalla
heinänteossa ja hänen ukin kanssa olevan vaan pihasalla kotimiehinä.
Väleen olimme valmiit taipaleelle ja kysyimme, mitä olimme
velkaantuneet taloon.
-- Enhän minä osaa siitä maksua ottaa, kun ei tässä ennenkään
vierailta... Ikävätä vaan, ett'eivät isäntä ja emäntä olleet kotona,
kyllä ne olisivat teitä vierainaan pitäneet. Nyt ovat herrat saaneet
tyytyä siihen, mitä ovat saaneet.
Me vakuutimme hänelle että olimme täysin tyytyväiset, ett'emme
parempata yösijaa olisi saaneet mistään.
Hän saatteli meidät veräjälle ja neuvoi tielle.
Ukkia emme tavanneet.
Päivä oli yhtä kuuma kuin eilinenkin, mutta roolit olivat meiltä
vaihtuneet toverini kanssa. Hän se oli väsynyt ja tuskitteli ja etsi
katvepaikkoja, minä olin virkeä, astuin edellä ja laulelin.
* * * * *
Sen erän perästä eivät olleet pirut käyneet tuossa talossa, eikä
siinä ollut liioin ollut mielipuoliakaan.
Seuraavana talvena oli isäni kinkerimatkallaan tavannut tuon samaisen
talon isännän ja kysässyt muun puheen lomassa, kuinka heidän
mielipuolensa jaksoivat? Siihen oli isäntä kertonut heillä käyneen
kummia herroja ja puhunut koko tapauksen. Siitä pitäin oli Lassi,
hänen veljensä kokonaan muuttunut. Oli ruvennut käymään kirkossa,
tutkimaan Jumalan sanaa ja ennen kaikkia tekemään ahkerasti työtä,
johon hän ei ollut ennen ryhtynyt ollenkaan... oli ruvennut syömään
hyvin ja nukkumaan vielä paremmin, oli lihonut ja nuortunut kokonaan,
eikä piruista ole virkkanut halaistua sanaakaan. Samoin hänen
sisarensa, Anna, meidän tuollinen emäntämme, oli tullut toiseksi
ihmiseksi. Tekee työtä kaikkea, auttaa emäntää, on hiljainen ja
nöyrä, mutta iloinen ja reipas, peseytyy joka aamu ja pukeutuu
siististi, sillä eihän sitä tiedä milloin herroja tulee. Hän kertoo
kaikille tapauksen ja kuinka häntä hävetti ja hävettää, kun muistaa
minkälaisessa pukimessa oli herroille laittanut illallista ja tiloja.
Rahan kaavoja.
Sutela oli kuulu rikas talo ja näytti pulskalta maantielle.
Siellä seisoikin parasta kättä mies ja silmäili taloa, ikäänkuin
ihmetellen sen muhkeutta. Sitten kääntyi hän kujalle ja pysähtyi
portille, tähystellen tarkasti puolelle ja toiselle.
Siinä tuli tyttönen vastaan.
-- Onko isäntä kotona? kysyi vieras, hyvän päivän tehtyänsä, nostaen
hattuaan.
-- Eikö tuo liene.
-- Missä?
-- Tuossa nitoo viikatetta pihalla.
Hän ei mennyt isännän luokse, vaan asteli suoraan tuvan portaille,
tervehtien häntä hattuansa nostamalla.
Vieras oli pieni ja laiha ja musta. Tukka turjotti silmillä, jotka
olivat pienet ja terävät kuin naskalit, valkuaiset punaset kuin
soivan töyren. Yläpuoli muotoa oli leveä, poskipäät ulkonevat;
alapuoli sitä vastaan kapeni kapenemistaan kunnekka loppui
pitkään, terävään leukaan. Partaa ei ollut muuta kuin viikset kuin
mustalaisella. Nokka oli ohut ja kevelä, jonka nenimmäinen näytti
kilpailevan terävyydessä leuvan kanssa. Hyvästi oli hän puettu,
siisti laukku kainalossa, ostokeppi kädessä.
Hän istuutui portaille ja pani tupakan... sikarin pisti tuleen.
Siihen saapui isäntäkin.
-- Terve! sanoi tämä ja pisti kättä vieraalle, ruopasten toisella
korvallistaan ja kysyi kuulumiset.
-- Mistä tämä vieras on? alotti hän uudestaan hetken päästä.
-- Kaukaa etelästä, aina Helsingistä asti.
-- Vai Hele... Ettäkö sieltä asti!
-- Jopa sieltä.
-- Mitä sitä nyt täällä liikutaan?
-- Ainahan niitä on asioita...
-- Mitä te olette niinkuin viraltanne?
Vieras ei vastannut heti, vaan katseli salaperäisesti ympärilleen.
-- Rahantekijä, sanoi hän sitten tuskin kuultavasti, kallistuen
isännän puoleen.
-- Soh! äänsi isäntä vähän hörästyneenä. Istua noljotti hetkisen,
nousi sitten ja lähti. Hän meni sanomaan emännälle, että pannu on
pantava poroon, että nyt on tullut senlaisia vieraita.
Sitten käski hän vieraan kamariin.
Sutela oli varakas, rikas mies, pitäjään pohatoita, jolla oli
rahaa kotona ja kylässä. Monien talot olivat hänen arkussaan,
yksin kirkkoherrakin oli hänelle velassa. Kaikissa kunnan asioissa
kuului hänen äänensä. Kokouksissa hänen ei tarvinnut puhua muuta
kuin ilmoittaa ajatuksensa, niin kyllä "ystävät" olivat samaa
mieltä. Oman vävynsä oli hän jo kerran lähettänyt valtiopäiville ja
tehnyt pojastaan kunnan luottamusmiehen. Hänen sanottiin keränneen
tämän maailman hyvyyttä tavalla jos toisellakin. Kaikissa oli
hän menestynyt. Muuten oli hän vanhankansan mies, karilas, joka
ei hävennyt pieksusaappaita eikä sarkanuttua, vaikka olisi ollut
maaherraan matka, joka ihmetteli kirkkoherraa, että sekin oli
hänelle velkaa, vaikka sillä oli niin suuret tulot, joka kummasteli
kauppiasta, "renginretkaleesta" arvoon kohonnutta, että se teki
velkaa herrain ystävyyden ja seuran tähden, ja oli jo parilla
kirjalla häneltäkin lainannut. Rahantekijäksi oli häntä kirkkoherra
piloillaan sanonut ja sinä hän piti toimessaan itseänsä. Sen vuoksi
se häntä hykäytti, kun äkkiä sai kuulla, että toinen on oikein
viraltaan rahantekijä.
-- Oikeinkohan tuo tekee tuota töikseen, arveli isäntä itsekseen.
