Vangittuaan Braunin ja annettuaan nylkeä häneltä nahan Sakowicz heti
asettui yhteyteen eversti Hamiltonin, ruotsalaisten palveluksessa
olevan englantilaisen, kanssa, joka oli päällikkönä Poniewiezessä, ja
he päättivät yhteisvoimin hyökätä miekankantaja Billewiczin joukon
kimppuun.
Babinicz oli tällöin kadonnut jonnekin metsien kätköihin eikä hänestä
oltu moneen päivään kuultu mitään. Muuten ei Sakowicz puolestaan
olisi vähääkään välittänyt, vaikka hän olisi ollut lähelläkin, sillä
huolimatta eräänlaisesta pelosta, jota hän tunsi Babiniczia kohtaan,
hän oli nyt valmis vaikkapa menettämään henkensä, kunhan vain sai
kostaa. Anusian paosta saakka hän oli ollut raivoissaan. Pettyneet
laskelmat ja loukattu itserakkaus saivat hänet pois tasapainosta, mutta
myöskin hänen sydämensä kärsi. Alussa hän oli tahtonut ottaa Anusian
vaimokseen vain sen omaisuuden takia, jonka tämän ensimmäinen sulhanen
oli tälle testamentissaan määrännyt, mutta sitten hän oli häneen
silmittömästi rakastunut sillä tavalla kuin hänenkaltaisensa mies voi.
Asiat menivät niin pitkälle, että hän, joka ei pelännyt koko maailmassa
ketään muuta kuin Boguslawia, hän, jonka katsekin jo sai ihmiset
pelosta kalpenemaan, katsoi kuin koira tuon tytön silmiin, totteli
häntä, alistui hänen oikkuihinsa, täytti kaikki hänen toivomuksensa,
koetti arvata hänen ajatuksensa.
Tyttö oli käyttänyt vaikutusvaltaansa, pannut hänen päänsä pyörälle
sanoillaan ja katseillaan, antanut hänen palvella kuin orja ja lopuksi
pettänyt hänet.
Sakowicz oli sitä lajia ihmisiä, joiden mielestä vain se on
hyvää, mistä heille on etua, mutta kaikki se on pahaa, mikä heitä
vahingoittaa. Hänen silmissään oli Anusia tehnyt hirveän rikoksen ja
ansaitsi mitä kovimman rangaistuksen. Jos tämä olisi sattunut jollekin
muulle, olisi herra staarosta vain nauranut ja laskenut leikkiä,
mutta kun se oli kohdistunut häneen itseensä, niin hän karjui kuin
haavoitettu peto ja ajatteli vain kostoa. Hän tahtoi saada syyllisen
käsiinsä elävänä tai kuolleena. Mieluummin hän olisi tahtonut hänet
haltuunsa elävänä voidakseen kostaa sotilaan tavalla, mutta jos kuolema
kohtaisi tytön heti, niin samapa se, kunhan vain ei kukaan muu häntä
saisi.
Päästäkseen varmemmin tarkoituksensa perille hän lähetti miekankantajan
luo lahjotun miehen, joka toi kirjeen muka Babiniczilta. Tässä
valekirjeessä Babinicz ilmoitti tulevansa viikon sisällä
Wolmontowicziin.
Miekankantaja meni ansaan, ja luottaen Babiniczin vastustamattomaan
voimaan hän ei edes salannut kirjeen sisällystä. Hän leiriytyi
vakavasti Wolmontowicziin, ja levittämällä uutista hän sai sinne
tulemaan melkein koko Laudan väestön. Metsistä tulivat viimeisetkin
pakolaiset osaksi senkin vuoksi, että syksy oli jo loppumassa ja
pakkaset olivat alkaneet, osaksi uteliaina näkemään kuuluisan soturin.
Samaan aikaan lähestyi Poniewiezesta päin Hamilton ja Kiejdanysta
Sakowicz.
Viimeksimainittu ei kuitenkaan aavistanutkaan, että hänen jäljessään
hiipi kuin susi muuan kolmas, joka tosin ei ollut saanut mitään kutsua,
mutta jolla, oli tapana ilmestyä sinne, missä häntä vähimmän osattiin
odottaa.
