X.

Aliinalta kului kolme kuukautta voinvalmistuskoulussa hyvin hupaisesti.

Ei tullut kertaakaan tällä ajalla kotona käydyksi, eikä Iidallekaan

kirjoitetuksi. Vapaana kodin hiljaisuudesta, nuorten seurassa, ei

entisten ystäväin kaipuu ollut erittäin suuri. Täällä sai monta uutta

tuttavaa, tyttöjä jos poikiakin, joista viimeksimainituista eräs poika

ennätti päästä Aliinan sydämen ystäväksi ja valtasi mielen ensimmäisen

rakkauden koko voimalla. Tuo rakastetuksi tullut oli sieltä

sukulaistalon läheltä, Hiljan sulhasen veli. Hilja oli nimittäin

Aliinan siellä ollessa mennyt julkikihloihin, mistä lemmenliittokiihko

tarttui toisiinkin, ja niin oli ennen oppiajan loppua Aliinakin

salakihloissa nuoremman veljen kanssa. Salaisuutta eivät julkisesti

tietäneet muut syrjäiset kuin Hilja, joka sukulaisena ja ystävänä oli

vaikuttanut paljon serkkunsa hyväksi, suoden tälle saman onnen kuin

itselleenkin.

Oppimatkalta kotiinpalaaminen ei ollut Aliinasta oikeinkaan iloista,

kun rakastetun näkeminen jäi aivan sattuman varaan, pitkien väliaikojen

taakse. Mutta siitä syntyvä suru ei ollut raskasta, vaan se ikäänkuin

kirkasti sitä autuaallista ajatusta, että on olemassa eräs, joka

myöskin kaipauksella ajattelee häntä.

Aivan kuin Aliinan onnellisuuden täytteeksi ja armaasta kauas

joutumisen palkinnoksi oli häntä kotona odottamassa pari iloista

uutista. Ne olivat vielä sitä laatua, että toisella niistä sopi

ilahuttaa erästä toistakin, nimittäin Iidaa, jolle kirjoittaminen oli

viivähtänyt rakkauden ajatuksissa, joita ei kumminkaan rohjennut niin

vakavalle ystävälle näin alussa ilmoittaa. Nytpä oli sekä asiaa että

aikaa, ja aivan innostuneena hän kirjoitti:

»Paras ystävä Iida!

Minä olen nyt niin iloinen, niin iloinen, kun rupean tätä sinulle

kirjoittamaan, että et usko, ja varmaan tulet sinäkin iloiseksi, kunhan

saat kuulla, mitä minulla on kerrottavaa. Minä olin nyt enolassa

voinvalmistusta oppimassa, ja siellä oli niin hauska että ei

milloinkaan ennen. Ja kuulehan, mitä isä oli puuhannut sinä aikana

täällä kotona. Isä oli hakenut kirkonkylän kansakoulun opettajan tänne

pitämään kyläkuntalaisten kanssa kokousta uudesta kansakoulusta ja oli

saanut kaikki suostumaan koulun perustamiseen tänne, kun oli luvannut

ilmaiseksi koulun paikan meidän pellon takaa Kuoppa-aholta ja vielä 50

hirttä. Ja kuulehan, mikä isällä on mielessä tätä puuhatessaan: se

sanoi mulle, että siihen näet otetaan naisopettaja ja että koulun pitää

valmistua siihen mennessä kuin sinä pääset seminaarista ja että se ihan

sinun varallesi rakennetaan. Ja se on nyt jo ihan valmiiksi päätetty se

koulun rakentaminen, ja rupeathan sinä ihan varmaan, se tulee niin

kauniille paikalle, muistathan sen Kuoppa-ahon, josta aina marjassa

käytiin. Isä vielä sanoi, että Iida saapi kesällä käydessään määrätä

paikan, johonka kouluhuoneet rakennetaan. Ja tulehan taas kesällä, niin

sitten meillä on vasta oikein lysti ja sitten minä kerron vielä paljon

muutakin, kunhan tulet.

