Sakowicz oli kärsinyt niin perinpohjaisen tappion, että hän töin
tuskin pääsi vain neljän miehen seuraamana piiloon metsiin Poniewiezin
läheisyydessä. Siellä hän kuljeksi talonpojan puvussa kuukausimääriä
uskaltamatta tulla ihmisten ilmoille. Babinicz taas hyökkäsi
Poniewieziä vastaan, tuhosi siellä olevan ruotsalaisen ratsuväen
ja ajoi takaa Hamiltonia, joka ei voinut mennä Liivinmaalle, koska
suuria puolalaisjoukkoja oli Szawlessa ja Birzessä, ja joka senvuoksi
oli poikennut syrjään itään päin toivoen pääsevänsä Wilkomierziin.
Hänellä ei juuri ollut toiveita saada joukkoansa pelastetuksi, mutta
hän tahtoi kuitenkin päästä joutumasta Babiniczin kynsiin, sillä oli
yleisesti tunnettua, että tämä verenhimoinen soturi turhista vaivoista
päästäkseen surmasi vankinsa.
Onneton englantilainen siis pakeni kuin susilauman ahdistama hirvi,
mutta Babinicz seurasi häntä koko ajan. Tämän vuoksi hän ei ollut
palannut Wolmontowicziin eikä edes ottanut selkoa, mikä se joukko oli,
joka hänen siellä oli onnistunut pelastaa.
Maa oli jo alkanut olla aamuisin huurteessa, ja se vaikeutti pakoa,
sillä hevosten kavioitten jäljet näkyivät metsäpoluilla. Mitään
laidunmaata ei löytynyt, ja hevoset kärsivät nälkää.
Ratsastajat eivät uskaltaneet pysähtyä pitkäksi aikaa kyliin peläten
joutuvansa leppymättömän vihollisen käsiin.
Lopulta heidän kärsimyksensä menivät yli kaikkien rajojen. He elättivät
henkeään ainoastaan lehdillä, puunkuorilla ja omilla hevosillaan, jotka
kaatuivat väsymyksestä.
Viikon kuluttua he itse alkoivat pyytää everstiään ryhtymään taisteluun
Babiniczin kanssa, sillä heistä oli parempi kuolla taistelussa kuin
nälkään.
Hamilton noudatti heidän toivomustaan ja pysähtyi vastarintaa
yrittämään Androniszkiin. Ruotsalaisten voimat olivat niin paljon
pienemmät, että englantilainen ei voinut uneksiakaan voitosta. Mutta
hän oli itsekin perin uupunut ja tahtoi kuolla.
Taistelu, joka alkoi Androniszkissa, päättyi Troupin läheisyydessä,
missä viimeiset ruotsalaiset kaatuivat.
Hamilton kaatui sankarina puolustautuessaan muutamia tataarilaisia
vastaan eräässä tienristeyksessä. Tataarilaiset tahtoivat ensin ottaa
hänet elävänä, mutta suuttuivat hänen vastarinnastaan ja pistivät hänet
viimein kuoliaaksi sapeleillaan.
Mutta myös Babiniczin joukko oli niin väsynyt, että se ei jaksanut
lähteä lähellä olevaan Troupiin, vaan yöpyi taistelupaikalle
sytytettyään nuotiot aivan vihollisten ruumiitten keskelle. Syötyään
he nukkuivat sikeään uneen. Tataarilaisetkin jättivät ruumiitten
ryöstämisen seuraavaan päivään.
Kmicic suostui tähän levähdykseen etenkin hevosten takia.
Mutta seuraavana aamuna hän nousi aikaisin tarkastaakseen sitkeän
taistelun tuottamia vahinkoja ja jakaakseen saaliin oikeudenmukaisesti.
Hän asettui kummulle samaan paikkaan, missä Hamilton oli kaatunut,
ja puolalaiset ja tataarilaiset päälliköt astuivat vuorotellen hänen
luokseen tekemään selkoa mieshukasta ja muista seikoista. Kmicic
kuunteli niinkuin tilanomistaja kesällä kuuntelee voutinsa selostusta
ja iloitsi runsaasta sadosta.
