XIII.

Maiden routiutuessa ajaa koluutti Aliina kansanopistoon. Hän oli

lähtenyt kotoaan ajatellen, ettei se tule tästä eteenpäin olemaan

hänelle pitkäaikaisena olopaikkana. Melkein kylmästi oli hän eronnut

kaikista muista paitsi äidistä. Mutta kun viimeinenkin säie oli

katkeamaisillaan ja renkipoika puolimatkasta kääntyi takaisin, tulikin

jo mieli ikäväksi. Täytyi katsoa jälkeen, kunnes ruuna katosi

näkymättömiin tien mutkassa.

Nyt ei jäänyt muuta kotoista kuin matka-arkku, jossa oli vaatteita,

kirjoja ja kirjeet. Koti-ikävä riiteli voittoa niiltä itserakkailta

ajatuksilta, jotka olivat pääkaupunkia ja kansanopistoa ajatellessa

syntyneet.

Aliina muisteli Iidaa ja sen neuvoja. He olivat tehneet erotessa

entistä vahvemman liiton olla alituisessa kirjevaihdossa. Iida oli

kehunut Aliinan kirjoittamia kirjeitä hyvin hupaisiksi ja sujuviksi ja

kehoittanut tätä kirjoittamaan niitä usein ja kertomaan kansanopistosta

mitä milloinkin sattuu. Tämä tuttavan hyvitteleminen rohkaisi mieltä,

ja hän varusti pakan kirjekuoria ja paperia mukaansa. Aikomuksena oli

kirjoittaa ensimmäinen kirje matkasta, mutta kun siinä ei ollut mitään

huomattavaa, jäi se siksi kun pääsi vakaantumaan asunnon ja muun olon

puolesta. Marraskuun alkupuolella hän kirjoitti:

Hyvä Iida!

Nyt minä olen täällä Sinivirran kansanopistolla ja alan päästä jo

perehtymään, vaikka alussa oli kaikki outoa, niin että opiston

avausjuhlallisuudetkin menivät minun kohdaltani melkein hukkaan. Tänne

oli kokoontunut hyvin paljon herrasväkeä, ja vaikka ne olivat hyvin

ystävällisiä ja tulivat aina puhuttelemaan meitä oppilaiksi aikovia,

niin yhtä kaikki minua vähän iletti siinä seistä tököttäessä. Mutta

sittenhän ne menivät pois, ja toisina päivinä alkoi aivan

odottamattomat toimet, niin että siinä täytyi väkisinkin ikävän ja

ujouden haihtua. Johtaja ja samoin muut opettajat lyöttäytyivät aivan

vertaisiksi, ikäänkuin oltaisiin vanhoja tuttuja, yhden talon joukkoa,

veljiä ja sisaria, kuten he puhuivat, sillä poikkeuksella vain, että he

ovat sattuneet saamaan vähän enemmän oppia ja tahtovat nyt jakaa sitä

vähemmälle osalle jääneille nuoremmille veljilleen ja sisarilleen. Ja

kylläpä he osasivatkin lähteä alusta, niin että ihan nauratti, joshan

ilettikin oma kömpelyys. Neuvottiinhan siellä kansakoulussakin

kaikkeen, mutta täällä ei heitetä paljaisiin neuvoihin, vaan täällä

yksin tervehtiminenkin harjoitellaan, niin ettei se saa olla huoletonta

käden koskemista. Ja oppilasten on oltava vuorotellen vieraita

vastaanottamassa, eikä siinä saa katsoa vaatteisiin, onko vieras

rikas vai köyhä, herra vai talonpoika. Kyllä minä en yhtään kadu

tänne-tuloani. Se vaan on vähän ikävätä, kun tulin niin vähän käyneeksi

kansakoulua ja nekin aineet ovat unohtuneet ja nyt niitä näkyisi

tarvitsevan, muuten on monella luennolla istuminen ymmärtämätöntä

töllistelemistä. Onhan se käsky lukea edeltäpäin niitä ja niitä, mutta

kun täällä ei panna pakkoa, eikä heitetä laiskalle, niin tahtoo

toisinaan tulla liika vähän luetuksi.

Minä pelkäsin tultuani, että joudun aivan mitättömimmäksi toisten

tyttöjen rinnalla, mutta ei ne näy olevan ihmisiä kummempia. Me ollaan

jo hyvin yksituumaisia ja löylytetään poikiakin aikalailla, jos ne

rupeavat kovin miehiksi tököttämään.

