XI.

Pari päivää ennen arpajaisia meni Aliina viemään keräämiänsä voittoja

arpajaispaikalle. Iida oli jo kotonaan, mutta sillä oli niin paljon

tekemistä arpajaisten valmistuksissa, ettei kirjeessä puhutusta

pitkästä puhelusta tullut mitään.

--Jää sinäkin toveriksi laittamaan, niin sittenhän meillä on aina

aikaa, kehoitti Iida.

--En minä nyt voi jäädä, sanoi Aliina.

--Miksi et? Täällä olisi niin paljon järjestämistä.

--Mitäpä minä osaisin tehdä! Enkä minä oikein viitsisi jäädä teille

olemaankaan niin moneksi yöksi, kun on tuo pääkaupungista tullut

sisaresi täällä.

--Mitä sinä siitä kainostelet, rohkaisi Iida.--Se asuu eri kamarissaan

ja kirjoittelee kansanjuhlassa pidettävää esitelmää naisasiasta. Ei se

tule meitä häiritsemään.

--Pitää minun sittenkin olla arpajaisten edellisenä päivänä kotona,

sillä sinne taitaa tulla silloin vieraita, tunnusti Aliina.

--Ketä vieraita?

--Hilja sulhasineen ja ehkä joku muukin, sanoi Aliina vähän hämillään.

--No sitten minä ymmärrän, enkä kiusaakaan jäämään, sanoi Iida

nauraen.--Luultavasti se joku on Augusti nimeltään, ja tottahan nyt

arpajaisissa esitellet sen minullekin.

--Hyvin mielelläni, jos vaan sallit esitellä, vaikka ei se ole mikään

minulle.

--Jokohan ei ole. Sinä taidat pelätä, etten minä salli sinulle

sulhasta.

--En minä niin sitäkään pelkää, vaan kun siitä puhuminen olisi liika

aikaista.

--Saat minulle ilmoittaa aikaisemmatkin asiasi, ei ne kuulu muille,

vakuutti Iida.--Ja ehkäpä ne arpajaisten aikana tulevatkin varmemmiksi.

--Sittenpähän nähdään, sanoi Aliina onnellisena, kun kuuli, ettei hänen

paras ystävänsä asetu vastustavalle kannalle.

Hän palasi tyytyväisenä kotiinsa ja puuhasi ahkerasti, somistellen

kaikkia kohtia ja varsinkin omaa huonettaan vierasten tuloksi.

Sisarilla oli omat vaatekiireensä, niin etteivät he joutaneet avuksi,

vaikka Aliina suuttumiseen asti koetti heitä pakottaa kartanoa ja sen

ympäristöjä puhdistelemaan. Arpajaisten jälestä vasta kuuluivat

joutavan. Aliinaa tämä sisarten uppiniskaisuus harmitti. Hän olisi

tahtonut ensi kertaa käyvälle sulhaselleen näyttää kotinsa kaikin

puolin puhtaana ja järjestyksessä. Yksinään ei tahtonut kaikkea

ennättää, kun oli paljon muutakin tekemistä. Tuli jo toisinaan

kiireessä, kiukun noustessa, itsekseen sanotuksi, että »mitähän jos

minä en enää monena kesänä olisikaan näitä nurkkavieriä nuohoomassa.»

Uhallakin tahtoi hän saada puhdistetuksi silmään sattuvimmat paikat ja

saikin osapuilleen.

Suurimmaksi mielenvaivaksi jäi pelko siitä, malttaako isä olla niin

tietämättömänä hänen sulhasestaan, ettei täytyisi hävetä, kun ne

tulevat. Onneksi oli siltä jäänyt lukematta se kirje, jossa tulosta

puhuttiin, eikä hänkään sitä ilmaissut edeltäpäin. Hän katui, kun ei

ymmärtänyt jättää voittojen vientiä isälle, sillä keinolla olisi saanut

hänet vierastenkäyntiajaksi pois kotoa. Nyt täytyi jäädä odottamaan

mitä hyvänsä tapahtuneekin.