Akbah-Ulan lähestyi häntä enemmän pelätin kuin ihmisen näköisenä,
sillä hänen nenänsä oli taistelussa lyöty mäsäksi, kumarsi ja antoi
Kmicicille veren tahriman paperin sanoen:
— Effendi, tämmöisen kirjeen löysimme ruotsalaisten johtajalta ja
annamme sen käskyn mukaisesti! Kmicic oli kerta kaikkiaan määrännyt,
että kaikki kaatuneilta löydetyt paperit oli annettava hänelle heti
taistelun jälkeen, koska niistä usein voi saada tietoja vihollisen
aikeista.
Mutta tällä kertaa asia hänestä ei ollut kiireellinen. Hän nyökkäsi
Akbah-Ulanille ja pisti paperin takkinsa sisälle. Akbahin joukkoineen
hän käski heti lähteä Troupiin, jonne ne saisivat jäädä pitemmäksi
aikaa lepäämään.
Sitten kulkivat kaikki rykmentit hänen ohitseen. Etunenässä kulkivat
tataarilaiset, joita ei enää ollut täyttä viittäsataa miestä.
Muut olivat kaatuneet alituisissa taisteluissa. Mutta jokaisella
tataarilaisella oli satulaan, turkkiin ja lammasnahkalakkiin ommeltuna
niin paljon ruotsalaisia riikintaalareita sekä preussilaisia taalereita
ja dukaatteja, että hän maksoi painonsa kullassa. Sitäpaitsi nämä
miehet olivat kokonaan toista maata kuin muut tataarilaiset, sillä
heikoimmat joukosta olivat menehtyneet sodan vaivoihin, ja jäljelle oli
jäänyt vain hartiakkaita miehiä, jotka olivat vahvoja kuin karhut ja
kestäviä kuin rauta. Yhtämittainen harjaantuminen taisteluun oli tehnyt
heidät kykeneviksi kahakassa pitämään puoliaan säännöllistä puolalaista
ratsuväkeäkin vastaan, ja preussilaisia ratsumiehiä ja rakuunoita he
teurastivat kuin lampaita. Taisteluissa he aina raivoisasti puolustivat
toveriensa ruumiita saadakseen sitten jakaa näiden aarteet.
Nyt he kulkivat Kmicicin ohi ryhdikkäinä, viheltäen pilleillään
ja heiluttaen lippujaan sekä niin hyvässä järjestyksessä, että
säännöllinen sotaväki ei olisi tehnyt sitä paremmin. Heidän jälkeensä
tulivat miekoilla ja musketeilla varustetut rakuunat, joukko,
jonka herra Andrzej suurella työllä oli muodostanut monenlaisista
vapaaehtoisista. Heidän johtajanaan oli entinen vääpeli Soroka, joka
nyt oli kohonnut kapteenin arvoon. Tämä rykmentti, joka oli puettu
samanlaisiin, preussilaisilta rakuunoilta ryöstettyihin pukuihin,
oli muodostettu etupäässä alhaisosta, mutta Kmicic piti tämmöisistä
miehistä, sillä he tottelivat sokeasti ja kestivät nurkumatta kaikki
vaivat.
Kahdessa seuraavassa vapaaehtoisten rykmentissä palveli vain aatelia.
Ne olivat kuumaverisiä ja levottomia miehiä, joista jonkun muun
johdossa olisi tullut rosvojoukko, mutta Kmicicin rautakourissa heistä
oli tullut säännöllistä sotajoukkoa muistuttava joukko. He eivät
olleet niin hyviä tulessa kuin rakuunat, mutta olivat näitä etevämpiä
rajuissa hyökkäyksissä, eikä heillä käsikähmässä ollut vertaistaan koko
armeijassa, sillä jokainen heistä osasi miekkailla.
Näiden jäljessä tuli lopuksi noin tuhat uutta vapaaehtoista, kelpo
väkeä, joka kuitenkin tarvitsi vielä paljon koulutusta kelvatakseen
säännölliseen sotaan.
Kaikki nämä joukot kohottivat ohikulkiessaan eläköönhuudon ja
tervehtivät Kmiciciä sapeleillaan. Tämä puolestaan tunsi riemun
täyttävän sydämensä. Olihan tuo huomattava ja kelpo joukko! Paljon hän
jo oli sen avulla saanut aikaan ja paljon vuodattanut vihollisen verta
ja Jumalan avulla saattoi ehkä vielä muutakin toimittaa.
