SISÄLTÖ:

Puron sulho.

Jatalampi.

Nuotalla.

Jouluenkeli.

Karhun kynsissä.

Rahaa lainaamassa.

Asioitsija.

Marivainaja.

Talon piruja.

Rahankaavoja.

Onnen turkki.

Karsikko.

Kaksi onnellista.

Hänen puheensa.

Enkeli ja piru.

Oma kuvani.

Ahven.

Punanen lippu.

Elämän avain.

Meren joulu.

Heräämiseni.

Milloinka Rooma perustettiin?

Testamentti.

Onnen saari.

Puron sulho.

Tämä on tarina purosta ja pojasta, jotka rakastuivat toisiinsa ja

elivät onnellisesti, ja juhlallisesta kuusivanhuksesta, joka nautti

heidän onnestansa.

Siitä on jo kauvan, kauvan, kauvan.

Sinertävä salo oli silloin luonnontilassa ja humisi vanhaan tapaan.

Ihmiskäsi ei ollut sitä vielä raadellut, eikä ihmisääni häirinnyt

sen juhlallista huminata. Rauhassa sai siellä metso soida, teiri

kuhertaa ja keväistä ilvettänsä pitää. Karhun vihellys oli ainoa,

joka silloin tällöin vihiäsi salon sydäntä. Moneen tapaan se siellä

vihelteli: milloin huvikseen pitkään ja kimakasti, milloin kiukusta

kiljasten, terävästi ja lyhyeen, milloin taas kumakasti möristen

osotti voimakasta valtaansa salon herrana, että ahnas uudisasukas

tietäisi loitompana pysyä hänen laajoilta aloiltaan. Siitäkö syystä

lienee usein käynyt rajamailla, jossa uudisasukkaan kaski höyrysi

tahi kellertävä touko lainehti, karjahtelemassa ja viheltelemässä,

että se ymmärtäisi, kuka on sinisen salon oikea isäntä ja kuningas.

Mutta erehtyi siinä metsän kultainen kuningas, jos luuli noilla

toimenpiteillä uudisasukkaan karkottavansa ja tulemasta estävänsä.

Pelko pahimman tekee, sanotaan kyllä, mutta ihmisen ahneus ja

vallanhimo on voimakkaampi kuin arkuus ja pelko. Sen sai metsän

kuningas kokea. Uudisasukas tunkeutui lähemmäksi ase kädessä ja

taistelu elämästä ja kuolemasta alkoi. Karhu raateli tulijan karjaa,

mutta kaatui itse hänen keihäänsä edessä. Ja viimein eräänä keväänä

asettui uusi tulokas keskelle mesikämmenen mieluisimpia asuinaloja.

Tulokas oli koko perhekunta. Sitä oli vanhus, hänen poikansa poika,

sen vaimo ja näiden pieni lapsi sekä palvelusväkeä pari reipasta

miestä ja tyttönen. Rytisten alkoi siinä kuusikko kaatua kaskeksi ja

asumusten rakennustarpeiksi. Vuosiparisen päästä oli metsän kuninkaan

valta murrettu ja sievonen talo kekotti kunnaalla avaran erämaan

sylissä niinkuin kosteikko aavikon keskellä.

Talon paikka oli hyvin valittu. Se oli pienoisella kummulla, jonka

toisella puolen oli suo, joka raivattiin kelpo niityksi; toisella

puolen juoksi kirkas puro, joka iloisesti syöksi vuoristosta

laaksoon. Se oli vuosisatoja säistänyt salon juhlallista huminata

iloisella pauhullaan ja tuonut vuoriston viileätä vettä metsän

kuninkaalle ja muille suuren salomaan onnellisille asukkaille. Nyt

joutui se ihmisen palvelukseen, luonnon herran, joka kaikki luonnossa

palvelijakseen pakottaa.

Taloisessa talossa, ja erittäinkin uudistalossa, on aina jokaiselle

työtä ja puuhaa. Kuka vaan kynnelle kykenee, sen täytyy toimessa olla.

Kaksi oli tässä, joita ei töille työnnetty: talon vanhus ja

pojanpojan poika. Ukko oli jo vanha. Kahdeksankymmentä vuotta oli

hän saanut tämän maailman valossa kynttä ketoon pistää. Pojanpojan

poika oli vuoden vanha. Nämä kaksi olivat aina yhdessä, "hoitivat

toisiaan", niinkuin äiti sanoi. Mutta tätä iloa ei ollut pikku

Mikillä -- se oli pojanpojan pojan nimi -- kovinkaan kauvan, sillä

"ukki", joksi hän vanhusta kutsui, "meni pois". Hän ei ollut koskaan

elämänsä päivinä sairastanut, eikä kuolema nytkään lähestynyt häntä

minkään sairauden kautta, ei, vaan hän myteni vanhuuttaan.

Viatta vanha kuolee.

Oli heinäkuu ja kirkas poutapäivä. Kaikki väki riensi niitylle heinän

kokuuseen. Vanhus, joka oli terve ja reipas, jäi pikku Mikin kanssa

kotimieheksi. Illansuussa, kun joukko palasi niityltä, oli vanhus

nukkumassa istuillaan karsinnurkassa tuoksuvilla heinillä ja pikku

Mikki hänen sylissään.

-- Pitkäänpä ne ottavat ruokaunta, sanoi emäntä ja meni katsomaan.

Mieluista unta näytti vanhus nukkuvan pidellen hellästi molemmin

käsin pikku Mikkiä, joka nukkui hänen sylissään.

-- Hyvä Jumala! Ukki on kuollut! huudahti emäntä. Pikku Mikki nukkuu

kuolleen sylissä. Tulivat sitä muutkin katsomaan: kuolluthan se

oli, nukkunut rauhallisesti ikuiseen uneen, hymy vielä huulilla.

Herättyään ei Mikki käsittänyt koko asiasta mitään.

Surulliset olivat Mikille nämä ajat, kun ukki pantiin kirstuun ja

vietiin pois, kovin surulliset.

Hän oli riutua suruun.

Tästä aikain sai Mikki seurata äitiänsä ulkotöille, pellolle ja

niitylle, että ukin muisto haihtuisi, ja valeen se tapahtuikin.

Syvään ei syövy lapsen suru. Varsinkin kun poika pääsi purolle

äitinsä kanssa, joka kävi siellä pesuja huuhtomassa, niin oli kohta

kaikki muu unhotettu.

Purosta ja Mikistä tuli kohta toverukset, hyvät ystävät. Puro täytti

pojan sydämmessä sen aukon, jonka ukin kuolema oli siihen jättänyt.

Kun Mikki vähän vahvistui, ettei tarvinnut peljätä hänen mihinkään

vaaraan joutuvan, sai hän jäädä oman onnensa nojaan. Silloin

alkoi hän elää omaa elämätänsä. Hänestä eivät aikaihmiset paljon

välittäneet eikä hän heistä. Hän ei milloinkaan pyrkinyt heidän

seuraansa. Ja kun ei talossa eikä missään lähitienoilta ollut lapsia,

hänelle sopivia tovereita, niin alkoi hän vieroa ihmisiä ja karttaa

heidän seuraansa. Pyhäisin kyllä koetti äiti seurustella ja leikkiä

poikansa kanssa, mutta tämä näytti kyllästyneeltä ja ikävöivältä.

Purolla hän vaan innolla askaroitsi päiväkaudet ja ainoastaan siellä

hän oli iloinen ja tyytyväinen. Unehtui siellä jano ja nälkä eikä

useinkaan kesäiltoina olisi lähestyvää yötä huomannut, jos ei äiti

olisi huomauttamaan tullut. Hän kasvoi hiljaiseksi, haaveksivaksi,

vähäpuheiseksi.

-- Lapsi kasvaa ympäristönsä kaltaiseksi, sanoi äiti surullisesti,

jonka silmältä ei jäänyt huomaamatta, mihin suuntaan poikansa

henkinen elämä kasvoi.

Sillä kohdalla puron rannalla, jossa se tekee viimme hyppäyksen

kivien ylitse tullessaan vuoristosta alangolle, oli ison iso,

ijänikuinen kuusi, tuuhea ja pitkäsylinen, tummanvihertävä vaippa

päällään. Se oli niin vanha, niin, että naavaparta oli jo käynyt ihan

harmaaksi, muoto kurttuiseksi, mutta suopealta hän silti näytti, niin

lempeältä, kuin se vaan näyttää, joka miehuudella on kestänyt elämän

myrskyt ja urhoollisesti voittanut kaikki tämän maailman kiusaukset.

Sitä ei olleet mitkään vastukset voineet lannistaa. Kun satoi vettä,

räntää taikka lunta, niin veti hän hymyillen vaippansa tivimpään

ympärilleen, arvellen, ettei se paha ilmakaan ole ikuinen, taikka

kun nousi tuuli, myrsky, niin tarttui hän sitä tiukemmin maaemoon

kiinni, seisoi tanakasti mietteissään, sillä tyyntyyhän se tuuli,

talttuu myrskyn voima, taikka kun Jumalan ilma korkeudessa pauhasi ja

tulisilla nuolillaan halkoi synkkiä pilviä, niin silloin nöyristyi

hän, kumarsi nöyrästi päätään ja kiitti korkeuden herraa, joka siten

pahentuneen ilman puhdisti ja ilmoitti hidasmielisille kuolevaisille

ijankaikkista voimaansa.

Tämä joutui kolmanneksi toveriksi seuraan.

Kun muutamana päivänä paahtoi aurinko kesäisellä voimallaan, että

kihisivät kedot paahteessa, niin painosti ja väsytti pikku Mikkiä,

ettei jalka tahtonut jaksaa palvelustaan toimittaa. Tämän kun huomasi

vilkas puro, niin kuiskasi se Mikille, että menisi kuusi vanhuksen

juureen viileään pimentoon lepuuttamaan raukeita jäseniään. Se oli

mieluinen neuvo Mikille ja kohta oli hän siellä täydessä unessa

pehmeillä sammalilla. Tämä oli kuusen mieleen. Hän lopetti huminansa

ja puro vaikeni myöskin, että väsynyt lapsi saisi rauhassa levätä. Ja

rauhallisesti hän siinä lepäsikin... lepäsi kauvan. Rauhallinen on

viattoman uni. Vasta vieno ilta herätti hänet. Virkistyneenä nousi

Mikki leikkiinsä. Tuulonen lähti liikkeelle, vanhus alkoi hivelevän

huminansa, johon samassa liittyi puron iloinen porina...

Tätä puhdasta elämää kesti muutamia vuosia. Mikki näytti vahvistuvan

voimainsa puolesta, mutta heikontuvan henkisesti; ainakin hän

tuli harvempisanaiseksi, haaveksivammaksi ja kotona mistään

huolimattomaksi.

Äitiä alkoi huolettaa. Hän koetti tehdä mitä voi, estääksensä poikaa

purolta, mutta ei siinä mikään auttanut. Palvelijat rupesivat

piloillaan kutsumaan häntä puron sulhoksi ja pilkkasivat miestä, joka

oli veteen rakastunut, mutta poika joko ei sitä käsittänyt taikka ei

välittänyt siitä mitään. Ja elämä jatkui entistä menoansa. Ainoastaan

purolla oli poika tyytyväinen, siellä vaan oli hänellä huvia ja iloa.

Ajanoloon joutui puro isännän epäsuosioon. Se toi näet keväisin

tulvavettä ja täytti sillä niitty laakson niin, että peltosarkojen

alapäät olivat veden alla. Senlainen tulva ei aina tehnyt

niityillekään hyvää, vaan turmeli jok'ainoa kevät laihon sarkojen

päästä. Isäntä mietiskeli, millä tavalla tuo olisi autettavissa.

Puron jatko, joka niityltä vettä nieli, kulki ahtaasta kallion

solasta, jota oli vaikea laajentaa. Eikä sitä olisi mielellään

tehnyt sitäkään, jos muuten saisi veden estetyksi. Sola oli helppo

sulkea, jos tulisi joskus tarpeelliseksi seisottaa vettä niityllä.

Isäntä keksi toisen keinon. Hän päätti johtaa veden vuoristosta

toiseen suuntaan. Siinä tapauksessa jäisi kuitenkin puroon tulvavettä

niittyjen tarpeeksi. Yritys onnistui täydellisesti, kun isäntä

kaivatti ison viemärin. Elokuun alussa, kun uusi väylä avattiin,

alkoi heti vähetä puron vesi ja väheni vähenemistään, ettei jäänyt

muuta kuin vähä lirisemään kivien väliin. Se itki kohtalonsa kovuutta

ja kuihtui kyyneleihinsä.

Puro oli kuollut.