En näy osaavan tällä kertaa kovin pitkältä kirjoittaa, vaan ehkä sitten

tuonnempana sujuu paremmin, kun sinäkin kirjoitat sieltä seminaarista.

Voi hyvin ja elä terveenä! toivoo ystäväsi Aliina.

Toinen kirje oli kirjoitettu marraskuun viime päivinä ja alkoi:

Hyvä Iida!

Terve ystävä sä, tänne suojanamme,

Terve liittohon nyt nuorison!

Minä olen täällä niin innostunut lauluun, että en malttanut olla

panematta tähän alkua meidän muutamasta lempilaulustamme. Ja jos vaan

voisit tulla täällä käymään, niin kyllä sinä kuulisit laulua. Sinä et

usko, kuinka paljon me lauletaan ja kuinka paljon lauluun voipi

innostua. Me laulaa tempaistaan keskellä luentoakin asiaan sopiva laulu

ja siinä virkistyy niin, ettei ensinkään väsytä kuunnellessa. Enkähän

minä tiedä väsyneekö luentoihin milloinkaan, ei kaiketi täällä väsy, ne

ovat niin hauskoja ja innostuttavia. Ja muunakin aikana täällä on niin

lysti eli hauska että et usko. Meillä on ihmeen herttainen opettajatar,

niin että me remutaan joutoaikoina aivan kuin vertaisemme kanssa,

vaikka hän on hyvin oppinut ja paljon koulua käynyt. Mutta se

oppineemmuus ihan unehtuu mielestä, ja kun sitten sattuu muistamaan,

niin ihan sydäntä vihlaisee, että kun ei ollenkaan tule ajatelleeksi

kenen kanssa ollaan. Vaan ei hän ole vielä kertaakaan torunut ja kyllä

se hävettäisikin kovasti, jos sattuisi tekemään semmoista, josta

tarvitsisi torua. Ei täällä tule ikäviksi semmoisetkaan jokapäiväiset

koulutyöt. Opettajakin kun opettaa suomenkieltä ja kirjoitusta, niin

hän saapi sen hyvin hupaiseksi ja se jääpi muistiin. Tokko sinä

huomaat, että minä osaan kirjoittaa hän, kun on puhe ihmisestä. Mutta

siinä sitä juttua jauhettiinkin, kun aina vaan tahtoi tulla se. Ja

tuosta murteesta se on toinen vastus kirjoittaessa, vaikka kirjoja

lukiessa näkee, mitenkä muut ovat kirjoittaneet sen ja sen sanan. Mutta

eipäs vaan vähällä muista mitenkä sen pitäisi olla, kun itse rupeaa

kirjoittamaan. Opettaja meille neuvoi semmoisen keinon, että pitää

kirjoitella usein kirjeitä tuttaville ja kirjoittaa ne hyvin

huolellisesti. Ja jos sattuisi olemaan tuttava itseänsä osaavampi, niin

pyytää häntä korjaamaan kielivirheet ja lähettämään korjattuna takaisin

itsensä nähtäväksi. Minä silloin ajattelin, että antaahan olla kun minä

kirjoittaa rutuutan Iidalle pitkiä kirjeitä ja pyydän niitä korjaamaan,

niin kohta minä osaan kuin koulunkäyneetkin.

Pojan veulakkeet tästä opettajan neuvosta ottivat onkeensa ja alkoivat

takanapäin ilvehtiä, että meidän pitäisi heille kirjoittaa, he sitten

muka korjailisivat, vaan me vastattiin, että saatte »Virsilippaassa»

kirjeitä. Meillä on näet »Virsilipas»-nimellinen, käsin kirjoitettu

sanomalehti, jota oppilaat vuoroon toimittavat. Minäkin siihen jo

kerran kirjoittaa tökersin ja aivan täydestä meni. Ihan minä

ihmettelen, mitenkä hullulla tuulella minä saatoin olla, vaikka se oli

semmoista se alku tänne lähtöön ja siellä kotona. Olen minä täällä

hallinnutkin itseäni, enkä ole ruvennut puhumaan paljon mitään niissä

keskusteluharjoituksissa, joita täällä pidetään kerran viikossa. Olen

pelännyt, että jos puhe sattuu menemään vätykselle, niinkuin toisinaan

näkyy sattuvan, niin se sitten ilettää. Ne keskustelut ovat hyvin

hupaisia kuunnella ja ainahan ne muut yllyttävät puhumaan, vaan olen

päässyt sillä, kun yhdyn jonkin toisen puheeseen.