Hänen muinaiset rikoksensa olivat suuret, mutta hänen uudet ansionsakin
olivat melkoiset. Hän oli noussut alennuksestaan ja katunut syntejään,
ei luostarin kammiossa, vaan sotakentällä, ei tuhassa, vaan veressä.
Hän oli puolustanut Pyhää Neitsyttä, isänmaata ja kuningasta, ja nyt
hän tunsi mielensä yhä kevyemmäksi ja iloisemmaksi. Vieläpä ylpeyskin
täytti hänen nuoren sydämensä, sillä eivät kaikki olisi pystyneet
siihen; mihin hän.
Paljon urhoollisia aatelismiehiä ja ritareita oli Puolassa, mutta
miksi yksikään heistä ei ollut tämmöisen joukon johtajana, ei edes
Wolodyjowski eikä Skrzetuski? Kuka oli pelastanut Częstochowon, kuka
oli pelastanut kuninkaan vuorensolassa? Kuka oli voittanut Boguslawin?
Kuka ensimmäisenä oli tulella ja miekalla hävittänyt vaaliruhtinaan
Preussia? Eikä nyt enää Samogitiassakaan ollut vihollisia.
Tätä kaikkea ajatellessaan Kmicic tunsi samaa kuin haukka, joka on
levittänyt siipensä lentääkseen yhä ylemmäksi ja ylemmäksi. Ohikulkevat
joukot tervehtivät häntä voimakkain huudoin, ja hän kysyi pää pystyssä
itseltään: "Miten korkealle kohoankaan?" Hänen kasvonsa alkoivat
hehkua, sillä tällä hetkellä hänestä tuntui, että hänestä oli tuleva
hetmani. Mutta jos hänelle suotaisiin hetmanin sauva, niin sen olisi
tuottanut sotakenttä, haavat, ansiot, urhoollisuus. Sitä ei nyt
välkytellyt hänen silmiensä edessä mikään petturi, kuten aikoinaan
oli tehnyt Radziwill, vaan sen antaisi hänen käsiinsä kiitollinen
isänmaa kuninkaan tahdosta. Mutta hänen ei ollut nyt tuhlattava aikaa
ajattelemalla, milloin tämä tapahtuisi, vaan taisteltava, taisteltava
huomenna niinkuin hän oli taistelut eilen!
Hän siirtyi kuvitteluista taas todellisuuteen. Minne hänen oli mentävä
Troupista ja missä uudessa paikassa käytävä ruotsalaisten kimppuun?
Silloin hänen mieleensä muistui kirje, jonka Akbah-Ulan oli antanut
ja joka oli löydetty Hamiltonilta. Hän pisti käden povelleen, otti
kirjeen, silmäsi siihen, ja hämmästys kuvastui hänen kasvoillaan.
Kirjeen ulkosivulla oli nimittäin seuraava, ilmeisesti naisen
kirjoittama osoite:
"Hänen Ylhäisyydelleen Herra Babiniczille, tataarilaisten ja
vapaaehtoisten joukkojen päällikölle." — Minulle?... — sanoi herra
Andrzej.
Sinetti oli murrettu, minkä vuoksi hän nopeasti avasi kirjeen, silitti
sitä kädellään ja alkoi lukea.
Mutta hän ei ollut vielä päässyt loppuun, kun hänen kätensä alkoivat
vavista, hänen kasvojensa ilme muuttui, ja hän huudahti:
— Ylistetty olkoon Jumalan nimi! Laupias Luoja! Palkinto tulee minulle
Sinun käsistäsi!
Hän syleili molemmin käsin kummulla olevaa ristiä ja painoi päänsä
sitä vastaan. Muulla tavoin hän ei tällä hetkellä osannut kiittää
Jumalaa eikä löytänyt muita sanoja, sillä riemu tulvahti myrskynä hänen
sydämeensä ja kohotti hänet taivaaseen asti.
Se oli Anusia Borzobohatan kirje. Ruotsalaiset olivat ottaneet sen Jur
Billewicziltä, ja toisen vainajan kautta se nyt oli joutunut Kmicicin
käsiin. Herra Andrzejn pään kautta lenteli tuhansia ajatuksia nopeasti
kuin tataarilaisten nuolet.