Kmicicillä ei ollut aavistustakaan siitä, että Oleńka oli Billewiczin
vapaajoukossa. Taurogissa, jonka hän oli hävittänyt tulella ja
miekalla, hän oli saanut tietää, että Oleńka oli paennut neiti
Borzobohatan kanssa, mutta hän otaksui heidän menneen Bialowiezen
korpeen, jossa oli turvassa rouva Skrzetuski ja paljon muita
aatelisnaisia. Tähän otaksumaan oli sitä enemmän aihetta, kun hän
tiesi, että vanha miekankantaja oli aikonut viedä tytön turvaan juuri
noihin läpipääsemättömiin metsiin.
Herra Andrzejta harmitti aika lailla, kun hän ei löytänyt Oleńkaa
Taurogista, mutta toiselta puolen häntä lohdutti se, että tyttö oli
päässyt Sakowiczin käsistä ja oli sodan loppuun saakka turvallisessa
paikassa.
Koska hän ei nyt voinut lähteä Oleńkan jäljessä tuonne salolle, niin
hän päätti ahdistaa vihollista Samogitiassa siihen asti kunnes saisi
sen kokonaan karkoitetuksi. Onni seurasikin häntä. Puolentoista
kuukauden aikana hän sai voiton toisensa jälkeen, ja aseellista väkeä
tulvi hänen johdettavakseen niin runsaasti, että tataarilaisjoukko
pian oli vain neljäsosa hänen koko sotavoimastaan. Viimein hän oli
karkoittanut viholliset koko läntisestä Samogitiasta, ja kun hän kuuli
Sakowiczista, jonka kanssa hänellä oli selvittämättömiä asioita,
hän suuntasi kulkunsa vanhoille tutuille seuduille ajaakseen häntä
takaa. Näin lähestyivät molemmat Wolmontowiczia. Miekankantaja,
joka aikaisemmin oli ollut kauempana, oli nyt jo viikon ajan ollut
joukkoineen siellä, eikä hänen mieleensäkään noussut ajatus, että niin
peloittavia vieraita oli tulossa.
Eräänä iltana ilmoitti kaksi Butrym-nimistä nuorukaista, jotka
olivat paimentamassa karjaa Wolmontowiczin läheisyydessä, jonkin
sotajoukon ilmestyneen näkyviin metsästä ja lähestyvän etelän puolelta.
Miekankantaja oli liian vanha ja kokenut soturi ollakseen ryhtymättä
mihinkään varokeinoihin. Osan jalkaväestään, joka jo oli saanut
pyssyjä, hän sijoitti äsken rakennettuihin taloihin, ja osan kylän
reunaan. Itse hän ratsuväen kanssa asettui hiukan taemmaksi laajalle
kedolle, joka yhdeltä puolen rajoittui jokeen. Miekankantaja teki
näin etupäässä saadakseen kiitosta Babiniczilta, joka varmaankin
ymmärsi antaa arvon järkeville toimenpiteille. Mutta hänen asemansa
oli todellakin luja. Kylää, jonka Kmicic aikoinaan oli polttanut
kostaakseen toveriensa surman, oli alettu vähitellen taas rakentaa.
Mutta väliin oli tullut ruotsalaisten sota ja keskeyttänyt työn, minkä
vuoksi tiellä oli hirsi- ja lautakasoja. Aitojen vierellä niitä oli
niin suuret pinot, että harjaantumatonkin jalkaväki saattoi niiden
takana kauan pitää puoliaan.
Joka tapauksessa ne olivat ratsuväelle hyvänä turvana ensimmäistä
hyökkäystä vastaan. Näyttääkseen Babiniczille sotataitoaan
miekankantaja lähetti pienen tiedustelujoukonkin.
Mutta miten suuri olikaan hänen hämmästyksensä ja alussa myös
pelästyksensä, kun hän kuuli kaukaa metsän reunasta laukauksia ja
sitten näki tiedustelujoukkonsa ajavan täyttä laukkaa takaisin suuri
vihollisjoukko kintereillään!