Ei Auvinen kuitenkaan sivu rajain mennyt. Vierasten kohtelu oli kyllä

ehkä liiankin ystävällistä, mutta eivät he ymmärtäneet sillä olevan

erityistä tarkoitusta. Ja arpajaismatkalle lähdettyä vetäytyi Auvinen

aivan syrjään ja perille tultua katosi omille teilleen.

* * * * *

Joukkoa tulvaili arpajaispaikkaan joka haaralta. Näistä suurista

arpajaisista oli saapunut tieto kaukaisimpiinkin kyliin, joista

pienemmissä tiedettiin tuskin mitään. Nyt niistä oli puhuttu

kaikkialla, varsinkin siitä ennen kuulumattomasta ihmeestä, että saa

kokonaisen lehmän 25 pennillä, samoin suuren seinäkellon ja monta

muuta. Tätä ihmettä täytyi päästä katsomaan, ken vähänkin sai vapautta.

Ja kun tämän lisäksi kuului saavan kuulla ja nähdä kaikkea hauskaa.

Pienilläkin poikasilla oli tuo tarvittava summa, 25 penniä, ja

kuvittelivat he hyvin mahdollisesti palatessaan taluttavansa lehmää

nuorasta taikka kantavansa suurta seinäkelloa. Ei kumminkaan ollut

yhtään niin lujauskoista, että olisi talutusnuoran ottanut mukaansa.

Keskipisteenä oli kansakoulu, jonka katolla suuri juhlalippu

harvallensa häilyen houkutteli joukkoa luokseen, ja pienemmät liput

kilvassa kiirehtivät tulijoita.

Aliina ja Hilja menivät Saliniin. Iida oli siellä laittautumassa

arpojen myyjäksi ja tuli iloisena tervehtimään tuttaviansa.

--Onpa siitä jo aikaa, kun on viimeksi nähty toisiamme, sanoi hän

Hiljalle pidellen kiinni kädestä.--Vilautapa toistakin kättäsi, että

näen saapiko toivottaa onnea.

--Tässä tämä on.

Hilja veti tyytyväisesti nauraen kätensä hameen suojasta.

--Niinpähän on. Onnea vaan!... Aliinalle ei näy vielä tarvitsevan

toivottaa, koska pitää kätensä näkösällä.

Hilja sanoi kiitokset hänelle toivotetusta onnesta ja alkoi lasketella:

--Jo tälle saapi toivottaa valmiiksi, ei siihen ole pitkää aikaa...

--Onko niin? kysyi Iida nauraen.

--Ei, ei, elä anna Iida itseäsi narrata, jouduttautui Aliina

kieltämään.

--No minä uskon Aliinaa, sanoi Iida.--Mutta tokko Hiljan sulhanen

onkaan täällä?

--On. Ne jäivät tuonne ulos kävelemään.

--Onko sinulla sitten kaksi? ilvehti Iida.

--Ei minulla, mutta tämän...

--Sinä nyt siinä ... keskeytti Aliina.--Veljensä kanssa jäi kävelemään.

--Tämä Aliina näkyy olevan kovin arka, nauroi Iida.--Käy sinä Hilja

kutsumassa ne tänne.

--Ei nyt kuitenkaan tänne, kun sinullakin taitaa olla kiire.

Tavataanhan niitä siellä arpajaispaikassa.

--Jos niin tahdotte. Mutta nepä odottavat teitä pitkään.

--Antaa odottaa ja sinnehän tästä pitääkin lähteä.

--Juodaanhan kahvi ja mennään sitten yhtenä. Minä olen utelias näkemään

teidän sulhasianne, sanoi Iida.

--Niin mutta minäpä jään jälelle, jos rupeatte muiden kuulten puhumaan

minunkin sulhasestani, pani Aliina vastaan.

--Elä nyt ole lapsellinen, vakuutti Iida.--En minä ainakaan puhuttele

muulla nimellä kuin minkä itse esittelet.