Oleńka siis ei ollutkaan salolla, vaan Billewiczin joukon mukana.
Ja hän, Kmicic itse, on nyt pelastanut hänet ja samalla tuon
Wolmontowiczin, jonka hän muinoin toveriensa tähden oli polttanut.
Ilmeisesti oli Jumala johdattanut hänen askeleitaan, jotta hän
saisi samalla kertaa hyvittää kaikki sekä Oleńkaa että laudalaisia
kohtaan tekemänsä vääryydet, Hänen syntinsä olivat nyt poispyyhityt.
Saattoiko Oleńka nyt olla antamatta hänelle anteeksi ja samoin tuo
harmaatakkinen laudalaisten joukko? Voivatko he muuta kuin siunata
häntä? Ja mitä sanoo armas tyttö saadessaan tietää, että se Babinicz,
joka oli voittanut Radziwillin, joka vyötäisiään myöten oli kahlannut
saksalaisten ja ruotsalaisten veressä, joka oli karkoittanut vihollisen
Samogitiasta, oli hän, tuo petturina pidetty Kmicic, joka ei enää ollut
rikollinen ja turvattomaksi julistettu kavaltaja, vaan uskon, kuninkaan
ja isänmaan puolustaja!
Jo Samogitian rajan yli tultuaan oli Kmicic tuntenut halua kuuluttaa
kaikille, kuka tuo mainehikas Babinicz oli, ja hän oli jättänyt sen
tekemättä vain pelosta, että pelkkä hänen todellisen nimensä kaiku
jo vieroittaisi kaikki hänestä, saisi kaikki häntä epäilemään ja
kieltämään häneltä apunsa ja luottamuksensa. Tuskin kahtakaan vuotta
oli vielä kulunut siitä, kun hän Radziwillin houkuttelemana oli
tuhonnut ne joukot, jotka eivät olleet tahtoneet yhdessä Radziwillin
kanssa nousta kuningasta ja isänmaata vastaan. Vielä kaksi vuotta
sitten hän oli ollut suuren petturin oikeana kätenä!
Mutta nyt oli kaikki muuttunut! Nyt, niin monen voiton jälkeen ja
semmoiseen kunniaan kohonneena hänellä oli oikeus astua tytön eteen ja
sanoa: "Minä olen Kmicic, mutta sinun pelastajasi!" Hänellä oli oikeus
huutaa yli koko Samogitian: "Minä olen Kmicic, mutta sinun pelastajasi!"
Eikä Wolmontowicz ollut kaukana! Viikon oli Babinicz ajanut takaa
Hamiltonia, ja ennen viikonkaan kulumista olisi Kmicic Oleńkan jalkain
juuressa.
Herra Andrzej nousi liikutuksesta kalpeana ja silmät säihkyvinä ja
huudahti ratsupalvelijalleen:
— Tuo hevoseni! Pian! Pian!
Palvelija toi Kmicicin ratsun ja kiiruhti pitelemään jalustinta, mutta
pysähtyi äkkiä ja huudahti:
— Teidän armonne! Joitakin outoja miehiä on tulossa luoksemme Troupista
päin herra Sorokan kanssa, ja he ratsastavat ravia!
— Vähätpä heistä! vastasi Kmicic.
Molemmat ratsastajat olivat tällä välin saapuneet muutaman askelen
päähän, ja toinen heistä lähti yhdessä Sorokan kanssa nelistämään
eteenpäin, tuli Kmicicin eteen ja nosti ilveksennahkaista lakkiaan,
niin että hänen tulipunainen tukkansa näkyi.
— Huomaan olevani herra Babiniczin edessä! — sanoi hän. — Olen iloinen,
että minun onnistui tavata teidät.
— Kenen kanssa minulla on kunnia puhua? — kysyi Kmicic kärsimättömästi.
— Olen Wierszull, entinen ruhtinas Jeremi Wisniowieckin
tataarilaisjoukon ratsumestari. Olen tullut kotiseuduilleni värväämään
sotaväkeä uutta sotaa varten ja sitäpaitsi tuon teille kirjeen
suurhetmani Sapiehalta.
— Uutta sotaa varten? — kysyi Kmicic rypistäen kulmiaan. — Mitä te
puhutte?