Oletkos sinä sitä kuullut, että täällä pidetään kesällä suuret

arpajaiset kansanopiston hyväksi, joka kuulutaan ensi syksynä

avattavan. Ja et usko kun minunkin nimeni on pantu arpajaisvoittojen

kerääjien joukkoon ja ilmoitettu sanomalehdessä. Opettaja se on varmaan

minut muistanut. Mutta mistähän minä niitä voittoja saanen? On minulla

varmaan yksi (viimeisen sanan hän raaputti pois ja jatkoi) muutamia,

joilta saan, ja kun ennättäisi ja olisi aineita, niin pitäisi itsenikin

tehdä sinne jotain. Ja niissä arpajaisissa me varmasti ollaan yhdessä

ja mitähän sinä sanonet, jokohan torunet, kunhan minä kaikki kerron. Ja

et sinä usko kummempaa, kun serkku Hilja on kihloissa, se tapahtui

minun siellä ollessani. Sulhanen on siitä läheltä, Vihtori Nevalainen

nimeltään, ja on siinä talossa toinenkin poika, Augusti niminen. Onko

se Hilja kirjoittanut sinulle mitään?

Meillä ollaan terveinä ja kirjoita sinä nyt kohta, mitenkä sinä siellä

seminaarissa ja lupaudutko tulemaan tähän kouluun. Anna anteeksi, jos

on tullut harvoin kirjoitetuksi, nyt minä kirjoitan siitäkin edestä.--

Uskollisin ystäväsi Aliina.»

Hän luki kirjeen moneen kertaan ja oli mielissään, kun siitä tuli

niinkin pitkä ja sujuva. Yksi puute siinä oli entisiin verraten, kun ei

käynyt mainitseminen mitään siitä, että saadaan asua lähekkäin. Aliina

joutui vähän ikäviinsä tätä ajatellessaan, mutta toinen vahvempi tunne

sai voiton. Iidan koulusta pääsemiseen oli vielä kolme vuotta, joka oli

kovin pitkä aika. Ja vaikka tuo aika olisi ollut lähempänäkin, niin

tuntui aivan selvään, että Augustin nimi vetää puoleensa semmoisella

voimalla, ettei sen rinnalla kestäneet mitkään muut tuttavuusliitot.

Aliina sulki Iidalle kirjoitetun kirjeen kuoreen ja alkoi kirjoittaa

toista kirjettä sulhaselleen. Kirje alkoi kuluneiden kuukausien

ikävöimisellä, joiden muistoa täytyi vielä uudistella kysymyksillä,

»muistatko sinä kun me siellä ja siellä oltiin ja mitenkä sinä silloin

ja silloin sanoit ja mitenkä minä vastasin ja ajattelin». Toivossa että

rakastettu nuo ihanimmat sanansa taas uudistaisi, jatkoi hän

surunvoittoisesti: »Mitäpä minä näistä muistellen, ehkä jo olet ne

unohtanut ja kohta unohdat kaikki.»

Keskiosaan tuli samoja asioita kuin Iidallekin, nimittäin kansakoulusta

ja arpajaisista. Ja niistä kirjoittaessaan ei enää kuulunut

unhottamisvalituksia. Aivan välttämättömänä asiana teroitti hän, että

Augustin on ostettava ja tehtävä arpajaisvoittoja ja sitten itsensä

tuotava ne Aliinan kotiin. Mutta jos ei itse pääsisi tuomaan, niin on

välttämättä kuljettava Hiljan ja hänen sulhasensa kanssa Aliinan kodin

kautta arpajaisiin. Hän päätti pitää muistissaan, että jos ei Augusti

tätäkään viimeistä toivomusta täytä, niin silloin hän ei enää

rakastakaan. Mutta täyttäähän hän.

Kun kirjeet oli lähetetty, jäi mieli niin hyväksi, kuin jos niissä

lähetetyt sanat jo olisivat perillä.

* * * * *

Kevät mielessä ja kevät luonnossa, silloin on kaikki suloista. Aliina

liikkui kuin siivillä, eikä työt tuntuneet vaikeilta. Rinta uhkui

riemua, joka laulun sävelinä virtaili ulos. Hän eli kuin autuaitten

maailmassa, jossa ei kaivata ympäristön ihmisiä, vaan ihanne on sama ja

ylinnä muita.

Nuoremmat sisaret hupenivat aivan mitättömiksi, niistä oli vain kiusaa.

Jos niiden kanssa meni kävelemään vasta sulaneille pellon pientareille,

häiritsivät ne vähäpätöisillä kysymyksillään ja toimillaan. Siksipä hän

sovittikin niille kaikenlaisia yksinkertaisempia töitä kankaiden

laitossa ja voinvalmistuspuolella ja liikkui ihailukävelynsä yksin.