Tytöt lähtivät kävelemään kansakoululle päin ja tapasivat toverinsa

vähän matkan päässä tien vieressä istumassa.

--Vihtori Nevalainen, sulhaseni, esitteli Hilja.

Iida tervehti ja virkkoi:

--Saan toivottaa onnea. Me ollaan morsiamenne kanssa vanhoja tuttavia.

Hilja heitti tahallaan toisen veljen esittelemättä ja katsoi Aliinaan.

Tämän täytyi tarttua jatkamaan:

--Augusti Nevalainen, nuorempi veli.

Nuoret miehet olivat alussa vähän hämillään tämän seminaarineidin

seurassa, joka loi heihin salavihkaa uteliaita katseita. Iidan mielestä

ne olivat kelpo poikia: pulskia ja solakoita, eivätkä ollenkaan

näyttäneet nahjuksilta.

--On se hauskaa, kun tänne saadaan vieraita toisistakin pitäjistä,

sanoi Iida puheen aluksi.

--Niin, virkkoi vanhempi veli, joka näytti olevan puheliaampi;--pitihän

tänne lähteä nostamaan niitä suuria voittoja, joita kuuluu olevan.

--En usko teidän voiton himossa tulleen, vaan jalommassa

tarkoituksessa.

--Miksei voiton? Niitäpähän sinne kerätään.

--Kyllä, mutta yhtäkaikki. Kuinkas paljon te lähetitte voittoja?

--Ei minulta tullut yhtään, vaan tämä velimies teki soututuolin ja

pienen lippaan.

--Vai teidän tekemiä ne olivat.--Iida kääntyi nuoremman veljen

puoleen.--Nehän olivat suuret voitot yhdeltä.

--Huonojapa niistä tuli kiireessä, sanoi tämä.--Mielelläni minä sallin,

että muut ne voittaa.

--Niin, eihän omat lahjoittamansa ketään ilahuttaisi, myönnytti Iida.

Mutta ehkä tekin voittaisitte mielellänne lehmän.

--Ainahan sen mieluummin ottaisi, mutta vanha ratuspa tuo kuuluu sekin

olevan, vastasi nuorempi veli.

--Minä kuulen, että te halveksitte meidän arpajaisia, kun niin

mitättömäksi panette meidän arvokkaimman voiton, sanoi Iida.--Tässä on

tarkoituksena opin ja tiedon levittäminen kansalle, ja silloin pitäisi

jokaisen olla valmis auttamaan varainsa mukaan, ilman vähääkään

ajatusta voitoista. Voitot ovat vaan väliaikaisena keinona siihen asti,

kunnes kansa valistuu niin paljon, ettei tarvitse arpajaisia ensinkään,

enintään kansanjuhlia ja luennoita, joissa kootaan vapaaehtoisia

lahjoja.

--Ei tulisi sillä lailla monta markkaa, epäili vanhempi veli.

--Ei vielä tulisi, myönnytteli Iida. Mutta meillähän onkin vasta alulla

kansansivistys. Seminaarin historian opettaja kertoi, että Tanskassa

suurin osa kansasta käypi kansanopiston ja jokainen kansakoulun. Kunhan

täälläkin joudutaan samalle kannalle, niin kansanopistot ja muut saavat

vapaaehtoisia rahalahjoja tarpeeksi asti.

--Saattaisin minä nytkin jo antaa, jos olisin hyvin rikas, sanoi

nuorempi Nevalainen.

--Rikas enemmän, köyhä vähemmän, sanoi Iida.

Hän huomasi pitäneensä kylliksi esitelmää kansanopistosta, varsinkin

kun hänen kuulijakuntansa näytti katsovan tätä enemmän sivuasiaksi.

--Minun on mentävä vielä edeltäpäin tuumimaan toisten arpojenmyyjäin

kanssa, sanoi Iida, kun he olivat tulleet lähelle kansakoulua.--Te

luultavasti ette halua tulla ennen alkua. Tulkaa sitten ostamaan

minulta arpoja. Hyvästi siksi.

