Ei mihinkään kirjaan ole kirjoitettu, kuinka monta taistelua Puolan
sotajoukko, aateli ja rahvas vielä taistelivat vihollista vastaan.
Taisteltiin metsissä kedoilla, kylissä, kaupungeissa ja kauppaloissa.
Taisteltiin puolalaisessa ja saksalaisessa Preussissa, Masowiassa;
Suur-Puolassa, Vähässä-Puolassa, Liettuassa ja Samogitiassa.
Taisteltiin levähtämättä päivät ja yöt.
Jokainen kaistale maata imi verta. Sankarien nimet, loistavat teot,
suuret voitot ovat kadonneet muistista, sillä niitä ei ole kirjoitettu
aikakirjoihin eikä lauluissa ylistetty. Mutta tämä jättiläisponnistus
mursi vihdoin vihollisen voiman.
Ja niinkuin uljas jalopeura, joka vihollisen iskuista kaatuneena on
maannut kuin kuolleena, äkkiä nousee, pudistelee majesteetillista
harjaansa ja karjaisee voimakkaasti, mutta metsästäjät valtaa
kauhu ja he pakenevat, samoin nyt Puola nousi peloittavassa
majesteetillisuudessaan täynnä vihaa ja valmiina pitämään puoliaan koko
maailmaa vastaan. Mutta sen viholliset pelästyivät ja herpaantuivat. He
eivät enää ajatelleet saalista, vaan ainoastaan sitä, miten pääsisivät
hengissä jalopeuran kidasta ja saapuisivat kotiinsa.
Ei auttanut, että unkarilaiset, siebenbürgiläiset, kasakat ja
valakialaiset tekivät uusia liittoja. Vielä uusi myrskyn puuska
tosin pyyhkäisi yli Krakovan, Varsovan ja Brzesin, mutta se murtui
puolalaisten rintoja vasten ja haihtui kohta kuin usva.
Ruotsin kuningas, joka ensimmäisenä huomasi sodan turhaksi, meni
Tanskaan. Petollinen vaaliruhtinas, joka kumarteli voimakkaalle, mutta
oli häikäilemätön heikompia kohtaan, lankesi maahan Puolan edessä
ja alkoi sotia ruotsalaisia vastaan. Rakóczyn rosvojoukot pakenivat
siebenbürgiläisiin maihinsa, jotka Lubomirski hävitti tulella ja
miekalla.
Mutta heidän oli ollut helpompi tunkeutua Puolaan kuin päästä sieltä
rangaistuksetta pois. Heidät saavutettiin erään joen ylimenopaikassa,
ja siebenbürgiläiset kreivit pyysivät polvillaan armoa Potockilta,
Lubomirskilta ja Czarnieckilta.
— Me luovutamme aseemme, me maksamme korvaussumman, kunhan vain
päästätte meidät menemään! — huusivat he.
Hetmanit ottivat lunnaat ja säälivät tätä ryysyistä sotajoukkoa, mutta
aivan kotimaan rajalla tataarilaiset hakkasivat heidät maahan.
Rauha alkoi vähitellen palata Puolan lakeuksille. Kuningas piiritti
vielä Preussin linnoituksia, ja Czarniecki aikoi hyökätä joukkoineen
Tanskaan, sillä Puola ei enää voinut tyytyä vain vihollisen
karkoittamiseen.
Kylät ja kaupungit nousivat uudelleen tuhasta. Kansa palasi metsistä,
aurat ilmestyivät taas pelloille.
Syksyllä vuonna 1657, heti unkarilaisten sodan päätyttyä, vallitsi jo
rauha useimmissa seuduissa ja maakunnissa, varsinkin Samogitiassa.
Ne laudalaiset, jotka aikoinaan lähtivät sotaan Wolodyjowskin johdolla,
olivat vielä jossakin retkeilemässä, mutta heidän paluutansa odotettiin.
Sillävälin heidän kotikylissään kasvava nuoriso ja vanhukset kyntivät,
kylvivät ja yhteisvoimin rakensivat taloja, jotta sotureilla
palatessaan edes olisi katto päänsä päällä ja jotakin syötävää.