Sepäs olisi vasta se. Ainahan siinä on vaivaa ja hommaa ja huolta
ja vastusta rahaa hankkiessa, jospa tuota nyt pääsisi kerrankaan
oikein tekemällä tekemään. Olihan sitä aina kuullut puhuttavan
rahantekijöistä, vaikka sitä ei ollutkaan saanut nähdä. Nyt se oli
hänen nähtävissään, oli hänen omassa kamarissaan...
Isäntä pistäysi kamariin.
Vieras alkoi puheen.
-- Tämä on tanakka talo.
-- Onhan tätä tässä...
-- Perittyäkö vai omaa hankkimata vai kumpaakin?
-- Miten sen ottaa: olihan tässä jo isällä talonrähjää, mutta minun
aikanani tämä on tälleen tullut.
-- Sen voi arvata, teidät nähtyään...
Emäntä toi kahvia.
-- Mistä sitä rahaa tehdään? kysyi isäntä, emännän mentyä.
-- Kullastako vai hopeasta? jatkoi hän, kun ei vieras näyttänyt
kysymystä hoksaavan.
-- Paperista, isäntä hyvä, paperista ja ainoastaan paperista. Ei
sitä kannata meikäläisten kullasta eikä hopeasta valaa, puhui vieras
innolla ja otti pari seteliä laukustaan.
-- Tämmöisiä niitä tehdään.
-- Isäntä otti ja katseli seteleitä.
-- Ihanhan nämä on kuin oikeata rahaa.
-- Niinhän ne pitää ollakin... väärää ei saa tehdä. Tyhmyydestä sitä
sakotetaan.
Isäntä istua tollotti ihmeissään, tarkastellen vuoroin vierasta,
toisin kädessään olevia rahoja.
-- Ettekö te minullekin...? Isäntä ei lopettanut kysymystään.
-- Miksikäpäs en, jos niikseen tässä tulee. Sehän on minun
elinkeinoni.
-- Teillä kai on tarpeita.
-- Ainakin tuhat kuutisen, mutta puuttuu tärkeimpiä.
-- No?
-- Rahankaavoja.
-- Mitäh? Kaavoja? Rahankaavoja!
-- Niin. Ettekö ymmärrä?
-- En totta tosiaan.
-- Minulla ei ole valmiita pankin seteleitä, joiden mukaan voisin
tehdä, ja omat eivät siksi kelpaa.
-- Tärväytyvätkö siinä kaavat?
-- Eivät! Eivät mitenkään.
-- Lieneehän noita talossa... Pitäisikö paljokin olla?
-- Kaksi seteliä vaan sitä laatua, jota halutaan. Niitä syntyy näet,
sukkelammin kahdella kaavalla, kun ei tarvitse kuin kerran painaa.
-- Oikeinko ne painetaan?
-- Kuinkas muuten ja täällä on paino laukussa.
Vieras otti laukustaan pienen, siron, rautasen painimen, tekoa
senlaista, että viisisatanen levällään siihen hyvin sopi.
-- Tällä ne painetaan, sanoi hän, antaen painimen isännän käteen.
Isäntä katseli ihmetellen konetta.
-- Viisisataa voi kerralla painaa, kun vaan on kaavoja... voipi
pieniäkin seteleitä.
-- Suokaa anteeksi, mutta miksi ei omat tekemät voi kaavoiksi käydä?
uteli isäntä.
-- Siksi... siksi, että niihin on voinut tulla joku huomaamaton vika,
joka uutta tehdessä isonisi ja pilaisi koko painoksen.
Selitys kelpasi isännälle.
-- Kuinka kauvan kestää yksi painos?
-- Jos tänään pannaan painoon, niin huomenna voitte jo nähdä, kuinka
hyvää työtä tämä kone tekee.
Isäntä jätti koneen ja lähti huoneesta.
Vieras kierteli mustia viiksiään, vihelteli ja katseli ikkunasta,
jonka edessä lainehti laaja ruisvainio.
Kohta palasi isäntä. Hän löi ylpeästi setelinipun pöytään.
-- On niitä tässä kaavoja aluksi, mutta näitä ei ole kuin yksi,
osottaen viisisatasta.
-- Kyllä sekin kelpaa... painetaan kahdesti. Pienempiä onkin muuten
helpompi tehdä ja käyttää.
-- Saatanhan tässä, jatkoi vieras hetken päästä, niiden tekotavankin
selittää. Kostutetaan rahaksi kelpaava paperi ja asetetaan setelien
väliin niin, että toisesta on toinen, toisesta toinen puoli välistä
paperia vastaan. Näiden päälle pannaan kuiva paperi ja ruuvataan
painoon niin tiukkaan kuin voidaan. Kun paino jonkun ajan kuluttua
avataan, on raha jo hahmossaan, ett'ei tarvitse muuta kuin hieman
maalia pensselillä sipsiä. Kuivaa se sitten, purista kokoon ja pane
kukkaroosi, niin et totta tosiaan tiedä sitä, sieltä otettuasi,
ruunun myntistä erottaa.
Isäntä oli korvana kaikki vieraan selitystä tehdessä. Kun tämä
oli setelit tarkastanut ja hyväksynyt, puristi hän ne painimeen
oikiamaan, silenemään. Ja olihan siinä mitä oikoa: oli viisi paria
viis- ja yhtä paljo kymmenmarkkasia, pari paria viidenkymmenen
seteleitä, sama luku satasia ja yksi viissatanen.
Niiden oijetessa oli aikaa syödä päivällistä.
-- Ja nyt, isäntä hyvä, nyt pyydän minä saada olla aivan rauhassa
iltaan asti, saadakseni paperit painoon.
-- Jopa niin, jopa niin... Väki lähti heinän korjuuseen alankoon,
minä menen itsekin sinne.
-- Illan suussa, tuolla kello 7 maissa, voipi isäntä tulla katsomaan;
silloin ovat jo kaikki järjestyksessä. Yksi on vaan aina muistettava,
hyvä isäntä, ja se on se, ett'ei kukaan saa vähintäkään tietää näistä
meidän hommistamme täällä, muuten olemme hukassa.
-- Tietty se, tietty se... Mutta en ehdi iltaan tänne. Paljo on
heiniä hajallaan... paljo. Yöhön siellä menee, jopa yöhön.
-- Silloin minä siis jo nukun herran rauhassa, kun olen matkasta
väsynyt. Tulkaa sitten huomisaamuna tuossa seitsemän seutuun, niin
silloin saan jo lukea käteenne valmista mynttiä.
Tyytyväisenä lähti isäntä, eikä vieraskaan tainnut tyytymättömäksi
jäädä.