Toiset jäivät edestakaisin kävellen viettämään aikaansa, kunnes joukot

alkaisivat kokoontua. Aliina kulki ujona ja enimmästi äänetönnä. Ei

tuntunut oikein hauskalta. Hän katsoi aivan välttämättömäksi asiaksi,

että Iida hyväksyisi hänen sulhasensa, mutta tällä kertaa se ei ihan

siltä näyttänyt. Hän epäili, että Iida päästäkseen pois heidän

seurastaan sanoi olevan asioita ja erosi pyytämättä mukaansa.

Juhlan aloittamisen aika oli käsissä. Pääsylippujen myyjät asettuivat

pöytineen aitauksen aukoille, mutta kauppa kävi hitaasti, kunnes

torvensoittajat ilmestyivät lavalle. Silloinpa vasta ahdinko tuli:...

Minulle yksi lippu!... minulle kaksi!... minulle kolme!... Ne olivat

useimmat nuoria miehiä, jotka ostivat kaksin lipuin. Toinen lipuista

oli aiottu jollekin lemmitylle neitoselle kohteliaisuuden ja

uhraavaisuuden merkiksi, taikka sitten lähemmän tuttavuuden puutteessa

hienoksi viittaukseksi, että on toivo sellaiseksi päästä.

Aliina tovereineen seisoi tunkeilevan joukon takapuolella. Antaa saada

hätäisimpäin ensiksi. Kahden lipun ostajista kääntyi usea takaisin,

antaakseen toisen lipun armaalleen. Aliinankin huomio kiintyi yhteen

tuollaiseen pariin. Pojanpuoli oli kansakouluajoilta tuttu Markkalan

Ristjaan, ja hän näkyi olevan vähän juovuksissa. Sekö vai muu lienee

ollut syynä, mutta tyttö, jolle Ristjaan lippua tarjosi, ei ottanut

vaikka kuinka olisi tyrkyttänyt. Halveksien käänsi Aliina silmänsä pois

mokomasta partista. Mutta tuskin oli monta silmänräpäystä kulunut, kun

sama Ristjaan seisoi hänen edessään pääsylippu kädessä ja tavoitellen

oppineiden kohteliaisuussanoja virkkoi:

--Saisinko luvan tarjota pääsylippua Aliina neitille?

Aliinan kasvot tulistuivat, ja hän ihan sähähti vihasta kun sanoi:

--En tarvitse ... minulla on.

Ristjaan alkoi poistua ja leventeli mennessään:

--Luulet olevasi hyvinkin korkeasta ko'ista, mutta kyllä minä semmoisia

saan.

Aliina oli hyvillään, kun ei tätä kohtausta ollut Augusti kuulemassa,

hän oli juuri vähää ennen tunkeutunut lippuja ostamaan.

Jo alkoivat torvet raikua, ja silloin tuli yhä kiireempi päästä

lähelle. Pian kuhisi kansakoulun kartano täynnä väkeä, vaikka paljon

jäi rahatonta rahvasta aitauksen ulkopuolellekin ottamaan osaa

maksamattomina.

Alkusoiton loputtua piti opettaja Ranta avauspuheen, teroittaen

sivistyksen tarpeellisuutta ja huomauttaen, että meillä on

kansanopiston kautta uusi aikakausi alkamassa, ja että talonpoikaisen

kansan itsensä tulee antaa kansanopistoille samanlainen suosio, kuin

säätyläisluokka antaa yliopistoille. Mutta kun valtio ei vielä auta

kansanopistoja, tarvitsee se ei ainoastaan paljaan suosiomme, vaan

myöskin rahallisen kannatuksemme, sillä se tulee olemaan kansan

yliopisto.

Puhe oli hyvä, mutta suuri osa ei sitä kuunnellut kovinkaan pitkältä.

Monelle ei jäänyt koko puheesta muuta kuin »sivistys» ja

»kansanopisto».

Kohta tulivat neitoset arpalippuja myymään, minkä kestäessä laulajat ja

soittajat pitivät huvia yllä. Avatuita, tyhjiä lippuja viereksi kenttä

kirjavanaan.