Täytyy lopettaa, sillä kukko laulaa puolta yötä ja vielä pitäisi vähän

lukea Kalevalaa huomisen varalta.--Voi hyvin ja kirjoita edes vähän

ystävällesi Aliinalle.

Joulun edellä hän sitten kirjoitti:

Hyvä Iida!

Vai semmoisia sinä juttelet, että minä muka täältä löydän ... elä vasta

puhu niistä. Täällä ollaan liika tuttuja mitään löytämään ja täällä on

paljon ylevämpiä ja vakavampia asioita, kuin ne sulhaspuuhat, jotka

entisetkin tarpeeksi asti harmittavat.

Minä kirjoittaisin sinulle mielelläni johtajan luennoista ja varsinkin

uskonnonluennoista, jos osaisin puoliksikaan kertoa. Niitä ei sovi

sanoa hupaisiksi, vielä vähemmin ikäviksi, mutta yleviksi ehkä on paras

sanoa. Ajattelehan mitenkä eräskin uskontotunti alkoi. Johtaja astui

luokan eteen paikalleen ja seistyään siinä parin kolmen silmänräpäyksen

ajan, lausui tyynellä, vakavalla äänellä: »Jumala». Tämän perästä oli

taas vähän äänetöntä aikaa ja sitten hän virkkoi: »ennenkuin jatketaan

tälle tunnille kuuluvan aineen käsittelemistä, niin painakaa jokainen

mieleenne, minkälaisen vaikutuksen äsken mainitsemani nimi kuhunkin

teistä teki».

Jokainen rupesi todella ajattelemaan ja minun täytyy puolestani

tunnustaa, että minä kamahdin melkein samalla tavalla kuin jos olisin

kuullut salaman jyrähdyksen. Kun ajattelemisaikaa oli ollut tarpeeksi,

alkoi johtaja selitellä mitenkä monella tavalla tämä nimi on ehkä

vaikuttanut ja mitkä minkinlaisiin vaikutuksiin ovat syynä. Niin luki

kuin kirjasta senkinlaisen vaikutuksen syyt, että jos Jumalan nimen

kuuleminen kammottaa, kuten minua, ihmisellä on silloin väärä käsitys

Jumalasta, sillä Jumala ei ole hirmu, vaan rakkaus, joka rakastaa

kaikkea hyvää ja kaunista, ilmestyköönpä se missä muodossa hyvänsä.

Ihminen itse voipi olla hirmuinen, jos hän tekee hirmuiseksi sen

Jumalan kuvan, joka hänessä itsessään on. Ihminen voipi ja hänen tulee

jokapäiväisessä elämässään toteuttaa Jumalan kuvaa rakastamalla

lähimmäisiään, ja joka tämän tekee, hän tulee lähemmäksi Jumalata ja

ajattelee hänestä turvallisella ilolla, eikä kauhulla. Johtaja selitti,

ettei Jumala vihaa nuoruutta eikä nuoruuden viatonta iloa, koska hän

sallii luonnonkin joka kevät nuortua ja uudistua. Ja ihminen aivan

erehtyy siinä, jos hän luulee huolten ja vaivan rasittaman vanhuuden

ajan olevan Jumalalle otollisimman ja elää sentähden nuoruutensa ajan

pelonalaisesti piilottuneena Jumalalta. Jos ei keväiseen maahan pääse

aurinko paistamaan, ei ole syksyltäkään paljoa toivomista, samoin jos

rakkaus Jumalaan ja lähimmäisiin jäävät vanhuuden päivinä

toteutettaviksi, ei ole suurta toivoa iäisestä sielun rauhasta.

Jotenkin tähän tapaan se johtajan luento oli, vaikka enhän minä osaa

puoliksikaan niin hyvästi ja pitkältä kertoa. Tämä oli vaan minua

koskeva osa, siihen lisäksi tuli vielä monta muuta puolta, niinkuin

niille, joihin ei Jumalan nimen mainitseminen vaikuta mitään, taikka

jotka nauravat, pilkkaavat tai vihastuvat j.n.e. Esitelmän lopussa

eivät monen silmät taitaneet olla kuivina. Itkin minäkin, en enää

pelosta, vaan ilosta, kun pääsin tietämään, että ihminen voipi

nuorenakin ollessaan palvella Jumalaa, vaikka olin tähän asti ajatellut

sitä mahdottomaksi, taikka oikeammin en ole ajatellut ollenkaan,

ainoastaan pelännyt, kuten pelätään salamata, tai jotain hirmuista.