Lähes puoleen oli jo yö kääntynyt, ennenkuin päivän työt oli tehty,
kaikki heinät kokoon saatu ja isäntä kotia joutunut; silloin ei ollut
enää ietiä mennä vierasta tapaamaan.
Isännän hämmästys on helpompi käsittää kuin kertoa, kun hän ei
aamusella päässyt millään keinoin kamariin, jossa vieras nukkui. Ovi
oli lukittu sisästäpäin. Hän koputti kerran, toisen, kolmannen...
Ei vastausta. Hän ryskytti, hän paukutti... kaikki turhaan. Hän
lähti rakennuksen taakse, ikkunasta katsomaan. Kokoon oli hän
tuskasta kutistua, sinne saavuttuaan. Ikkuna oli auki eikä miestä
näkynyt huoneessa eikä missään. Isäntä nousi ikkunasta sisään ja
etsi ja nuuski joka nurkan, mutta ei löytänyt mitään, ei rahoja eikä
rahankaavoja. Hän katsahti ulos. Siinä oli jälet. Ruispeltoon oli tuo
roisto ensin paennut ja sieltä sitten... Isäntä oli kuin puolihupsu:
käveli ja puheli ja välimiten kiroili itsekseen.
-- Ei voi asiata vallesmannillekaan ilmoittaa... ei voi. Eihän se
varastanut rahoja, itsehän minä annoin... enkä saata rahanteostakaan
puhua mitään... vielä tässä rahantekijäksi vanhoilla päivillään.
Ja sill'aikaa kun isäntä näin tuskissaan epäröiden valitteli, oli
vieras jatkanut matkaansa, toivottavasti toisessa mielentilassa kuin
vieraanvarainen isäntänsä, ja istui luultavasti parastaikaa toisen
herkkäuskoisen saiturin luona ja järjesteli rahankaavoja.
Onnen turkki.
Se ei ollut mikään matka-, vaan ihan tavallinen kessuturkki. Vuorina
siinä oli Suomen lampaan valkoista nahkaa, päällinen lampaanharmaata
puolivillasta ja kaulus ja puuhkat kiherävillasta, mustanharmaata
karitsaa. Sitä ei oltu tehty uljaan pääkaupunkimme keskiosissa,
pääkatujen varrella, vaan syrjässä, Punavuorten takana.
Onnettomaan aikaan tuotiin uusi turkki omistajalleen. Hän oli samalla
viikolla tullut ajurista talonomistajaksi ja se oli turkille ikävä
käänne asiain menossa. Ei sen vuoksi, ettei talonomistaja turkkia
tarvitse, vaan siitä syystä, että sen oli ajuri tekeille antanut.
Isäntä puki turkin päälleen vaimonsa avustamana. Pitäähän joka
asiassa olla läsnä hänen, joka miehen apulaiseksi luotu on.
-- Joo, hyvä turkki! Kyllähän se Matti turkin tekee, arveli isäntä.
-- Hyvähän tuo on, mutta mitä sillä nyt teet? kysyi vaimo, jota oli
jo rouvaksi ruvettu kutsumaan.
-- Kuinka niin? Käypihän tämä pihatoimissa.
-- Missä piha...? Mitä toimia sinulla nyt on, kun olet päässyt
talonomistajaksi?
-- Yhtä ja toista.
-- Mutta niissä ei kuljeta tuonlaisessa turkissa. Sinun täytyy saada
"supiturkki".
-- Ohhoh! Kovinpa sitä nyt mennään! Mihinkäs sitten tämä turkki?
-- Se lahjoitetaan köyhille. Sinulla täytyy olla asemasi mukainen
turkki. Ethän tuossa voi liikkua pankeissa etkä muissa herroissa.
Puku nostaa luottamusta ja tuottaa arvoa. Minä lahjoitan tuon turkin
pois, sitä et saa kertaakaan käyttää. Ostetaan uusi sinulle, arvosi
mukainen...
Näin lasketteli rouva tarinata.
Mies ei virkkanut mitään, sillä hän huomasi vaimonsa olevan taas
sillä päällä, että vastustaminen saisi matkaan vaan riitaa ja toraa,
niinkuin ennenkin. Sen vuoksi ei hän virkkanut mitään, jonka vaimo
tapansa mukaan käsitti myöntymiseksi, ja lahjoitti turkin pois.
Niin teki rouva.
Kun ajuri oli näin päässyt talonomistajaksi, niin mietiskeli hän
usein tämän maailman menoa ja muisteli entisiä aikoja. Ja olipa
hänellä mitä muistella. Niinpä hän, kun eräänä iltana poltteli
sikaria loikoessaan sohvalla, heitti laajemman silmäyksen entiseen
elämäänsä.
Ajatus on nopea. Se ei tarvitse paljoa aikaa kulkiessaan pitkiä ja
monimutkaisia matkoja. Sieppaamme tämän lennosta, minkä ehdimme
huomioon ottaa.
Hän oli syntynyt jossakin erämaan kulmauksessa Kajaanin tienoilla,
pienoisen puron rannalla, jossa hänen isällänsä oli mylly. Olisihan
se isä mylläriksi tahtonut, mutta eipä sitä pojasta tullut. Hän
oli levoton luonteeltaan ja halusi tiedustella, oliko maailmaa
vielä myllyn takana ja kuinka pitkältä. Isältänsä pyysi hän päästä
jonnekin muualle jotakin oppimaan, mutta siihen ei tämä antanut
suostumustansa. Se oli isän mielestä turhaa ja joutavata. Poika
päätti lähteä omin nokkinsa. Eräänä päivänä poikkesi hän myllyn
takaa sydänmaalle ja osautui kulkiessaan Kajaaniin. Isä ei tuosta
suurin sureksinut, vaan arveli, että "kylläpähän routa porsaan kotia
ajaa". Mutta eipäs ajanutkaan. Äiti suri sitä enemmän, itki ja etsi
poikaansa jokajalta, kunnes löysi. Kovin oli ukko ällistynyt, kun oli
saanut tietää että poikansa oli Kajaanissa suutarin opissa. Isä ei
toimesta pitänyt, sillä suutarit eivät olleet sillä paikkakunnalla
oikein maineessa siihen aikaan. Ne olivat juoppoja ja renttuja hänen
mielestään. Ja siinä taisi isä olla aivan oikeassa, sillä eihän
poikakaan ole monta päivää oikeata elämää suutaroimisella elänyt.
Jospa se isä nyt eläisi, niin saisi hän kuulla minulta samat sanat,
mutta vähän kovemmin, ja saisi se nähdä muutakin kuin suutarin
elämätä, kun hänet tänne kutsuisin.
Vuosi kolmisen värjötteli hän Kajaanissa, suurimman osan suutarin
opissa.