Miekankantaja riensi heti jalkaväen luo antamaan lopullisia määräyksiä.
Sillävälin alkoi metsästä tulla esille yhä suurempia vihollisjoukkoja,
ja niinkuin heinäsirkkaparvi ne lähestyivät Wolmontowiczia. Niiden
aseet välkkyivät laskevan auringon valossa. Metsä oli aivan lähellä
kylää, ja kohta metsästä tultuaan viholliset lähtivät ratsastamaan
täyttä laukkaa päästäkseen suoraan kylään sisälle. Mutta äkkiä
jalkaväen muskettituli pysähdytti heidät. Ensimmäiset rivit peräytyivät
melkoisessa epäjärjestyksessä, ja vain muutamat pääsivät aivan
hirsikasojen luo.
Miekankantaja oli ennättänyt täydelleen tyyntyä. Hän riensi ratsuväen
luo ja käski jokaisen, jolla oli pistoli tai pyssy, mennä auttamaan
jalkaväkeä. Vihollinen oli ilmeisesti myös musketeilla varustettu,
sillä se alkoi heti ampua sangen kiivaasti, vaikkakin epäsäännöllisesti.
Molemmilla puolin ammuttiin siis milloin kiivaammin, milloin
laimeammin. Vinkuen lensivät luodit aina ratsuväen luokse asti,
sattuivat taloihin, aitoihin ja hirsikasoihin. Wolmontowicz alkoi
peittyä savuun, ja ruudin haju täytti tien.
Anusia siis sai nähdä, mitä oli toivonut, nimittäin taistelun.
Miekankantajan käskystä olivat molemmat neidit jo taistelun alkaessa
nousseet ratsujensa selkään siltä varalta, että vihollisten lukumäärän
ollessa kovin suuri he voisivat paeta muun joukon mukana. Heidän
paikkansa oli ratsumiesten viimeisessä rivissä. Mutta vaikka Anusialla
oli pikku sapelinsa vyöllään, niin hän kohta menetti rohkeutensa. Hän,
joka niin hyvin selviytyi upseereista rauhan aikana, menetti kokonaan
tarmonsa, kun näki edessään Bellonan poikia taistelukentällä. Luotien
vinkuna ja kalahtelu peloitti häntä. Sekamelska, lähettien kiireinen
liikkuminen, muskettien pauke ja haavoittuneitten vaikertelu olivat
saattaa hänet tainnoksiin, ja ruudin haju tukahdutti häntä. Hän tunsi
itsensä aivan raukeaksi, kasvot kalpenivat, ja hän alkoi uikuttaa kuin
pieni lapsi. Viimein täytyi yhden upseereista, nuoren herra Oleczan,
ottaa hänet syliinsä. Hän puristi tyttöä rintaansa vastaan lujemmin
kuin oli tarpeellista ja olisi mielellään pidellyt häntä vaikkapa
tuomiopäivään asti.
Mutta ympärillä olevat sotamiehet alkoivat nauraa.
— Hamesankari! — huusivat useat äänet. — Menkää vahtimaan kanoja ja
kynimään höyheniä!
Toiset taas huusivat:
— Herra Olecza! Olette saanut kilven käsivarrellenne, mutta sen läpi
tunkeutuvat Cupidon nuolet varsin helposti!
Ja sotamiehet tulivat oikein hyvälle tuulelle.
Monet kuitenkin katselivat mieluummin Oleńkaa, joka esiintyi aivan
toisella tavalla. Alussa oli hänkin kalvennut, painanut päänsä alas ja
sulkenut silmänsä, kun muutamia luoteja oli pudonnut lähelle häntä.
Mutta sitten oli sotilasveri hänessä päässyt voitolle, hänen poskensa
alkoivat punoittaa, hän nosti päänsä pystyyn ja katseli pelkäämättä
eteensä. Hänen sieraimensa laajenivat aivan kuin hän olisi nauttinut
ruudin hajusta. Kun savupilvet aidan luona sakenivat ja estivät
näkemästä taistelun kulkua, niin rohkea tyttö ratsasti upseerien mukana
eteenpäin ollenkaan ajattelematta vaaraa.