— Sen selvittää teille tuo kirje paremmin kuin minä, — sanoi Wierszull
antaen hetmanin kirjeen.
Kuumeisesti Kmicic mursi sinetin. Sapiehan kirje oli näin kuuluva:
"Rakas herra Babinicz! Uusi vedenpaisumus isänmaan yli! Ruotsalainen
on tehnyt liiton Rakóczyn kanssa, ja Puolan jako on päätetty
asia. Kahdeksankymmentätuhatta unkarilaista, siebenbürgiläistä,
valakialaista ja kasakkaa voi millä hetkellä tahansa tulla
eteläisen rajan yli. Ja koska tässä äärimmäisessä vaarassa meidän
on ponnisteltava kaikki voimamme jättääksemme edes kunniakkaan
nimen kansallemme tuleviin aikoihin, käsken täten Teitä hetkeäkään
viivyttelemättä pitkiä päivämatkoja tehden kiiruhtamaan suoraan
etelään yhtyäksenne meihin. Tapaatte meidät Brzesissä, josta
viipymättä saatte jatkaa matkaa eteenpäin. Sanalla sanoen: _periculum
in mora_! Ruhtinas Boguslawin on onnistunut päästä vapaaksi
vankeudesta, mutta herra Gosiewski pitää tarkoin silmällä Preussia ja
Samogitiaa. Vielä kerran huomauttaen Teille, että on kiiruhdettava,
luotan siihen, että rakkaus onnettomaan isänmaahan on oleva parhain
kannustimenne."
Lopetettuaan lukemisen Kmicic antoi kirjeen pudota maahan ja alkoi
käsin pyyhkiä kasvojaan, joille oli noussut kylmä hiki. Viimein
hän hämmentynein katsein katsoi Wierszullia ja kysyi hiljaisella,
tukahtuneella äänellä:
— Miksi herra Gosiewskin on jäätävä Samogitiaan, mutta minun
riennettävä etelään?
Wierszull kohautti olkapäitään.
— Kysykää herra hetmanilta Brzesissä! Minä en voi sanoa mitään.
Äkkiä valtasi ankara vihanpuuska Kmicicin, hänen silmänsä salamoivat,
hänen kasvonsa muuttuivat sinisiksi, ja hän huusi hurjalla äänellä:
— Mutta minä en mene sinne! Ymmärrättekö?
— Niinkö? — vastasi Wierszull. — Minun tehtävänäni oli tuoda määräys,
ja muu on teidän asianne! Nöyrin palvelijanne! Olin aikonut pyytää
saada viettää pari tuntia luonanne, mutta sen jälkeen, mitä kuulin,
etsin mieluummin muuta seuraa.
Hän käänsi hevosensa ja ratsasti pois. Kmicic istuutui ristin juurelle
ja alkoi tylsästi katsella taivaalle aivan kuin tehdäkseen havaintoja
säästä. Palvelija vei hevosen pois, ja ympärillä vallitsi hiljaisuus.
Oli kaunis, kirkas aamu, puoleksi syksyinen, puoleksi talvinen. Oli
aivan tyyni, mutta ristin ympärillä kasvavista koivuista putoili hiljaa
kellastuneita ja pakkasen käpertämiä lehtiä maahan. Suuret varis- ja
harakkaparvet lentelivät läheisyydessä, ja eräät niistä laskeutuivat
kovaa ääntä pitäen maahan ristin läheisyyteen, koska tiellä ja kedolla
vielä oli hautaamattomia ruotsalaisten ruumiita. Sitten Kmicic sulki
silmänsä ja istui kauan aikaa liikkumatta.
Viimein hän hätkähti, rypisti kulmiaan, heräsi tylsästä tilastaan ja
alkoi puhua itsekseen:
— En voi muuta! Kahden viikon kuluttua lähden, mutta en nyt. Tuli
mitä tuli! En minä ole tuonut Rákóczya tänne. En voi! Liika on
liikaa!... Vähänkö olen taistellut ja kärsinyt, viettänyt unettomia
öitä satulassa, vuodattanut omaa ja toisten verta? Tämäkö on palkka
siitä?... Jos en olisi saanut tuota kirjettä, niin olisin mennyt. Mutta
molemmat kirjeet tulivat yht'aikaa aivan kuin tehdäkseen murheeni ja
kärsimykseni suuremmaksi... Minä en lähde sinne, vaikka koko maailma
menisi nurin! Kahdessa viikossa ei isänmaa sorru, mutta muuten näyttää
Jumalan viha olevan sen päällä, eikä sitä voi ihmisvoimin pelastaa.
