Nuoren herra Andrzejn elinvoimainen henki ei halunnut jättää maallista
verhoaan eikä jättänytkään. Kuukauden kuluttua Lubicziin paluun
jälkeen hänen haavansa alkoivat parantua. Jo sitä ennen hän oli tullut
tajuihinsa ja silmäiltyään ympärilleen heti ymmärtänyt, että hän oli
Lubiczissa.
Hän kutsui luokseen uskollisen Sorokan.
— Soroka! — sanoi hän. — Jumala on armahtanut minua! Minä tunnen, että
en kuole!
— Kuten käskette! — vastasi vanha soturi pyyhkien kyynelen nyrkillään.
Kmicic jatkoi aivan kuin itsekseen:
— Katumuksen aika on lopussa... minä huomaan sen selvästi. Jumala
armahtaa minua!
Sitten hän oli jonkin aikaa vaiti, mutta hänen huulensa liikkuivat,
sillä hän rukoili.
— Soroka! — sanoi hän taas hetkisen kuluttua.
— Kuten teidän armonne käskee!
— Kuka nyt asuu Wodoktyssa?
— Neiti ja herra miekankantaja Billewicz.
— Kiitetty olkoon Herran nimi! Onko kukaan käynyt kysymässä vointiani?
— Wodoktysta lähetettiin sitä kysymään siihen asti kun saatiin tietää,
että teidän armonne tervehtyy.
— Ja lakkasivatko he sitten kyselemästä?
— Sitten lakkasivat. Siihen sanoi Kmicic:
— He eivät vielä tiedä mitään, mutta saavat tietää kaiken minun omasta
suustani. Etkö ole sanonut kenellekään, että minä olen sotinut täällä
käyttäen nimeä Babinicz?
— Ei ole käsketty, — vastasi sotamies.
— Eikö herra Wolodyjowski laudalaisten kanssa vielä ole palannut.
— Ei vielä, mutta heitä odotetaan tuleviksi minä päivänä hyvänsä.
Siihen päättyi heidän ensimmäinen keskustelunsa. Kaksi viikkoa
myöhemmin Kmicic jo oli jalkeilla ja käveli sauvojen varassa, ja
seuraavana sunnuntaina hän itsepintaisesti tahtoi lähteä kirkkoon.
— Mennään Upitaan, — sanoi hän Sorokalle, — sillä ensin on kiitettävä
Jumalaa, ja sitten messun jälkeen menemme Wodoktyyn.
Soroka ei uskaltanut väittää vastaan. Hän antoi vain levittää paksulta
heiniä rattaille. Herra Andrzej pukeutui juhlapukuun, ja he lähtivät
matkaan.
Kun he tulivat kirkkoon, oli siellä vielä vähän väkeä. Nojaten Sorokan
käsivarteen Kmicic astui pääalttarin luo ja polvistui ensimmäiseen
penkkiin. Ei kukaan tuntenut häntä, sillä hän oli kovin muuttunut.
Hänen kasvonsa olivat laihtuneet ja riutuneet, ja sitäpaitsi hän oli
sodan ja sairauden aikana parroittunut. Ne, jotka katsoivat häneen,
luulivat häntä joksikin matkustavaksi ylimykseksi, joka oli poikennut
kirkkoon. Seudulla vilisi nimittäin kaikkialla aatelismiehiä, jotka
palasivat sodasta maatiloilleen.
Vähitellen kirkko kuitenkin alkoi täyttyä rahvaasta ja lähiseudun
aatelista. Sitten alkoi tulla tilanomistajia kaukaisemmistakin
seuduista, sillä monessa paikassa oli kirkot poltettu, ja kuullakseen
messun täytyi tulla Upitaan saakka.
Kmicic oli niin syventynyt rukoilemaan, että hän ei nähnyt ketään.
Hurskaista ajatuksistaan hänet herätti vasta penkin narina, kun siihen
tuli ihmisiä.
Silloin hän nosti silmänsä, katsoi ja näki yllään Oleńkan armaat, mutta
surulliset kasvot.
Tyttökin näki hänet ja tunsi hänet heti, sillä hän hätkähti ja
peräytyi. Hänen kasvonsa punehtuivat ensin, mutta tulivat sitten
kalmankalpeiksi. Suurella tahdonponnistuksella hän kuitenkin voitti
liikutuksensa ja polvistui Kmicicin viereen. Kolmanneksi sijoittui
miekankantaja.