Ratsuväen riveistä kuului ihailevaa äänten sorinaa:
— Kas siinä on sotilasverta! Siinä olisi soturin vaimo!
— Vivat neiti Billewicz!
— Kunnostautukaamme, hyvät herrat! Se maksaa vaivan, kun tuollaiset
silmät ovat katselemassa!
— Eivät amatsonitkaan olleet näin urhoollisia muskettitulessa! —
huudahti muuan nuori upseeri unohtaen innoissaan, että amatsonit elivät
ennen ruudin keksimistä.
— Olisipa aika saada tämä jo loppumaan. Jalkaväki on suorittanut
tehtävänsä hyvin ja hevoset ovat aika lailla uuvuksissa.
Vihollinen ei todellakaan saanut mitään aikaan ratsuväellään. Tavan
takaa se kannusti hevosiaan ja syöksyi aidan luo, mutta muskettituli
sai sen peräytymään epäjärjestyksessä. Ja niinkuin aalto vetäytyessään
takaisin matalalta rannalta jättää jälkeensä simpukoita, pieniä kiviä
ja kuolleita kaloja, samoin jäi joka hyökkäyksen jälkeen tielle aidan
eteen joitakin hevosten ja miesten ruumiita.
Viimein hyökkäykset loppuivat. Vain yksityisiä ratsumiehiä lähestyi
vähän väliä, ja he laukaisivat kylään päin pistolinsa tahi muskettinsa
vetääkseen puoleensa kylässä olijain huomion. Mutta miekankantaja
kiipesi tekeillä olevan talon vieressä olevalle tiilikasalle ja huomasi
vihollisen takajoukkojen siirtyvän niitä peltoja ja viidakkoja kohti,
jotka olivat Wolmontowiczin vasemmalla puolella.
— Ne yrittävät tuolta päin! — huudahti hän ja lähetti heti osan
ratsuväkeä talojen väliin estämään puutarhoista käsin vihollisen
hyökkäystä.
Puolen tunnin kuluttua oli vapaajoukon vasemmalla siivellä alkanut uusi
taistelu, jossa niinikään käytettiin ampuma-aseita.
Puutarhat vaikeuttivat hyökkäystä, mutta vaikeuttivat myös puolustusta.
Sitäpaitsi vihollinen oli levittäytynyt pitkäksi rintamaksi ja oli
siten vähemmän alttiina luodeille.
Taistelu muuttui vähitellen yhä rajummaksi ja yhä vaivalloisemmaksi,
sillä hyökkäykset aidan puolelta jatkuivat samaan aikaan.
Miekankantaja alkoi tulla levottomaksi. Hänen oikealla puolellaan oli
soita ja joki, joka ei ollut kovin leveä, mutta syvä ja liejuinen, niin
että sen yli ei ollut helppo mennä ainakaan nopeasti. Vain yhdessä
paikassa johti karjan käyttämä polku laakealle rannalle.
Herra Tomasz alkoi yhä useammin katsahdella siihen suuntaan.
Äkkiä hän näki lehdettömien pajujen lomitse iltaruskon valossa
kimaltelevia aseita ja tumman ryhmän sotamiehiä.
— Babinicz saapuu! — ajatteli hän. Mutta samassa riensi hänen luokseen
herra Chrzastowski, joka oli ratsuväkieskadroonan johtaja.
— Joen luona näkyy ruotsalaista jalkaväkeä! — huusi hän kauhuissaan.
— Tämä on petosta! — huudahti herra Tomasz.
— Kautta Kristuksen haavojen! Hyökätkää eskadroonanne kanssa tuon
jalkaväen kimppuun, muuten ne hyökkäävät sivulta!
— Niitä on suuri joukko! — vastasi herra Chrzastowski.
— Koettakaa pidättää niitä edes tunti, niin me pelastaudumme sillä
välin metsiin!
Herra Chrzastowski riensi pois, ja kohta nähtiin hänet kedolla
kahdensadan miehen etunenässä kulkemassa vihollisen jalkaväkeä vastaan,
joka tämän nähtyään nopeasti asettui taisteluasentoon viidakkoon.
