Aliina oli nyt kuin siiville lyöty, kuten sanotaan. Runollisimmilleen
päässyt rakkaudenliitto, josta hän oli niin paljon toivonut, sai pahan
kolauksen. Kaksi ajatussuuntaa taisteli vastakkain. Pysyäkö
arpajaistiellä tehdyssä päätöksessä, vaiko unohtaa kaikki, jos Augusti
puolestaan osoittaisi uskollisuutta. Siihen oli vähän toivoa, vaikkakin
se oli käynyt hyvästillä ja Hilja lupasi puolestaan selittää kaikki ja
vakuutti, että tuon ruojan haukkumisesta huolimatta pysyy Augusti
entisellään ja kirjoittaa kuten ennenkin.
Aliina odotti, eikä odottanut. Tuntui kerrassaan suurelta häpeältä
saada sulhaselta »rukkaset», mutta jos ei saisi, niin mitä tehdä.
Mennäkö vasten nykyistä ajatusta umpisilmin, ajatellen että seuratkoon
mitä hyvänsä, mennä täytyy.
Kunpa tulisi kirje ... tahi kun ei tulisikaan...
Kului useita viikkoja, ennenkuin tuli. Aliina avasi sen niin
jännityksellä, kuin jos se olisi ollut jokin tärkeä, suuri arpalippu.
... Hyvästi on, hymähti hän katsellessaan kirjettä. Lempinimi lyhennyt
... niin niin ... jokainen sana väkinäisesti kirjoitettu ... aivan
totta: »kiireinen työaika ... väsyttää» ... niinhän se tekee ... vai
»Hiljan häissä tavataan» ... ei tavata, kyllä tämän jo uskon...
Aliina nakkasi kirjeen toisten sekaan ja heittäytyi pitkälleen. Vesi ei
tullut silmiin, muuten vain pakotti. Nyt ei ollut enää epätietoista,
minne on lähdettävä. Koti sai jäädä ikipäiviksi. Sieltä ei kumminkaan
tule enää pyytämään kuin jotkin rentut ja nekin ikäänkuin armoissaan.
Muistui niin elävästi mieleen Ristjaan.
Aliina eli itseensä sulkeutunutta elämää, ei välittänyt paljon omista
eikä muidenkaan töistä. Teki veltosti jotain, jos sattui hyvin kiire,
mutta antautui taas uneliaisuuteen: nukkui pitkään, ja kun ei jaksanut
nukkua, niin luki kirjojaan tai ajatteli. Äiti huomautteli häntä usein
huolimattomuudesta, mutta siitä ei ollut apua. Kerran hän tuli Aliinan
kamariin ja istuttuansa ajattelevaisen näköisenä virkkoi:
--Minä olen katsonut, että sinulla taitaa olla ikävä.
--Onhan se vähän, vastasi Aliina.
--Mitä sinä ikävöit?
--Minä lähtisin tästä mielelläni jonnekin, vaikka ensiksi
kansanopistoon syksyllä, jos saisin sen verran varoja.
--Jospa se isäsi antaa, kun puhut sille.
--En mene pyytämään isältä, sanoi Aliina jäykästi.
Äiti katsahti tutkivasti tyttäreensä ja virkkoi:
--Hm. Vai niin. Johan minä sen arvasin. Sinäkin olet jo tainnut päästä
tietämään isän pahat puolet.
--Tiedättekös te ne? kysyi Aliina kiihtyen.
--Voi veikkonen! Minä olen jo tietänyt melkein silloin kuin sinä
synnyit.
Äidin silmään herahti kyynel.
Nytpä joutui Aliina ihmettelemään.
--Minä olen luullut, että te ette tiedä mitään, sanoi hän.--Muuten kai
nostaisitte semmoisen metelin, että loppuisi varmaan.