Sekä Kmicic että tyttö painoivat alas päänsä ja peittivät kasvonsa
käsiinsä. Äänettöminä he olivat polvillaan vieretysten, mutta kummankin
sydän löi niin kiivaasti, että he kuulivat sen selvästi. Viimein lausui
herra Andrzej:
— Ylistetty olkoon Jeesus Kristus!
— Iankaikkisesta iankaikkiseen..., — vastasi Oleńka puoliääneen.
Sen jälkeen he eivät sanoneet enää mitään toisilleen.
Sillä välin oli pappi noussut saarnastuoliin. Kmicic koetti kuunnella
häntä, mutta ei ponnistuksistaan huolimatta ymmärtänyt mitään. Hänen
vierellään oli nyt tuo armas, jonka luo hän oli jo vuosikausia
ikävöinyt, joka aina oli ollut hänen ajatuksissaan ja sydämessään.
Hän tunsi hänet läheisyydessään, mutta ei uskaltanut kääntää häneen
silmiään, koska oltiin kirkossa. Sulkien silmänsä hän koetti kuunnella
hänen hengitystään...
— Oleńka! Oleńka on luonani! — sanoi hän itsekseen. — Jumala antoi
meidän yhtyä kirkossa...
Ja hänen sydämensä ja ajatuksensa toistelivat yhtämittaa tuota nimeä:
— Oleńka! Oleńka! Oleńka!
Väliin hän oli purskahtaa itkuun ilosta, väliin taas hänet valtasi
sellainen kiitollisuuden tunne, että hän tuskin tiesi, mitä hänen
ympärillään tapahtui.
Oleńka oli edelleen polvillaan kasvot peitettyinä käsiin.
Pappi lopetti saarnansa ja astui alas saarnastuolista.
Silloin kuului äkkiä kirkon edustalta aseitten kalinaa ja kavioitten
kapsetta. Joku huudahti kirkon ovella: "Laudalaiset tulevat!" — ja
sitten alkoi kirkossa kuulua äänten sorinaa, joka kohta muuttui
huudoksi:
— Lauda! Lauda!
Kansanjoukko alkoi liikkua, ja kaikkien päät kääntyivät oveen päin.
Ovessa näkyi ihmisvilinää, ja joukko aseellisia miehiä tuli kirkkoon.
Etunenässä kulkivat herra Wolodyjowski ja herra Zagloba kannukset
kilisten. Väkijoukko antoi heille tietä, ja he kulkivat läpi koko
kirkon, polvistuivat alttarin eteen ja rukoilivat lyhyen rukouksen,
minkä jälkeen molemmat menivät sakaristoon.
Laudalaiset jäivät kirkon keskelle. He olivat ääneti, ja paikan pyhyys
esti tervehtimästä ketään.
Mikä näky tuo olikaan! Tuimia kasvoja, jotka olivat ahavoittuneet
ulkoilmassa, riutuneet sodan vaivoissa ja saaneet merkkejä
ruotsalaisten, saksalaisten, unkarilaisten ja valakialaisten sapelien
iskuista. Koko sodan ja uskollisen Laudan historia oli niihin miekoin
kirjoitettu. Siinä oli juroja Butrymeja, Stakjaneja, Domaszewiczeja,
Gosciewiczeja, kaikki edustamassa useampia suvun jäseniä. Mutta tuskin
neljäs osa palasi niistä, jotka olivat aikoinaan lähteneet Laudasta
Wolodyjowskin johdolla.
Monet naiset etsivät joukosta turhaan miehiään, monet vanhukset etsivät
turhaan poikiaan. Itkua on kaikkialla, sillä nekin, jotka löytävät
omansa, itkevät, joskin ilosta. Koko kirkko kaikuu nyyhkytyksistä.
Silloin tällöin joku mainitsee ääneen jonkin rakkaan nimen, mutta
vaikenee sitten yht'äkkiä. Kotiin tulleet seisovat kunnian loisteessa,
miekkoihinsa nojaten, ja heidänkin tuimilla kasvoillaan vierii
kyyneleitä tuuheihin viiksiin.