Mutta kohtapa sisaretkin kyllästyivät hänen lankavyyhtiensä kerimiseen

ja erosivat omiin toimiinsa, varsinkin kun kuulivat, etteivät he pääse

ensinkään osallisiksi parhaimpiin kankaisiin. Ei auttanut yhtään, jos

Aliina vetosi vanhemmuuteensa ja nimitti toisia laiskoiksi. Yhtä vähän

hyödytti, jos koetti torumalla ja riitelemällä pakottaa. Käämejä ei

tullut puoleksikaan kankaan tarpeeksi.

Viimein hän jo valitti sisarten uppiniskaisuutta äidilleen, joka niitä

hyvällä sanalla kehoitti olemaan apuna.

--Ei me ennätetä kaikkea, puolustelivat sisaret.--Meidän pitää pestä

astiat, lakaista lattiat ja paimentaa lehmiäkin.

--Kyllä te vielä niiltä töiltä ennätätte vuorotellen auttaa Aliinaakin,

sanoi äiti.

--Onpa tuo Aliinakin meille niin tyly, valittivat sisaret.--Ei aio

antaa meille yhtään mekkovaatetta, eikä ota minnekään mukaansa; ei

näytä kirjeitään eikä mitään, eikä laske kamariinsakaan, yksinään vaan

siellä kirjoittelee ja meidän pitäisi tehdä käämejä sotkeutuneista

langoista.

--Jopa teillä nyt on syitä, naurahti emäntä.--Antaa Aliinan pitää nuo

kankaansa kokonaan, paneehan se kohta teille erityisen kankaan, jota

saatte itsekin opetella kutomaan.

--Niin, minkälaista yksiväristä panenee, joka ei itselleen kelpaa, ja

joutuuko sekään koko kesänä valmiiksi.

--Kyllä joutuu, kun olette ahkerasti Aliinan apuna, alussa on kesä.

Isänne tuopi ensi kerran kauppiaassa käydessään lankoja, puhukaa sille,

minkänäköisiä haluatte.

Kohta oli tytöillä kokoelma langanpäitä, ja kun isä lupautui niiden

mukaan tuomaan kankaan tarpeet, niin loppuipa Aliinalta apulaisten

puute. Myöhään iltasilla lapsutti käämirukin poljin, ja milloin

varsinainen kutoja poistui kangaspuiden takaa, oli apulainen kohta

paikalla.

--Elkää työntäytykö kutomaan, en minä anna, torui Aliina.--Monta väärää

rantua olette jo tehneet ja niitä sitten minun purkaa.

--Kudo sitten kiireesti, että joutuu meidän hamevaate, kiirehtivät

tytöt.

--Mihinkä niillä on kiire?

--Arpajaisiin.

--Pysytte vielä muuallakin eikä arpajaisissa.

--Sinäkö vain menet.

--Menen minä.

Tässä molemminpuolisessa etujen valvomisessa pysyi sisarusten väli

riitaisena ja kylmänä.

Jäiden hidas sulaminen teki harmillisen pysähdyksen Aliinan

hempeimmillään olevalle lemmenyhteydelle. Lupausten mukaan piti

Augustilta olla ainakin kaksi kirjettä tulossa, mutta ne varmaan

odottivat postihuoneella, kun ei päässyt siellä käymään. Tyynellä

säällä löhöttivät järvien keskukset jään sojetta täynnä, vaikka mailta

oli lumi sulanut näkymättömiin.

Viimein kertyi kaikenmoisia asioita, ja Auvinen päätti lähteä veneellä

soluttelemaan jäiden lomitse kirkonpuoleiselle mantereelle. Moneen

kertaan muistuttivat pienet tytöt langoistaan, jotteivät ne vaan

unohtuisi ostamatta. Aliina uskoi asiansa selityksen yhteen kertaan,

mutta sitten oli vielä yksi asia, postihuoneella käynti, jota teki

mieli monestikin teroittaa, jollei tämä tärkeä toimi olisi ollut

annettava isälle. Oli hän ennenkin kysyttänyt isällään kirjeitä

postista, eikä se yhtään saattanut hämilleen, mutta nyt kun olikin

tiedossa rakkaudenkirjeitä.

Aliinan työnteosta ei isän matkallaoloaikana tahtonut tulla mitään.