Oleńka oli jo jonkin aikaa asunut Wodoktyssa Anusia Borzobohatan ja
miekankantajan kanssa. Herra Tomasz ei ollut kiireissään menemään
Billewicziinsä, koska se oli poltettu ja koska hänestä oli hauskempi
olla tyttöjen parissa kuin yksinään. Oleńkan avulla hän nyt isännöi
Wodoktyssa.
Oleńka tahtoi panna Wodoktyn hyvään kuntoon, sillä sen ja Mitrunyn
hän aikoi lahjoittaa benediktiläisluostarille, johon hän itse uudelta
vuodelta menisi nunnaksi.
Punnittuaan kaikkea, mitä hän oli kokenut, kaikkia kohtalon vaihteluja
ja pettymyksiään ja surujaan., hän oli tullut siihen vakaumukseen, että
juuri tämä oli Jumalan tahto. Jokin kaikkivaltias käsi tuntui työntävän
häntä luostarikammiota kohti, ja oli kuin jokin ääni olisi sanonut
hänelle:
— Siellä saat parhaan levon ja siellä loppuvat kaikki maalliset surut!
Hän päätti totella tuota ääntä. Kuitenkin hän tunsi sisimmässään, että
hänen mielensä ei vielä kyennyt täydelleen irtautumaan maallisista,
ja senvuoksi hän tahtoi valmistautua tekemällä hyviä töitä, työllä
ja palavalla hurskaudella. Usein häntä kuitenkin näissä hänen
pyrkimyksissään esti maailmalta kuuluva kaiku.
Niinpä esimerkiksi alettiin puhua, että tuo kuuluisa Babinicz oli
Kmicic. Jotkut eivät mitenkään ottaneet sitä uskoakseen, toiset
väittivät itsepintaisesti tietoa todeksi.
Oleńka ei uskonut liian hyvin hän muisti kaikki Kmicicin teot ja hänen
olonsa Radziwillin palveluksessa voidakseen hetkeäkään otaksua, että
hän olisi Boguslawin voittaja, niin uskollinen kuninkaan palvelija ja
niin innokas isänmaan ystävä. Hänen rauhansa oli kuitenkin mennyttä,
murhe ja tuska raatelivat taas hänen sydäntään.
Hän olisi etsinyt apua jouduttamalla luostariin menoaan, mutta
luostarit olivat autioina. Ne nunnat, jotka eivät olleet joutuneet
sotilaitten väkivallan uhriksi sodan aikana, alkoivat nyt vasta
kokoontua.
Sitäpaitsi vallitsi maassa nälänhätä, ja sen, joka tahtoi saada suojaa
luostarin muurien sisäpuolelta, oli tuotava mukanaan elintarpeita ei
vain itselleen, vaan koko luostarille.
Oleńkakin tahtoi tuoda luostariin leipää tullessaan, olla nunnille ei
vain sisar, vaan myöskin hyväntekijä.
Herra Tomasz tiesi, että hänen työnsä tulisi Jumalan hyväksi, ja
työskenteli senvuoksi innokkaasti. Hän ja Oleńka kävivät yhdessä
tarkastamassa tiluksia ja valvoivat syystöitä, joista sato oli keväällä
saatava. Toisinaan oli heidän mukanaan myös Anusia Borzobohata, joka
ei voinut sulattaa Babiniczin häntä kohtaan osoittamaa yliolkaista
käytöstä ja uhkasi myös mennä luostariin sekä odotti vain Wolodyjowskin
paluuta sanoakseen jäähyväiset tälle vanhalle ystävälleen. Useimmiten
kuitenkin miekankantaja ja Oleńka olivat kahden noilla retkillään,
sillä Anusia ei ollut huvitettu talousasioista.. Kerran he menivät
Mitrunyyn, jossa parhaillaan rakennettiin latoja ja navettoja sodassa
palaneitten sijalle.
Menomatkalla he poikkesivat kirkkoon, sillä oli Wolmontowiczin
taistelun vuosipäivä, sen taistelun, jossa Babinicz oli heidät
pelastanut kauheasta vaarasta. Koko päivä meni kaikenlaisissa puuhissa,
niin että he vasta illalla pääsivät lähtemään Mitrunysta.