Kellon kilinä sakariston ovelta sai nyyhkytykset ja äänten sorinan
vaikenemaan. Kaikki polvistuivat. Pappi astui esille messupuvussa ja
hänen mukanaan Wolodyjowski ja Zagloba, ja messu alkoi.
Mutta pappikin oli liikutettu, ja kun hän ensimmäisen kerran kääntyi
kansan puoleen lausuen: Dominus vobiscum! niin hänen äänensä värähti.
Mutta kun hän pääsi evankeliumiin saakka ja kaikki sapelit yht'äkkiä
paljastettiin merkiksi, että Lauda aina on valmis puolustamaan uskoa,
saattoi hän tuskin hillitä liikutustaan.
Mitä suurimman hartauden vallitessa sitten messu suoritettiin loppuun.
Mutta pantuaan sakramentin ciboriumiin pappi toimituksen päätyttyä taas
kääntyi seurakunnan puoleen ja teki merkin, että hänellä oli vielä
puhuttavaa.
Syntyi hiljaisuus. Pappi tervehti ensin sydämellisin sanoin kotiin
palanneita sotilaita ja ilmoitti lopuksi, että laudalaisen rykmentin
päällikön mukanaan tuoma kuninkaan kirje nyt luetaan.
Syntyi entistä syvempi hiljaisuus, ja hetken kuluttua kaikui alttarilta
yli koko kirkon kuuluva ääni:
"Me Jan Kasimir, Puolan kuningas, Liettuan, Masowian ja Preussin
suuriruhtinas etc. etc. etc. Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, amen.
"Niinkuin pahain ihmisten rikolliset teot Majesteettia ja Isänmaata
vastaan jo täällä ajassa saavat rangaistuksensa, ennenkuin ne joutuvat
taivaallisen tuomioistuimen eteen, samoin on myös kohtuullista, että
hyve ei jää vaille palkintoa, joka kohottaa itse hyveen kunniaan ja
antaa jälkeentulevaisille intoa seurata hyviä esimerkkejä.
"Tästä syystä Me teemme tiettäväksi koko ritaristolle ja nimenomaan
sotilas- ja siviilivirkojen haltijoille, _cujusvis dignitatis et
praeeminentiae_, samoinkuin kaikille Liettuan suuriruhtinaskunnan ja
Samogitian staarostakunnan asujamille, että ne _gravamina_, jotka
ovat haitanneet jalosukuisen, Meille rakkaan herra Andrzej Kmicicin
mainetta, nyt hänen myöhempien ansioittensa ja loistavien tekojensa
takia on ihmisten muistista poistettava, jotta hänen kunniansa ja
maineensa esiintyisi täysin vähentämättömänä."
Tässä pappi keskeytti lukemisensa ja katsahti penkkiin, jossa Kmicic
istui. Tämä nousi seisomaan, mutta istuutui taas samassa ja nojasi
päätään penkin laitaan aivan kuin olisi menemäisillään tainnoksiin.
Kaikkien katseet kääntyivät häneen, kaikki alkoivat kuiskailla:
— Herra Kmicic! Kmicic! Kmicic! Tuolla, Billewiczien vieressä!
Mutta pappi antoi merkin kädellään ja jatkoi syvän äänettömyyden
vallitessa:
"Vaikka mainittu herra Andrzej Kmicic tosin onnettoman ruotsalaisen
sodan alussa oli ruhtinaan puolella, niin hän ei kuitenkaan tehnyt
sitä yksityisiä etuja tavoitellen, vaan isänmaallisista vaikuttimista,
sillä samainen ruhtinas oli johtanut hänet harhaan vakuuttamalla
hänelle vilpillisesti, että vain ruhtinaan valitsemaa eikä mitään
muuta tietä käyttäen _salus reipublicae_ oli saavutettavissa.
"Ruhtinas Boguslaw, luullen häntä palkatuksi kätyriksi, ilmaisi
hänelle kaikki Radziwillien häpeälliset suunnitelmat isänmaata vastaan
ja on sittemmin syyttänyt mainittua herra Kmiciciä siitä, että tämä
muka olisi tarjoutunut kohottamaan kätensä Meidän persoonaamme
vastaan. Mutta tämä syytös on valheellinen, ja herra Kmicic
päinvastoin asevoimin otti ruhtinaan itsensä kiinni kostaakseen Meidän
ja onnettoman isänmaan puolesta..."