Kesäisin ei ole Kajaanista millekään suunnalle niin luonnollista,
suurta ja vilkasliikkeistä väylää, kuin Pohjanmaan pääkaupunkiin,
Ouluun, halki Oulunjärven, pitkin Oulunjokea, alas suuria, mahtavia
koskia. Tätä oli hänenkin mielensä tehnyt koettaa jo parina kesänä,
mutta ei saanut satuun. Seuraavana ei hän voinut enää halujansa
hillitä, vaan lähti taipaleelle pitkässä, ropsassa tervaveneessä.
Tämä matka oli iloisin ja viehättävin, mitä oli ikänänsä tehnyt,
ja se aika ainoa koko hänen elämässään, joka muistamista ansaitsi.
Sen vuoksi hän sitä usein muisteli alhaisemmassakin tilassa, kuin
nykyinen, jolloin vasta oli oikein aikaa sitä ihaillen muistella.
Siitä syystä oli tuo matka yksityisseikkojaan myöten selvänä hänen
mielessään.
-- Teen minä vielä kerran tuon matkan, tuumaili hän, teen totta
tosiaan, jos tämä vaurastuminen alkaa tälleen mennä.
Oulussa avautui vasta uusi elämä, "suuren maailman elämä" hänen
eteensä. Siellä jo tiesivät käsityöläisetkin, varsinkin suutarit,
elää herroiksi. Siellä hän ensi kerran kuuli tuon suuta hivelevän
sanan "toti" ja oppi sitä käyttämään ja laittamaan; siellä ne oli
punssit ja monenlaiset viinit. Itsensäkin tunsi hän täällä jo
miehemmäksi, kun ei tarvinnut enää oppiin pyrkiä, vaan miehenä työtä
hakea. Sitä hän saikin kohta, kun asiansa ilmoitti ja rahaa oli,
millä pitää hyvät härkijäiset tovereille.
Tästä lähtien alkoi tavallisesti himmetä isännän muisti, vain
tahallaanko lienee muistoissaan loven elämänsä juoksuun jättänyt.
Häntä ei tainnut huvittaa muistella, kuinka Oulussa tottui
herraselämään, se on juopottelemaan ja irstaista elämää viettämään.
Hän oli kaiketi unhottanut, kuinka hän lähti Pohjolasta pitkin
meren rantaa etelään päin, kulkien milloin "apostolin hevosilla"
rantatietä, milloin meritse kaupungista toiseen, niinkuin sen
aikuinen sälli ainakin. Toista vuotta oli hän taivaltanut, kun joutui
Helsinkiin. Ei hän sielläkään viihtynyt. Vaellushaluja oli karttunut,
niitä täytyi tyydyttää.
Hän jatkoi matkaansa itään käsin ja saapui eräänä aamuna avaran
Venäjän kuuluisaan pääkaupunkiin Pietariin. Siellä hän ryhtyi taas
toimella työhön ja viipyi Pietarissa kokonaista kaksi vuotta. Mikä
hänet sieltä pakotti lähtemään, sitä hän ei koskaan muistanut
eikä mieleensäkään johtunut. Summa vaan, että hän eräänä kauniina
syyspäivänä ilmestyi Helsinkiin ja päätti tosi toimella ruveta itse
mestaroimaan. Tarkemmin asiata, aprikoituaan asettui hän Veaporiin.
Toimella sai hän työhuoneen kuntoon, töitä karttui ja kaikki kävi
hyvin. Siellä hän akottui, nai sievän punaposkisen palvelustytön.
Menestys seurasi miestä.
Äkkimenestys on harvoin hyväksi. Se pöyhistyttää miestä, saattaa
itserakkaaksi, ylpeäksi.
Niin kävi tässäkin.
Mestari alkoi liikkua toverien seuroissa ja käyttää usein sanaa
"minä"... "minä" kotonaankin.
Vaimo ei saanut lasta.
Mies alkoi kiertää kotiansa ja viivyskellä kaupungissa. Ja nuori
vaimonsa, joka ei viihtynyt autiossa, tyhjässä, ikävässä kodissa,
rupesi kuljeskelemaan tuttavissaan ja pistäysi usein heidän
seurassaan iloisissa tansseissa. Se häiritsi aluksi heidän väliänsä,
synnytti jöröyttä ja mielikarvautta, milloin yhteen sattuivat, sitten
luulevaisuutta ja urkkimista.
Se rikkoi kokonaan heidän välinsä.
Mies alkoi ryypiskellä, vaimo tulla riitaiseksi. Lopuksi he eivät
kärsineet toisiansa ollenkaan; riitaa jopa tappeluakin oli alati
heidän välillänsä. Liike tietysti jäi alakynteen, kun ei siitä kukaan
pitänyt oikeata huolta. Senlaisena jatkui elämä.
Mies joi ja hävitti kaikki.
Muutaman kuukauden päästä ei ollut kukoistavasta liikkeestä mitään
jälellä. Mestari oli täydellinen renttu, joka ei mihinkään kyennyt
eikä mitään koettanut, rötkyili vaan ja joi kun sai. Vaimonsa eleli
pyykinpesulla ja muulla pienellä askareella...
Tätä muistaissaan nousi isäntä ylös. Asteli edestakaisin lattialla ja
sytytti uuden sikarin. Sitten istuutui hän keinutuoliin.
Hänen mieleensä tuli eräs kesäinen sunnuntai-ilta, kuuma, helteinen
ilta, jolloin hän loikoili Veaporissa muutaman penkereen reunalla
repaleissa ja kengittä, kuinka päätä porotti, suuta kuivi ja koko
ruumis vaati jotakin väkiainetta, mutta ei ollut mitään keinoa sitä
saada. Hän oli käynyt tapaamassa vaimoansa, mutta se oli lähtenyt
kaupunkiin; eikä se ollut niin varmaa sekään, että silläkään olisi
mitään ollut. Siinä tuskissaan piehtaroidessa, juohtui hänen
mieleensä sydänmaan puro ja mylly ja äiti ja isä ja kaikki... Hän
itki ja voivotteli kuin pieni lapsi. Kavahti siitä pystyyn ja lähti
kiirein askelin ikäänkuin paeten muistojaan.
Hän pyrki laivaan ja pääsi kaupunkiin. Siellä hän vielä töllisteli
kadulla ja eperöi. Lähti vihdoin ja meni suoraan hihhulien seuraan,
jossa tiesi monta tuttavatansa olevan.
Niihin oli hän tutustunut jo Oulussa. Siellä hän ei niitä tarpeesta
etsinyt, vaan ilkeydestä. Oli niin hupaista mennä sunnuntai- ja
lauvantai-iltoina niiden seuroihin ilkeilemään ja härnäämään. Nyt
pakottivat muuttuneet asiain käänteet hänet sinne.