Tämä oli kova kohtaus Mikille. Hän kauhistui, kun eräänä aamuna

purolle tullessaan huomasi sen kuivuneeksi. Aluksi luuli hän, että

puro ei ollut vielä valveella, että hän oli tänä aamuna tullut liian

varhain. Hän laskeusi kuusen juurelle ja odotti... odotti kauvan,

mutta turhaan, turhaan. Mikä kerran on kuollut, ei se näillä ilmoilla

enää henkiin nouse. Jos Mikki olisi älynnyt katsahtaa kuusta, niin

olisi hän heti huomannut, mitä oli tapahtunut. Se oli niin vakavan

ja surullisen näköinen, ettei se milloinkaan ennen ollut sellaiselta

näyttänyt. Niinpä niin. Mutta sitä ei Mikki tullut huomanneeksi. Hän

katseli ja katseli puroa, katseli kunnekka itku voitti, kun ei se

nousemaan ruvennut. Hän läksi ja juoksi kotia.

-- Kuka on surmannut puron? kysyi hän itkien äidiltään.

-- Ei, hyvä lapsi, ei sitä ole kukaan surmannut, vaan on se ehkä

mennyt muita lapsia huvittamaan. Kyllä se tulee, kun joutuu, koki

äiti lohduttaa.

Rauhaton oli Mikin elämä tämän perästä. Hän meni purolle, istui

siellä odotellen hetkisen ja tuli taas pihaan. Tätä menoa piti hän

niin kauvan kuin kesää kesti ja ilmat olivat suotuisat. Tuli sitten

römpsyinen syksy, tuli talvi, pitkä ja ikävä. Mikki ei kyennyt ulos,

vaan kitui koko talven. Ei kukaan tiennyt, mikä häntä vaivasi. Hän ei

puhunut eikä valittanut, vaan kuihtui päivä päivältä ja surkastui...

-- Kunhan kevät joutuu, niin lapsi kostuu, lohdutteli äiti isää ja

itseänsä.

Mutta kevätpuoleen kävi vastoin toivoja. Poika tuli huonommaksi,

jaksoi tuskin liikkeessä olla. Kesä jäi ainoaksi toivoksi, silloin se

lapsi paranee.

Tuli kesä, korkea ja kirkas.

Mikki virkistyi hieman. Vaivoin pääsi hän muutamana päivänä purolle.

Siellä ei ollut iloa, ei virkistystä. Kuusikaan ei humissut siellä

yhtä juhlallisesti kuin ennen. Sen ääni oli niin surullista, niin

valittavaa. Puron iloista porinata ei kuulunut, ei näkynyt. Mikki

ei voinut hillitä mieltään, itku voitti ja hän alkoi pyrkiä kotia

kohti...

Terveyttä ei kesä hänelle tuonut.

Juhannusaamuna saattoi äiti Mikin purolle. Sitä oli poika niin

hartaasti pyytänyt, kun ei omin voiminsa enää päässyt. Hän asettui

pitkälleen kuusen juureen ja pyysi äitinsä poistumaan, jolla

muutenkin oli kiire askareilleen.

Siihen nukahti poika pehmoselle sammalvaipalle.

Luonnossa vallitsi pyhä rauha, juhlan hiljaisuus. Aurinko heikensi

valonsa hellettä vetämällä hienon hämyverhon kasvoilleen. Kuusivanhus

vietti vakavana hartaushetkeä, johon sinervä salo nöyrästi yhtyi.

Levoton tuuli ei hennonut häiritä hiljaista juhlaa. Lintujen laulu

vaikeni ja maan sydän huokui tyynemmästi.

Hiljaa!

Tällä juhlahetkellä kuljettaa Jumalan enkeli lapsen puhdasta sielua

ikuisen valon, ikuisen rauhan maahan.

Hiljaa!

Kun äiti tuli poikaansa päivälliselle hakemaan, ei hän häntä

löytänyt, vaan hänen ruumiinsa...

Vanhus jäi yksin.

Mitäpäs oli enää hänen elämästään.

Kun kuolon kello soipi

Jo veikon viimeisen,

Ken jäädä yksin voipi

Maailman murheesen.

Kun kaikki ystävät olivat pois menneet, halusi vanhus seurata

heitä. Hän alkoi lakastua, kun eivät vuoriston viileät vedet enää

kostutelleet sen vanhoja juuria. Kun syksyn rajut ilmat alkoivat

temmeltää ja elämöidä salon sydämmessä, tunsi vanhus voimansa

vähenevän. Ja eräänä päivänä, kun myrskyn nujakka kulki ketojen yli,

kaatui se entisen puron uomaan, vaipui kuin armaan ystävän syliin.

Jatalampi.

Sinuakaan en voi koskaan unhottaa, musta Jatalampi, enkä sitä

tarinata, jonka kansan kertomus ja metsän mieluisa humina tuntee

sinusta. Usein olin istunut metsäisellä harjulla vierelläsi ja

katsellut sumentunutta silmääsi ja ryönäytyneitä rantojasi. Usein

olin istuskellut siinä ja arvellut, että mikähän tummensi sinunkin

kirkkaan silmäsi, mikä rantasi rumensi, mikä mielesi murheelliseksi

saattoi, koskapa sinun kerrotaan itkevän ja valittavan määrättyinä

aikoina vuotta. Tiesin, että puhdas olet sinäkin alunpitäin ollut

ja kirkas silmäsi taivasta kuvastava. Siitä syystä nuo kysymykset

mielessäni väikkyivät.

Vihdoin sain selvyyden arveluihini, vastauksen kysymyksiini.

Satuin taas muutamana elokuun iltana kulkemaan tuota metsäistä

harjua. Kun jalkaani tuntui raukasevan, laskeusin kivelle

levähtämään. Toiselta puolen harjun välkähteli puitten välistä Jylhän

selän hiljainen laine ja niemet ja lehtoiset saaret heloittivat

ilta-auringon hohteessa, toiselta puolen näkyi Jatalammin samea

pinta. Metsä oli tyyni ja rauhallinen, eikä ääntä kuulunut muuta

kuin illan henkäysten humina puitten latvoissa. Istuessani siinä ja

silmäillessäni puolelle ja toiselle, kävi minun kuin runoilijan, joka

laulaa:

Kuin katselin siell' luonnon ihanuutta,

Outoihin Taivuin ajatuksihin.

Hempeetä kesäyön mä hiljaisuutta

Sydämin ihaelin sykkivin.

Siell' oli näky mitä ihaninta,

Maa tyyni oli, tyyni järven pinta.

Ja vanhat muistot alkoivat mieltäni hivellä ja entiset kysymykset

esiin nousta. Silloin oli kuin vieressäni oleva korkea kuusi olisi

puhelahjan saanut ja lausunut:

-- Jos sinä niin kovin hartaasti haluat lammin tarinata tietää, niin

minulta sen saat kuulla kokonaisenaan, sillä osan tapauksesta olen

omin silmin nähnyt.

Minä nyökäytin päätäni myönnytykseksi ja sanoin:

-- Kerro, kerro, hyvä ystävä, tarina illan kuluksi!

-- Tuo lampi tuossa, alkoi tummaverinen kuusi, oli ennen kirkas ja

kuulakka. Sen vesi oli yhtä kirkas kuin suuren selän tuolla. Muuten

oli lampi lähes puolta suurempi silloin, kuin tätä nykyä, ja ison

selän yhteydessä. Niittysuon läpi tuosta kulki nimittäin pieni joki

järveen, mutta siitä ei ole enää jälkeäkään näkyvissä, niin on suo

maatunut ja liettynyt lammin ranta. Kauniit olivat silloin nämä

rannat. Tässä harjun alla oli soma hietikko ja tuolla vastapäätä,

jossa tuuhea lehto siimesti rantaa, oli heinävä luhta veden vierellä,

jossa tulvan aikana päti kalojen leikkiä lyöden poliskoida. Pohjoseen

päin ulottui lampi melkein Suonsaaren peltoihin ja perukassa siellä

kasvoi vihanta kaislikko.

Tällainen oli Jatalampi silloin, ja minkälainen nyt! Musta,

samaskainen on sen vesi, ryönäiset ja lietteiset rannat ja leviä ja

kuohusammalta veden pinnalla.

-- Kuinka tällainen muutos on ollut mahdollista? arvelin minä.

-- Sillä on syynsä silläkin, surulliset syynsä, jatkui kertomus.

Tuolla näet tuon isoon järveen pistävän niemen. Siellä oli aikoinaan

hyvinvoipa mökki, Särkelä nimeltä. Siitä ei ole nyt enää jälellä

muuta kuin nimi ja pellot, jotka ovat talon niittyinä. Tässä asui

mies tyytyväisenä vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Vanhempi tytär

oli pulska ja verevä, niinkuin nuori ja terve ihminen tavallisesti

on. Tämä oli juuri päässyt lastenkirjoista, kun kylälle ilmestyi ja

olemaan asettui kuleksiva mies. Hän oli pitkä, komea, mustaverinen

ja miehevä. Ammatiltaan oli hän joku käsityöläinen, herrahtava

mestarismies. Alussa kävi hän talosta toiseen töissä, mutta asettui

sittemmin yhteen kohti, asetti oman verstaansa ja oli siitä pitäin

hra mestari, jolla oli työtä ja teettäjiä. Mutta ihmisen ei ole

yksinänsä hyvä olla, sen sai mestarikin kokea, niinkuin joku muukin.

Ja kun hän alkoi valitella yksinäisyyttään naapureissa käydessään,

niin oli kylällä yksi, jossa nuo valitukset herättivät vastakaikua,

synnyttivät kaihoa, josta entiset kotoiset nurkat alkoivat tuntua

ahtailta, vanhempain valta ahdistavalta ja mieli palaa omaan elämään.

Vesille venosen mieli. Se oli Särkelän Liisu.

Mestarin ei tarvinnut pitkiä aikoja seutuja silmäillä, ennen kuin

huomasi, missä hänen mieluisensa asui, mistä hänelle elämäntoveri oli

tuleva. Siitä päivin oli hänellä usein Särkelään asiata, ja hyvänä

vieraana häntä siellä pidettiin.

Tässä harjulla tapasivat ne toisensa, ne kaksi, muutamana sunnuntaina

kirkonaikana. Se tapahtui ihan kesänkielessä. Iso selkä lainehti

jo vapaana tuolla ja kirkkaana läikkyi lampi tässä, nurmennukka

alkoi maasta kohota ja lehto muuttua viheriäksi. Ja päiväkulta

kiiruhti kuumuudellaan kasvullisuuden elpymistä. Kesälinnut

olivat jo saapuneet ja yhtenä laululiverryksenä meni maa ja metsä

ja ilma. Riemuisina häärivät linnut pesäntekopuuhissa ja muissa

taloudentoimissa.

Tässä harjulla tapasivat silloin toisensa Liisu ja Lassi, -- se

oli mestarin nimi. Pitkiä ei heidän tarvinnut puheita keskenänsä

pitää, enempätä kuin muittenkaan rakastuneitten. Tunteet sulautuvat

itsestään lemmenpäivän huovettaessa, niinkuin keväinen nietos

seinämältä auringonpaisteessa. Lujat tehtiin lupaukset ja ikuiset

valat vannottiin.

Kesän kuluessa heidät sitten kuulutettiin ja aikomus oli pitää häät

syyspuoleen, että kun synkkä syksy alkaisi maata pimittää, olisi

Liisu valona Lassin huoneessa.

Niin tuumattiin, toisin kävi.

Samassa kylässä oli toinenkin pulska tyttö, varteva ja verevä, hieman

elähtänyt, koko joukon vanhempi Liisua. Hän oli kankurina muutamassa

talossa. Maineeltaan hän ei ollut puhdas, kansan puheista päättäen,

mutta siitä ei sen tarkempata tietty, sillä hän ei ollut niiltä

tienoin kotoisin, vaan muualta muuttanut, "maankulkija". Tämä oli

myöskin ihastunut Lassiin. Hän oli päättänyt tavalla taikka toisella

suostuttaa Lassin itseensä ja rikkoa tämän ja Liisun välin.

-- Me sovimme niin hyvin yhteen, me kaksi maankiertäjää, oli hän

kehuskellut kylällä.

Mitä lienee hän keinoja käyttänyt, vaikuttavia ne vaan olivat.

Lassi kietoutui kokonaan hänen pauloihinsa ja kysymys oli vaan,

kuinka päästä erilleen Liisusta, jonka kanssa oli jo kolmasti

kuulutettu. Syittä ei sopinut peruutusta yrittääkään eikä syitä ollut

minkäänlaisia eikä muutakaan tepsivätä keinoa keksitty.

Liisu ei osannut ensimältä aavistaakaan, mitä hänen sulhasensa

mielessä liikkui, vaan oli iloinen ja onnellinen. Sittemmin kyllä

kävi pilveen Liisun mieli, kun äiti oli kylässä kuullut, kuinka Lassi

oli yksissä ollut kankurin kanssa. Sulho osasi kuitenkin haihduttaa

Liisun huolet.

-- Kaikkiapas vielä! Mitä me huolimme välittää juoruämmäin puheista.

Ainahan niillä on sanomista toisista ja toisten aikeista. Sillähän ne

elääkin ne senlaiset, puheli Lassi.

Palanen kesää oli kulunut ja heinäkuu oli jo lopuillaan eikä Vappu,

kankuri, ollut vieläkään keksinyt keinoa, miten oli Lassi saatava

Liisusta erilleen.