Aliinalle oli Augusti ostanut kourallisen arpoja, joista löytyi pari

voittoakin.

--Mitähän nämä sisältävät, arveli Aliina uteliaana ja meni kysymään

Iidalta, tietäisikö tämä.

Eihän Iida muistanut, ennenkuin kävi luettelosta katsomassa. Kontti ja

kirja kuului olevan.

--Eipä se ollut mitään, virkkoi Aliina vähän pahoillaan.

--Ettäkö sinäkin vain suurten voittojen vuoksi ... huomautti Iida.

--Ei, vaan kun kontti...

--Mikä sillä on vikana, sanoi Iida. Kontti on suomalaisten »kapsäkki»,

ja kun voitot jaetaan, niin minä vaihetan sinulta kontin ... ja mennään

kävelemään kansanjuhlakentälle.

Aliinaa vähän hävetti tämä hänen kontin halveksimisensa, mutta hän sai

pian hyvän mielen, kun kuuli että Iida tulee heidän mukaansa.

Illemmalla siirtyivät joukot suurelle kentälle kansanjuhlaan, johon oli

laitettu kaikenmoisia telineitä ja tankoja kilpailuja varten. Sielläkin

soitettiin aluksi, ja sitten nousi puhujalavalle Salinin Jenny-neiti

pitämään esitelmää naisasiasta. Nytpä syntyi kihermä lavan ympärille.

Jokainen tahtoi päästä mitä lähemmäksi, sillä melkein jokaiselle oli

uutta nähdä »leveä-lahkeisen» nousevan suuren joukon eteen puhumaan.

Toisena syynä uteliaisuuteen oli se, että oli kuultu, että tämä on sama

Salinin-neiti, joka pienenä tyttönä myi »pullia» isänsä puodissa ja

joka nyt on niin oppinut, että on käynyt ulkomaat ja kaikki.

Ja kyllä siinä olikin uteliaille ihmettelemistä, harva siitä kesken

poistui. Sanat tulla nauskahtelivat niin terävästi, kuin jos olisi

herneitä seinään heitellyt. Siinä saivat miehet tietää, mitä he ovat ja

kuka käski.

Miehet ovat hallinneet ja naiset olleet orjia ... naisen tila on

parannettava. Siihen suuntaan kuului esitelmän sisältö.

Aliina kuunteli ihastuksissaan, ei juuri sen vuoksi, että hän olisi

siitä paljoakaan ymmärtänyt, vaan kun esitelmän pitäjä oli Iidan sisar.

Esitelmän loputtua katseli hän Iidaa, saadakseen ilmaista ihastuksensa,

mutta tämä oli mennyt kävelemään juhlakentän laiteelle.

--Miksikä sinä täällä olit? ihmetteli Aliina löydettyänsä.

--Kuuluipa tuo tännekin, sanoi Iida.

--Minusta se oli oikein somaa, entäs sinusta?

--Siinähän meni, kun olisi ollut vähän yksinkertaisempaa, ja aina

parempi, jos jostain muusta aineesta.

Esitelmän arvosteleminen katkesi, kun Hiljakin tuli siihen ja

Nevalais-pojat. He lähtivät nyt joukolla kävelemään ympäri kenttää,

jossa useassa ryhmässä valmisteltiin kilpailuja. Eniten keräytyi

joukkoa pussitaistelijain ympärille. Kilvassa kiipesi poikasia pukille

saamaan muksosia ja antamaan toiselle. Katsojat räjähtivät aina

nauramaan, kun taistelijat kimmahtivat pukin alle sääret ylöspäin.

--Joutaa täältä pois vähäksi aikaa, sanoi Iida. Ei täällä ole meille

naisille mitään kilpailuja. Mennään kävelemään tuonne virran rannalle.

Kaikki tähän seuraan kuuluvat suostuivat, ja liittyi heihin joitakuita

muitakin tuttavia. Mennessä aloitti joku puheen esitelmästä, jota

sitten jokainen osaltaan kehui.