Hän tiesi hihhulien olevan avuliasta ja luotettavaa väkeä, ja että
pahinkin renttu on heidän seurassaan kunnon mieheksi jälleen kohonnut.
Avoimin sylin otettiin hänet siellä vastaan, vaikka alussa arasti ja
eperöiden, kun ei tietty tottako oli miehen tuuma vai leikkiä.
Kun hänelle näin alkoi uusi elämä, niin piti hänellä olla uusi
toimikin, päästäkseen tyyten irtautumaan vanhasta elämästään. Hän
rupesi ajuriksi. Tuttavainsa ja samanuskoisten avulla sai hän ensi
aluksi yhden hevosen ja haki vaimonsa luokseen. Tämäkin oli miehensä
mieliksi rupeavinaan hihhuliksi, vaikka hänen maailmallinen mielensä
ei tahtonut koskaan siinä viihtyä.
Aluksi oli uusi elämä kovin vaikeata, mutta ystäväinsä tukemana
ja omilla ankaroilla ponnistuksillaan sai hän viimein voiton.
Hitaasti se kävi, mutta varmasti, niin että muutamien vuosien
taistelun perästä oli hengellisesti ja ruumiillisesti voimistunut
ja aineellisesti vaurastunut. Hänellä oli kuusi hevosta, joilla oli
alinomaa työtä ja tointa; hyvä nimi oli hänellä toverien piirissä ja
luottamusta kaikkialla.
Silloin alkoivat Helsingissä nuo hyvät ajat ja innokas rakennuspuuha,
ajat, jotka yhtä nopeasti menivät, kuin olivat tulleetkin. Joka
mies silloin kiihkeästi halusi tulla rikkaaksi, tahtoi päästä
talonomistajaksi. Ja helpostihan se näytti käyvänkin, kun joka
puolelta tarjottiin avuliasta kättä. Kaikki pankit ja muut
rahalaitokset olivat anteliaita. Kilvan koettivat ne tyrkyttää rahaa
jokaiselle, jonka vaan halutti ottaa. Oli kuin hurja kulkutauti,
rahankiihko, olisi valloilleen päässyt ja saastuttanut kaikki,
niin köyhät kuin rikkaat. Raha kasvatti ylellisyyttä ja kiihkoisa
rakennusinto kohotti työmiesten palkat ennen kuulumattomiin. Rikas
oli kuin kuningas ja työmies eli kuin herra. Jos oli joku järkevä
mies joukossa, joka huomasi ja huomautti, mihin tuonlainen huimaus
oli vievä, niin häntä naurettiin tahi pidettiin kerrassaan hassuna.
Muutamana päivänä ilmestyi ajurinkin luokse "akentti", jolla oli talo
myytävänä, hyvä, uusi, vasta rakennettu talo, joka tuotti niin ja
niin monta prosenttia ostohinnasta. Itse hän sitä alussa vastusteli,
mutta akentti sai rouvan puolelleen ja -- parin päivän perästä oli
kauppa tehty... Minkäs vuoksi ajurin olisi pitänyt olla viisaampi
muita.
Hän antoi rahat, mitä säästössä oli ja vekselillä otettiin parista
pankista lisää. Kiinnityslaina sai jäädä entiselleen. Heti saivat he
talon haltuunsa ja muuttivat suurella mielihyvällä siihen.
Isäntä sai vielä samalla viikolla uuden supiturkin, jonka eräs
perheen ystävä oli Pietarista tuonut.
Nyt oli hän siis talonomistaja, herra talonomistaja.
Lyhyeen on leikki lysti.
Nuo hyvän elämän päivät eivät kestäneet kauvan. Ne muuttuivat niin
äkkiä, ett'ei kukaan voinut sitä aavistaakaan, vielä vähemmin
valmistautua sitä varten. Rahat hävisivät kuin siivellä pyyhkästen.
Pankit ja rahalaitokset, joiden olisi pitänyt avuksi rientää, olivat
tyhjät ja vaativat lainassa olevia rahojansa ankarasti takaisin.
Rakennustoimi pysähtyi kerrassaan, eikä muitakaan töitä ollut.
Työkansa, jota hyvät ajat ja valtava rakennuspuuha oli joukottain
kaupunkiin kerännyt, joutui työttömäksi, puutteeseen, jopa hätäänkin.
Samoin kävi talonomistajien. Vekselit olivat maksettavat, mutta
rahaa ei ollut eikä saatu mistään. Talot alkoivat vaihtaa isäntiä:
vararikko seurasi toistaan. Entiset isännät vetäytyivät entisiin
toimiinsa ja lisäsivät työttömäin lukua.
Monet olivat hihhulien seurakunnassa lankeemukset. Useimmat niistä,
jotka maallisten etujen tähden olivat seurakuntaan liittyneet,
eivät voineet seisoa, vaan kääntyivät entiseen elämäänsä, ruveten
juopottelemaan ja renttuamaan.
Vararikko oli tässä kerrotun isännänkin edessä.
-- Hyvä Jumala! eikö apua ole enää mistään? huusi rouva.
-- Ei! Ei mistään! sanoi isäntä tyynesti ja lähti viemään
konkurssihakemusta raastupaan.
Kaikki myytiin heiltäkin irtain ja kiintein omaisuus. Siinä meni
isännän supiturkkikin.
Isännäksi tultuaan oli hän myynyt hevosensa paitse yhtä. Sen sai hän
pelastetuksi ystäväinsä kautta. Hän päätti jälleen ruveta ajuriksi.
Rahat meni, mutta konsti jäi.
Oli talvi ja kylmä, mutta hänellä ei ollut turkkia. Narinkkaan lähti
hän katselemaan, eikö juutalaiselta saisi senlaista.
Kaikkiahan niillä on.
Kun ajuri palasi, alkoi hänen vaimonsa aika tavalla itkeä.
Turkki oli sama, jonka vaimo oli lahjoittanut pois.
-- Tämä on onnen turkki tämä, sanoi ajuri, tässä voin taas kaikki
uudestaan alottaa.
Karsikko.
Itke lukija, itke kuin vihanta kaisla, valita kuin rannan vieno aalto
kohtaloa nuoren immen, tapaturmaa miehen oivan.
* * * * *
Olin ongella ensi kertoja niillä tienoin maatamme. Olimme, vanha
kellonsoittaja ja minä, asettuneet luodon reunaan Koivukaarteen
suulle, koettaaksemme, olivatko ahvenet syönnissään.