--Voi hyvä lapsi, vai metelin. Niinhän minäkin alussa yritin, mutta
sitten kävin ymmärtävämmän ja oppineemman ihmisen puheilla siitä
asiasta, ja hän neuvoi hylkäämään ne metelikeinot ja kehoitti kärsimään
ja korjaamaan pahan hyvällä, ja luulen että se keino on parhaiten
auttanut.
--Mutta ei kaiketi se ole äitiä neuvonut niitä kutaleita suosimaan.
--Enhän minä ole suosinutkaan.
--Annoittepahan Vapunkin olla monta vuotta, vaikka...
--Ei se tapahtunut suosimisesta, virkkoi äiti surullisella äänellä.
Jopa minä silloin olisin mitätön ihminen. Mutta kun näin, että synnin
kiusauksissa vähempi osa pysyy lujana, niin en tahtonut tähän joka
vuosi vaihettaa viattomia ihmislapsia pahenemaan. Ajattelin, että
parempi on antaa olla yhden pahan. Mielihyvällähän minä laitoin Vapun
pois, kun sinä rupesit tekemään toisen piian työt. Niin, eihän se ole
rinnan pakotus siltä loppunut, mutta siitä on ollut hyvä, ettei ole
ollut riitaa eikä pahaa sopua, niinkuin tämmöisten takia usein on. Ja
niin minä toivon, että jospa se vanhemmuuteen korjautuu, onhan tuo jo
viime aikoina paljon hillinnytkin itseänsä.
Kumpainenkin oli ääneti. Aliina ajatteli hillitsemisestä aivan toista,
mutta ei ilmaissut oman häpeänsä vuoksi. Ei olisi myöskään ollut hyötyä
riistää äidiltä hänen hyvää toivoansa.
Emäntä nousi istumasta ja sanoi:
--Tule maitohuoneeseen, siellä olisi sinulle työtä. Minä puhun isällesi
siitä raha-asiasta.
Aliina seurasi kiireesti perästä. Alkoi jo tuntua häpeältä
laiskotteleminen, kun olisi monesti voinut olla äidin apuna. Äiti oli
syytön tähän kaikkeen, eikä ainoastaan syytön, vaan aivan ihmeteltävä.
Kärsiä näin monta vuotta, vieläpä olla hyväkin, se oli Aliinan mielestä
liikaa ja niin käsittämätöntä, että hän jälestäpäin usein ihmetellen
ajatteli sitä.
Auvinen oli tähän aikaan kuin jäljiltä haihtunut metsäkoira. Vaikka
olisi kuinka nuuskinut, niin ei tavannut ainoatakaan kirjettä tulevaksi
tai meneväksi, vaikka keväällä oli saanut kahtakin kantaa yhtaikaa
povellaan. Olipa nähnyt itse sulhaspojankin käyvän talossa ja toivonut
sen kohta tulevan tyttöä kysymään. Mutta nyt näyttikin koko puuha
epäiltävän hiljaiselta. Yhä enemmän hän tuli ymmälle, kun emäntä
muutamana päivänä syksykesällä tuli puhumaan Aliinan kansanopistoon
tarvitsemista rahoista.
--Kansanopistoonko se nyt, ihmetteli Auvinen.--Mitenkä se on sen toisen
puuhan kanssa, joutaako se vielä sinne.
--Eikö nuo joutane vaikka minne tämänlaisten vanhempain kotoa.
Emäntä ei ollut moneen aikaan näinkään katkerata huomautusta tehnyt, ja
nytkin se tapahtui enemmän lasten kohtaloa ja tulevaisuutta kuin omaa
loukattua asemaa ajatellen.
Auvisen huomiokyky oli alituisissa varomisissa kehittynyt niin
tarkaksi, että hän vähimmistäkin viittauksista arvasi, mistä on
kysymys. Ilman uudistettua pyyntöä lupasi hän tarvittavat rahat ja
alkoi mielessään kiroilla itseänsä, että jokohan tämäkin on taas tullut
hänen takiaan.