Hän oli jo ehdottanut, että poistuisivat yhdessä paikkakunnalta

toisille markkinoille, mutta se ei näyttänyt Lassista ensinkään

soveliaalta. Toinen oli siis keksittävä keino, toinen ja parempi.

Viho viimein oli hän siitä selvillä: Liisu oli saatava pois päiviltä.

Lassi oikein kauhistui kuultuansa tuonlaisen esityksen. Hän alkoi

pelätä Vappua ja vältellä, mutta jättää häntä ei hän voinut, niinkuin

olisi tahtonut. Vappu veti häntä kuin paholaisen voimalla puoleensa.

Tuskin kolmea päivää saattoi Lassi olla käymättä häntä katsomassa.

Salainen voima veti häntä sinne, missä Vappu asui. Kolmantena iltana

hiipi hän jo katsomaan, saadaksensa edes vilahdukselta nähdä Vapun.

Hän asettui aidan taakse pensaan juureen vahtiin ja tähysteli pihaan.

-- Mitäs katselet? kuului ääni hänen takanaan.

-- Sinä, Vappu! Mikä sinut tänne toi? huudahti Lassi hämmästyneenä,

hypäten ylös.

-- Se, mikä sinutkin, vastasi Vappu. Näethän sen nyt, että me emme

voi kiertää toisiamme, että me kuulumme toisillemme, vaikka tuo

Särkelän lunttu on sinut kietonut pauloihinsa.

-- Niin, niin, hoki Lassi väliin.

-- Mutta sen minä sanon, että sinun pitää toimittaa hänet pois tieltä

taikka minä jätän sinut oman onnesi nojaan. Sitten saat pitää tuon

Särkelän letukan, sanoi Vappu tiukasti, aikoen lähteä.

-- Elä jätä minua! Minä teen kaikki, mitä tahdot! Sen lupaan,

vakuutan, huusi Lassi.

Tämän perästä tapasivat he usein toisensa ja vähitellen kasvoi Lassi

siihen ajatukseen, että Särkelän Liisun oli poistuttava elävitten

joukosta tavalla millä hyvänsä.

Oli ensimäinen sunnuntai elokuussa. Särkelästä olivat kaikki

muut menneet kirkkoon paitse Liisu. Hän ei ollut mennyt muitten

mukana, kun Lassi oli luvannut tulla häntä hakemaan. Liisu oli

niin kummallisen surunsekaisella mielellä eikä hän itsekään voinut

selittää mikä häntä vaivasi. Oli ehkä väsymyskin vaivana. Hän oli

ahkerasti tehnyt morsiuslaitoksia, sillä kuun lopulla oli aije pitää

häät, ja silloin oli muutettava uuteen kotiin. Aika oli mennyt niin

nopeasti kaikenlaisissa varustuksissa ja puuhissa ja kun Lassi oli

tuon tuostakin käynyt tervehtimässä. Pahat kielet olivat vaijenneet,

kun huomasivat että tosi siitä tuumasta tulee ja ett'ei siinä nyt

auta enää mikään. -- Ainakaan ei Liisun korviin ollut enää mitään

kylän puheita päässyt.

Liisu-raukka ei tiennyt, että sillä välin, kun hän onnellisena

puuhasi morsiushankkeissa, korvensi paholainen hänen sulhonsa sydäntä

mustilla kekäleillä.

Samassa aukesi ovi ja Lassi astui sisään.

-- Ah! huudahti Liisu, säpsähtäen.

-- Terve! Tulin hiukan viipyneeksi, sanoi Lassi levottomasti.

-- Vastapa ne tästä toisetkin lähtivät, sanoi Liisu, tietämättä

oikein itsekään mitä sanoi.

He lähtivät -- ijäksi Särkelästä.

Sulhasen ehdotuksesta eivät he kääntyneetkään kirkolle, vaan

poikkesivat Jataharjulle kävelemään.

Oli kuuma päivä, rasittavan kuuma. Ilmassa oli sakeanaan sinistä

savua ja päivän polttavata usvaa. Tuuli ei jaksanut laisinkaan

liikkeelle tänä päivänä ja Jylhänselän keveä laine etsi viileyttä

omassa povessaan. Lehtometsät olivat kuin näännyksissä ja väsyneeltä

näytti uljas männikkö.

-- Poiketaan tuonne metsään rannan puoleen, sillä siellä on ehkä

viileämpi, ehdotti sulho.

He istuutuivat harjun rinteelle männikön siimestävään suojaan.

-- Tämä paikka on minusta niin, niin, niin mieluinen, sillä tässähän

me keväällä tavattiin ja ikuiset lupaukset vahvistettiin, puhui Liisu

hartaasti.

-- Tässä, tässä, sanoi Lassi hajamielisesti. Jatalampi hymyili

iloisesti, niinkuin ainakin se, joka ei tiedä tämän maailman

murheista eikä paheista mitään, vaikka hänen pitikin tänään kuvastaa

savuista taivasta ja kuumuudesta riutuneita metsiä.

Kaikki oli niin hiljaista ja raukasevaa, ei kuulunut mitään linnun

ääntä eikä vihellystä.

Oh, se on toisinaan niin outoa tuonlainen metsän hiljaisuus.

Samassa alkoi kaikua kirkonkellojen kumajava ääni.

-- Siellä saatetaan jotakuta viimeiseen lepopaikkaan, sanoi morsian

hiljaa. Hautauskellot ne noin surullisesti soivat.

Sulhanen ei virkkanut mitään.

Liisu otti huivin päästään, kun tuntui niin hiottavan...

silkkihuivin, jonka sulhonsa oli hänelle lahjoittanut.

Äkkiä sieppasi Lassi huivin, kääräsi sen Liisun kaulaan ja painalsi

hänet siimalleen maahan.

Sydäntä särkevä tuskanhuuto kuului, sitten surkeata valitusta ja

uikutusta. Viimein vaikeni ääni, kun mies painoi toisella polvellaan

hartioita, toisella päätä maata vasten. Vihdoin kuului viimeinen

korahdus kurkusta, ruumis jäykistyi ja ponnahti suoraksi. Muutaman

kerran vielä vavahti, jäsenet retvahtivat hermottomiksi ja henki oli

lähtenyt.

Mies kiristi yhä huivia, solmesi sen lujasti kaulaan ja nousi sitten

uhrinsa päältä.

Siinä makasi Liisu hengettömänä silmällään sammalisessa maassa.

Hetken katseli mies hengetöntä.

Sitten otti hän kylmästi ruumiin, kantoi sen rantaan ja upotti

kivillä lampiin niin kauvas rannasta kuin ylettyi. Mutta kun vesi oli

kirkas, näkyi ruumis pohjasta. Lassi keräsi risuja metsästä, pani

niitä katteeksi ja viimeksi ison hongan latvakäkkärän, että ruumis

peittyi kokonaan.

Niin oli mies peittänyt uhrinsa ja kätkenyt rikoksensa lammin

puhtaaseen poveen.

Liisua ei osattu kaivata kotonaan sinä iltana. Olihan hän voinut

mennä sulhonsa kanssa jonnekin kylille. Mutta kun ei häntä vielä

maanantainakaan kuulunut kotia, lähti äiti kuulustelemaan sulhaselta.

Siellä kohtasi häntä se outo tieto, ett'ei Lassi ollut kotonaan

käynyt sitten kun pyhäaamuna oli lähtenyt. Nyt tuli hätä käteen.

Sanoma levisi nopeasti tapahtumasta kylälle ja laajemmallekin.

Kuulusteltiin ympäristöstä, mutta ei kukaan ollut nähnyt Liisua eikä

hänen sulhastaan. Ruvettiin miesvoimalla etsimään, mutta ei siitäkään

mitään apua ollut, sillä ei jälkeäkään, ei mitään vihiä tavattu

kadonneista. Ne olivat kuulumattomiin hävinneet.

Synkkä suru vallitsi Särkelän hiljaisessa tuvassa.

Niin kului viikko, kului pari.

Silloin levisi sanoma, että Lassi oli ilmestynyt nimismiehen luokse,

tunnustanut kauhean rikoksensa ja ilmoittanut, mihin oli ruumiin

piilottanut.

Hän oli hirmutyönsä tehtyään aikonut mennä kirkolle ja sieltä

asuntoonsa, sillä hän oli ollut varma, ett'ei sitä lammista kukaan

löytäisi. Mutta kun oli lähtenyt lammilta, oli Liisun hätähuuto ja

valitus kaikunut hänen korvissaan niin elävästi ja katkerasti, ett'ei

ollut hirvinnyt mennä ihmisten ilmoille, ei ollut edes Vapulle saanut

ilmoitetuksi asiasta, vaan oli poikennut metsään ja paennut pois

ihmisasunnoilta. Siellä oli hän harhaillut pari viikkoa saamatta

rauhaa hätähuudolta ja valituksilta. Viimein olivat ne pakottaneet

hänet nimismiehen luokse.

Kun sanoma levisi Lassin tunnustuksesta, katosi Vappu kylältä teille

tietämättömille, eikä häntä ole sen erän perästä näillä tienoin

näkynyt eikä kuulunut.

Lassi tuomittiin kuolemaan ja mestattiin tuolla pienessä saaressa

Kiviniemen kupeella. Hän ei pyytänyt armoa ihmisiltä, vaan sitä

hartaammin Jumalalta. Kaksi pappia valmisti häntä kuolemaan ja

saattoi mestauspaikalle.

Hän oli viimeinen, joka tällä paikkakunnalla sai sovittaa rikoksensa

mestauspölkyllä.

Tässä vaikeni kertoja huoataksensa hetkisen.

Illan hämäryys alkoi hiipiä pitkin maita ja vesiä.

-- Siten sovitti Lassi kauhean rikoksensa, jatkoi vihanta kuusi

kertomustaan, ja kaikki tuli vähitellen ennalleen, kaikki muut paitse

tämä lampi tässä. Aika lohdutti surevia Särkelän asukkaita, lievitti

tuskia ja paransi murheen iskemät haavat, mutta lampea ei ole voinut

mikään lohduttaa eikä kukaan hänen huoliaan poistaa -- hänen, jonka

ilman omaa syyttään piti joutua osalliseksi rikokseen ja salata sitä

niin kauvan. Hänen kyyneleitään ei ole voinut mikään poistaa, vaan

on hän itkenyt silmänsä kuiviin. Isoon järveen vievä puro kuivui

kokonaan ja on aikain kuluessa maatunut jälen tuntumattomaksi. Rannat

ovat maatuneet, liettyneet ja käyneet ryteiköiksi. Hänen kirkas,

taivasta kuvastava katseensa on tummunut ja levät ja kuohusammal

kaihtevat sitä kuin verho ihmisen silmää. Hän on vaan raiskautunut

jäännös entisestään. Usein ovat ihmiset kuulleet tuskanhuutoja ja

valitusta täältä lammilta näin tähän aikaan vuotta, jona rikos

tapahtui.

-- Tuskallista on ollut elää tässä ja seurata lammin surullista

kohtaloa, huokasi ijäkäs kertojani.

-- Ken tiesi sinua vielä huvittaa kuulla, jatkoi hän hetken päästä,

että Särkelässä ei ole sen perästä enää ollut asukkaita, kun

silloiset muuttivat toiseen, murheettomaan elämään. Talo otti mökin

haltuunsa, siirsi rakennukset pois ja jätti pellot heinämaiksi.

Tähän lopetti vanha kuusi ja nyökkäsi minulle ystävällisesti

erojaisiksi.

Kun minä nousin lähteäkseni, olin kuulevinani surullista valitusta ja

heikkenevää uikutusta lammilta... kiiruhdin askeleitani ja katosin

metsään ja illan hämärään kuin kala syvään veteen.

Sinua en voi koskaan unhottaa, musta Jatalampi! Vaikka surulliset

muistot mieltäni vaivaavat aina kun sinua muistan tahi kun äyräillesi

saavun, niin kuitenkin voin lohduttaa sinua sillä varmuudella, jolla

itseänikin, että vielä sinäkin kerran olet kirkastuva, niinkuin

kaikki, mitkä maailma mustentanut on. Kerran olet sinä katseleva

kohti kirkkautta, joka ei koskaan himmene, povesi on puhdistuva,

hyllyvät levät ovat pinnaltasi haihtuvat ja rannoiltasi on raikuva

iloinen ylistyslaulu.

Nuotalla.

Olemme järvellä pienessä köysikössä Rantalan vanhus ja minä.

Vanhus istuu perässä ja minä olen tuhdolla soutumiehenä. Olemme

menossa kalaan. Hän kykenee vielä vanhoillaankin nuotalle

köysimiehenä. Minä olen siis köysimiehen airomiehenä... joutavimmassa

toimessa, mitä niillä tienoin tunnetaan. Köysimies kulkee, näet,

tavallisesti yksin ja sen vuoksi sen airomiestä pidetään mitättömässä

arvossa.

Päivä on kallistunut iltaan, kello on seitsemän maissa.

Ilma on senlainen, ett'ei se missään maailmassa muualla kuin

Pohjoissavossa voi senlainen olla.