— Jumala! Armahda minua syntistä! — huusi naisen ääni aivan herra
Andrzejn vieressä, ja läpi kirkon kuului taas hämmästyksen sorina.
Pappi luki edelleen:
"Tämän saman ruhtinaan haavoittamana hän heti tervehdyttyään meni
Częstochowoon ja puolusti siellä oman henkensä uhalla pyhää paikkaa
ollen kaikille esimerkkinä sitkeydessä ja rohkeudessa. Siellä hän mitä
suurimpaan vaaraan antautuen räjähdytti rikki vihollisen suurimman
piiritystykin, jota uhkarohkeata tekoa suorittaessaan hän joutui
vangiksi ja tuomittiin julmaan kuolemanrangaistukseen, minkä edellä
häntä poltettiin tulella..."
Eri puolilta kirkkoa alkoi kuulua naisten itkua. Oleńka vapisi aivan
kuin kuumeessa.
"Mutta pelastuttuaan taivaallisen kuningattaren kautta näistäkin
suurista vaaroista hän tuli Meidän luoksemme Sleesiaan, ja kun
palatessamme rakkaaseen isänmaahamme petollinen vihollinen yllättäen
hyökkäsi Meidän kimppuumme, niin mainittu herra Kmicic vain kolmen
miehen kanssa hyökkäsi koko vihollisjoukon kimppuun ja pelasti Meidän
henkemme. Pahasti haavoittuneena ja vertavuotavana hänet melkein
hengettömänä tuotiin taistelukentältä..."
Oleńka painoi molemmin käsin ohimoitaan, nosti päänsä ja hengitti
raskaasti. Hänen rinnastaan kohosi vaikerrus:
— Oi Jumala! Jumala! Jumala!
Ja taas kaikui papin ääni, sekin yhä suurempaa liikutusta ilmaisten:
"Kun hän huolellisen hoidon avulla tervehtyi, niin hän ei vieläkään
suonut itselleen lepoa, vaan jatkoi sotimista hankkien itselleen
katoamattoman kunnian, niin että molempien kansakuntien hetmanit
mainitsivat häntä esikuvana ritareille. Näin hän taisteli Varsovan
valloitukseen asti, minkä jälkeen hän lähti Preussiin käyttäen nimeä
Babinicz."
Kun tämä nimi mainittiin, muuttui äänten sorina kirkossa myrskyn
pauhun kaltaiseksi. Hän siis oli Babinicz! Tuo ruotsalaisten kauhu,
Wolmontowiczin pelastaja, niin monen taistelun voittaja oli siis
Kmicic! Äänten sorina kasvoi yhä, ja väkijoukko alkoi painautua
alttaria kohti nähdäkseen hänet paremmin.
— Jumala siunatkoon häntä! Jumala siunatkoon häntä! — kaikuivat sadat
äänet.
Pappi kääntyi penkkiin päin ja tehden ristinmerkin siunasi Kmiciciä,
joka yhä edelleen nojasi penkin laitaa vastaan ja oli enemmän kuolleen
kuin elävän kaltainen, sillä onni riisti hänen sielunsa irti ruumiista
ja kohotti sen taivaaseen.
Sitten pappi luki vielä:
"Siellä hän hävitti vihollisen maata tulella ja miekalla, vaikutti
tehokkaasti voiton saamiseen Prostkin luona, voitti ja vangitsi omin
käsin ruhtinas Boguslawin. Lähetettynä senjälkeen Samogitiaan hän teki
meille verrattomia palveluksia. Miten monta kaupunkia ja kylää hän on
suojellut viholliselta, sen tietävät parhaiten sikäläiset _incolae_."
— Tiedämme! Tiedämme! — kaikui kaikilta puolilta.