Voi jos sinäkin Iida olisit täällä, niin sitten minä vasta olisin

oikein iloinen. Sinä kykenisit jo vähän edeltäpäin kertomaan noista

historian suurista miehistä, joista täällä on usein luentoja ja joiden

elämäkerrat ovat aivan ihmeellisiä kuunnella. Vaan kyllähän sinä kuulet

siellä yhtä hyviä, ja vielä paljon pitemmän aikaa saatkin kuunnella.

Vai menet sinä joululuvalle kotiisi. Sano paljon terveisiä. Minulta ei

tule niin vähän ajan tautta mennyksi kotiin, tuntuu mieluisemmalta

täällä-olo. Sinunhan on toista, jolla on koti kaikin puolin hyvä.

Kirjoita sitten jolloinkin ja jos näet Äitiäni, niin sano terveisiä ja

kysy, onko hän saanut lähettämäni kirjeet.

En jaksa enää. Voi hyvin ja muista aina minuakin.

Ystäväsi Aliina.

* * * * *

Suurin osa oppilaista matkusti joululuvalle kotiinsa, joitakuita

kaukalaisia jäi vaan viettämään aikaansa kortteereissaan. Aliinan

asuntotoverit olivat menneet kaikki, mutta ei hän tuntenut siitä mitään

ikävää. Iloinenkin elämä kaipaa tyyniä, hiljaisia lepohetkiä. Ja olihan

hänellä läheisyydessään rakkaiksi tulleet opettajansa, joita sai usein

tervehtiä, jopa puhutellakin. Ja nämä ystävälliset hetket opettajain

seurassa olivat Aliinan mielestä tavallista suurempiarvoisia, kun ne

eivät jakaantuneet monelle, vaan sai omistaa yksinään itselleen. Se

kasvatti jonkinmoista itserakkautta, ei kumminkaan niin suurta, että

olisi toivonut toisten jäävän osattomiksi kaikesta. Usein hän kävi

yksinäänkin istumassa opiston luokkasalissa, muistellen mitä siinä oli

saanut kuulla ja toivoen, että kunpa joutuisi taas se aika.

Asunnollaan piti hän opiston kirjastosta kirjoja luettavanaan ja luvun

lomassa sepitteli kirjeitä Iidalle sekä äidilleen, jopa viimein

Hiljallekin, vaikka kauan hän arveli, peläten että jos se antaa

Augustinkin lukea, ne kun olivat samassa talossa.

Keskitalvella tuli Jenny-neidiltä kirje, jossa hän ilmoitti keväällä

sulan tultua olevan Aliinalle paikan valmiina suuressa sairashuoneessa,

sairasten hoitajana.--»Sairasten hoitajana», sanoi Aliina itsekseen ja

tuli aivan noloksi. Jenny-neiti oli ehkä arvannut, ettei Aliina ymmärrä

tämän ammatin arvoa, ja selitti että siinä toimessa on monta semmoista

naista, jotka ovat tyttökoulun käyneitä, ja tämäkin paikka jääpi

avonaiseksi sillä lailla, että yksi hoitajattarista matkustaa sulan

tultua ulkomaille tutkimaan sairasten hoitoa siellä. Aliinan pääseminen

oli siis suuri onni tulojen ja sivistyneeseen seuraan pääsemisen

puolesta. Jenny-neiti mainitsi vielä, että siinä tosin tarvittaisiin

ruotsinkielen taitoa, mutta että Aliina voi sen muutamassa vuodessa

käytännöllisesti oppia. Eikä työkään tule olemaan kovin rasittavaa,

sillä siellä on hoitajattarien lisäksi vielä palvelijoita.

Aliina joutui kahden vaiheelle. Sairasten hoitoa oli hän aina ajatellut

kaikkein ikävimmäksi ja likaisimmaksi toimeksi, ja siihenkö nyt pitäisi

ruveta. Mutta varmaan hän on erehtynyt, koska siinä on oppineitakin

naisia. Eikä hän ollut nähnytkään suuria sairashuoneita, joissa

hoitajattarilla voi olla hyvinkin huokeat ja hauskat päivät.