Oli aamu varhainen, pirteä aamu. Yön viileä kosteus tuntui vielä
ilmassa ja hienoa huurua henki Koivukaarteen perukka raittiiseen
aamuilmaan. Tuulettaren päivätyö ei ollut vielä alkanut, jonka vuoksi
luonto sai rauhassa kuvastella Murtoselän kirkkaassa pinnassa. Oli
tyyni, niin tyven, ett'ei rannan ruoho heilahtanut eikä kirkas veden
pinta vähintäkään röyheltynyt. Lintujen raikas aamulaulu kaikui
viereiseltä Tuhannenniemeltä ja yksinäisen teiren kuherrus kuului
Repohäikän puolelta. Oli nimittäin kevätkesä ja vanha sananlasku
sanoo, että teiren soitimeen ja ahvenen kutuun ennättää hitaisempikin
mies, joka merkitsee, että teiri kuhertaa ja ahven kutee pitkin
kevättä ja pitkältä kesääkin.
Koetimme onkia.
Kala ei syönyt, ei nyässytkään.
Senlainen ilma ei ole onkimiehen.
Meillä oli kaikenlaista täkyä, herkkua, ahvenille tarjottavana,
mutta mikään ei kelvannut. Koettelimme kastemadolla ja tavallisella
onkilierolla, tarjosimme puuntoukkaa ja sontiaista, elävätä särkeä
ja vehnätahasta -- kaikkea yhtä turhaan. Kylläisiä olivat kalat
tänä aamuna, ei mikään voinut ahvenen ruokahalua kiihottaa. Moni
olisi tästä arvellut, että aina on kaloja vedessä, vaikk'ei aina
apajalla, vaan niin ei ollut tällä kertaa asian laita. Apajalla niitä
kyllä oli, sen näimme selvästi. Helposti nimittäin näki kirkkaassa
vedessä pohjakiviä vasten kuinka siellä ahventa liikkui, liikkui
isoa, liikkui pientä, sekä yksitellen että parittain ja parvissa.
Selvään näimme, kuinka monikin kävi ongen luona täkyä tarkastamassa,
moni tokasemassakin, mutta ei yksikään maistamassa. Oli aivan kuin
olisivat onkimishommaamme leikkinä pitäneet. Milloin kiertelivät
parvissa pyydyksiämme, milloin nykäsivät siimaa, ikäänkuin
härnätäksen meitä, milloin taas painuivat pohjaan ja asettuivat
kivien väliin, jossa eivät kuitenkaan kauvan yhdessä kohti pysyneet,
sillä välin kun toisia, aika kyömyniskoja, uiskenteli vedenkalvossa
niin että harja oli ylhäällä vedestä ja oikein väreili tyyni veden
pinta menon voimasta.
Oli siinä elämätä vedessä.
Onkeen ei vaan saatu yhtään ainoata.
Päivä kulta kiersi keräänsä yhä korkeammalle ja lisäsi poltin-ainetta
ahjoonsa, koskapahan kuumuus eneni sitä myöten kuin päivä yleni.
Väsyttää alkoi ahventen elämä ja sietämättömäksi käydä päivän helle,
kun ei viilentävä tuulikaan tuntunut ollenkaan jaksavan liikkeelle
tänä päivänä.
-- Lähtekäämme itse syömään, kosk'ei kalat syö, sanoi kellonsoittaja.
-- Se kieltoa mikä minusta, vastasin minä.
Olimme aikoneet olla yökunnissa onkiretkellämme ja sen vuoksi oli
meillä eväät mukana.
Laskimme rantaan ja nousimme maalle tuuhean männikön viileään poveen.
-- Tässä on merkkipaikka, sanoi kellonsoittaja, kun olimme asettuneet
sammaliselle rinteelle ja aloimme kapsehtia eväitä kontista.
-- Missä?
-- Tässäpä... Tuossa on karsikko puussa. Tämä oli ensi kerta,
jolloin kuulin sanan karsikko. Minä vääntäysin katselemaan osotettua
puuta, vaikk'en tiennyt, mikä karsikko oli, enkä kysymällä tahtonut
tietämättömyyttäni ilmoittaa.
Puun kupeessa oli neliskulmainen roso ja sen keskellä vuosiluku 1839,
muuta merkkiä ei näkynyt. Se oli tehty aikoinaan siten, että oli
otettu kappale kuorta puusta ja siihen leikattu vuosiluku, vaikka
paikka oli aikaa myöten muodostunut luonnollisen roson näköiseksi.
-- Niitä tehtiin karsikolta entiseen aikaan ja tehdään vielä nytkin
vainajain ja merkillisten tapausten muistoksi.
-- Minkäs muistoksi tämä on tehty?
-- Tähän rantaan hukkui kerran kaksi ihmistä, puhemies ja sulhanen,
sanoi soittaja.
Uteliaisuuteni oli herännyt. En saanut oltua ennen kuin sain
kellonsoittajan kertomaan tapauksen.
-- Oli syksy karsikkoon merkittynä vuonna. Murtoselän levottomat
laineet oli vanginnut syksyinen jää, kierä, sileä kuin lasi.
Hevosella ei sitä vielä päästy kuin mataloista salmista, vaan
jalkamiehen kesti jo huoletta kulkea. Sitten tuli suoja ilma, joka
pani jäät vesille.
Sattui silloin lauvantaipäivä. Eräs nuori pari oli kirkolle tulossa
kuulutuksiin itseänsä panettamaan. Morsian oli talontytär Haatalasta,
nuori ja verevä, sulhanen tarmokas isäntä Vuonamon puolelta. Hänkin
aivan nuori, vasta talon haltuunsa saanut. Nämä olivat päättäneet
seuroineen kirkolla yhtyä. Morsian tulikin hevosella salmien poikki
Pankasalon kautta kohta puolilta päivin, mutta sulhasta ja puhemiestä
ei kuulunut. Heidän oli aikomus jättää hevosensa Ahokaarteesen ja
tulla siitä selän yli jalkaisin. Mutta kun jää oli sileä ja liukas,
niin päättivät he käyttää jääkoluja. Ne ovat kulkuneuvot, jotka
tehdään jäästä siten, että otetaan kaksi tarpeenmukaista jääpalasta,
hakataan niihin mukavat kolot, pannaan polvien alle ja työnnellään
jalkain välistä jollakin sopivalla teräaseella, joko kirveen kasalla
tahi sitä varten rautapiikillä varustetulla kepillä. Kierällä,
sileällä jäällä on tällä tavoin kulku erinomaisen joutusata ja
hupaistakin, ainakin mukavampaa kuin käveleminen liukkaalla jäällä.
Tällaisilla kulkuneuvoilla olivat sulhanen ja puhemies varustautuneet
Ahokaarteessa. Ja kun tuuli oli myötäinen ja jääkolut vesilivulta
huilasivat hyvin, niin olivat he arvatenkin kulkeneet aika vauhtia
pitkin Murtoselän kirkasta jäätä, jäätä, joka ei ollenkaan näyttänyt
jäältä, vaan oli kuin rasvatyyni kesäisen järven pinta...