— Hiljaa! — sanoi pappi kohottaen ylös kuninkaan kirjeen. Ja hän luki
vielä:
"Tämän vuoksi Me ottaen huomioon hänen kaikki Meille ja isänmaalle
tekemänsä palvelukset, jotka ovat niin suuret, että poika ei voisi
tehdä isälleen ja äidilleen suurempia, olemme päättäneet julistaa
hänen ansionsa tässä kirjeessämme, jotta niin jalon ritarin sekä
uskon, Majesteetin ja valtakunnan puolustajan ei tarvitsisi
enää kärsiä ihmisten nurjamielisyyttä, vaan hän saisi nauttia
ansaitsemaansa kunnioitusta ja rakkautta. Ennenkuin valtiopäivät tämän
lausumamme tahdon mukaisesti vapauttavat hänet kaikesta syyllisyydestä
ja ennenkuin Me voimme palkita häntä Upitan staarostan viralla, joka
_vacat_, pyydämme kaikkia sydämellemme rakkaita Samogitian asukkaita
säilyttämään mielessään ja sydämessään nämä sanamme, jotka _justitia,
fundamentum regnorum_ on pakottanut Meidät tietoonne saattamaan."
Pappi lopetti, kääntyi alttariin päin ja alkoi rukoilla. Kmicic tunsi
äkkiä, että pehmoinen pieni käsi tarttui hänen käteensä. Hän kohotti
katseensa. Oleńka oli, ennenkuin hän ennätti vetää kätensä pois,
kohottanut sen huulilleen kaikkien nähden.
— Oleńka! — huudahti Kmicic hämmästyneenä.
Mutta tyttö nousi, veti harson kasvojensa eteen ja sanoi
miekankantajalle:
— Setä! Menkäämme! Menkäämme heti!
He poistuivat sakariston oven kautta.
Herra Andrzej koetti nousta mennäkseen hänen jälkeensä, mutta ei
voinut. Hänen voimansa olivat aivan lopussa.
Neljännestuntia myöhemmin hän kuitenkin oli kirkon edessä Wolodyjowskin
ja Zagloban tukemana.
Sankat joukot aatelia ja rahvasta keräytyi heidän ympärilleen. Naiset
irtautuivat kotiinpalanneitten miestensä syleilystä ja juoksivat
sukupuolelleen ominaisella uteliaisuudella katselemaan tuota aikoinaan
niin peloittavaa Kmiciciä, joka nyt oli Laudan pelastaja ja tuleva
staarosta. Piiri tuli yhä sankemmaksi, niin että laudalaisten lopulta
täytyi asettua hänen ympärilleen ja suojella häntä tunkeilijoilta.
— Herra Andrzej! — huusi Zagloba. — Emmekö tuoneetkin teille hyviä
tuomisia? Ette itsekään osannut sellaisia aavistaa! Mennäänpä nyt
Wodoktyyn! Wodoktyyn kihlajaisiin ja häihin!
Zagloban puheen jatko hukkui voimakkaaseen eläköönhuutoon, jonka kaikki
laudalaiset Jozwa Jalattoman johdolla kohottivat:
— Eläköön herra Kmicic!
— Eläköön! — toisti väkijoukko. — Eläköön Upitan staarosta! Eläköön!
— Wodoktyyn kaikki! — huusi taas Zagloba.
— Wodoktyyn! Wodoktyyn! — huusi tuhat ääntä. — Wodoktyyn kosimaan
yhdessä herra Kmicicin, pelastajamme kanssa! Neidin luo! Wodoktyyn!
Syntyi vilkasta liikettä. Laudalaiset nousivat ratsujen selkään.
Väkijoukosta kaikki, kutka kynnelle kykenivät, asettuivat kaikkiin
mahdollisiin ajopeleinä. Jalkamiehet oikaisivat läpi metsien ja yli
peltojen. Kaikkialla kauppalassa kaikui huuto:
"Wodoktyyn!" Tiet täyttyivät kaikenkarvaisista ihmisistä.
Kmicic ajoi vaunuissa Wolodyjowskin ja Zagloban välissä ja syleili
heitä vuorotellen. Hän oli vielä liian liikutettu voidakseen puhua, ja
sitäpaitsi he ajoivat niin hurjaa vauhtia kuin tataarilaiset olisivat
hyökänneet Upitaan. Muut ajopelit seurasivat aivan heidän jäljessään.
Zagloba lauleli iloissaan niin jyrisevällä bassoäänellä, että hevoset
pelkäsivät:
— Kaksi oli meitä, Kasienka, maailmassa,
mutta nyt tuntuu kuin ois kolmas saapumassa!
Anusia ei ollut sinä sunnuntaina kirkossa, sillä hänen oli täytynyt
jäädä sairaan neiti Kulwiecin luo, jonka vuoteen ääressä hän ja Oleńka
vuorotellen valvoivat.