Näitä ajatellessa alkoi mieltä kutisuttaa herrasneidiksi kohoaminen,

sekä hatut, ruotsinkieli ja ehkä aikaa voittaen ulkomaamatkatkin. Mitä

ovat näiden rinnalla nuo muutamat sairaat, tarvinneeko niitäkään

hoitaa, koska siellä on palvelijoita.

Aliina piti kumminkin asiansa salassa ja piilotti kirjeensä toisilta

oppilailta. Ainoastaan Iidalle voi hän tämän uskoa ja kirjoitti hänelle

kysyen, mitähän pitäisi tehdä, kun semmoinen toimi on tarjona.

Kului kuukausi, toistakin tavallisissa opiston tehtävissä. Oppilasten

tiedon ja toiminnan halu kasvoi, toveruus lujittui ja tuli yhä

tuttavallisemmaksi, kun alettiin laskea, että opistosta eroamisen aika

on paljon lähempänä alkua.

Aliinakin oli lopettanut yksipuolisen kirjeiden kirjoittamisen siksi,

kun saa vastuun entisiin. Mutta aivan häntä kummastutti, kun Iida ei

kirjoittanut. Mikähän sillä mahtoi olla? Viimein tuli kirje, jossa Iida

ilmoitti olevansa kotonaan sairaana. Seminaarissa oli sairastunut

luultavasti vilustumisesta ja sitten vähän parantuneena tullut

kotiinsa. Toivoo paranevansa, vaan ei ollut enää takaisinmenosta tällä

lukukaudella. Aliina itki pitkät itkut ystävänsä puolesta.

Samaan liittoon tuli kirje äidiltä, muilla kirjoitutettu, jossa oli

yhtä ja toista kotioloista, sekä vähän Iidan sairaudesta ja viimeksi

kysymys, »tokko sinä tuletkaan enää kotona käymään, kun olen niin

kuullut, soisin että ajattelisit joka puolelta tuota asiata ennenkuin

menet.»

Tämä koski kovasti Aliinan omaantuntoon. Hän oli taaskin unohtanut ja

syrjäyttänyt äitinsä, uskonut aikeensa ennemmin muille ja antanut äidin

olla tietämättömänä... Äitiraukka... »Tokko sinä käytkään ... soisin

että ajattelisit...» Niin se on käskenyt kirjoittaa, vaikka varmaan on

ajatellut tätä sanoessaan: näinkö ylpeästi jätät minut ja muut omaisesi

ja menet mitään ilmoittamatta kauas kuulumattomiin; teetköhän siinä

oikein?

Aliina kiirehti oikaisemaan ja kirjoitti, ettei hän ole ensinkään

ajatellut kotonaan käymättä mennä minnekään, ei hän toki voi äitiä niin

puheetta heittää, jos menoksikin tulisi, mikä on vielä ajattelemisessa.

On hän äidin muistanut ja muistaa aina.

Viimeiselle vakuutukselleen päätti Aliina olla uskollinen ja olikin.

Kerran tämä uskollisuus riipaisi yli varovaisuuden rajan.

Oli nimittäin keskustelu-ilta lopulla opiston lukukautta. Varsinainen

keskustelu-aine oli loppunut tavallista aikaisemmin, minkä vuoksi joku

oppilas esitti keskusteltavaksi suomalaisen sananlaskun: ei niin pahaa,

josta ei jotain hyvää. Aine oli jokaisen mielestä niin yksinkertainen,

että useimmat osasivat siihen jotain sanoa. Toinen oppilas toi toisen,

toinen toisen esimerkin siitä, miten pahasta on ollut jotain hyvää.

Laiskasta juomarista on tavaransa tuhlattua tullut monesti ahkera

työmies, ovatpa hänen lapsensakin isänsä kurjuudesta pelästyneet viinaa

karttamaan. Kauhea rosvo on herättänyt pelon aloittelevissa, ja monta

muuta.

Aliinallakin oli omat muistonsa pahasta, mutta hän ei puhunut mitään,

kuunteli vain kiihkeällä mielellä, ja veret pyrkivät kohoamaan

kasvoille.

Opettajat olivat jättäneet puhevuoronsa viimeiseksi, ja kun ei kukaan

enää vuoroa pyytänyt, sanoi johtaja:

--Joko on jokainen sanonut sanottavansa? Aliina ei ainakaan ole vielä

puhunut. Saisi tähän sanoa vastaankin, jos kellä olisi jotain

muistuttamista.