He olivat menomatkalla kulkeneet kirkon ohi, mutta paluumatkalla
vaativat asiat heitä kulkemaan Lubiczin ja Wolmontowiczin kautta.
Tuskin oli Oleńka nähnyt ensimmäiset Lubiczin savut, kun hän kääntyi
poispäin ja alkoi kiireesti lukea rukouksia karkoittaakseen tuskalliset
ajatuksensa. Miekankantaja ratsasti äänettömänä ja katseli ympärilleen.
Kun he jo olivat kulkeneet aidan ohi, sanoi miekankantaja:
— Oivallista maata! Lubicz on kahden Mitrunyn veroinen.
Oleńka luki edelleen rukouksiaan.
Mutta miekankantajassa ilmeisesti heräsi eloon vanha maanviljelijä,
kenties myös rahanahne aatelismies, sillä vähän ajan kuluttua hän alkoi
taas puhua aivan kuin itsekseen:
— Mutta oikeuden mukaan tuo kaikki on oikeastaan meidän... Entistä
Billewiczien omaisuutta, meidän hikeämme ja työtämme. Tuo onneton
mies on varmaankin aikoja sitten kuollut, koska hänestä ei ole mitään
kuulunut, ja vaikkapa kuuluisikin, niin oikeus on meidän puolellamme.
Hän kääntyi Oleńkan puoleen:
— Mitä mieltä sinä olet?
Tyttö vastasi:
— Se on kirottu paikka. Käyköön sen miten tahansa!
— Mutta katsohan, oikeus on meidän puolellamme! Paikka oli kirottu, kun
se oli huonoissa käsissä, mutta hyvissä käsissä siitä tulee siunattu.
Oikeus on meidän puolellamme.
— Ei koskaan! En tahdo olla sen kanssa missään tekemisissä! Isoisä
määräsi sen ilman mitään ehtoja hänelle, ja ottakoot hänen sukulaisensa
sen!
Näin sanoen hän hoputti hevostaan. Miekankantaja niinikään kannusti
hevostaan, eivätkä he hiljentäneet vauhtia ennenkuin ulkona kedolla.
Yö oli jo tullut, mutta oli aivan valoisa, sillä iso, punainen kuu oli
kohonnut Wolmontowiczin metsän takaa ja valaisi koko seudun kultaisella
hohteella.
— Jumala on antanut kauniin yön! — lausui miekankantaja katsellen kuun
kehää.
— Kuinka Wolmontowicz hohtaakaan kirkkaana! — sanoi Oleńka.
Heidän keskustelunsa katkaisi vaunujen ratina. Vaunuja ei vielä
näkynyt, sillä tie siinä paikassa oli mäkinen, mutta kohta he näkivät
parin hevosia, sitten vielä parin, joka veti häkkirattaita, sekä näiden
ympärillä muutamia ratsumiehiä.
— Mitähän väkeä nuo ovat? — sanoi miekankantaja.
Hän pysähdytti hevosensa, ja Oleńka pysähtyi hänen rinnalleen.
Tulijat lähestyivät ja olivat kohta heidän kohdallaan.
— Seis! — huudahti miekankantaja. — Ketä te siinä kuljetatte?
Yksi ratsumiehistä kääntyi häneen päin ja vastasi:
— Herra Kmiciciä, jonka unkarilaiset ampuivat Magierowin luona.
— Sana tuli lihaksi! — huudahti miekankantaja.
Maailma alkoi pyöriä Oleńkan silmissä, hänen sydämensä lakkasi lyömästä
ja hengitys pysähtyi. Jotkin äänet hänen sisällään huusivat: "Jeesus,
Maria! Se on hän." Sen jälkeen hän ei enää ollenkaan tajunnut, missä
hän oli ja mitä tapahtui.
