Kaksi vuotta meni Aliinalta ilman mitään merkillisempiä tapahtumia.
Tehtävänsä työt jaksoi hän hyvin toimittaa ja voimistui siinä
ruumiiltaan aivan aikaihmiseksi. Joskin yksitoikkoinen työ ja
aika-ajoin kylältä kuuluvat juorupuheet saattoivat monesti mielen
ikäväksi, niin sitä suloisemmilta maistuivat ne hetket, jolloin pääsi
työstä vapaaksi ja sai siirtyä ajatusten maailmaan.
Hänelle oli työnteosta suoranaista etuakin. Aina vähänväliä antoi isä
hyvitykseksi rahaa, jota sai käyttää mielensä mukaan. Sillä osteli hän
kirjoja ja katseli aina hyvillä mielin kirjavarastonsa lisääntymistä.
Eikä ne huoneen kaunistuksena yksistään joutaneetkaan olemaan. Pitkinä
talvi-iltoina ennätti lukea ne moneenkin kertaan. Usein havahtui hän
aamusella kirja kädessään ja lamppu palamassa vuoteen vierellä.
Ystävyys Iidan kanssa kesti katkeamatta ja tuli yhä lujemmaksi. Jos ei
ollut aikaa käydä toistensa luona, oli aina kirje valmiina odottamassa,
menisikö joku kirkolle. Usein sai jo vastuun viemämiehen mukana.
Kirjoittamista ei vaan puuttunut.
Iidalla olikin jotain merkillisempää tekeillä. Hän valmistautui
seminaariin ja luki ahkerasti, jotta onnistuisi pääsytutkinnossa. Näitä
asioita ne kirjeetkin enimmästi sisälsivät. Aliina seurasi ystävänsä
valmistuksia yhtä suurella jännityksellä, kuin jos ne olisivat olleet
omia. Tulipa ystäväin kesken jo paljon puhutuksi siitäkin, että jos
voisivat päästä molemmat. Se oli suloinen ajatus, varsinkin Aliinalle.
Mutta kun he rupesivat tutkimaan, miten päästä tuon hirvittävän
pääsytutkinnon läpi, niin silloin täytyi peräytyä. Miten pääsisi
laskennossa, miten soitossa. Nämä olivat vaikeimmat ja pelättävimmät
aineet.
Mutta sitten he keksivät toisen tien. Pääseepä Aliina johonkin kouluun,
esim. karjakkokouluun. Ja tästä he innostuivat molemmat ja rakensivat
mitä hauskimman tulevaisuuden ohjelman. Kumpikin käy koulunsa, ja
sitten he sovittavat niin, että Aliina rupeaa johonkin hoviin
karjakoksi ja Iida läheiseen kouluun opettajattareksi. Sitten heillä on
oikein hauska. Jopa he muistelivat valmiiksi ja katselivat kartaltakin,
missä olisi hovitaloja kansakoulujen läheisyydessä. Ja kyllähän
semmoisia aina löytyi.
Kaikki nämä oli heillä moneen kertaan puhuttuna, kun Iida syksykesällä
matkusti seminaarin tutkintoon. Aliina kävi saattamassa ja jäi
jännityksellä odottamaan tietoja. Parin viikon perästä ne saapuivatkin.
Kaikki oli hyvin onnistunut. Aliina iloitsi kuin omasta asiastaan,
sillä se oli alkuna ja vahvistuksena yhteiselle ohjelmalle. Nyt oli
vain pidettävä huoli omista opinnoista, mutta asialla ei ollut
kiirettä, sillä kurssi kesti vain kaksi vuotta. Huolettomaksi ei siltä
voinut heretä, täytyi alkaa taivutella vanhempien mieliä.
Mutta nämäpä olivat kumpainenkin kovasti vasten. Äiti vähän taipui
ajattelemaan asiaa, mutta isä ei ensinkään.
--Siihen koulupaikkaan en auta en pennilläkään enkä anna lupaa,
päätteli tämä.--Palvelustytöille se on kyllä hyvä, joilla ei ole kotia,
mutta lähteä talon tyttären kahdeksi vuodeksi vieraan palvelukseen
etovertaista oppia saamaan, niin se on aivan hupsua.
Aliina jäi pahoille mielin. Ei olisi haluttanut väkisinkään lähteä,
mutta jos kotiin jää, niin menee hukkaan kaikki aikeet. Saadakseen
vanhempansa paremmin taipumaan ilmoitti hän, että Iida on
karjakkokouluun kehoittanut ja että heillä on semmoiset ja semmoiset
tuumat. Vaikea tosin oli antaa vanhemmillekaan tiedoksi salaisuuksia,
mutta muuta keinoa ei ollut. Ja jotain ne vaikuttavatkin, sillä
molemmat pitivät Iidaa erityisempänä maili-ihmisenä. Auvinen itsekin
malttoi jo rauhallisemmin kuunnella ja alkoi kysellä:
--Ettäkö olisit sitten hovilaisen karjakkona kaiken ikäsi?
Samalla katsahti hän naurahtaen vaimoonsa, mutta tämä ei ollut sitä
huomaavinansa.
Aliina ymmärsi, että isä tarkoitti iän loppupuoleksi jotain huokeampaa
elinkeinoa, ja vastasi jäykästi--:
--Olen niin kauan kuin jaksan.
--Entäs vanhana?
--Syön ansioitani.