On aivan tyven. Levänneekö tuuli, tuo levoton, tänä päivänä, vai

lieneekö jossakin toisaalla toimissa, vai eikö hennone häiritä

tätä suuren luonnon juhlallista iltaa... Miten lienee senkään

laita, liikkeellä se ei vaan ole. Aurinko on vetäytynyt hienoon

pilviharsoon, ett'eivät säteensä liian tulisesti paahtaisi kuivaa

luontoa. Vihanta havumetsä näyttää savuavan rannalla, siitä kun

ilta-auer tuoksuaa taivaalle, pienet lehtosaaret näyttävät pieniltä

palleroisilta tyyneen veteen kuvastavine varjoineen.

Olemme järvellä.

Tuntuu niin oudolta koko tuo luonnon juhlallisuus, etten tahdo hennoa

röyheltääkään veden vienoa kalvoa, saatikka sitten soutaa voiman

tiestä.

Vanhus veneen perässä on yhtä tyyni ja rauhallinen kuin suuri luonto

ympärillämme, ja hellävaraa meloksii venettä eteenpäin.

Aika kuluu ja matka lyhenee.

Olen vasta muuttanut näille tienoin ja, kun olen halukas tutustumaan

kansan elintapoihin, olen lähtenyt nuotalle saadakseni nähdä, kuinka

tuonlaista pyydystä käytetään. Kalastus alkaa vasta päivänlaskun

aikana, mutta kun kalastus tapahtuu niin sanoakseni ennakko-oikeuden

mukaan, niin on kiiruhdettava aikanaan apajan korvalle, saadaksensa

parhaan apajan. Kun tällä sukukunnalla ei ole muuta kuin yksi

paikka, josta muikkuja kohosta saadaan, ja siinä vaan kuusi apajaa

rinnakkain, mutta pyytäjiä on useampia, niin täytyy kiiruhtaa,

päästäksensä sille apajalle, jolle tahtoo ja jonka parhaaksi katsoo.

Tämä tapa on ikivanhoilta ajoilta voimassa ollut, ajoilta niiltä,

jolloin ensimmäiset asukkaat näille tienoin tulivat ja kalastaminen

alkoi. Aika on tavan laiksi muuttunut ja semmoisena on se kirjaan

tullut.

Tuonlaiselle sukukunnan yhteiselle kalastuspaikalle,

muikunveto-apajalle olimme matkalla mekin, Rantalan vanha isäntä ja

minä -- köysimiehen airomiehenä.

-- Meidän täytyy joutua, sanoo isäntä, ruveten vinhemmästi melomaan.

Minäkin aloin vetää väen takaa.

Keveästi liukuu hyvä, särvitekoinen venhe tyyntä veden pintaa, että

kuohuu vaahto kokassa. Lastia ei ole venheessämme sanottavasti

mitään: meitä kaksi henkeä, joista ei kumpaistakaan voi mieheksi

sanoa -- toista ei enää, toista ei vielä -- iso vyyhti tuohiköyttä,

ankkuri, porkka, nuottavakka ja eväskontti.

Keveästi liukuu vene ja matka joutuu.

Kalastuspaikalla, joka on isonlaisen Kalliosaari-nimisen saaren

päässä, ei ole vielä ketään, että me saamme valita apajan sen, jonka

haluamme.

-- Taivas on kynsillään, huomenna vesi heilahtaa ja, jos eivät vanhat

merkit petä, asettuu tuuli kaakon korvalle. Meidän on otettava

Hiekan-apaja, se on aamulla tyynenä, jos tuulemaan rupeaa, niinkuin

näyttää, puhuu vanha mies, katsellen taivasta, joka alkoi yhä enemmän

lientyä pilveen.

Hiekan-apaja on kauniin, hiekkarantaisen lahdelman suulla, jonka

rannalla kasvaa vahva tukkimetsä... jos ei sitä jo tämän ajan

rahanhimo ja ahnehtiminen ole hävittänyt jo sitäkin. Mahtavana

kuvautuu tuhatvuotinen varjo syvään, kirkkaaseen veteen, mahtavana

kuvautuu varjo ja näyttää seppelöivän syvyyden reunaa kuin

tuuheaharjaiset kulmat vanhuksen syvämietteistä katsetta. Alhaalla

syvyydessä näet saman, jonka ylhäällä paasikin päällä korkeudessa:

pilveen lientyvän taivaan, ja me näytämme olevamme pienessä

venheessämme kuin kaksi hyttystä kaarnapalasella suuressa avaruudessa.

Laskemme maihin rannan hiekalle ja viemme eväämme kalamajaan, joka on

ison hongan juureen vartavasten sitä varten rakennettu.

Samassa pistää niemen takaa esiin vene. Se on toisen talon, Lahden

nuottamies, joka niinikään on lähtenyt edeltäottain keritäkseen

mieleiselle apajalle ennen muita.

-- Onpa se isäntä ollut aikanaan liikkeellä, sanoo hän, kun huomaa

meidät.

-- Mikäs kumma se, kun minulla on tänään nuori mies soutajana, vastaa

toverini iloisesti.

Lahden mies valitsee Kallio-apajan ja tulee luoksemme pakinoimaan.

Jutellaan siinä ja tarinoidaan ja länteen painuu päivä.

Sill'aikaa on kokoontunut toisia, että meitä on viisi nuottuetta

saapuvilla, kaikki valmiita käymään rynnäkölle kalojen valtakuntaan.

Ennen kuin kuitenkaan ryhdymme muikun vetoon, käymme jostakin

kaarteesta vetäisemässä isompata rantakalaa keittokaloiksi illallista

varten. Se onnistui. Saimme ahvenia ja haukia, hyviä keittokaloja.

Muikun saanti sitä vastaan ei onnistu ollenkaan. Kun on tyyni ollut

ja kuuma koko päivän, ovat muikut ympäri selkiä, eivätkä huoli

kokoontua ollenkaan rannalle köytten kantamalle.

Täytyy jättää turha työ.

Käymme maihin ja teemme tulet, räiskyvän nuotion rannalle, ja

alamme valmistaa illallista. Ukki, vanha isäntä, ei usko muita

kalankeittoon, vaan tekee sen itse. Piikatyttö, nuottaveneen

airomies, saapi ottaa eväät esille ja, kun keittokin on valmista,

saamme käydä aterioimaan. Jokainen kalamies tietää, ett'ei kalakeitto

maistu koskaan eikä missään niin mainiolta kuin kalaretkellä, jossa

sen saat itse tuoreeltaan keittää ja valmistaa. Tässäkin toteutui tuo

vanha seikka. Illasteltuansa menivät palvelijat majaan maata ja me

jäimme kahden nuotiolle.

Ilta oli viilentänyt päivän hellettä ja yö alkoi levittää tummaa

vaippaansa väsyneen luonnon ylitse.

-- Ettekö halua mennä levolle? kysäsin minä.

-- En minä sitä kaipaa täällä, kun saan levätä rauhassa kotona. Mutta

jos sinua nukuttaa, niin voit mennä, kyllä on sijaa majassa, sanoi

hän.

Minua kun ei väsyttänyt eikä huvittanut erota miellyttävästä

vanhuksesta eikä iloisesti leimuavasta nuotiosta, niin jäin sinne,

missä miellytti ollakseni.

Emme istuskelleet nuotiolla lämpimiksemme, vaan huviksemme...

Kuumuutta oli muutenkin ilmassa enemmän kuin tarpeeksi.

Nuotio tuli sitä kirkkaammaksi, mitä pimeämmäksi muuttui ilma.

Eivät ikinä murene mielestäni nämä hetket.

Vanhus oli puoleksi pitkällään muuatta kiveä vasten niin, että

nuotion leimu sopi hyvin valaisemaan hänen kasvonsa. Minä istuin

hieman loitompana, selkääni nojaten erään jättiläispetäjän runkoa

vastaan. Ukko ei puhunut mitään, eikä minullakaan ollut muuta

sanomista. Mielissäni vaan katselin vanhuksen hyvänsuovan-näköisiä

kasvoja... niitä minä katselin ja ihailin ja koetin kuvailla

mielessäni, miltä hän oikeastaan näytti, minkälaisen kuvan hänestä

sain ja kuinka saamani kuvan toiselle esittäisin. Minua ei ole

nimittäin koskaan mikään niin miellyttänyt kuin ihmiskasvot, niiden

katseleminen, ihaileminen ja mietiskely, että minkähänlainen

tulivuori mahtaa tuonkin kuoren alla leimuta, minkälainen meri

pauhata, sillä meri se on ihmisen sisus, ihmisen sydän, meri

syvä, pohjaton, meri milloin levollinen, milloin levoton, milloin

vienosti lainehtiva, milloin pauhaava, myrskyinen, raju, meri,

jossa on niin äärettömän paljo kirkasta, puhdasta, mutta myöskin

niin paljo elämän ryönää ja saastaa... miellyttänyt mietiskely,

että mitähän tuonrakenteiset kasvot merkitsevät, mitä sen eriosat,

mitä tuonlainen otsa, nuo silmät, tuonlainen nokka, tuo suu, nuo

huulet, leuka ja kaikki itse kukin muu osa erikseen... Onko kasvojen

kuva kokonaisenaan kokonaiskuva ihmisen sisusta ja kaikki eri

osat eri vivahduksia, eri pyyteitä ja haluja osottavia merkkejä

siitä samaisesta sisimmäisestä ihmisestä. Ja sitten vasta on tämä

huvittavaa, muuttuu miellyttäväksi, kun on siinä onnellisessa

tilassa, että saapi tutustua tarkemmin ihmiseen, jonka ulkomuodon

johdolla on muodostanut käsityksen hänen sisäisestä ihmisestään.

Vähä sitä on tehty ja vaikeata se on, mutta sen voin kuitenkin siitä

vähästä vakuuttaa, etten koskaan ole tutustunut ihmiseen, jossa en

olisi tavannut ihmistä...

Ja nämä tässä olivat ensimmäisiä alkeita noissa tutkimuksissa.

Minä istuin jättiläis-petäjätä vasten ja ihailin vanhuksen

hyvänsuovannäköisiä kasvoja. Musta huopahattu peitti puolittain

hänen otsansa, ett'ei sen valtavuus kuontanut näkymään, vaan sitä

valtavimpina esiytyivät tuuheaharjaiset kulmat, silmänsä, jotka

olivat harmaahtavat väriltään, olivat suuret ja rauhalliset, nokka

korkea, suora ja vahva, suu-aukko kaareva, huulet vahvat ja varsinkin

alahuuli hyllyvä, leukansa leveä ja valtava, posket kuruissa ja koko

muodolla vanhuuden harmaja karva; kasvoja ympäröi leuvan alatse

toiselta korvalta toiselle tuuhea, vaaleahko parta. Koko hänen

muotoansa kirkasti rauhallinen, suopea ilme...

Hän nousi ja kohensi nuotiota.

Yö pimeni, nuotio kirkastui.

Oli elokuun alkupuoli ja yöt niillä tienoin maatamme ovat jo silloin

pimeät kirkkaammallakin ilmalla, saatikka nyt, kun taivas oli

vetäynyt synkkään pilveen.

-- Teillä ei ole vaimoa, sanoin minä, sanoakseni jotakin.

-- Ei ole, eikä ole ollutkaan, vastaa hän ykskantaan ikään kuin

osottaaksensa, että se puhe loppukoon siihen.

-- Kuinka se niin on sattunut? utelin minä.

-- Sattuuhan sitä toista jos molempaakin, vastaa hän tavallisen

levollisesti.

Uteliaisuuteni on herännyt ja väsymyksen säije, joka jo oli alkanut

punoutua jäseniini, lieviää jälleen.

-- Kertokaa aikamme kuluksi! kertokaa nuoruutenne ajoista! huudahdan

minä kiihkeästi, kavahtaen polvilleni.

-- Se on surullinen juttu, sanoi hän aatoksissaan.

-- Mikä?

-- Sepä, miksi minä olen yksin jäänyt maailmaan.

-- Kertokaa!

-- Siinä on paljo kertomista.

-- Vaanpa lyhimittäin.

Hän nousi, kohensi tulta, joka alkoi kirkkaammin loimuta, ja asettui

entiseen asemaansa.

Minä painausin takaisin jättiläis-petäjätä vasten.