Ratsuväki hyökkäsi, ja pajukosta vastattiin muskettitulella.
Miekankantaja ei nyt enää toivonutkaan voittoa, vaan epäili
päinvastoin, saisiko edes jalkaväkensä pelastetuksi.
Hän saattoi vielä peräytyä mukanaan osa ratsuväkeä ja tytöt sekä
etsiä pelastusta metsästä, mutta tuommoinen peräytyminen oli samaa
kuin täydellinen tappio, sillä silloin olisi suurin osa vapaajoukosta
tuhoutunut ja sen mukana myös Laudan väestö, joka oli keräytynyt
Wolmontowicziin nähdäkseen Babiniczin. Koko Wolmontowicz olisi siinä
tapauksessa tietysti hävitetty maan tasalle.
Ainoana toivona oli, että Chrzastowski saisi torjutuksi vihollisen
jalkaväen.
Taivas oli jo pimentynyt, mutta kylässä oli aivan valoisaa, sillä aitaa
lähinnä olevan talon luona oleva lastukasa oli syttynyt tuleen. Pian
syttyi itse talokin palamaan, ja veripunainen loimo valaisi kylää.
Tässä valossa näki miekankantaja Chrzastowskin ratsuväen palaavan
kiireesti ja epäjärjestyksessä ja sen jäljessä ruotsalaisen jalkaväen
rientävän kylää kohti hyökätäkseen sitä vastaan.
Silloin miekankantaja ymmärsi, että täytyi paeta ainoata vapaana olevaa
tietä.
Hän kiiruhti jo ratsuväen jäännösten luo, kohotti sapelinsa
ja huudahti: "Peräytykää, hyvät herrat! Mutta järjestyksessä!
Järjestyksessä!" — kun äkkiä takaakin päin pamahti laukauksia ja kuului
sotamiesten huutoja.
Miekankantaja ymmärsi tulleensa saarretuksi ja joutuneensa satimeen,
josta ei ollut pääsyä eikä pelastusta.
Hän saattoi enää vain kaatua kunnialla. Siksi hän ratsasti ratsuväkensä
eteen ja huusi:
— Kaatukaamme joka mies! Vuodattakaamme veremme uskon ja isänmaan
puolesta!
Hänen jalkaväkensä muskettituli aidan luona ja kylän vasemmalla
reunalla heikkeni, ja vihollisen yhä voimakkaammat huudot osoittivat
voiton varmuutta.
Mutta mitä merkitsivät nuo kiivaat torven törähdykset Sakowiczin joukon
keskellä ja rumpujen pärinä ruotsalaisten riveissä?
Melu kasvaa yhä ja on omituisen sekavaa, aivan kuin se ei ilmaisisikaan
voittoa, vaan pelkoa.
Tuli aidan luona lakkaa yht'äkkiä. Vasemmalla olevat Sakowiczin
ratsumiesjoukot kiiruhtavat suin päin valtatielle. Oikealla puolella
oleva jalkaväki ei hyökkääkään eteenpäin, vaan alkaa peräytyä pajukkoon.
— Mitä tämä on? Kautta Kristuksen haavojen! Mitä tämä on? — huutaa
miekankantaja.
Vastaus tulee siitä osasta metsää, josta Sakowiczin joukko oli
saapunut. Nyt sieltä tulee esille miehiä, hevosia, lippuja ja
sapeleita, ja ne kulkevat — ei, ne kiitävät kuin tuulispää eteenpäin.
Palon punaisten liekkien valossa ne näkyvät aivan selvästi. Niitä
on tuhansia! Hän vavahtelee niiden alla, ja on kuin metsästä olisi
tullut esille jokin tuhatpäinen hirviö, joka nyt oli tulossa kylää
kohti nielläkseen sen. Pelkoa ja kuoleman kauhistusta ne synnyttävät
lähestyessään. Nyt, nyt ne jo ovat aivan lähellä, nyt ne hyökkäävät! Ne
lakaisevat maahan Sakowiczin joukon.