Oi hyvä Jumala! Venäläiset, ruotsalaiset, preussilaiset, unkarilaiset
siebenbürgiläiset, valakilaiset, kasakat, kaikki samalla kertaa! Kuka
niitä kaikkia voi vastustaa! Oi Jumala! Mitä on edessäsi rikkonut tämä
onneton isänmaa, tämä hurskas kuningas, koska olet kääntänyt heistä
pois kasvosi etkä osoita laupeutta, vaan kuritat yhä kovemmin? Eikö
vielä ole vuodatettu kylliksi kyyneleitä, kylliksi verta? Kansa täällä
on jo unhottanut, mitä ilo on, tuuli ei täällä enää puhalla, vaan se
vaikeroi, sade ei putoile, vaan itkee, mutta Sinä yhä vain kuritat ja
kuritat! Armahda, Herra! Auta, Isä!... Me olemme tehneet syntiä, mutta
olemmehan tehneet parannuksen!... Olemme jättäneet kotimme, nousseet
ratsun selkään ja taistelemme taistelemasta päästyä! Olemme jättäneet
omavaltaisuutemme ja keskinäiset kiistamme... Miksi siis et anna meille
anteeksi? Miksi et meitä pelasta?
Mutta äkkiä hän kuuli omantunnon äänen. Oli kuin voimakas ääni
taivaasta olisi puhunut hänelle:
— Oletteko luopuneet omavaltaisuudestanne? Entä mitä sinä, onneton,
juuri tällä hetkellä teet? Sinä ylistät omia ansioitasi, mutta kun
ensimmäinen koettelemus tulee, niin sinä pahankurisen hevosen tavoin
vikuroit ja huudat: En lähde! Äitisi on sortumassa, uudet miekat
uhkaavat puhkaista hänen rintansa, mutta sinä käännyt pois hänestä, et
tahdo nostaa kättäsi hänen puolustuksekseen, tavoittelet omaa onneasi
ja huudat: En lähde! Hän ojentaa verisiä käsiään, on jo kaatumassa,
kuolema jo lähestyy häntä ja hän huutaa: "Lapseni, pelastakaa minut!"
Mutta sinä vastaat hänelle: En lähde!... Voi teitä! Voi sellaista
kansaa! Voi sellaista valtakuntaa!
Kmicicin hiukset nousivat pystyyn kauhusta, ja koko ruumis alkoi
väristä kuin kuumeessa. Hän heittäytyi maahan ja voihki:
— Jeesus, älä rankaise! Jeesus, armahda! Tapahtukoon Sinun tahtosi!
Minä lähden, minä lähden! Jonkin aikaa hän makasi ääneti ja nyyhkien.
Kun hän viimein nousi, kuvastui hänen kasvoillaan alistuvaisuus ja
rauha, ja hän rukoili vielä:
— Herra, älä vihastu minun murheeni tähden, sillä olin onneni
kynnyksellä! Mutta tapahtukoon Sinun tahtosi! Nyt ymmärrän, että
tahdoit minua koetella ja senvuoksi panit minut ikäänkuin tienhaaraan.
Vielä kerran: Tapahtukoon Sinun tahtosi! Minä en katso taakseni!
Sinulle, Herra, uhraan tämän suuren murheeni, tämän kaihoni, tämän
raskaan pettymykseni. Korvatkoon tämä kaikki sen, että säästin ruhtinas
Boguslawia, josta isänmaa itkee. Sinä näet nyt, Herra, että viimeisen
kerran tavoittelin yksityistä onneani. Se ei koskaan enää tapahdu. Minä
suutelen vain vielä tätä rakasta maata ja Sinun verisiä jalkojasi... ja
sitten minä lähden, minä lähden, Kristus! Ja hän lähti.
Mutta taivaan kirjasta, johon ihmisten pahat ja hyvät teot
kirjoitetaan, pyyhittiin tällä hetkellä pois kaikki hänen rikoksensa,
sillä hän oli nyt kokonaan uudestisyntynyt ihminen.