Mentyä vielä sujui kankaan kutominen jotenkin, mutta kun alkoi olla

toivoa takaisintulosta, pujahti tihkipäätä erehdysrantuja, joita sai

purkaa. Eikä siinä malttanut monta minuuttia kerrallaan istua, kun

täytyi käydä tähystelemässä, joko näkyisi venettä tulevaksi. Ei koskaan

ennen ollut odotus niin pitkältä tuntunut. Jos vielä kaiken tämän

odotuksen lisäksi isä unohtaa kirjeitä kysyä, niin sitten kelpaa.

Aliina ihan väsyi alituisesta järvelle tähtäämisestä, kun isän tulo

myöhästyi vuorokauden yli tavallisen ajan. Viimein hän jo päätti, ettei

mene katsomaan, vaikkei tulisi koko kevännä. Olkoon, mihin lienee taas

siellä yhtynyt...

Uhalla ei mennyt vielä sittenkään, kun sisaret riemuitsivat, että nyt

se tulee. »Tulkoon, jos tulee, ei sillä ole mitään minulle...» Isä oli

ennättänyt pihaan asti, ennenkuin uteliaisuus voitti ja täytyi mennä

puheille. Isä alkoi heti naurussasuin kaivella povitaskuaan, ja silloin

jo Aliinankin toivo virkistyi. Kirjeitä oli hänelle kokonaista kolme.

--Onpa nämä taskussa vähän rutistuneet ja nuhrautuneet, puheli Auvinen

antaessaan.

--Ei se mitään! Kiitoksia paljon! sanoi Aliina iloissaan ja kiirehti

kamariinsa lukemaan.

Hän näki päällekirjoituksesta, että Augustilta oli kaksi ja Iidalta

yksi. Nämä olivat ensimmäiset postissa tulleet rakkaudenkirjeet!

Hyvältä mieleltä ei oikein tiennyt, minkä niistä aukaisisi ensiksi. Hän

käänteli kutakin erikseen ja pysähtyi tarkastelemaan nuhrautuneinta. Se

oli hyvin löyhästi kiinni, muutamin paikoin ei ollenkaan, vaikka kirje

oli suljettu ostokuoreen. Kynnellä kohottamalla aukeni se aivan

repimättä, ja nyt näkyi selvästi, että irtonaisista kohdista oli jo

ennen revennyt ylälaidan liimainen osa alimmaiseen paperiin.

... Tämä on aukaistu matkalla, sanoi Aliina harmistuen. Tarkemmin

katsomalla näkyi, että kirjeen päällä oli ollut lakka, kuten toisenkin,

mutta se oli raaputettu pois. Nytpä jo harmitti ja samalla iletti,

sillä muita ei osannut ajatella syylliseksi kuin isää. Hän oikaisi

kirjeen levälleen ja luki:

»Oma rakas Aliina», mutta täytyi ihan siihen keskeyttää, niin pahasti

töykäisi mieleen, kun ajatteli, että sen on siitä jo ennen syrjäinen

lukenut, vieläpä... Mielen rauhoittamiseksi alkoi hän aukoa toisia

kirjeitä, joiden sisältöä eivät muut olleet nähneet. Väkisinkin täytyi

sydämen sykähdellä ilosta, kun hän luki toisesta alkulauseen: »Iäti oma

Aliina!» ja Iidan kirjeestä: »Uskollisin ystäväni.»

Hän ei ennättänyt vielä yhtäkään kirjettä loppuun, kun sisar Mari tuli

huutaen heilaten sanomaan: »Tule katsomaan, kun isä on tuonut sinulle

muslimia vaatteiksi ja vaikka mitä.»

--Tuokoon, sanoi Aliina tylysti ja keräili kirjeitään sisaren

nähtävistä.

--Tule nyt, kiirehti Mari, joka oli vaateasioista niin innostunut,

ettei joutanut olemaan uteliaskaan.

Aliina meni kumminkin. Hänen äitinsä seisoi selin ja puhui parhaillaan:

--... niitä sinun turhia luulojasi, en usko, enkä toivokaan; vielä

niihin ennättää...

Auvinen antoi salaisia merkkejä, ettei enää puhua. Mutta emäntä vain

kääntyi Aliinaan ja jatkoi:

--Minä täällä olen parunnut isällesi, kun otapas talonpoikaiselle

tytölle tällaista vaatetta, joka niin näkönsä kuin hintansakin puolesta

kuuluu herrasväelle. Tämä sitten sinua puolustaa, että jos muka joudut

morsiameksi, ikäänkuin siihen pitäisi vaatteilla pyrkiä. Liika on

liikaa, hyvin joutaisit vielä itse tekemään vaatteesi.