-- Minä olin silloin viiden kolmatta vanha, alkoi isäntä, kun

hän tuli meille palvelukseen. Hän oli kahdenkymmenen. Kaunis hän

ei tainnut olla ihmisten mielestä; minä ainakaan en ole nähnyt

viehättävämpää olentoa, en koko pitkällä elämäni ajalla... en häntä

ennen ja sittemmin... siitä ei ole voinut olla puhettakaan. Hän oli

torpan tytär, vanhemmista oli jo aika jättänyt. Useita vuosia oli hän

palvellut yhdessä ja toisessa paikassa, kunnes pääsi meille. Hän oli

iloinen, kun oli päässyt isoon taloon, ja tyytyväinen, ja tyytyväisiä

olivat häneen meilläkin kaikki. Äitini häntä ylisteli ja sisareni,

joka talouttani hoitaa, oli häneen mielistynyt. Heistä tuli hyvät

ystävykset. Hän oli nöyrä ja ahkera, taitava ja toimelias, iloinen

ja leikkisä, viehättävä koko olennoltaan... Eihän minun tarvitsisi

hänen avujansa ylistää. Kaikki hänestä pitivät ja kaikki hänestä

saivatkin pitää -- kaikki muut, paitse minä, rikkaan talon poika...

minä en saanut. -- Senlainen se oli yleensä ihmisten mieli. Kuinka

se olisi voinut kysymykseenkään tulla, että ison talon, rikkaan

poika piikatyttöön... ei ikinä. Ihminen päättää ja päättelee... Ei

kuitenkaan ollut vielä joulu käsissä, kun minä olin häneen ihastunut

ja kaikin puolin mieltynyt, rakastunut, ja ilmoittanut aikeeni...

Kertoja istui hetkisen ääneti ikäänkuin kootakseen ajatuksiaan ja

katseli leimuavata nuotiota.

Siihen tuijotin minäkin.

-- Jouluna sai hän ajaa kanssani kappireessä kirkolle. Se oli

varomaton teko. Panettelijat saivat siitä vettä myllyynsä ja minä

sain äidiltäni kiukkuiset nuhteet ja isältäni vakaiset varotukset.

Sisareni oli kyllä neuvonut, että menisimme isolla reellä, hän tulisi

mukaan ja minä olisin ohjillisena. Mutta siihen minä en suostunut,

vaan toimitin, että naapurin poika tuli ottamaan sisareni rekeensä.

Tästä aikain tuli äitini tylyksi Marille -- se oli tytön nimi --

mutta sisareni jos mahdollista lempeämmäksi entistään. Me emme

huolineet koko asiasta, päätimme pysyä lujina ja odottaa aikaamme.

Ja elämä meni entistä menoansa... kuluu se aika odottavankin.

Talvimarkkinoilta tilasin sitten kihlasormukset ja toin Marille

kultaisen kantasormuksen ja hopeiset kaulavitjat tuomisiksi ja vaadin

hänen niitä julkisesti käyttämään. Tämä oli toinen varomattomuus.

Äitini kiukustui Marille ja isäni oli ähmissään. Niistä minä en

välittänyt mitään, kun olin tottunut pitämään oman pääni. Marin

asema tuli tukalaksi. Alati sai hän kuulla pistopuheita ja alituista

jurnutusta.

Päätin saada asiat selvälle, puhua pääsiäispyhinä vanhempaini

kanssa ja selittää aikeeni. Voi sitä ilvettä, mihin äitini nousi,

kun sai kuulla päätökseni! En ikinä voi sitä unhottaa. Hän oli kuin

mielipuoli, villi, raivoisa. Sai siinä kuulla ennen kuulemattomia.

Hän aikoi ajaa Marin ihan tuossa paikassa pois talostaan ja minut

perässä. Ainoastaan lupaamalla asiata vielä miettiä sain hänet

vihdoinkin viihdytetyksi, ja Mari sai jäädä paikoilleen. Isänikin

kehotti minua luopumaan aikeestani, muuten sanoi hän äidin tulevan

mielen vikaan. Tämä oli kolmas varomaton teko. Jos Marin asema tähän

asti oli ollut tukala, tuli se nyt ihan sietämättömäksi. Nuotio alkaa

hiiltyä. Minä nousen, ettei hänen tarvitse liikahtaa, ja lisään pari

pölkkyä nuotioon. Se leimahtaa ja alkaa elpyä uuteen liekkiin.

-- Nyt pantiin kaikki pillit puhaltamaan myöskin minua kohti. Näytti

kuin kaikki ihmiset olisivat liittoutuneet äitini kanssa minua

vastaan... ei ainoastaan juoruämmät ja kylänkellot, vaan kaikki

muutkin. Kuka vaan kykeni ja uskalsi, se koetti parjata Maria ja

ärsyttää minua ja osottaa kuinka mieletön minä olin, kun minä

muka olin alentunut pelastamaan mokoman piikaletukan kunniata...

Senkin olivat he keksineet. Ja tätä tekivät kaikki sukulaiseni,

paitse sisareni, joka aina oli puolellani, tukenani... tätä kaikki

tuttavani, ystäväni, nuoret ja vanhat, kylän pojat ja tytöt. Minä

kauhistuin, kiivastuin ja raivosin.

Ne olivat kamaloita aikoja.

Näin mennä retuutettiin kesäkuuhun asti...

Silloin tapahtui se, jonka olisi pitänyt olla tapahtumatta.

Olin nuotalle lähdössä eräänä päivänä, kun äiti sai jotakin syytä

ruveta nostamaan entistä nuottiansa tuosta samasta asiasta. Hän

kiihtyi, vihastui, ärtyi... ja arvaahan sen mitä sanoja ihminen

senlaisessa mielentilassa käyttää, ja lopputulos oli kiivaudesta,

että hän ennemmin sanoi minut näkevänsä ruumiina mustilla paareilla

kuin vihillä nartun rinnalla...

Niin pitkälle oli siis tultu.

Muuta ei tarvittu. Minussa oli kaite äitini kiivautta. Minua oli

ärsytetty kuukausmääriä, minunkin kärsivällisyyteni oli lopussa.

Kiihtyneessä mielentilassa annoin jotakin vastaukseksi, että itsehän

te olette hänet tähän ottanut ja luultavasti itse hänet tehnyt

siksi, joksi tiedätte häntä parjata, ja läksin huoneesta, mennäkseni

nuotalle.

Kaivolla, jonka ohitse tie kulki, tapasin Marin.

-- Meidän välimme on lopussa, huusin hänelle, ijäksi lopussa! Tätä

en jaksa kestää enää, en... en mitenkään. Suo anteeksi, Mari! Suo

anteeksi Mari kulta, ja unhota minut... unhota! Unhota ijäksi! Ja

erosin hänestä, menin... juoksin rantaan, nuotalle.

Hän jäi kuin kivettyneeksi.

Sen perästä emme tavanneet toisiamme enää elävin silmin.

Mielenliikutus keskeyttää vanhuksen kertomuksen.

Hän nousee, poistuu hieman syrjään ja laskeutuu polvilleen erään

ison kiven viereen, nojaten kyynärpäillään kiveen, peittäen kasvonsa

käsillään.

Eivät ikinä murene mielestäni nämä hetket.

Tämä on hiljainen hartaushetki luonnon suuressa temppelissä, jossa

suurten silkopetäjäin oksattomat rungot ovat kuin holvattua kupulakea

kannattavat pylväät, kupulakea, jonka muodostavat korkeudessa yhtyvät

petäjäin vihannat latvat, nuotiomme kuin pyhä tuli palaa keskellä ja

vieno uhrisavu kohoaa suoraan korkeutta kohti, sammaloittunut kivi on

kuin alttari, jonka edessä väsynyt maan matkamies nöyränä notkistaa

polvensa ja vuodattaa sydämensä Hänelle, joka kuulee nöyrän,

hiljaisen huokauksen.

Vanhuksen hartautta ei mikään häiritse: kaikki on niin hiljaista,

äänetöntä, harrasta, vaikuttavaa.

Minä olen kohonnut kunnioittavampaan asentoon pylvään juuressa ja

koetan pidättää hengitystäni, ett'ei huokumiseni häiritsisi yleistä

hartautta.

Hetket kuluvat, hiljaiset hetket.

Väsynyt matkamies on lopettanut rukouksensa.

Silloin alkaa korkeudesta kuulua hivelevä hyminä kuin juhlallinen

urkujen soitto.

Tuuli on herännyt ja ijäti vihanta havumetsä on alkanut valtavan

huminansa.

Olen ollut monissa jumalanpalveluksissa ja hartaushetkissä, mutta ei

niistä mikään ole jättänyt mieleeni senlaista pysyväistä vaikutusta

kuin tämä hartaushetki luonnon suuressa temppelissä.

Vanhus korjaa nuotiota, jonka savu kallistuu tuulen mukaan. Sitten

ottaa hän entisen asemansa ja minä olen yhtenä korvana koko mies.

-- Tähän samaan saareen tulimme silloinkin nuotalle. Minun oloistani

ei ollut mihinkään. Olin kuin puolihullu, kiihkeässä mielentilassa,

kauheassa tuskassa. Koetin silloin ensi kerran elämässäni tuolla tuon

saman kiven luona polvillani etsiä turvaa ja lohdutusta Häneltä,

joka sitä yksin antaa voipi. Turhaa oli sekin sillä kertaa. Olin

liian levoton, en saanut ajatuksiani kokoon enkä tainnut tietää

itsekään, mitä tarvitsin. Pakenin tuonne majaan, koetin saada unta --

turhaan kaikki... Sittemmin en ole koko elämäni aikana yrittänytkään

levolle nuottaretkilläni täällä, olen viettänyt yöni hiljaisessa

yksinäisyydessä ja täällä, tällä samalla paikalla, olen sittemmin

lohdutuksen ja rauhan löytänyt.

Loppuihan se viimein sekin kesäinen yö, lyhyt ja valoisa, joka

minusta oli ollut kokonainen elämä, ja pääsimme lähtemään kotia.

Jo kaukaa järveltä huomasin, että sisareni käveli edestakaisin

rannalla, nähtävästi odotellen minua. Silloin olin saavanani uutta

rohkeutta ja voimaa. Päätin tehdä kaikki illalliset tekemättömiksi,

päätin mennä suoraan Marin luokse, pyytää hänen unhottamaan kaikki

surunsa ja kärsimisensä ja sanoa hänelle, että rakastin häntä, häntä

yksinään, ja ett'ei mikään mahti voisi mailmassa meitä erottaa...

Hän vaikenee liikutuksesta.

-- Ihmisen päätöksiä, kuulin hänen hiljaa huokaavan kasvot käsien

peitossa.

Hetkisen istuu hän siinä tilassa.

-- Rannassa ilmoitti sisareni, että morsiameni oli aamusella löydetty

koskesta myllynrännistä -- kuolleena, lausuu vanhus verkalleen,

hilliten liikutustaan.

-- Äitini oli illalla, jatkaa hän hetken päästä, käskenyt, suorastaan

ajanut, hänet pois talosta. Mari, joka oli ollut sulaa kyyneleihin,

olisi lähtenytkin, mutta sisareni rukouksista oli luvannut olla vielä

seuraavaan päivään. Yöllä oli hän sitten etsinyt koskesta lievitystä

tuskilleen. Ruumiin oli virta painanut ränniin. Kihlasormus oli

hänellä sormessa, ketjut kaulassa ja niiden toisessa päässä hänen

povellaan lahjoittamani kantasormus.

Niin oli mennyt hän, minä olin jäänyt. Tilani on helpompi ajatella

kuin kertoa.

Sisareni toimitti vainajan kunnialliseen hautaan ja on huolellisesti

hoitanut hautaa tähän asti. Pieni risti on siinä. Sen löydätte

helposti hautausmaalta, jos haluatte.

Tähän lopettaa vanha mies ja katselee, tähystelee etteikö jo koi ala

vaalentaa taivaan rantaa.

-- Entäs äitinne? utelen minä.

-- Häntä en tapauksen perästä nähnyt kuukausiin, jatkaa hän

hyväntahtoisesti. Hän oli joutunut surkeihin sekä sielun että ruumiin

tuskiin. Näin hän kituen eli viisi vuotta, riutui ja kuoli. Hän oli

kauheissa tuskissa ennen kuolemaansa. Minä istuin hänen vuoteensa

vieressä ja koetin lohduttaa niinkuin voin. Hän huusi ja voivotteli,

kuinka hän oli häväissyt kunniallisen tytön maineen, levittämällä

törkeitä juoruja ja valheita hänestä, kuinka hän oli vainonnut ja

herjannut tyttöparkaa, että tämän oli täytynyt hypätä koskeen, kuinka

ei Mari eikä poikansa eikä Jumalakaan anna anteeksi hänen suuria

syntejään. Oikein oli surkeata nähdä ja kuulla häntä. Provasti

apulaisineen oli häntä lohduttamassa ja puhuttelemassa ja saivatkin

viimein vakuutetuksi ja rauhoitetuksi niin, että hän tyytyväisenä

jätti tämän ajallisen elämän...

Kapsetta ja kolinata alkaa kuulua rannalta, pitää meidänkin joutua.

Valo ja pimeys ovat jo jonkun aikaa taistelleet keskenänsä ja valo

voittaa.

Aamu valkenee, kirkas ja kaunis, ja raikas tuuli puhaltaa...

kaakkostuuli, niinkuin hän oli ennustanut.

Meidän apajamme on tyyni ja innolla käymme koettamaan kala-onneamme.

Ensi kerralla saamme jo runsaasti. "Kastelemme" vielä pari kertaa,

s.o. vedämme pari apajata. Saalis on runsas, mutta siihen se sitten

loppuukin. Päivä on ehtinyt jo korkealle ja muikut ulkonevat selälle.

Saamme lähteä kotia, jonka tyytyväisinä teemmekin.