--Vai niin, vai niin, myhäili Auvinen.--Ja se kaikki siinä mielessä,
että saisit olla Iidan kanssa yksin seuduin.
--Onhan siinä sitäkin.
--Vaan jos Iida heittää hyvinkin pian opettajan toimen ja menee
naimisiin.
--Ei heitä, eikä mene, vakuutti Aliina pyhän kiivauden vallassa, vaikka
myöhemmin häntä nauratti näin lujaan päätökseen meneminen toisen
puolesta.
--Sittenhän tuon näkisi, virkkoi Auvinen ja lopetti keskustelun sanoen
tahtovansa ajatella.
Se oli jo Aliinasta paljon, kun sai isänsä asiata ajattelemaan. Eihän
sillä vielä ollutkaan muuta kiirettä, kuin että saisihan Iidalle
kirjoittaa siitä.
Jonkun ajan perästä hän jo kysäisi, miten asia on ajateltu.
--Ei se ole vielä mitenkään, sanoi Auvinen.--Kunhan käyn ensin tuolla
kirkolla päin.
--Ei toki pitäisi isän puhua siitä minun kouluunmenostani ja muusta,
houkutteli Aliina.
--Minä vähät siitä koko karjakkokoulusta, muuta minä ajattelen.
Semmoistako se olikin, ajatteli Aliina. Hän kirjoitti Iidalle pitkän,
ikävän kirjeen. Kirjoittaessa muistui mieleen, että kansakouluun
pääsemisessä oli serkku Hilja paljon apuna, ehkä sen puhe nytkin
auttaisi. Hän kirjoitti sille toisen kirjeen ja kehoitti tulemaan
käymään, mutta jos ei joutaisi, niin pitäisi kaikella mokomin
kirjoittaa. Karjakoksi haluamisensa syyksi selitti Aliina sitä, että
kun heitä lapsia on niin monta, niin hän joutaisi jo kohta muualle
itseänsä elättämään. Tämän selityksen toivoi hän Hiljan parhaiten
ymmärtävän, ja se oli samalla tosikin.
Mutta vastauspa ei tullutkaan toivon mukainen. »Se on aivan tarpeeton
puuha sinulle», kirjoitti Hilja. »Karjaa osaat kyllä ruokkia ja voita
opit valmistamaan lyhempiaikaisissakin oppipaikoissa. Meille tulee
kevättalvella läänin karjakko kolmen kuukauden ajaksi, tule silloin
varmaan tänne, niin muuta et tarvitse. Tänne on aikonut paljon muitakin
tyttöjä ja meille tulee oikein lysti, kun minä sinua käyttelen jos
kuinka monessa kylässä. Ja täällä näet paljon poikiakin, ja ne ovat
aikoneet laittaa tanssi-iltaman silloin kouluaikana. Kirjoita heti
vastuu, eläkä ajattelekaan sinne suureen karjakkokouluun.»
Aliinan mielestä oli Hiljan kirjeessä nyt niinkuin ennenkin se vika,
että niissä melkein aina viittailtiin poikiin ja sulhasiin. Muuten ei
tuo oppiesitys ollut hulluinta, olihan se samaan suuntaan kuin hänen
omansakin. Mutta ei hän rupea siihen suostumaan, ennenkuin kysyy
Iidalta, joka sen parhaiten ymmärsi ja joka ei koskaan kirjoittanut
sulhasista.
Aliina oli viime aikoina lukenut »Ihmisen oma voima ja
toimeentulevaisuuden tie» nimistä kirjaa ja omistanut siitä itselleen
jänteviä mielipiteitä ja päätti niitä seurata, vanhempien ja muiden
vastustelemisista huolimatta. Iida oli ainoa poikkeus, sillä hehän
olivat ikäänkuin yhtiössä ruvenneet raivaamaan tulevaisuudentietään.
Vastuuta odottamatta entiseen kirjeeseen kirjoitti hän Hiljan
esityksestä ja sovitteli kirjeen loppuun tahdon lujuutta uhkuvia
lauseita. Niillä oli tarkoitus osoittaa horjumattomuutta ja saada
Iidalta innostuttavia kehoituksia.
Mutta kylläpä hän huomasi pontevain lauseittensa menneen hukkaan, kun
vastaus viimein saapui.
»Mene veikkonen sinne omaistaloosi voin valmistusta oppimaan, onhan se
kaikessa tapauksessa eduksi» kirjoitti Iida. »Jos sitten näkisit
tarvitsevasi enempi oppia, niin eihän entinen ole esteenä. Jos taas
tässä olisi tarpeeksi, niin sen parempi. Tämän mukavampaa tilaisuutta
ei ole milloinkaan, ja tähän varmaan suostuvat vanhempasi, joiden
tahtoa vasten lähteminen olisikin paha.»
Nyt sen jo Aliinakin käsitti, että selvä asiahan tämä on, jossa ei
olisi tarvinnut ensinkään päätänsä vaivata. Hän oli niin iloinen, kun
tie taas selvisi. Vanhemmilta ei tarvinnut edes kysyäkään tähän
vähäaikaiseen oppipaikkaan, ne jo heti kuultuaan sinne käskivät. Toinen
menopaikka sai jäädä tuonnemmaksi toisiin aikoihin. Ei hän tahtonut
pyynnöillään vaivata isäänsä yhteen perään. Joutaa ajatella.