— Voi suuri Jumala! — huutaa miekankantaja riemuiten. — Ne ovat
meikäläisiä! Varmaankin se on Babinicz.
— Babinicz! — huutavat kaikki hänen miehensä.
— Babinicz! — huutavat kauhistuneet äänet Sakowiczin joukon riveistä.
Ja koko vihollisjoukko kääntyy oikealle päästäkseen jalkaväkensä luo.
Aita kaatuu rytisten hevosten työntyessä sitä vastaan. Laidunmaa
täyttyy pakenevista, mutta uudet tulokkaat ovat jo heidän kimpussaan
ja hakkaavat heitä armottomasti maahan. Kuuluu huutoja, valitusta ja
sapelien viuhinaa. Sitten hyökätään jalkaväen kimppuun, se poljetaan
jalkoihin ja hajoitetaan. Viimein koko joukko vyöryy joelle päin,
katoaa pajukkoon, siirtyy toiselle rannalle. Ne ovat vielä näkyvissä,
lyövät ja pistelevät yhtä mittaa. Mutta ne siirtyvät yhä edemmäksi.
Vielä kerran nähdään sapelien välähtävän, sitten koko joukko katoaa
viidakon taakse, pimeyteen, etäisyyteen.
Miekankantajan jalkaväki alkoi lähteä pois aidan luota ja taloista,
joita ei enää tarvinnut puolustaa. Ratsuväki taas seisoi jonkin aikaa
paikoillaan äänettömänä hämmästyksestä. Vasta kun palava talo rytisten
sortui, kuului äkkiä jokin ääni:
— Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! Se oli myrskyn puuska!
— Noista vainotuista ei yksikään pääse hengissä! — lisäsi toinen.
— Hyvät herrat! — sanoi äkkiä miekankantaja.
— Miksi emme aja takaa niitä, jotka hyökkäsivät kimppuumme takaapäin?
He ovat pakenemassa, mutta me voimme heidät vielä saavuttaa.
— Lyö! Iske! — huusivat monet äänet yht'aikaa. Koko ratsujoukko syöksyi
vihollisten viimeisen osaston jälkeen. Wolmontowicziin jäi vain ukkoja,
naisia, lapsia ja molemmat neidit.
Tulipalo sammutettiin silmänräpäyksessä, ja sitten päästettiin riemu
valloilleen. Itkien ja nyyhkyttäen kohottivat naiset kätensä taivasta
kohti ja huusivat kääntyen siihen suuntaan, mihin Babinicz oli mennyt:
— Jumala sinua siunatkoon, voittamaton soturi! Pelastajamme, joka olet
meidät, lapsemme ja kotimme pelastanut tuhosta!
Ja vanhat Butrymit sanoivat kuin yhdestä suusta:
— Jumala sinua siunatkoon! Jumala sinua johtakoon! Ilman sinua olisi
Wolmontowicz jo mennyttä!
Oi, jospa he olisivat tietäneet, että se, joka nyt pelasti kylän, oli
sama mies, joka kaksi vuotta sitten oli sen hävittänyt tulella ja
miekalla!...
Kun tulipalo oli sammutettu, lähtivät kaikki korjaamaan haavoittuneita.
Hurjistuneet pojat kuljeksivat ympäri taistelukentän kartut käsissä ja
antoivat kuoliniskun ruotsalaisille ja Sakowiczin joukon rosvoille.
Oleńka ryhtyi heti johtamaan sairasten hoitoa. Toimeliaana ja
tarmokkaana hän puuhasi niin kauan, kunnes jokainen haavoittunut oli
saanut hoitoa ja haavansa sidotuiksi.
Sitten koko väestö hänen esimerkkiään noudattaen polvistui rukoilemaan
kaatuneitten puolesta. Koko yönä ei kukaan Wolmontowiczissa ummistanut
silmiään, vaan kaikki odottivat miekankantajan ja Babiniczin paluuta
ja puuhasivat valmistaakseen voittajille mahdollisimman arvokkaan
vastaanoton. Kaikki metsästä tuodut härät ja lampaat saivat antaa
henkensä. Tulet paloivat aamuun asti.