Näin olin minä ensi kerran niillä tienoin nuotalla.

Jouluenkeli.

-- Meillä ei ole ruokaa jouluksi eikä puita eikä -- joulukuusta!

Näin kaikui lapsellinen ääni surullisesti jouluaattoillan hämärässä

Esplanaadissa. Milloin kajahti se tuossa päässä, milloin tässä,

milloin missäkin sillä välillä. Se oli kuin jaloin juokseva, siivin

lentävä tuskanhuuto, joka tahtoi tunkeutua jakajalle, täyttää kaikki

kohdat, kaikki käytävät ja myymälät ja kaikki, mitä niissä oli ja

liikkui. Tällöin kajahti se kumakasti, surunvoivasti, että kumahti

vastainen rakennus, tuolloin taas vihlasi kimakasti, leikkaavasti

ilmaa, että kuuroinkin korva olisi sen kuullut, että kovinkin sydän

olisi haavoittunut, paatuneinkin pehmennyt sitä kuullessaan. Ja

olihan siinä korvaa, joka olisi kuullut, jos kuullakseen olisi

ollut, oli siinä sydäntä, kovaa miehen, harrasta naisen ja hellää

lapsen, joka tavallisissa oloissa olisi ollut altis, jopa avuliaskin

kuuntelemaan tavallistakin avunpyyntiä, saatikka sitten noin

hätäistä, tuskallista, sydäntä särkevätä, mutta ei nyt tällä kertaa,

tänä iltana, ei. Jokainen tahtoi tällöin pitää huolta itsestään,

perheestään ja omaisistaan, ei kukaan toisista, tuskin yksikään

köyhästä...

-- Meillä ei ole ruokaa jouluksi eikä puita eikä -- joulukuusta!

Näin kaikui yhä itkuun sortuva lapsen ääni ja raskasta, sumuista

ilmaa alkoi lähenevä ilta tummentaa, himmentää yhä hämärämmäksi.

Välistä oli valitus kovempi, välimiten vienompi, välistä

kaksijatkoinen. Alku aina kuului kovemmin, selvemmin, kuin loppu,

"ruokaa" ja "puita" tuli yhteen jaksoon, sitten henkäyksen perästä

"joulukuusta". Hän tiesi, että ruoatta ja puitta he eivät tulisi

jouluna toimeen, vaan kuusetta kyllä, ja niin oli kotona neuvottukin

pyytämään, mutta kuusesta ei oltu sanottu mitään. Ja siten hän

oli tehnytkin, mutta kun muisti viime joulun, ainoan, jonka oli

muistavana viettänyt, kuinka silloin oli ollut iloista kun oli ollut

kuuset ja kyntteli ja kukat ja lahjat ja isä ja kaikki, niin ei hän

voinut olla lisäämättä valitukseensa joulukuusta. Hänen mielessään

kuvautui joulukuusi ja isä yhdeksi, sillä yhdessä hän ne viime

joulusta muisti.

Hän seisahtui leikkikalumyymälän valaistun ikkunan eteen ja

tarkasteli leluja. Siinä oli hevonen, samanlainen jonka hän oli viime

jouluna saanut, siinä koira ja marakatti, siinä kissa ja lammas,

ja lukemattomia muita, joita ei edes nimeltään tiennyt. Hetkeksi

hän siinä vaipui katselemaan, ihailemaan, mutta silloin taas tuli

mieleen, että heillä kotona ei ole mitään, ei joulukuusta eikä muuta:

valtavat vedet täyttivät silloin silmät ja tuskallisesti kajahti

huuto:

-- Meillä ei ole ruokaa jouluksi eikä puita eikä -- joulukuusta!

Sitä ei kuitenkaan kukaan kuullut, ei ainakaan ollut kuulevinaan,

ja ilta pimeni, mutta ikkunoista uhkuva valovirta tuli sitä

loistavammaksi; nyt se ei ollut enää vaan ikkunoissa, vaan tulvaili

kauvas kadulle.

Kansantungos alkoi jo harveta kaduilta ja myymälöistä. Ne olivat

saaneet haluttavansa ja riensivät nyt lämpöisiin, valoisiin

koteihinsa valmistamaan iloa ja onnea omaisilleen...

Kyynelten sortama lapsen-ääni jaksoi tuskin saada enää valituksensa

kuultavaksi.

Häntä ei kukaan huomannut eikä hänestä välittänyt. Ja ilta pimeni.

Poissa ihmistulvasta toisella puolen Esplanaadin asteli muudan

nuorukainen kädet sarkapalttoon taskuissa. Hän ei näyttänyt huolivan

ihmisistä eikä heidän hommistaan. Levollisesti, huoletonna,

kuin olisi ollut yksin koko maailmassa, näytti hän astuskelevan

edestakaisin pitkin katukäytävätä päästä toiseen. Vaikka hän

ulkonaisesti näytti niin elottomalta, oli hänen sisällinen ihmisensä

sitä elävämpi. Olihan hänelläkin koti, oli äiti ja isä ja sisarukset,

mutta se koti oli niin kaukana, kaukana, kaukana, ett'ei sinne

kuulunut huuto eikä huokaus. Se oli erämaassa järven rannalla se

koti, pieni ja köyhä, mutta se oli sittenkin koti, koti, koti. Ja

vaikka se oli niin pieni ja köyhä, oli se sittenkin kylliksi iso

täyttämään miehen koko mielen, koko olennon. Siellä sitä oli aina

ennen joulua viettänyt ja sinne se mieli paloi nytkin, kuohui koko

sisällinen mies. Sinne sitä oli aina ennen kouluaikana pyrkinyt

jouluksi kotikaupungista; äiti itse oli tullut joka kerran "Liinulla"

hakemaan. Se oli ollut suuri ilonhetki, kun äiti oli tullut ja kun

hänelle oli saanut koulutodistuksen antaa. Ja oikein rinta tahtoi

pakahtua, kun muisti sitä riemun päivää, jolloin oli päässyt kotiin,

puhtaaseen, rauhallisen kotiin isän ja äidin ja muitten lasten

luokse; kuinka sitten oli jouluaamuna ajettu Liinulla kirkkoon,

valaistuun, kirkkaaseen kirkkoon. Kovin karvasteli mieltä myöskin

ajatus, ett'ei enää koskaan, ei koskaan elämässään olisi saava niin

huoletonta lupa-aikaa, jolloin sai hiihdellä metsissä ja pyydystellä

jäniksiä ja metsäkanoja. Ja sitä ikävätä, kun täytyi taas lähteä

kouluun, ei tahtonut ajatus jaksaa vieläkään kestää, saatikka

silloin, vaikka isä lähti nyt vuorostaan saattamaan ja oli saman tien

markkinoilla... Niin se oli kaikki silloin kouluaikana, murheetonna

kouluaikana. Oh, sentään niitä armaita muistoja! Kodin muistoja,

kouluajan muistoja! Vaikka sitä miehuullisena ylioppilaana asteli

tätä nykyä pääkaupungin komeita katuja, niin mitä oli koulupojan

koti-ikävä tähän verraten näiden muistojen mielessä kuohuessa; nyt

vasta, tässä tylyssä ihmislaumassa, nyt sen vasta oikein tunsi, mitä

oli koti, koti, koti.

Olisi täksi jouluksikin tehnyt mieli kotiin, oli polttava halu

lähtemään pakottanut, mutta liian oli matka pitkä ja kallis.

Yksin täytyi jäädä joulua viettämään pieneen asuntoonsa. Äiti oli

kirjoittanut, että pienet joululahjat lähetetään vasta tulevassa

kuussa jonkun mukana markkinoilta, kun isä sinne menee, nyt

lähettävänsä vaan ijartamansa 25 markkaa, että voisi huoleti joulunsa

viettää...

Hän oli aikeessa kääntyä kortteeriinsa, kun kuuli lapsen surullisen

voihkinan.

-- Me kuulumme yhteen me kaksi, arveli hän ja astui pojan luokse.

Värähtelevin äänin itku kurkussa selitti poika, kuinka ei heillä

ollut kotona ruokaa eikä puita eikä joulukuusta; kuinka sairaana

makaava äiti oli häntä pyytänyt menemään hyviltä ihmisiltä apua

pyytämään, kuinka äiti oli sanonut rukoilevansa Jumalata lähettämään

jouluenkelin häntä auttamaan tahi oikean auttajan luokse johtamaan,

ja kuinka hän oli ensin nöyrästi kääntynyt ihmisiin, mutta kun

ei kukaan ollut huolinut hänen rukouksistaan, ruvennut huutamaan

kaikille, josta ei siitäkään ollut apua ollut... Ja nyt sairas äiti

ja pieni sisar nääntyvät nälkään ja viluun... Itku voitti kokonaan

pienen pojan.

Hän kopasi taskuaan, että oliko äidin lähettämät rahat mukana, sitten

tarttui poikaa kädestä ja pistäysi ensimmäiseen myymälään. Hän osti

mitä joulukuuseen tarvittiin, kyntteliä, säppejä, koristuksia,

namuja, omenoita y.m. pientä ja sitten ulos saamaan kuusta. He

nousivat vossikkaan ja ajoivat torille. Yksi ainoa myyjä oli enää

jälellä ja sekin jo pois lähdössä. Aikaa ei ollut pitkiin tinkimisiin

ja kaupat tekastiin, ja sitten pois kotiin Siltasaareen.

Poika oli onnellinen ja tyytyväinen. Ruoasta ei hän tosin vielä

tiennyt eikä puista, vaan kuusi oli jo muassa ja se oli hänestä

tärkeintä taas tällä hetkellä. Oli niin iloista saada ajaa

vossikalla ja tuntui hänestä muutenkin turvalliselta istua noin

hyvän jouluenkelin vieressä. Ei sillä ollut tosin siipiä, niinkuin

enkeleillä kuvissa, mutta enkeli se oli, siitä ajatuksesta ei

päässyt, enkeli sama, jota äiti oli sanonut Jumalalta rukoilevansa;

sillä eihän hän ollut ihmisiltä, minkäänlaisilta, mitään apua saanut.

Tämä yksin, tämä hyvän- ja vakavannäköinen nuori mies oli hänen

valituksensa kuullut ja avuksi rientänyt... Enkeli se oli... enkeli.

Olisihan sillä mielellään siivet nähnyt, että olisi saanut äidille

näyttää... ja salaa hän koetti tarkastaa, että oliko hän tosiaankin

erehtynyt... mutta ei, siipiä ei hänen enkelillään ollut...

Hevonen poimi tietä ja matka lyheni.

Menneitten muistot lainehtivat yhä ylioppilaan mielessä: koti ja

äiti ja isä ja lapset ja Liinu ja kaikki, ett'ei hän tullut matkalla

sanaakaan vaihtaneeksi pienen toverinsa kanssa.

-- Täällä on jouluenkeli, äiti, huusi hän iloisesti ovessa tullessaan.

-- Kiitos, Anttu! Kiitos, hyvä lapsi! sanoi hymyillen äiti, joka

melua kuultuaan oli noussut istumaan vuoteella.

-- Elkää minua kiittäkö, vaan tätä tässä, jouluenkeliä, sanoi poika

reippaasti, vetäen toveriansa sisään.

Kirkas kyynel nousi äidin silmään ja sanattomana vaipui hän vuoteelle.

Iloinen tulennos räiskyi jo piisissä, jonka avulias naapurin vaimo

oli omista puistaan virittänyt.

Huone oli isohko, toisen rakennuksen alla, kivijalassa, alkuaan

aiottu pesutuvaksi, koskapa ison uunin kupeessa, joka nurkassa

jähmötti, oli iso padansija, kulmassa piisi vanhan tavan mukaan.

Seinät olivat rohmuiset, kun olivat kivestä, eivätkä tiilistä,

niinkuin nykyinen aika sellaisetkin seinät valmistaa; lattia oli

vahvoista lankuista, rakoinen ja tumma. Kolme pientä ikkunata, yksi

peri- ja kaksi sivuseinässä, kuljetti niukasti valoa asuntoon.

Huonekaluista ei ollut paljo puhetta. Karsinaseinällä oli sänky,

jossa äiti sairasti; perilasin alla vanha, parempia päiviä

muistuttava, pienoinen pöytä, jonka vieressä kaksi jakkaraa,

karmitonta tuolia; pitkin sivuseinää pitkä penkki, niinkuin

maalaistuvissa. Sängyn ja uunin välissä oli arkku, vaatearkku, ja

toisessa päässä sänkyä pöytäkaappi.

Muuta ihmisolentoa ei ollut huoneessa kuin äiti sängyssä ja hänen

jaloissaan pieni tyttö.

Iloinen tulennos räiskyi piisissä ja levitti miellyttävää valoa

huoneeseen.

Ensin kysyi vieras sairaan vointia, ja olisiko talossa ketään, jonka

voisi asialle laittaa. Äiti sanoi voivansa paremmin, ja Anttu kävi

pyytämässä naapurin eukon avuksi. Tämän toimitti ylioppilas hakemaan

puita halkokaupasta ja tarpeellisia ruokavaroja, joita jo talon

rouvakin oli jonkun verran lähettänyt sairastavalle hyyryläiselleen.