Koko aamu oli mennyt sairaan hoitelemiseen, ja varsin myöhään Anusia
ennätti ryhtyä lukemaan rukouksiaan.
Tuskin hän oli lausunut viimeisen amenen, kun portilta kuului ratinaa
ja Oleńka syöksyi huoneeseen.
— Jeesus! Maria! Mitä on tapahtunut? — huudahti Anusia nähtyään hänet.
— Anusia! Tiedätkö, kuka Babinicz on?... Se on Kmicic!
Anusia hypähti pystyyn.
— Kuka on sinulle sanonut sen?
— Luettiin kuninkaan kirje... Herra Wolodyjowski toi sen...
Laudalaiset...
— Onko siis herra Wolodyjowski tullut takaisin? — huudahti Anusia.
Ja hän heittäytyi äkkiä Oleńkan syliin.
Oleńka piti tätä tunteenpurkausta ystävyyden osoituksena kohtaansa.
Hän oli aivan kuin kuumeessa ja poissa suunniltaan. Hänen kasvonsa
hehkuivat ja rinta kohoili, kuin hän olisi juossut pitkän matkan.
Hän alkoi kertoa sekavasti ja katkonaisella äänellä kaikesta, mitä
kirkossa oli tapahtunut, samalla kuin hän liikehti kuin hurjistunut
huoneessa ja toisteli vähän väliä: "Minä en ole hänen arvoisensa!" Hän
moitti itseään ankarasti siitä, että hän oli pahemmin kuin kukaan muu
tehnyt Kmicicille vääryyttä eikä edes ollut tahtonut rukoilla hänen
puolestaan silloin, kun Kmicic oli vuodattanut vertaan Pyhän Neitsyen,
isänmaan ja kuninkaan puolesta.
Turhaan koetti Anusia lohduttaa häntä. Oleńka toisteli yhä vain, että
hän ei ollut Kmicicin arvoinen ja että hän ei uskaltaisi katsoa tätä
silmiin. Sitten hän taas alkoi kertoa Babiniczin teoista, Boguslawin
kiinniottamisesta, tämän kostosta, kuninkaan hengen pelastamisesta,
Prostkista ja Wolmontowiczista ja Częstochowosta, mutta lopuksi taas
omasta syyllisyydestään ja kovuudestaan, jota hänen oli kaduttava
luostarissa.
Hänen itsesyyttelynsä keskeytti herra Tomasz, joka lensi kuin pommi
huoneeseen ja huudahti:
— Kautta Jumalan! Koko Upita on tulossa meille! He ovat jo kylässä, ja
Babinicz on aivan varmaan mukana!
Hetken kuluttua ilmaisivat kauempaa kuuluvat huudot, että suuri
ihmisjoukko oli tulossa. Miekankantaja antoi Oleńkalle käsivartensa ja
vei hänet kuistille. Anusia seurasi heidän jäljessään.
Niin pitkälle kuin silmä kantoi oli tie mustanaan tulijoita. He
saapuivat viimein pihalle. Jalkamiehet ryntäsivät yli juoksuhaudan
ja aidan. Ajopelit kasaantuivat portin edustalle. Kaikki huusivat ja
heittelivät lakkejaan ilmaan.
Viimein saapui asestettu laudalaisten joukko keskellään vaunut, joissa
istui kolme miestä: herra Kmicic, herra Wolodyjowski ja herra Zagloba.
Vaunut pysähtyivät hiukan syrjään, sillä oven edustalla tunkeili niin
paljon väkeä, että sinne ei voinut päästä. Zagloba ja Wolodyjowski
hyppäsivät ensin vaunuista ja auttoivat niistä sitten ulos Kmicicin,
ottaen hänet väliinsä.
— Väistykää! — huusi Zagloba.
— Väistykää! — toistivat laudalaiset.
Väki jakaantui heti kahteen joukkoon, niin että keskelle muodostui
kuja, jota pitkin molemmat ritarit taluttivat Kmicicin ovelle saakka.
Kmicic nojasi raskaasti kumpaankin saattajaansa ja oli hyvin kalpea,
mutta hänen päänsä oli pystyssä, ja hän oli samalla kertaa sekä
hämillään että onnellinen.