--Minä siitä kuulin mukavimman lausunnon muutamalta aitauksen

ulkopuolella seisovalta ukolta, kertoi Iida.

--Miten se sanoi, utelivat toiset.

--Niin kun sisareni puhui, että miehet ovat tehneet naisen tilan niin

kurjaksi, ettei sitä voi enää sietää, vaan että se on perinpohjin

korjattava, niin siihen ukko alkoi tuumailla, että »millonkapa nuo

lienöö miehet naisten tiloja tehny, tehkööt tok ite tilasa ja pankoot

niin olokia alleen, ettei varmaan kylykiä pakota.»

Jokaiselta pääsi mitä herttaisin nauru, ja se uudistui aina, kun joku

alkoi muistella ukon sanoja. Vastaan tulevatkaan eivät voineet olla

vetämättä suutansa nauruun nähdessään näin iloisia ihmisiä.

Mutta sitten tuli vastaan nainen, joka ei antanut toisten ilon itseensä

vaikuttaa, vaan tähtäili tylysti jokaiseen. Aliina näki, että se on

heidän entinen piikansa, Vappu. Vanhat muistot keskeyttivät naurun

Aliinalta, mutta eipä hän päässyt vielä sillä. Vappu seisahtui kohdalle

ja alkoi raa'alla äänellä haukkua:

--Eipäs nyt Auvisenkaan tyttö mukota äissään, kun on päässyt parempien

ihmisten seuraan kävelemään. On se nyt olevinaan, vaikka kyllä sinä

toki et ole niin rikkaasta, etkä niin kunniallisesta ko'ista, että

kannattaisi keimailla. Tuolla oli isäsi nytkin vesakkoväessä, ei se

pyrikään arvokasten seuraan, tietää se mikä hän on.

Koko seurue kävi äänettömäksi ja kiirehti kulkuaan, paitsi Aliina.

Hänelle tuli niin vaikea olla, että ihan henkeä ahdisti. Ei tietänyt,

mitä ajatella ja mihin mennä. Kiirehtiä toisten mukaan ei mitenkään

voinut. Kaikki oli mennyt ikipäiviksi, siitä ei ollut epäilemistäkään.

Hän poikkesi äkkiä tieltä metsään ja kierteli syrjäpolkuja

takaisinpäin. Onneksi oli hän kuullut liian vähän niistä keinoista,

joihin moni on turvautunut haikeina hetkinä, eivätkä ne toki osuneet

mieleen. Hän vain itki ja käveli, väliin seisoikin kuluttaakseen aikaa.

Jos olisi ollut hyvä jalkamatka kotiin, olisi hän lähtenyt sinne yötä

myöten astumaan. Mutta se ajatus täytyi heittää ja mennä Saliniin.

Pihaan päästessä tuli Iida vastaan. Sekin oli palannut takaisin, kun

huomasi Aliinan eronneen, ja käynyt kotonansa kyselemässä, olisiko

sinne tullut. Mutta kun ei siellä oltu nähty, tuli Iidalle hätä, ja hän

oli tulossa etsimään. Jenny-neitikin oli sattunut kuulemaan Iidan

kyselemiset ja tuli uteliaana katsomaan.

--Mistä syystä niin paha mieli? kyseli Jenny-neiti.

Aliina ei voinut vastata mitään, turvaili vain syrjäiseen soppeen

istumaan.

--Oletko sinä, Iida, jollain tavalla loukannut? kysyi Jenny.

--En toki.

--Kuka sitten? Tiedätkö sinä?

--Kyllä minä tiedän.

--Sano sitten.

--Ei sitä voisi sanoa.

--Miksei voi sanoa, kiivastui Jenny-neiti.--Te maaseudun lapset olette

sellaisia raukkoja... Jotain on tapahtunut, sen näkee selvästi, ja

mitään niin pahaa ei tapahdu, jota ei voisi jollain tavalla auttaa, jos

tiedetään mistä ja miten paha on alkanut.