Mutta hän ei pudonnut hevosen selästä, sillä hän oli tarttunut
kädellään suonenvedontapaisesti rattaitten häkin reunaan. Kun hän tuli
tajuihinsa, hänen katseensa sattui mieheen, joka liikkumattomana makasi
rattailla... Niin, se oli hän, Andrzej Kmicic! Hän makasi selällään
rattailla. Pää oli kiedottu liinaan, mutta kuun punaisessa valossa
näkyivät selvästi hänen kalpeat, rauhalliset, aivan kuin marmoriin
veistetyt kasvonsa, jotka kuoleman henkäys jo oli kangistanut. Silmät
olivat syvälle painuneet ja suljetut, eikä pieninkään liikahdus
ilmaissut hänen olevan elossa.
— Jumalan huomaan!... — sanoi miekankantaja paljastaen päänsä.
— Seis! — huudahti Oleńka.
Ja hän kysyi hiljaisella, kuumeisella äänellä:
— Onko hän vielä elossa?
— On, mutta hän on kuolemaisillaan. Miekankantaja katsahti Kmicicin
kasvoihin ja sanoi:
— Te ette ennätä viedä häntä Lubicziin.
— Hän on käskenyt meitä viemään hänet lopultakin sinne, sillä hän
tahtoo kuolla siellä.
— Jumalan huomaan! Kiiruhtakaa!
— Hyvästi!
Rattaat lähtivät liikkeelle, ja miekankantaja ja Oleńka lähtivät täyttä
laukkaa ratsastamaan toiseen suuntaan. He kiitivät Wolmontowiczin
läpi kuin kaksi aavetta ja saapuivat Wodoktyyn vaihtamatta sanaakaan
matkalla. Vasta hevosen selästä laskeutuessaan Oleńka kääntyi
miekankantajan puoleen:
— Pitää lähettää hänelle pappi! — sanoi hän tukahtuneella äänellä. —
Lähteköön heti joku Upitaan!
Miekankantaja riensi täyttämään hänen käskyään. Tyttö kiiruhti
huoneeseensa ja polvistui Pyhän Neitsyen kuvan eteen.
Pari tuntia myöhemmin kuului kulkusten kilinää Wodoktyn portilta. Pappi
oli lähdössä Lubicziin viemään Herran ehtoollista.
Oleńka oli yhä polvillaan. Hänen huulensa toistelivat litaniaa, jota
luetaan kuolevien puolesta. Sitten hän löi kolmasti otsansa lattiaan ja
lausui:
— Herra, laske hänelle ansioksi, että hän kuolee vihollisen käden
kautta! Anna hänelle anteeksi! Armahda häntä!
Hän rukoili koko yön. Pappi viipyi Lubiczissa aamuun asti. Palatessaan
hän poikkesi Wodoktyyn. Oleńka juoksi ulos häntä vastaan.
— Joko hän?... — kysyi hän voimatta sanoa enempää.
— Hän elää vielä, — vastasi pappi.
Seuraavina päivinä kiiti useita kertoja päivässä sanansaattajia
Wodoktysta Lubicziin, ja jokainen niistä palasi tuoden sen tiedon,
että sairas "vielä eli". Viimein yksi niistä toi sen Kiejdanysta
sairaan luo haetun välskärin antaman tiedon, että sairas paranee, sillä
ampumahaavat kehittyvät suotuisaan suuntaan ja ritari alkaa saada
voimia.
Neiti Aleksandra antoi toimittaa kiitosmessun Upitassa, mutta siitä
päivästä alkaen lakkasivat sanansaattajat kulkemasta, ja — ihmeellistä!
— samalla kuin tytön sydän rauhoittui, siinä alkoi saada sijaa entinen
katkeruus herra Andrzejta kohtaan. Hänen rikoksensa tulivat joka hetki
tytön mieleen, ja ne olivat niin suuret, että niitä ei voinut antaa
anteeksi. Vain kuolema saattoi painaa ne unhoon. Kun Kmicic taas
palasi elämään, painoivat hänen rikoksensa häntä yhtä raskaina kuin
ennenkin... Ja kuitenkin Oleńka joka päivä toisti uudestaan kaiken,
mitä saattoi esiintuoda hänen puolustuksekseen.
Mutta niin paljon Oleńka kärsi näinä päivinä, niin paljon
ristiriitaisia tunteita oli hänen sydämessään, että hänen terveytensä
alkoi horjua.