Oleńka seisoi nojaten ovea vastaan, ja hänen kätensä riippuivat
hervottomina. Mutta kun Kmicic oli jo lähellä ja kun tyttö katsoi hänen
kasvojaan, jotka olivat riutuneet ja kalpeat, alkoi hän nyyhkyttää.
Kmicic oli onnellinen, mutta samalla niin heikko ja hämmentynyt,
että hän ei tietänyt mitä sanoisi. Hän astui ovelle ja lausui vain
katkonaisella äänellä:
— No, Oleńka? Mitä?...
Tyttö lankesi äkkiä polvilleen hänen eteensä.
— Andrzej! Minä en ole kyllin arvokas suutelemaan sinun haavojasi!
Mutta silloin ritari silmänräpäyksessä sai jälleen entisen voimansa.
Hän nosti tytön ilmaan kevyesti kuin höyhenen ja painoi hänet rintaansa
vastaan.
Niin voimakas huuto, että se sai talon seinät tärisemään ja
viimeisetkin lehdet varisemaan puista, kohosi ilmoille. Laudalaiset
alkoivat ammuskella musketeillaan, lakit lensivät ilmaan, ympärillä
näkyi vain iloa säteileviä kasvoja, säihkyviä silmiä ja avoimia suita,
jotka huutelivat:
— Vivat Kmicic! Vivat neiti Billewicz! Vivat nuori pari!
— Vivat kaksi nuorta paria! — huusi Zagloba. Mutta hänen äänensä hukkui
yleiseen meluun.
Wodokty muuttui kuin sotaleiriksi. Kaiken päivää teurastettiin
miekankantajan käskystä lampaita ja härkiä sekä kaivettiin maasta
esille olut- ja simatynnyreitä. Illalla alkoivat pidot. Vanhemmat
ja arvokkaimmat henkilöt istuivat sisällä huoneessa, nuoremmat
palvelusväen puolella, rahvas piti hauskaa nuotioitten ääressä pihalla.
Pääpöydässä juotiin ahkerasti kahden onnellisen parin maljoja. Viimein,
kun innostus oli noussut korkeimmilleen, esitti herra Zagloba vielä
seuraavan maljan:
— Teidän puoleenne käännyn, jalo herra Andrzej, ja teidän puoleenne,
vanha ystäväni herra Michal! Ei riitä vielä se, että olette panneet
alttiiksi henkenne, vuodattaneet vertanne, voittaneet vihollisen.
Teidän tehtävänne ei ole vielä lopussa, sillä koska paljon ihmisiä
on tässä kauheassa sodassa kaatunut, täytyy teidän nyt hankkia tälle
rakkaalle valtakunnalle uusia kansalaisia, uusia puolustajia, mihin
toivoakseni teiltä ei puutu halua eikä rohkeutta! Hyvät herrat! Noitten
tulevien sukupolvien malja! Jumala siunatkoon heitä ja sallikoon heidän
säilyttää sen perinnön, jonka olemme hankkineet työllämme, hiellämme ja
verellämme ja jonka heille jätämme. Muistakoot he meitä, kun vaikeat
ajat tulevat, älköötkä koskaan joutuko epätoivoon, vaan ymmärtäkööt,
että ei ole sellaista tilannetta, josta ei _viribus unitis_ Jumalan
avulla voisi selviytyä!
* * * * *
Kohta häitten jälkeen herra Andrzej lähti uuteen sotaan, joka oli
syttynyt valtakunnan itärajalla. Mutta Czarnieckin ja Sapiehan
loistavat voitot Chowanskista ja Dolgorukista sekä hetmanien voitot
Szeremetistä lopettivat sodan lyhyeen. Silloin Kmicic niitettyään
uutta kunniaa palasi kotiin ja asettui pysyväisesti Wodoktyyn. Hän
sai palkinnoksi kuninkaalta Upitan staarostakunnan ja eli korkeaan
ikään hyvässä sovussa laudalaisten kanssa ja kaikkien kunnioittamana.
Panettelijat (ja kenelläpä ei niitä olisi?) väittivät tosin, että hän
kaikessa liiaksi totteli vaimoaan, mutta hän ei sitä hävennyt, vaan
tunnusti itse, että hän aina kaikissa tärkeissä asioissa kysyi neuvoa
vaimoltaan.