Iida meni itseltään Aliinalta kysymään, saisiko hän kertoa sisarelleen,

kun se niin tahtoo. Aliina lupasi. Iida vei sisarensa toiseen

huoneeseen.

Jenny-neiti tuli aivan haltioihinsa. Hänen naisasiaan kiintynyt älynsä

huomasi tässä jotain, johon sopii tarttua ja josta sai vahvistusta

väitteelleen. Iidan täytyi pakosta kertoa, mitä vaan tiesi Aliinan

kotioloista.

--Nyt minä jo kuulin, sanoi Jenny-neiti tullen Aliinan luokse.--

Rauhoittukaa Aliina ... minä kutsun nimeltä, vaikka ollaankin vähän

tuttuja... Niin, tämmöistä meidän naisten täytyy kärsiä ... ja kenen

takia ... juuri miesten ... jääköön sanomatta. Sanotaan, että naisia on

suhteellisesti enimmän houruinhuoneissa ... mutta olisiko ihme ... ja

kenen on syy, vaikka tämmöiset olot veisivät järjen... Tämä on vallan

kauheata ... sietämätöntä... Rauhoittukaa, Aliina, sanon vielä. Tämä

yhteiskuntajärjestys ei kelpaa ... tässä täytyy ryhtyä tositoimiin.

Meidän naisten tulee kohota yläpuolelle tätä pahentunutta yhteiskuntaa.

Maaseutunaistenkin tulee osoittaa, etteivät he ole mitään riepuja, vaan

että heillä on kykyä ja päättäväisyyttä. Lyhyesti sanoen: nämä

ummehtuneet olot ovat hylättävät. Minä toimitan heti mentyäni Aliinalle

paikan ... pääkaupunkiin ... yhden tai toisen.

--Niin mutta ajattelehan, huomautti Iida.--Selviäähän tästä muutenkin,

eihän Aliinan sovi...

--Miksei sovi, tiuskasi Jenny-neiti.--Senkö vuoksi? Semmoiset

kavaljeerit, jotka naisensa solvaamista siivosti kuuntelevat ja mykkinä

väistyvät, eivät ole napin arvoisia. Entisajan miehillä kaikkine

puutteineen oli edes ritarillisuutta. Tuollaisessa tapauksessa ne

olisivat antaneet solvaajalle vasten suuta.--Niin, minä olen

vakuutettu, että Aliina tulee pääkaupunkiin. Siellä on tilaisuus

edistyä ja omin neuvoin toimia. Mutta nyt odottaessa olisi hyvä lisätä

tietoja, ja Iidahan voipi ohjata, kun minä annan neuvoja.

--Mitäs minä kykenisin, sanoi Iida.--Mutta syksyllähän avataan

kansanopisto.

--Jaa! ihastui Jenny-neiti. Sehän sopii mainiosti! Sieltä sitten

suoraan pääkaupunkiin. Siihen mennessä minä löydän hyvänkin toimialan.

Ei ensinkään ansaitse ajatella sitä, mitä on tapahtunut, kyllä minä

pidän huolen Aliinan tulevaisuudesta.

Neiti Jenny meni ja jätti toiset keskenään.

--Huuhdo nyt silmäsi vedellä, neuvoi Iida.--Voithan sinä kumminkin

vielä lähteä kävelemään, niin etsitään Hilja, sekin näytti jäävän

pahoilleen.

--En minä lähde minnekään, sanoi Aliina.--Tulkoon Hilja tänne, jos

haluttaa.

--Mutta näinkö sinä aiot erota toisista seuratovereistasi, varsinkin

Augustista? kysyi Iida.

--Se on sama, sillä häpeää se kaiketi tämmöistä seuraa.

--Elä nyt liikaa luule siltä, jos tuo Jenny kiivaudessaan soimasi.

--Näinhän sen itsekin, että Augusti häpesi minun tähteni, ja sitä ei

tule tapahtumaan toista kertaa.

Katkera itkun puuska seurasi tätä päätöstä, oli se kumminkin siksi

vaikeata ajatella.