Nuori pari oli vieraineen päättänyt yhtyä meillä ja siitä jaloin
käydä pappilassa. -- Puhemiehen tavallinen kirkkokortteeri olikin
meillä.
Morsiamen saavuttua vanhempineen ja muutamien sukulaistensa kanssa,
kaivattiin kovasti sulhasta. Odotettiin ja ikävöitiin; häntä ja
puhemiestä ei vaan kuulunut. Odoteltiin yhä, odoteltiin levottomasti.
Morsian alkoi peljätä pahinta, käydä tuskaiseksi ja itkujaan
keräillä. Minua alkoi säälittää hänen kohtalonsa ja päätin lähteä
kuulustelemaan Ahokaarteesen. Tuo lähes viiden virstan pituinen
taival kahakäteen ei ollut mikään matka luistinmiehelle senlaisella
kelillä. Kun lausuin tämän aikeeni, näytti morsian rauhoittuvan.
Sitasin siis luistimet jalkaani ja läksin. Siitä ei ollut kukaan
vielä sinä syksynä kulkenut, vaan kun tunsin vedet ja tiesin karttaa
virtapaikat, sujauttelin huoletta eteenpäin. Jää oli kirkas, että
hirvitti. Pohja, kivet ja luodot näkyivät matalalla jään läpi ja
joka potkasu oli kuin olisi luistin kiveen karahtanut, niin likellä
näyttivät ne olevan. Laskin ensin pitkin rantaa Luotolahden suulle
ja siitä kaartain Murtosaarta kohti yli selän matkani päähän.
Ahokaarteessa sain kuulla, että kaivatut, sulhanen ja puhemies,
olivat jo puolenpäivän seutuun lähteneet sieltä jääkoluilla ja
aikoneet oijustaa Koivukaarteesen ja sieltä Kirkkovuoren yli kylään,
ja olivat luultavasti jo saapuneet perille. Vilkasin Koivukaarta
kohti, mutta kun ei mitään näkynyt siellä päin, lähdin asiata
tarkemmin ajattelematta paluumatkalle. Harppailin väen takaa, ja
kiihtynyt, myötäinen lounastuuli teki parastaan auttaessaan kulkuni
nopeutta. Kaukaa jo näin kaksi naista jäällä kotirannassa. Arvasin
niiden odottavan minua. Aika vonkaa lensin eteenpäin kuin hyvän
sanoman saattaja ainakin ja olin kohta heidän luonaan.
Lyhyesti ilmoitin heille, kuinka asia oli, ja sanoin, että kaivatut
ovat luultavasti tuossa paikassa täällä. Se ei näyttänyt morsianta
tyydyttävän. Pitkät kyyneleet tippuivat hänen silmistään ja
hätäisesti selitti hän veljelleen, että menisi kuulustelemaan kylältä.
Veli lähti ja isä lähti myöskin.
Mitään lohdutusta eivät hekään tuoneet. Kaivatulta ei ollut kukaan
nähnyt. Ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä uudestaan etsimään ja sitä
tietä, jota he olivat aikoneet kulkea.
Niin lähdimme, morsiamen isä ja veli ja minä; aseena oli meillä vaan
kirves mieheen, ja mieli täynnä outoja aavistuksia.
Matkallamme Kirkkovuoren yli Koivukaarteelle emme tavanneet
jälkeäkään heistä. Läksimme siitä Tuhannennientä kohti, tähystellen,
katsellen sinne tänne pitkin jäätä, mutta mitään ei ollut näkyvissä,
kuuluvissa. Lähestyessämme Koivukaarteen suuta, näimme mustan
mytyn loitompana jäällä. Heti sävähti mieleeni, mikä surullinen
onnettomuus oli tapahtunut. Tottapa aavistus lienee toisillekin samaa
ilmoittanut, koskapa äänettöminä kiiruhtivat askeleitaan sitä kohti.
-- Lakki jäällä! huudahti isä.
-- Talvilakki, äänsi poika.
-- Puhemiehen talvilakki, sanoin minä, lähemmäksi tultuamme.
Se oli sulasilmäkkeen vieressä, jonka Ahokaarteen puoleinen reuna oli
lohennut ja jossa uiskenteli jääpalanen, jääkolu. Selvät oli merkit,
mihin sulhanen ja puhemies olivat kadonneet.
Puhuja vaikeni ja tuijotti surullisesti eteensä.
-- Siinä käypi kai jonkunlainen virta Kivisalmesta, jatkoi hän
hetken päästä, tahi on siinä lähteensilmiä, ainakin se kohta
jäätyy myöhemmin joka syksy kuin muu osa selkää ja sulaa keväällä
aikasemmin. Niin oli tällöinkin. Se oli nähtävästi ollut jo riitassa,
mutta lauhtunut ilma oli sen avannut jälleen. Ilmi sulaan olivat siis
onnettomat huomaamattansa huilanneet. Sitä olikin vaikea huomata kun
jää oli kirkas ja vetinen.
Kauhistuneina seisoimme sulan partaalla kykenemättä mihinkään toimeen.
Isäntä, morsiamen isä, tointui ensin. Hän esitti, että on heti
tehtävä hara metsästä koettaaksemme saada ruumiit ylös.
Kääntyessämme maata kohti, näimme kaksi naista kiiruhtavan paikalle.
Siinä tuli morsian vaimoni kanssa. Hän poloinen ei ollut saanut
rauhaa, vaan oli vaatinut vaimoni mukaansa ja rientänyt perässämme.
Sydäntä vihlaseva tuskan huuto ilmoitti, että hän oli tajunnut, mitä
oli tapahtunut, ja väkisin kuin mielipuoli tahtoi hän syöksyä sulaan.
Veli sai ottaa sisaren haltuunsa ja me isännän kanssa lähdimme
saamaan haraa maalta. Tuskin olimme puolitiessä sulasta rantaan,
kun jään alla näimme ihmiskasvot aivan jäässä kiinni. Tarkemmin
katsottuamme, tunsimme sulhasen muodon, ja vähän matkaa siitä oli
puhemies, selkä jäätä vasten.
Haraa ei siis tarvittu. Varovasti hakkasimme reijän jäähän, että
saimme esiin kummankin vainajan käden. Vaimoni sai pitää kumpaakin
hihasta kiinni, ett'eivät pääsisi painumaan, sillä välin kun me
väleen isonsimme avannon ja kohta olivat molemmat onnettomat
jäällä. Sulhasella oli vielä lakki päässä ja keppi puristettuna
kovasti käteen. Hänen kasvoillaan oli hymyilevä ilme ja hän näytti
tukehtuneen heti. Puhemiehen kasvot olivat tuskan väänteessä ja hän
oli elänyt enemmän aikaa, koskapa oli hakannut tuskissaan päällään
jäätä niin että takaraivo oli puhjennut ja jää siltä kohti halkeillut.