Aliina kuunteli ja katseli äänettömänä. Äidin puhe vahvisti äskeistä

luuloa kirjeen avaamisesta, ja se yhä enemmän hävetti. Hän kääri

vaatteen kokoon pois viedäkseen.

--Mitä se Iida sieltä kirjoittaa? kysyi Auvinen hyvin viattomalla

äänellä.

--En ennättänyt lukea, vastasi Aliina.

--Keltäs ne toiset kirjeet olivat? kysyi äiti.

Nyt ei ollut muuta keinoa kuin joko olla ääneti taikka valehdella

äidille isän tieten. Sitäpä ei olisi haluttanut tehdä näinkään »arassa»

asiassa.

--Koulutovereilta tuli, vastasi hän lyhyesti ja kiirehti pois.

Kirjeitä lukiessa alkoi jo iloinen mieliala palautua, sillä sulhasen

kirjeet olivat mitä rakkaimpia. Ensimmäinen kuohui ikävöivää, toinen

vakuuttavaa rakkautta. Ei kuulunut hetkeksikään unohtuvan mielestä, ei

päivillä eikä öillä. Arpajaisvoittoja lupasi lähettää, ja jos vaan

saapi toveria, niin kulkee Aliinan kodin kautta.

Oli kerrassaan ihanaa tietää itsellään olevan näin uskollisen

rakastajan, ja ilman tuota kirjejuttua olisi se ollut monta vertaa

ihanampaa. Nyt se tulee käymään ja isä tietää... Jos vaan ilkeäisi,

niin aivan sietäisi kieltää tulemasta.

Iidan kirje jäi viimeiseksi. Se alkoi näin: »Et usko kuinka minä

ihastuin iloisesta kirjeestäsi ja jouduin samalla hämille isäsi

puuhasta ja sinun kysymyksestäsi. Se on aivan liikaa luottamusta

minuun, joka olen vasta vajaan vuoden ollut seminaarissa. Eihän ole

ensinkään varmaa, pääsenkö eteenpäin toisina vuosina, sillä ne ovat

paljon vaikeampia. Ja toiseksi voivat mielet muuttua kolmeen vuoteen,

jos senkin ajan eläisi, joka sekään ei ole varmaa. Täällä on viime

vuodellakin sattunut kuolemantapaus, niin ettei sitä tiedä minunkaan

elämäni pituutta. Siis ei puhuta enää mitään tästä asiasta, aika

näyttäköön. Elä suinkaan luule minun katsovan ylön opettajana olemista

teidän kylän koulussa. Päinvastoin pidän sitä vielä liika suurena

kunniana itselleni.

Nyt toiseen asiaan. Luin kirjeesi moneen kertaan ja tulin sitä vähän

tutkineeksi. Siinä piilee jotain, jota sinä et ole tahtonut minulle

ilmaista. Et saa pahastua, jos epäilen, ettei tuo riemu ole syntynyt

yksistään minun puolestani. Sinulla on varmaan jotain ilon syytä siellä

lähempänä, jota luuloa vahvistaa lupauksesi, että »tulehan tänne, niin

sitten kerron». Olisin jo ennenkin utelias tietämään, mutta jääköön,

kuten tahdot, yhtymiseen asti. Jo ennen teidän arpajaisianne olen

kotona, ja silloin rupatellaan yksi yö läpeensä. Puuhaa vaan puolestasi

arpajaisten hyväksi, sillä tarkoitus, johon varoja kerätään, on jalo.»

Loppuosassa puhuttiin seminaarin riennoista ja muista pienistä

asioista.

Kirje vaikutti Aliinaan samalla tapaa kuin jos hurmasteltuaan rakkauden

tunteissa joutuisi yhtäkkiä istumaan vakavain ihmisten keskeen kirkon

penkkiin. Hänen täytyi taas ihmetellä Iidaa, kuinka se aina malttaa ja

osaa ajatella asioita pitemmältä, niin ettei riemastu eikä pahastu

ennen aikojaan. Olihan hänkin monesti päättänyt seurata Iidan

esimerkkiä ja lukenut siinä tarkoituksessa »Ihmisen omaa voimaa», mutta

ei vaan auttanut.