Hän alkoi pukea kuusta ja Anttu ja pikku Annu hyörivät ympärillä. Kun

kuusi oli sytytetty, saivat lapset pienet lahjansa...

Vieraan näissä toimissa ollessa kertoi äiti hieman elämästään.

Miehensä oli ollut merimies ja heillä oli ollut hyvä toimeentulo.

Viime keväänä oli kohdannut häntä se kauhea onnettomuus, että

miehensä oli hukkunut heikkoon jäähän Sörnäisten salmeen... Pyykin

pesulla oli hän koettanut yllä pitää itseänsä ja kahta turvatonta

lastaan... Olihan se kaikki mennyt, kun oli saanut terveenä olla,

mutta kun Elokuusta lähtien oli sairastanut ja ollut työhön

kykenemätön, niin oli kaikki mennyt, mitä oli ollut...

Katkonaisesti kertoi vaimo ja raskas huokaus nousi hänen rinnastaan.

-- Tottapa se lienee Hänen tahtonsa, joka kaikista meistä murheen

pitää, sanoi hän nöyrästi.

Tähän ei ole paljo lisättävää.

Äiti virkistyi ilosta ja katseli mielissään leikkiviä, herttaisia

lapsiaan.

Ennenkuin ylioppilas poistui, piti hän hartaan rukouksen ja lauloi

lopuksi: Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille

hyvä tahto.

Äiti itki ilosta ja kiitollisuudesta.

Liikutettuna lähti jouluenkelikin.

Hänestä tuli tämän perästä perheen ystävä ja turva. Ensin auttoi hän

neuvoilla ja ohjeilla ja sitten, papiksi tultuaan, varoilla, että

leski, joka vähin erin oli kostunut ja tullut entiselleen, näki vielä

monta iloista joulua ja sai lapsensa kasvatetuksi.

Varsinkin Anttuun oli tehnyt tämä joulu syvän, pysyvän vaikutuksen.

Pojasta oli aikaa myöten tullut mies, toimeentuleva, varakas mies;

miehestä vanhus, ja kaikissa elämän kohtaloissa on hän muistellut

tätä joulua ja kantanut kiitosta jouluenkelin lähettäjälle.

Vapisevana vanhuksena kertoi hän minulle toissa talvena, jolloin olin

pakotettu viettämään yksin jouluani Helsingissä, ikävässä, kaukana

kaivatuista omaisistani, tämän tapauksen... vapisevana kertoi vanhus

ja lauloi lopuksi liikutuksesta vavahtelevalla äänellä:

Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä

tahto!

Karhun kynsissä.

Siitä on jo monta vuotta kun eräänä päivänä istuin Keuruun asemalla

ja odottelin junan tuloa pohjosesta päin. Olin tehnyt samoin kuin

moni muukin rautatielle tahi lähtevään laivaan kiiruhtava usein

tekee: pitänyt liikaa kiirettä. Yötä myöten olin ajaa puotaltanut,

ett'en suinkaan myöhästyisi junasta. Seurauksena olikin se varsin

luonnollinen seikka, että saavuin väsyneenä rutjakkeena asemalle jo

aamupäivästä, vaikka juna tulee vasta iltapuoleen. Pitkä, väsyttävä

odotus oli siis edessä. Tuosta olisin päässyt, jos levollisesti

olisin jossakin yötä ollut. Ajoin kyllä aluksi aseman luona olevaan

kievariin ja koetin saada nukkua, mutta siitä ei tullut mitään.

Talon hyväntahtoinen emäntä piti tuosta huolen. Hän tuli aina joka

viides minuutti sanomaan, ett'ei herralla ole vielä mitään kiirettä,

vaan saapi huoleti levätä, ja haasteli kanssani jonkun aikaa

kaikenmoisesta turhista asioista.

-- Levätkää vaan pois! Kyllä minä huolen pidän, että junaan joudutte,

sanoi hän aina mennessään, mutta tuli kohta uudestaan, kun muisti

jotakin vieraan kanssa juteltavata.

Kun siis huomasin, ett'ei levosta mitään tullut, käskin poikain

valjastaa hevosen ja nakata minut asemalle, vaikka junan tuloon

olikin vielä parisen tuntia aikaa.

Siellä sitä sitten istua värjöttelin ja ainoana lohdutuksenani oli,

ett'en ollut yksin odottamassa. Montahan siinä oli muitakin ja

monenkarvaista.

Ihmiset palasivat Jyväskylän markkinoilta, ja semmoinen väki on

aina kirjavata kansaa. Siinä oli monta suuren Venäjän kansalaista,

toinen likasempi toistaan, millä oli laukku selässä, millä pussi

kainalossa, jonka alkuväriä ei olisi kukaan kyennyt arvaamaan. Mikä

rötkähti laukkuaan vasten ja kuorsasi kohta täydessä unessa, mikä

avasi pussinsa ja rupesi sen sisällystä ajamaan toiseen, jota on

mukavampi kuljettaa... Oli siinä juutalaista ja mustalaista, oli oman

maammekin kansaa. Näistä herätti erittäinkin yksi huomiotani. Se

istui nurkassa eikä näyttänyt välittävän mistään. Sen oli hän näkönen

kuin olisi vasta sodasta tullut, niin haavoitettu ja runneltu. Vasen

käsi riippui nuorassa rinnalla ja naama oli ristiin laastaroittu.

Muuan haava oli vasemmalla, kaulasta korvan etupuolitse ihan

vasemman silmän viereen, toinen siitä vasempaan suupieleen, kolmas

nokan poikki oikealle korvalliselle ja neljäs oikeanpuoleisesta

suupielestä leuvan alle. Kamalalta näytti mies tuossa asussa.

Teki mieli tarinoimaan hänen kanssaan, mutta kun hän näytti niin

välinpitämättömältä, niin mielellään sen jättikin.

Kun junan tuloaika vähin erin siirtyi lähemmäksi, alkoi naisia tulla

lierittää asemalle. Ne olivat lähistön, eivätkä matkustavaisia,

joita rautatien uutuus ja outous viehätti puoleensa. Useimmat olivat

valkosia kuin pulmuset, kun oli aika tuiskunnujakka noussut ulkona.

Vihdoin saapui juna.

Oitis syöksin vaunuihin, saadakseni pitkän penkin. Sen sainkin,

mutta en saanut sitä yksin pitää. Niin paljo oli matkustajia,

että tuskin sopi kaikki istumaan. Painauduin nurkkaan ja koetin

seinää vasten nojautuen nukkua. Siitä ei tullut mitään. Väsymys

vaan tuli torkkumisesta sietämättömämmäksi. Virkkuna täytyi pysyä

tavalla taikka toisella Tampereelle asti. Aloin tarkastella seuraa

ympärilläni. Vieressäni istui pari, kolme vaimoihmistä, vastaisella

penkillä edessäni tuo laastaroittu mies, entistään tylympänä, liuta

akkoja vieressä.

-- Mistäs tämä matkamies on? kysyin mieheltä.

Tarinaan täytyi päästä, päästäkseen väsymyksestä.

-- Tuolta vaan pohjosesta, sanoi hän niin kuivakiskosesti kuin olisi

ääni tullut vanhasta pärevasusta eikä elävän ihmisen suusta.

Tuosta en välittänyt.

-- Missä sodassa te olette ollut, kun teitä on noin pahasti pidelty?

-- "Ihmisen pitää oleman sodassa täällä maan päällä", sanotaan

sanassa, vastasi mies.

-- Tokkohan sillä sanalla tuonlaista sotaa tarkotettanee, epäili joku

naisista.

-- Miten lienee, arveli mies.

Kun kerran eukkojen uteliaisuus oli virinnyt, niin ei siinä miehen

mikään auttanut, täytyi antautua puheisiin.

-- Missä te olette tuonlaiset haavat saaneet? huusi puolitusinata

akkoja yhtä suuta.

-- Karhun kynsissä, vastasi mies levollisesti.

-- Karhun kyn... elä nyt!

-- Kertokaa!

-- Juttele, hyvä mies!

-- Puhukaa meille ajan kuluksi! kehottelivat naiset.

Mies arveli hieman.

-- Viikon päivät sitten olin matkalla Tulomaan, alkoi hän sitten

verkkaan. Lauhkea oli ilma ja tyyni. Iltaantua alkoi lyhyinen

päivä, kun saavuin Tulenkoskelle, joka on puolitiessä Tulomaan.

Tulvan aikana on Tulenkoski ankara ja valtavat vedet siinä

temmeltävät, mutta veden vähänä ollessa on se kivikkota ja terävät

kallionkielekkeet pistävät ylös veden pinnasta. Silta käy korkealta

rantaäyräältä toiselle pahimman kivikon kohdalta niin ylhäältä, että

hirvittää siitä katsoessa alas. Mitään aavistamatta astelin sillalle,

niinkuin usein ennenkin olin tehnyt, ja katselin, kuinka koski appoi

yläpuolen mustia vesiä ahnaaseen kitaansa ja kuuntelin kuinka ne

korisivat kosken karkeassa kurkussa. Käännyin juuri jatkaakseni

matkaani, kun huomasin karhun edessäni sillalla. Hämmästykseni

on helpompi käsittää kuin kertoa, varsinkin kun minulla ei ollut

asetta muuta kuin pieni saikkara kädessä. Kohta oivalsin kuitenkin

asemani, että pakoon ei ollut yrittämistä, vaan urhoollisesti

koettaa säikyttämällä saada peto pakenemaan. Häristäen kepakallani,

kiljasin niinkuin jaksoin, kun muuta säikyttämiskeinoa ei ollut.

Vaikutus tästä oli päinvastainen. Karhu siitä vaan ärtyi. Töytäsi

kohta päälleni ja löi minut voimakkaalla kädellä kumoon. Luulin

viime hetken olevan edessäni. Vaikka pahoin piteli minua peto,

pysyin kuitenkin täydessä tajussa ja mielikaijosta tunsin, ett'ei

minun tarvitse näin erota tämän maailman menosta, vaan että pelastus

oli tuleva mistä tahansa. Äkkiä pisti mieleeni kuulemani tarina,

ett'ei karhu kuollutta raatele. Tekeysin tajuttomaksi, koettaen

olla hengittämättä niin paljon kuin suinkin voin, pitäen silmäni

ummessa. Tämä temppu näytti auttavan. Karhu tunnusteli minua aluksi

kaikin puolin ja poistui sitten. Luulin hänen jo pötkineen tiehensä

ja rohkenin raottaa silmiäni. Ihmeekseni huomasin karhun katselevan

alas koskeen. Oitis oli hän jälleen luonani ja alkoi lykkiä minua

turvallaan sillan reunaa kohti. Silloin selvisi minulla kauhea

tilani. Peto aikoi paiskata minut koskeen. Pelastusta ei ollut

ajattelemistakaan...

Kertoja huokasi.

-- Seisoin siis kuoleman kynnyksellä, alkoi hän taas yhtä verkkaan.

Koko mennyt elämäni virtasi selvänä muistini läpi. Siinä kulkivat

varhaisimmat lapsuuteni tapaukset kirkkaina ja selvinä, niinkuin

olisivat eilen tapahtuneet, siinä äitini hellät varotukset, siinä

nuorukaisen erehdykset ja harhailut, siinä miehen pyrinnöt ja hyvät

päätökset elämän parannusta varten, siinä lupausten irvottavat

rikkomiset. Kun nämä olivat ohitse, alkoi uusia aloja eteeni auveta.

Tulevaisen elämän kuvia. Näin edessäni samaskaisen, kuohuvan virran,

elämän virran, joka järveen laskiessaan haaraantui kahtaalle. Toinen

haara vei pimeään, mustaan järveen, josta kuului outoa huminata ja

surkeata tuskan valitusta. Toinen taas kääntyi kohti siintävätä,

kirkasta, kaukarantaista ulappata, jossa vihannat lehtosaaret

väikkyivät viehättävien salmien seassa. Sieltä kaikui lintujen raikas

laulu ja vieno virren sävel hiveli korvaani. Toisinaan kuului myöskin

elämän virralta huuto ja pauhina, mutta josta en voinut erottaa muuta

kuin sanat:

-- Kumpaan... kumpaan näistä? Kumpaan... kumpaan... kumpaan näistä?

-- Niin, niin... Kumpaan näistä? huokasin itsekseni.

Mies vaikeni.

Hän painoi hikisen päänsä ikkunan ruutua vasten, johon kuvautui

toinen yhtä tuskainen ja laastaroittu muoto.

Eukot istuivat ääneti ja kuivailivat vettyneitä silmiään.

Juna mennä hujelsi eteenpäin, että vonkui myrsky nurkissa, kun ei

voinut estää sen kulkua. Märkää lunta se vaan rätki vasten ikkunoita

tehdäkseen edes jollakin tavalla kiusaa.

Mies istui vaiti ja katseli ikkunaan... omaa kamalata kuvaansako

lienee katsellut vai lumen räiskettä ikkunassa.