Tuskallisesti valittaen vaipui morsian polvilleen sulhasensa viereen
eikä meissä ollut hänen lohduttajaansa.
Nopeasti haki veli hevosen pappilasta, jolla ruumiit kuljetettiin
kylään.
Henkiin heitä ei tietysti voitu enää saada, vaikka kuinka
koeteltiin... He olivat vironneet siinä maassa, missä ei mikään
väijyvä sula voi heitä enää hukuttaa.
Morsian oli nääntyä suruunsa. Pitkän aikaa väikkyi hän elämän ja
kuoleman vaiheella, kunnes aika, kaikki korjaava aika, paransi
hänenkin haavansa.
Tähän lopetti vanha kellonsoittaja.
Me istuimme kotvan aikaa ääneti. Silloin alkoi männikön latvasta
kuulua kumajava, surunsekainen soitto. Tuulonen oli lähtenyt
liikkeelle ja vihanta metsä alkanut ikuisen huminansa, joka tällä
kertaa kuului kuin mieltä ylentävä hautausvirsi. Oli kuin muukin
luonto olisi viehtynyt näistä muistoista. Kovettunut kivi tuntui
heltyvän ja vuodattavan kyyneleitä, vihanta kaisla ääneensä itkevän
ja rannan aalto valituksillaan yhtyvän yleiseen kaihoon.
Hetken perästä nousi vanha mies ja minä tein samoin, laskeusimme
rantaan ja lähdimme vesille, emmekä kotvilleen hennonneet toistemme
muistoja häiritä.
Kaksi onnellista.
-- Tapasin heidät viime lauvantaina sähkön valossa uusissa halleissa
Aleksanterin- ja Hakasalmenkatujen kulmassa, kertoi minulle eräs
ystäväni eilen illalla.
Olin kävellyt muutamaan kertaan läpi nuo hallit ja silmäillyt niiden
somuutta. Uutuus viehätti minua, niinkuin muitakin.
Parhaillaan olin kauppaa tekemässä viehättävimmän myyjättären
kanssa, minkä silmäni halleissa huomasi, kun eräs nuori pari
herätti huomiotani. Katseeni kiintyivät erittäinkin naiseen, joka
kiekkui miehen kainalossa. Hänen pukunsa oli uusinta muotia.
Päässään senlainen viehättävä, yksinkertainen hattu, kuin tänä
syksynä käytetään, kepsi samoin nykyistä mallia, ilman joutavitta
koristuksitta, hyvällä aistilla valittu, sekä tumma hame, väliämpi
tavallista, miellyttävä.
Miestä, joka naista talutti, en huomannut ollenkaan.
-- Koska nämä myymälät suljetaan näin lauvantaisin?
-- Teidän luvallanne, hyvä herra, k:lo 10, vastasi myyjäneiti
viehättävästi.
Käännyin pois, kun olin kaupat tehnyt. Samassa oli pariskunta
kohdallani.
-- Eikös se ole herra se ja se? kysyi nainen, kääntyen puoleeni.
-- On... minä olen, mutta kuka se on, jonka huvittaa minua puhutella.
-- Oh, ettekö tunne enää.
Samassa tunsin hänet... Kuka ei tuntisi entistä mielitiettyään
ylioppilasajoilta. Hän oli kolmas, joka oli kylmennyt ja jättänyt
minut lehellä soittamaan, viimeinen, jota olen kosinut ja jonka
kanssa olen kihloissa ollut, vaikkapa vaan salakihloissa.
-- Mikä sattumus, viehättävä rouva! huudahdin minä.
-- Tosiaankin! Tässä on mieheni, saan luvan esittää.
-- Terve! kuului miehen suusta kuin maan alta.
Astelimme edestakasin ja ihailimme uusia halleja ja puhelimme
pääkaupungin nopeasta kasvamisesta.
-- Olette varmaan ennenkin ollut Helsingissä, arvelin minä miehelle.
-- Olen, mutta siitä on jo monta vuotta, vastasi hän kylmästi.
-- No, mitä pidätte uudistuneesta pääkaupungistamme?
-- Turmeluksen pesä koko kaupunki... turmeluksen pesä. Kaikki
täällä on sitä uudenaikaista sivistystä, kevytmielistä viettelystä!
Ei mitään elämän vakavuutta, jalompia pyrinnöitä. Olimme eilen
sirkuksessa -- joutavata, viheliäistä alusta loppuun, mutta Helsingin
hienoa yleisöä ääriään myöten täynnä. Kävimme Kaivopuistossa
Itaalialaisia kuulemassa. Mikä turhamaisuus rakennuksen komeudessa,
ylellisyys nautinnoissa ja mässäämisissä, ja itse soitantokin niin ja
näin!
-- Mutta entäs teaatterit! Niissä ainakin on tarjona jalointa huvia,
mitä saada voidaan.
-- Eikös me mennä jonnekin kahvilaan, juomaan kuppi teetä? ehätti
rouva sanomaan ennen kuin miehensä ennätti vastata.
Minulla ei ollut mitään sitä vastaan eikä sitä näyttänyt olevan
miehelläänkään.
Menimme miehen ehdotuksesta Löfströmin kahvilaan, jossa hän sanoi
usein ennenkin käyneensä.
Rouva nakkausi mukavasti sohvaan ja mies istuutui sen toiseen päähän.
Minä asetuin tuolille vastapäätä heitä. Me puhelimme rouvan kanssa
entisistä oloista ja tuttavista. Hän jutteli vilkkaasti, kiihtyi
ja innostui, kun tuli niistä ja niistäkin kemuista puhe, siitä ja
siitäkin isänmaallisesta juhlasta. Hänen tummat silmänsä säihkyivät,
mehevät huulensa hymyilivät ja niiden välistä loisti valkoset
hammasrivit niinkuin ennen ylioppilaistanssiaisissa.
Mies istui välinpitämättömänä, turjotti. Hän oli iso ja tanakka,
hieman kyömyniska. Tukkansa oli vaalea, ohut ja keskeltä jakaisella,
otsansa matala, kulmat oudon korkeat, silmissään, joiden väri oli
kellervän sininen, oli jäykkä ja synkkä katse; nokkansa oli iso,
säännötöin möhkäle, huulensa ohuet, joiden välistä näkyi rumat,
huonosti hoidetut hampaat, leukansa oli leveä, pitkä ja lujatekoinen
ja koko muodolla kelmeä, elämän kuluttama väri.