Ainoastaan Anusia ei voinut ottaa osaa mihinkään, sillä häneltä oli
vienyt kaikki voimat ensin pelko ja sitten niin suuri riemastus, että
hän oli kuin suunniltaan. Oleńkan täytyi hoidella häntäkin, sillä hän
itki ja nauroi vuorotellen ja heittäytyi tuon tuostakin ystävättärensä
kaulaan puhellen sekavia sanoja.
— No! Kuka meidät pelasti, miekankantajan ja hänen joukkonsa ja
koko Wolmontowiczin? Ketä Sakowicz pakeni? Kuka voitti sekä hänet
että ruotsalaiset?... Herra Babinicz! Mitä? Minä tiesin, että hän
tulisi, tiesin! Minä hänet tänne kutsuin! Oleńka! Oleńka! Minä olen
onnellinen! Enkö sanonut sinulle? Häntä ei voita kukaan! Hänelle ei
edes herra Czarniecki vedä vertoja! Oi Jumalani, Jumalani! Tuleeko hän
tänne takaisin, sano?... Kuuletko, Oleńka? Kaukaa, kuuluu hevosten
hirnuntaa...
Mutta mitään hevosten hirnuntaa ei kuulunut. Vasta aamulla kuului
kavion kapsetta, huutoja ja lauluja. Miekankantaja palasi. Koko kylä
täyttyi ratsumiehistä, joitten hevoset olivat vaahdossa. Ei tahtonut
tulla loppua huudoista, lauluista ja kertomuksista.
Veren tahrimana, hengästyneenä, mutta iloisena miekankantaja kertoi
yksityiskohtaisesti, kuinka hän oli ajanut vihollisen ratsuväkiosastoa
takaa kaksi penikulmaa ja tuhonnut sen viimeiseen mieheen. Hän ja koko
sotajoukko samoinkuin kaikki laudalaisetkin olivat vakuutettuja, että
Babinicz saattoi palata millä hetkellä tahansa.
Mutta tuli keskipäivä ja tuli iltapäivä, eikä Babiniczia kuulunutkaan.
Anusian kasvoihin oli ilmestynyt punaisia läikkiä.
— Tahtoiko hän todellakin tavata vain ruotsalaiset eikä minua? —
ajatteli hän. — Tietysti hän on saanut kirjeen, koska hän tuli tänne...
Tyttö raukka ei tietänyt, että Braun ja Jur Billewicz jo olivat
toisessa maailmassa eikä Babinicz ollut saanut mitään kirjettä.
Jos hän olisi sen saanut, niin hän olisi palannut kuin salama
Wolmontowicziin, mutta... ei sinun tähtesi, Anusia!
Kului taas päivä. Miekankantaja ei ollut vielä menettänyt toivoaan eikä
poistunut kylästä.
Anusia ei puhunut mitään.
— Hän nöyryytti minua kauheasti! Mutta sen olen ansainnut huonoudellani
ja synneilläni! — ajatteli hän.
Kolmantena päivänä herra Tomasz lähetti muutamia miehiä
tiedusteluretkelle.
Nämä palasivat neljäntenä päivänä tuoden sen tiedon, että Babinicz oli
valloittanut Poniewiezin ja surmannut kaikki ruotsalaiset. Mihin hän
senjälkeen oli mennyt, sitä ei kukaan tietänyt.
— Nyt emme häntä löydä, ennenkuin hän itse taas tulee esille! — sanoi
miekankantaja.
Anusia oli tämän jälkeen kuin nokkonen. Jokainen nuori aatelismies tai
upseeri, joka häntä lähestyi, poltti näppinsä.
Viidentenä päivänä hän sanoi Oleńkalle:
— Herra Wolodyjowski on aivan yhtä hyvä soturi, mutta vähemmän
epäkohtelias!
— Mutta kenties, — vastasi Oleńka miettiväisenä, — kenties herra
Babinicz pysyy uskollisena sille, josta hän sinulle puhui.
— Pysyköön! Minusta se on aivan samantekevää...
Mutta hän ei puhunut totta, sillä hänestä se ei ollenkaan ollut
samantekevää.