Tuskin oli johtaja tämän sanonut, kun Aliina kohosi kiihkeänä, melkein

tietämättään seisoalleen ja sanoi:

--On minulla.

Kaikki katsahtivat kummastellen, se oli harvinaista.

--Maailmassa on paljon muutakin pahaa, kuin mitä tässä on mainittu,

aloitti hän jotenkin rajusti ja jatkoi melkein huutamalla: Kuka teistä

on mitannut maailman kurjuuden? Kuka teistä on lukenut kärsivän äidin

kyyneleet ja rinnanpakotukset? Tunnetteko te vähääkään sen häpeän

painoa, jota lapset saavat kantaa isäinsä irstaan elämän takia ja

samoin vanhemmat lastensa. Mikä on se hyvä, joka näistä koituu ja millä

ne palkitaan: uusilla rikoksilla, uudella häpeällä ja ihmisten

pilkalla! Sanokoon vaikka sata sananlaskua, että pahasta on jotain

hyvääkin, niin minä sanon, että se hyvä ei ole mitään kaiken sen

rinnalla kun...

Aliina katsahti kuulijoihin ja huomasi, että ne kaikki istuivat vasten

tavallisuutta allapäin. Samassa hän käsitti joutuneensa pois

suunniltaan ja painautui istumaan. Kaikki liikahtelivat istuimillaan

hermostuneesti. Aliina ei enää jaksanut olla samassa huoneessa, vaan

pistäytyi eteiseen. Jälestä tuli johtaja ja sanoi:

--Minä taisin tehdä pahasti, kun kehoitin puhumaan. Aliina taisi olla

liian kiihkeällä mielellä ja minä ehkä ymmärrän syyn. On parasta mennä

kortteeriin rauhoittumaan.

Aliina kiitti ja sanoi hyvästit. Hän itki koko menomatkan ja katui

uudestaankin, kun ei hillinnyt itseään ja ollut ääneti. Tämä nyt piti

tulla näin lopussa! Mitä ne muut ajattelevat ja miten hän selittää

tämän! Ja mitenkä hän ilkeää ollakaan enää, kun teki tuollaisen

häiriön! Jos kävisi laatuun lähteä pois.

Opettajaneiti oli lähtenyt Aliinan perästä ja alkoi kahden kesken

kysellä, mikä tätä vaivasi ja mistä tämä puuskaus tuli. Aliina tunsi

saavansa mielelleen huojennusta ja rupesi varovasti kertomaan

kotioloistaan ja miten ne ovat mieltä vaivanneet, ja nyt ne noin

sopimattomasti puhkesivat ilmoille.

Samassa hän kertoi ystävänsä Iidan sairastamisen ja ilmoitti halunsa

päästä tätä katsomaan, ennenkuin talvikeli loppuu. Opettajaneiti

ymmärsi syyn poishaluamiseen ja sanoi itse puolestaan suovansa sen,

vaikka olisi mieluummin toivonut oltavan jälellä oleva vähä aika

loppuun asti. Aliina sai hänet vielä toverikseen puhumaan johtajalle

poispääsystä, ja sieltä tuli samanlainen vastaus kuin opettajattarelta.

Nyt alkoi Aliina puuhata kyytiä ja, saatuaan asian toimitetuksi,

huomispäivän aamuna kulkea heittelemässä hyvästiä lähinnä asuville

tovereille. Etäisimmät saivat jäädä terveisillä. Toverit ihmettelivät

ja toivottelivat onnea matkalle.

--Tavataanhan vielä.

--Jos eletään, niin tavataan.

Ne olivat aina viimeiset toivomukset erotessa.

Opettajista eroaminen oli vaikeinta. Jos ne ennenkin olivat olleet

mielestä hyviä, niin nyt erotessa, kättä puristaessa ikäänkuin

kirkastettuna selvisi, kuinka hyviä ne todella ovat olleet ja kuinka

paljon tehneet tämän puolen vuoden kuluessa.

Kun kaikki oli valmiina, tulivat asuntotoverit vähäksi matkaa

saattamaan. Kun ystävyysliitot oli vahvistettu, lauloivat he erotessa

ja huiskuttelivat nenäliinojaan, kunnes hevonen katosi näkyvistä.