Tämä huolestutti suuresti herra Tomaszta, ja eräänä iltana, kun he
olivat kahdenkesken, hän kysyi tytöltä:
— Oleńka, sano minulle suoraan, mitä sinä ajattelet herra Andrzejsta!
— Jumala on todistajani, että minä en tahdo ajatella häntä! — vastasi
tyttö.
— Katsohan... sinä olet mennyt heikon näköiseksi... Hm!... Kenties
sinä vielä... Minä en tyrkytä mitään, mutta tahtoisin mielelläni
tietää, mitä sinä oikein ajattelet... Etkö ole sitä mieltä, että
isoisävainajasi tahto on täytettävä?
— Ei koskaan! — vastasi Oleńka. — Muuten isoisä jätti minulle
takaportin avoimeksi... ja sitä aion käyttää uutena vuotena. Niin tulee
hänenkin tahtonsa täytetyksi.
— En minäkään ollenkaan uskonut sitä, — vastasi miekankantaja, — mitä
täällä jotkut ovat jutelleet, että nimittäin Babinicz ja Kmicic ovat
sama henkilö. Mutta hän on joka tapauksessa Magierowin luona taistellut
vihollista vastaan ja vuodattanut verta isänmaan puolesta. Se on
myöhäinen parannus, mutta kuitenkin parannus!
— Nythän Boguslawkin palvelee kuningasta ja valtakuntaa, — vastasi
tyttö katkerasti. — Antakoon Jumala heille kummallekin anteeksi,
varsinkin sille, joka on vuodattanut vertansa... Ihmisillä on kuitenkin
aina oikeus sanoa, että suurimman onnettomuuden, vaaran ja alennuksen
aikana he nousivat tätä isänmaata vastaan ja palasivat sen palvelukseen
vasta sitten, kun vihollinen jo oli menettänyt jalansijan ja heidän oma
etunsa vaati liittymään voittajaan. Siinä on heidän rikoksensa! Nyt ei
ole enää pettureita, sillä petturuudella ei voita mitään. Mutta mikä
ansio se on?... Eikö se ole todistus siitä, että tuollaiset ihmiset
aina ovat valmiit palvelemaan mahtavinta: Suokoon Jumala, että olisi
ollut toisin, mutta sellaisia rikoksia ei sovita Magierow...
— Sinä olet oikeassa! En voi kieltää! — vastasi miekankantaja. — Se on
katkera totuus, mutta totuus kuitenkin! Kaikki entiset petturit ovat
siirtyneet kuninkaan puolelle.
— Kmicicin rikos on vielä hirveämpi kuin ruhtinas Boguslawin, — jatkoi
Oleńka, — sillä hän tarjoutui nostamaan käden kuningasta vastaan,
mitä ruhtinaskin kauhistui. Voiko sattumalta osunut luoti sovittaa
sen?... Antaisin hakata itseltäni pois tämän käden, jos saisin sen
tekemättömäksi... mutta se on tapahtunut, eikä sitä enää voi auttaa!
Jumala on ilmeisesti antanut hänen jäädä henkiin, jotta hän voisi katua
syntejään... Oi, me pettäisimme itseämme, jos tahtoisimme vakuuttaa
itsellemme, että hän on kunnon mies. Ja mitä se toimittaisi? Antaako
omatunto pettää itseään? Tapahtukoon Jumalan tahto! Mikä on särkynyt,
se ei voi tulla enää eheäksi, eikä sen pidäkään tulla. Minä iloitsen
siitä, että Kmicic elää, minä tunnustan sen, sillä se osoittaa, että
Jumala ei vielä tahdo kokonaan kieltää häneltä armoaan... Mutta riittää
jo! Olen onnellinen, jos saan kuulla hänen sovittaneen rikoksensa,
mutta mitään muuta en tahdo enkä halua, vaikka sydämeni saisi kärsiä
vielä enemmän... Jumala häntä auttakoon!...
Oleńka ei voinut sanoa enää muuta, sillä hän purskahti katkeraan
itkuun. Mutta ne olivat hänen viimeiset kyynelensä. Hän oli sanonut
kaikki, mitä hänellä oli sydämellään, ja sen jälkeen palasi taas rauha
hänen mieleensä.