-- Kuinka te kuitenkin istutte nyt tässä tuota kertomassa? rohkenin

minä huomauttaa, kun ei mies näyttänyt halukkaalta jatkamaan.

-- Minä pelastuin, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. Samassa

kun luulin jo seisovani ijäisyyden portilla, sain päähäni aika

kolahduksen. Karhu oli jo saanut minut sillan reunalle, mutta

paiskasi niin varomattomasti, että pääni kolahti sillan kaiteeseen ja

minä retkahdin sillalle.

-- Pelastus, pelastus, kuiskutti samassa outo ääni korvaani. Silloin

muistin, että olihan minulla ase taskussani...

-- A-ase! huusivat naiset.

-- Niin ja kelpo ase, jatkoi mies. Minä työnsin sen karhulle, joka

oitis pötki tipo tiehensä.

Eukot töllistelivät toisiaan.

-- Ja mikä ase se oli? tokasi joku.

-- Satamarkkanen...

-- Satam...!

-- Peto olikin siis vaan...

-- Tavallinen karhu, vastasi mies hymyillen.

-- -- --

-- Orihvesi! 15 minuuttia! huusi samassa konduktööri.

-- Täss' on ravintola, sanoi mies minulle, tulkaa pitämään kanssani

karhun peijaita.

Kahta pyyntöä ei tarvittu.

Rahaa lainaamassa.

Kun Suppo Saikkonen tarvitsi rahaa, niin täytyi hänen lähteä sitä

lainaamaan, niinkuin monen muunkin täytyy tehdä saatikka sitten

köyhän ylioppilaan...

Aprikoida siinä ensin piti ja arpaa heittää, että mille suunnalle

kaupunkia sitä ensin kääntyisi, ja tarkoin katsoa, että oliko

ensimmäinen vastaantulija kadulla mies tahi nainen. Jos se oli

nainen, niin sai heti kääntyä takaisin, sillä se oli varma merkki,

ett'ei yritys sinä päivänä onnistuisi; mutta jos mies tuli vastaan,

niin sai hörymättä painaltaa eteenpäin siinä varmassa uskossa, että

rahat oli tuossa paikassa hänen poimittavinaan...

Miehinen oli mies, joka ensimmäisenä tuli vastaan jo ensi käänteessä,

ja Supon suu vetäysi leveään hymyyn.

-- Kyllä tästä hyvä tulee, arveli hän itsekseen ja astui

hiljanverkkaan, hienosti vihellellen.

Kauvan hän ei ollut vielä katua käynyt, kun vastaansa tuli pitkä,

hoikka mies.

-- Terve! huusi Suppo iloisesti.

-- Terve, terve! soi vastaus vielä iloisemmasti.

-- Minnekä matka?

-- Pään parannuksille.

-- Vai on mies siukkana... mutta kuulehan kun minä tarvitsisin rahaa,

eikö sinulla sattuisi olemaan mynttiä, että antaisit minullekin.

-- Pitäisikö suurikin summa olla?

-- Sata markkaa minä tarvitsisin.

-- Ei minulla ole nyt, vaan kyllä minä voin hankkia, mutta ensin

pitäisi saada "pienet", että rohkeus hieman virkistyisi.

-- Voimmehan mennä johonkin hotelliin, ottaa siellä ja minä

odotan sen aikaa kun käyt sieppaamassa, esitteli Suppo Saikkonen

riemuissaan, josta tuntui kuin satamarkkanen olisi jo ollut hänen

taskussaan.

Toinen suostui ilolla ehdotukseen ja niin päättivät he mennä Hotelli

Postiin.

Mies, jonka Suppo tapasi, ei ollut ylioppilas, vaan viihtyi ja

oleskeli ylioppilasten parissa, ja usein hän sanoikin senlainen

olevansa... sanoi seuroissa senlaisissa, joissa ei luullut sitä

tiedettävän. Niitä tavataan usein tuonlaisia "ylioppilaita".

Ne ovat joko entisiä koululaisia tahi pelkältään vaan jonkun

käsityöläisammattilaisen entisiä oppipoikia: mikä on alunpitäin

pyrkinyt suutariksi, mikä räätäliksi, mikä ollut kultasepän opissa,

mikä taas on aikonut kellosepän ammatilla henkensä elättää, mutta

jostakin syystä ovat horjahtaneet ja eksyneet alkuperäisistä

pyrinnöistään. Ylioppilasseuroihin ovat he päässeet jonkun tuttavan

avulla tahi ovat itse tuttavuuksiin hierautuneet pikku kapakoissa.

Entisistä toimistaan eivät tietysti virka mitään, vaan sitä enemmän

kehuskelevat nykyisistä aikeistaan. Ja onhan niitä aloja, mille

yrittää. Mikä niistä pyrkii hammaslääkäriksi, mikä on insinööri,

mikä käypi kirjanpitokurssia, mikä praktiseeraa rautatiellä, mikä

on ekstrana lääninkansliassa, mikä on asianajaja, mikä kirjailija

tahi toimittaja... Mutta kaikkea muuta ne hommaavat paitse noita

kehumiaan. Muuten ovat he ensimmäisiä juomaseuroissa ja pidoissa ja

verrattomia korttipöydässä ja biljardin ääressä. Ylioppilastalossa

ovat ne kuin kotonaan sekä lukusalissa että "paremmalla puolen"...

Se "hyvä toveri", jonka Suppo nyt tapasi, oli entinen

suutarinoppilas, nykyään hammaslääkäri tahi ainakin siksi pyrkivä...

Monta kertaa oli Suppo muistuttanut miestä hotellissa, että alahan jo

mennä, että jatketaan sitten.

Mutta toveri oli vilkassut kelloon, ajan kultaisen kulkua ja sanonut:

-- Ei täti ole vielä kotona.

Hotellissa olivat he ensin ottaneet "aamuraapuskat", sitten syöneet

hienon aamiaisen, ottaneet olutta ja portteria ja sen perästä kahvia

ja konjakkia. Kolmas panos oli tätä tavarata lopuillaan, kun toveri

nousi ja sanoi:

-- Nyt on aika lähteä. Istu tässä ja odota se aikaa, korkeintaan minä

viivyn puolituntia, mutta hyvässä lykyssä vaan kymmenen minuuttia.

Suppo jäi odottamaan. Ensin otti hän ja silmäili päivän sanomia

sen verran kuin silmä kykeni enää seuraamaan. Mutta kun ei niistä

mitään luettavata löytänyt, niin täytyi ne työntää syrjään. Sitten

meni hän toiseen huoneeseen katsomaan biljardinpelaajia. Ei sekään

miellyttänyt pitkälti. Häh kun ei ollut mikään pelaaja, niin ei

voinut tarjoutua mukaan peliin, eikä sitä katseleminenkaan huvittanut.

Niissä hommissa oli kuitenkin kulunut viisitoista minuuttia.

-- Varmankaan ei ollut täti vielä kotona, koskapahan ei miestä kuulu,

arveli Suppo ja tilasi konjakkia, kun kahvia vielä oli.

Hän teki uudet kupit ja sytytti uuden sikarin... Tuonlaisissa

tiloissa polttavat herrat sikaritupakkaa. Sitten istui hän pää

käden nojassa, löyhäytteli hyvänhajuisia savuja ilmaan ja maisteli

vähin erin kupistaan. Hyvinvoinnin ja kylläisyyden suloinen tunne

hiveli hänen mieltään, täytti koko hänen olentonsa. Ei mitkään

sisäiset soraäänet häirinneet hänen rauhaansa ja hän tunsi olevansa

sovinnollisella ja suosiollisella mielellä koko maailmaa kohtaan.

Keppien räiske ja pallojen pauke kuului viereisestä huoneesta ja

niitä säistävä iloinen nauru, ihastushuudahtukset ja epätoivoisen

kiroukset sekä markköörin yksitoikkoinen, väsyttävä ääni: Valkonen

pallo!... Punanen pallo!... Valkonen pallo!... Punanen pallo!...

Samassa sekoitti tämän raikas naurunpajakka ja hyvähuudot. Joku oli

"tehnyt onnistuneen pallon".

Tästä säpsähti Suppo ja katsoi kelloa. Hän oli jo odottanut lähes

tunnin eikä miestä vielä kuulunut.

-- Kummallista! Kovin merkillistä.

Hän nousi ja alkoi astua kahakäteen huoneessa.

-- Kun nuokin ilkiävät kuluttaa aikaansa tuonlaisessa joutavassa kuin

biljardinpeluussa, miehiset miehet!

Ja samassa oli hyvänvoinnin tunne ja suloinen sopusointuisuus kuin

siivellä pyyhkäistyt miehestä ja outo kouristus tuntui sydänalassa.

-- Kukapas tässä rupesi kuivin suin odottamaan! Tottapahan tulee kun

joutuu, lohdutteli Suppo Saikkonen itseään ja tilasi yhä kahvia ja

konjakkia.

Mutta kuohuvata mieltä ei uusi panoskaan viihdyttänyt.

-- Millä näistä kaikista selvitään, kun toinen tasku on tyhjä ja

toisessa ei ole mitään, tuskitteli hän itsekseen.

Suppo nousi taas ja alkoi rauhatoinna kulkea huoneessa. Hänen

rintaansa ahdisti ja mieltä ellosteli ytelästi, ja koko elämä tuntui

niin tuskalliselta.

Hän asettui ikkunan eteen istumaan, ett'eikö näkisi jonkun tuttavan

kulkevan ohitse, jolla olisi pelastus taskussa, ja huvittavaahan oli

muutenkin ajankuluksi kulkevia katsella.

-- Soh, tuoltahan se tuleekin, äänsi Suppo riemuissaan ja lyödä

poukautti lasiin että ruudut oli säpäleiksi lentää.

Tuttava kuulikin ja katsahti ikkunaan ja kun huomasi Supon, alkoi

ystävällisesti nyökyttää päätään. Suppo viittilöi innokkaasti, että

tulla ja tulla sisään.

-- Kahviako saan tarjota ja konjakkia? kysyi Suppo, kun tuttava

sisään astui.

-- Ottaisin ennemmin punssia? sanoi tämä.

-- Kahvia ja puolisko punssia! käski Suppo.

Tulihan sitä.

-- Mitkäs kemut sillä Supolla nyt on? uteli toveri.

-- Eihän tässä niin mitkään... tavallistahan tämä on.

Ottivat siitä ja maistelivat ja juttelivat, haastelivat ja nauroivat,

maistelivat ja iloitsivat, niinkuin hyvät tuttavat, veljet ainakin

herkkupöydän ääressä.

Toveri oli alussa hieman hämillään eikä tuntenut oikein sopeutuvansa

Supon tilaan, mutta vähin erin alkoi sydän sulaa ja sopeutuminen

syntyä.

-- Yhhyh, kuinka tämä on imelätä ja meltoa, täytynee terästää, sanoi

Suppo ja tilasi lisää konjakkia.

-- Tätä kun lirauttaa sekaan, niin muuttuu se maku sanoi hän

saatuansa tuota haluttua nestettä.

Kun siitä toverinkin sydän alkoi auveta ja hellyys mieltä täyttää,

uskalsi Suppo kertoa asiansa ja selittää surullisen tilansa.

-- Sepä on ikävä seikka tämä, eikä minullakaan ole markkaakaan rahaa,

surkutteli ystävä osaaottavasti.

-- Otatko sinä nyt ja jäät tänne pantiksi, että minä pääsen rahaa

hankkimaan, vai menetkö sinä toimeen? Muu keino nyt ei auta, puhui

Suppo vakavasti.

-- Eihän se sovi, että minä jään tänne... voisivat arvata. Parasta

on, että minä lähden tekemään mynttiä ja sinä istut vielä sen aikaa

täällä, selitti ystävä hartaasti.

Niin sovittiin tuosta tärkeästä seikasta ja toveri lähti ja niin

kiireesti lähtikin, ett'ei ehtinyt edes lasiaan pohjaan panna.

Suppo jäi yksin ja oli taas samassa tilassa, odottavassa asemassa,

kuin äsköinkin.

Odotusaika ei nyt kuitenkaan tullut niin pitkäksi, ja hyvä se olikin,

sillä päivällisvieraita alkoi jo saapua yksi toisensa perästä.

Tuskin oli nimittäin Suppo ehtinyt siemata pari kertaa lasistaan,

kun ovi aukeni ja kaupungin lähetti astui sisään. Niinkuin salamat

syksyistä iltaa, valasivat ilon leimaukset Supon muotoa, kun hän näki

miehen.

-- Onko se herra Saikkonen? kysyi lähetti

-- On.

Ja Suppo sai kirjeen ja lähetti poistui.

Siihen aikaan ei oltu vielä sähköä telefoonina saatu nujerretuksi

ihmisten palvelukseen, ei ainakaan Suomen pääkaupungissa, vaan täytyi

käyttää vanhoja viestinkuljettajia.

Suppo rapasi kirjeen auki, mutta ei mitään kirjavata paperia

ilmestynyt hänen silmiänsä viehättämään.

Paras Veljyt!

Enhän minä mistä voi hankkia rahaa niin sukkelaan... koehan itse

auttaa itseäsi!